Part 2

Ursulan ei tarvinnut ensinkään kysellä saadakseen tietää onnettomuutensa: katsahtaessaan isän kasvoihin ymmärsi hän kaiken. Hän huusi sydäntäsärkevästi: "Ludvig on kuollut!" ja pyörtyi, ennenkuin isä ehti sanoa: "Ei, ainoastaan hävinnyt. Kenties hän vielä löytyy. Ehkä hänet on vangittu?"

Ursula häilyi elämän ja kuoleman rajoilla. Hän oli paraneva sairas, kun Invaliidihotellin jyrisevät tykit ilmoittivat Sevastopolin antautumisen. Toivo heräsi hänessä uudelleen, hän ajatteli, että Ludvig ehkä kirjoittaisi. Mutta mitään ei kuulunut. Entinen syvä hiljaisuus. Ja niin luultiin yleisesti, että Ludvig uinui tuntemattomassa haudassa jonkun kuulien lävistämän vallin juurella.

4.

Nyt piti Ursula itseään leskenä ja vietti suruvuottaan. Turhaan koetti hänen isänsä lohduttaa häntä, huvittaa häntä. Hän kohteli isänsä yrityksiä kylmyydellä, joka sai tuon kunnon miehen vetäytymään takaisin. Itsessään tunsi herra Prévôt kunnioitusta tuota surua kohtaan, jota ei mikään voinut lieventää. Hän alkoi yhä enemmän kunnioittaa tytärtään ja tottui pitämään häntä pyhimyksenä. Aina puhuessaan Ursulan onnettomuudesta, puhui hän matalalla äänellä, ikäänkuin peläten, että joku kuunteli häntä. Koko talo muuttui hiljaiseksi ja autioksi. Oli ikäänkuin varjo olisi laskenut sen ylle.

Joka päivä meni Ursula kirkkoon rukoilemaan rakastettunsa sielun puolesta. Hän palveli häntä pyhimyksenä ja kamarissaan rukoili hän pitkät rukoukset Ludvigin valokuvan edessä, jonka kehyksellä riippui viimeinen tämän antama, kuihtunut kukkavihko; hän itki rakkauttaan, joka oli kuihtunut kukkaansa.

Hän kohteli isäänsä erinomaisen rakkaasti ja hoiti häntä ihmeteltävän uhrautuvasti hänen viime hetkeensä saakka. Hän vihasi ainoastaan yhtä — mutta sitä rajattomasti — sotajoukkoa. Se oli riistänyt hänen sulhasensa. Se oli vienyt Ludvigin hänen käsistään tykkien suihin ja kuulasateeseen. Se oli muutamien suunnattomien tyhmyyksien takia yllyttänyt miehiä, jotka eivät olleet tehneet toisilleen mitään pahaa, teurastamaan toisiaan ja riistäneet häneltä hänen itkemänsä rakkaan. Oi, koko tuo vihattava, toimeton armeija, tuo tyhmä ja julma ihmiskoneisto liehuvin lipuin ja tärisevin rummuin. Mitä varten se oli olemassa? Riistääkseen vaimoilta miehet, nuorilta tytöiltä sulhaset ja äideiltä pojat!

Ollessaan kävelemässä kaduilla, oikaisi hän yli ajotien, päästäkseen jalkakäytävällä kohtaamasta sotilasta. Hänessä herätti kauhua kaikki, mikä käytti punaisia housuja ja rämisevää miekkaa. Saint-Mandé'ssa, jossa hän asui kesäisin, näki hän kerran vaalin aikana edusmiesehdokkaan, joka muun ohjelmansa ohella jyrkästi vaati: "Pois sotajoukot!" Ursula keräsi hänelle ääniä ystäviensä joukossa ja taivutti puutarhurin äänestämään häntä.

Tämä pitkä, luiseva ja musta vanha neiti oli sisimmältä sydämeltään kelpo ihminen. Palvelusväki kunnioitti häntä ja sisar jumaloi. Kymmentä vuotta vanhempana oli Ursula kasvattanut häntä ymmärtävästi ja hellästi kuin äiti. Kun tämä tuli täysi-ikäiseksi ei hän hetkeäkään aikonut estää häntä menemästä naimisiin, siten pidättääkseen hänet yksinomaan itseään varten. Hän oli älykkäästi kyllä itse valikoinut sisarelleen miehen, mutta kaikkein rauhallisimman. Tämä mies ei ollut edes täyttänyt asevelvollisuusvaatimuksia, vaan oli vapautettu niistä likinäköisyytensä takia. Hän oli porsliininappitehtailija, hänen tehtaansa oli Charentonin luona, ja hänen nimensä oli Emile Bernard.

Tämä hyväntahtoinen, pyöreä nuori mies oli niitä, joista ensi silmäyksellä voi sanoa: "Tuo ei tee madollekaan pahaa."

Hänen lyhyt, pyöreä persoonansa oli tarkoitettu ilman syrjähyppyjä tai kolauksia, suoraan ja rauhallisesti pyörimään elämän kaltaita myöten. Samoinkuin rouvansa, jumaloi hänkin Ursulaa, ja hyväksyi ilman vastaväitteitä surullisen "onnettomuus "-tarinan.

Hän olisi kyllä voinut väittää, että monet miehet kaatuvat sodassa, ilman että heidän leskensä tai morsiamensa ainaisesti rupeavat vihaamaan elämää tai sotajoukkoa. Hänellä esimerkiksi oli serkku, joka ensin oli ollut naimisissa majurin kanssa, ja tämän kaaduttua, everstin kanssa. Mutta hän katsoi paremmaksi, sokeasti uskoa legendan Ludvig-Silvain-Exupères'in hienosta marttyriudesta. Hän totuttautui näyttämään murheelliselta joka kerran kuin Ursula, onnettomuuden vuosipäivänä, sai suuren itkukohtauksensa! Hän piti paljon rouva Bernardista, joka vastasi hänen tunteisiinsa ja tämän rehellisen tunnesopusoinnun tuloksena oli tytär.

Tytär! Ursula oli suunniltaan ilosta. Hän oli vavissut pelosta, että siitä tulisi poika, sillä pojathan voidaan pakoittaa kantamaan sotatakkia. Jo ennenkin oli hän kunnioittanut lankoaan. Mutta tyttären syntymisen jälkeen muuttui hän yhä kohteliaammaksi. Hän sanoi yhä uudelleen:

"Tahdikkaita miehiä on harvassa; niitä on pidettävä arvossa. Bernardilla on tahtia."

Hän oli ollut niin tahdikas, että oli hankkinut itselleen tyttären!

Pienokainen pani koko talon nurin. Ursula täti rupesi kummiksi, ja oli niin ymmärtäväinen, ettei vaatinut lapsukaiselle Ursula-nimeä. Hänet kastettiin Aline'ksi. Hän oli vaalea, silmät mustat ja punaiset huulet, niin että hänestä näytti aikaa myöten tulevan täydellinen kaunotar.

Ursula täti oli ihan rakastunut tuohon pieneen sievään olentoon, ja unohti vähäksi aikaa Ludvigin valokuvan. Hän tuntui muuttuneen. Vieraat henkilöt saivat usein keskustelun kuluessa kautta rantain puhua armeijasta, ilman että vanha neiti nosti mitään myrskyä. Hän rypisti kulmakarvojaan, puri huuliaan, vaan ei sanonut sanaakaan. Ennen lapsen syntymistä olisi hän syössyt ylös ja huutanut:

"Armeija! Raakalaisaikojen epäsikiö! Joukko uhrilampaita, joukko murhaajia!"

Hän piti tästä huudahduksesta, jonka näennäinen kaksimielisyys: samalla kertoa uhrit ja murhaajat, selvästi osoitti hänen oman mielipiteensä, jossa oli puoleksi sääliä, puoleksi vihaa.

Kunnon Bernard, joka oli hyvillään kälynsä leppymisestä, sanoi vaimolleen:

"Olen niin iloinen; minusta näyttää Ursula tyyntyvän; hänen raskasmielisyytensä on vähenemässä."

Rouva Bernard pudisti päätään ja vastasi:

"Ei, Aline valtaa tällä hetkellä hänen ajatuksensa, mutta onnettomuuden muisto ei koskaan katoa hänen sielustaan. Hänen vihansa vaanii kuin salattu tulipalo, mutta ensi tilaisuudessa puhkeaa se esiin."

Rouva Bernard oli oikeassa. Raivo armeijaa vastaan puhkesi monesti esiin. Ensi kerran vuonna 1859. Vanha neiti oli mennyt Alinen ja tämän hoitajattaren seurassa Saint-Mandé'in puistoon ja näki kaikki rakennukset lippujen koristamina. Hän kysyi vihoissaan:

"Mitä tämä merkitsee? Eihän tänään ole elokuun 15 päivä?"

Yhä enemmän juhlapukuisia ja riemukatseisia ihmisiä tulvaili Pariisista. Suurten puiden varjossa syötiin aamiaista ja nurmikolle jätettiin rasvaisia papereita ja tyhjiä pulloja. Ursula kysyi Alinen hoitajattarelta:

"Mitä tämä elämä, tämä liike merkitsee? Vietetäänkö lähistössä jotakin kansanjuhlaa?"

"En tiedä, neiti!" vastasi nuori tyttö hämillään. "Mutta ehkäpä on viisainta mennä kotiin. Pienokainen voi yhtä hyvin leikkiä puutarhassa."

"Mennä kotiin? Minkätähden? Selittäkää! Mitä on kyseessä?"

"No hyvä, neiti — voinhan sen kertoa — joukot palaavat tänään Italiasta, ja armeija kulkee tästä ohi matkalla Saint-Maur'iin."

"Armeija?"

Ursula oli jo pannut käsityönsä kokoon ja käveli nopeasti eteenpäin. Mutta liian myöhään. Kadut olivat täynnä kansaa. Poliisiketju piti järjestystä yllä, ja oli perin vaikea päästä eteenpäin. Kaukaa kuului yhä kasvava meteli; katupojat tulivat juosten, ja lehviä heiluttaen. Mutta huudon ja metelin voittivat rumpujen tärinä ja torvien toitotus, jotka ilmoittivat voittajien lähestyvän.

Ursula alkoi juosta. Hän oli ikäänkuin huumauksissaan ja oli vähällä menettää järkensä. Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki nämä punahousut vainoaisivat häntä. Hän raivasi ihmisjoukkojen läpi tietä terävin kyynäspäin, niinkuin laivan etukeula halkoo aaltoja. Ja rumpujen kumean äänen vainoamana hän pakeni, vetäen mukanaan pikku Alinen.

Tullessaan bulevardin kulmaukseen ja nähdessään talonsa portin, luuli hän olevansa pelastettu. Hän henkäsi syvään. Vielä muutama askelta; senjälkeen olisi hän suojassa. Mutta katunurkkauksessa kääntyikin häntä vastaan suuri ihmisjoukko, täytti katukäytävän ja kapean kadun; pajunettien teräkset ja nahkalakkien messinkireunat välkkyivät. Siinä teki Vincennesiin tuloaan jalkaväki, kukkia pyssynsuissa ja lippu tuulessa liehuen, tomuisena, mustuneena, läpiammuttuna; sen kotkaa koristi punainen nauharuusu ja kunnialegioonan risti.

Kaikki ikkunat olivat täynnä uteliaita, kaikui kättentaputusten ja "hyvä" huutojen myrsky; äkkiä alettiin soittaa sähköä täynnä olevaa rykmentin musiikkia, josta levisi kansajoukkoihin innostuksen aaltoja. Kirkkaan taivaan alla ja leudon lämpimänä kesäpäivänä marssivat pienet sotilaat voitonylpeinä, hymyillen ja onnellisina; oli, ikäänkuin he olisivat kannattaneet koko isänmaan kunniaa.

Täti huudahti ja pani käden silmilleen päästäkseen näkemästä tätä komeata ja vihattavaa näytelmää; sen jälkeen kalpeni hän ja pyörtyi. Hänet kannettiin Castenjol'in apteekkarin taloon. Ja tässä tyhjässä puodissa — apteekkari apulaisineen oli näet parhaillaan isänmaallisesti huutamassa: "Eläköön armeija!" — tointui Ursula parka. Kaukaa kaikuivat marssin viime säveleet, melua seurasi hiljaisuus. Ursula tädin silmät täyttyivät kyynelillä ja puoleksi tukahtuneella äänellä sanoi hän:

"Ne tulevat takaisin! Mutta hän ei tullut koskaan! Äidit, sisaret ja morsiamet iloitsevat tänään, — mutta minä, minä!"

Hän sai uuden kohtauksen, huusi, huitoi pitkillä käsillään ja pyörtyi.

Tämän tapahtuman jälkeen sulkeutui hän huoneeseensa kuudeksi viikoksi. Häntä vaivasi hirveä alakuloisuus, hän ei tahtonut nähdä ketään, vaan lepäsi tuntikausia polvillaan Ludvigin valokuvan edessä, jonka molemmille puolin hän hartaasti sytytti pieniä, punaisia vahakynttilöitä.

Ruoka kannettiin hänen huoneeseensa, eikä hän puhutellut sanallakaan palvelustyttöä, joka sen toi hänelle. Kun huonetta aamusin siistittiin, käveli hän puutarhassa. Kaukaa näki hänen hitaasti kävelevän edestakaisin pää painuneena litteätä rintaa vastaan; hän näytti kummitukselta. Herra ja rouva Bernard alkoivat pelätä hänen terveyttään ja kysyivät neuvoa lääkäriltä, joka oli perheen hyvä ystävä. Kun tälle oli tarkasti selitetty Ursulan tila, huudahti hän kiivaasti:

"Mitä lääkkeitä minun pitäisi hänelle määrätä? Hän ei ole ensinkään sairas! Hän on vain hupsu!"

"Voi, herra tohtori!" huudahti rouva Bernard säikähdyksissään. "Sanokaa mieluummin: pyhimys!"

"No, olkoon menneeksi! Vaikkapa pyhimyskin, jos se teitä huvittaa, hyvä rouva Bernard! Mutta tuollaista pyhyyttä ei paranna muu kuin kylmä kylpy. Viekää sisarenne tohtori Blanchen luo, tai pudistelkaa häntä vakavasti, niin se virkistää häntä."

Pudistaa häntä — oi, herra Jumala, eiväthän he edes uskaltaneet mennä hänen huoneeseensa. Mutta virkistääkseen häntä, niinkuin tohtori oli sanonut, pisti heidän päähänsä lähettää pikku Aline hänen tielleen, kun hän käveli tavanmukaisen aamukävelynsä. Lapsi juoksenteli puutarhassa iloissaan kuin vapaaksi laskettu vuohi ja erään pensaan juurella tarttui hän nauraen kummitätinsä hameisiin. Vanha neiti aikoi avata pienet kädet, vapauttaa itsensä ja jatkaa matkaansa. Äkillisellä tempauksella pudisti hän irti Alinen, joka kaatui hiekalle ja rupesi huutamaan:

"Täti teki minulle pahaa, kun aijoin suudella häntä — täti teki minulle pahaa!"

Vanha neiti pysähtyi äkkiä, ja nähdessään jumaloimansa lapsen kasvot kyynelissä, suli hänen sydämensä katkeruus. Hän tarttui kummityttäreensä kuin haukka kyyhkyseen, puristi häntä rintaansa vastaan ja suuteli hänen pieniä käsiään, jotka olivat täynnä hiekkaa. Senjälkeen hän voitettuna puhkesi itkuun ja tuijotti liikkumattomana lankoaan ja siskoaan, jotka kiiruhtivat paikalle.

Tämän jälkeen herra ja rouva Bernard eivät koskaan voineet täydellisesti tyyntyä. He pelkäsivät uutta kohtausta. He katselivat Ursulaa, hänen ollessaan tyyneenä, niinkuin merimies tähyää liikkumatonta merta, jonka myrsky aivan äkkiä voi pohjia myöten myllertää.

5.

Peljätty kohtaus läheni, mutta vasta muutaman vuoden perästä ja paljon vähemmän draamallisissa olosuhteissa.

Kun Aline tuli siihen ikään, jolloin hänen oli alettava soittaa pianoa, antoi täti, joka itse soitti sitä hyvin, huvikseen opetusta Alinelle. Hän vihki Alinen sormiharjoitusten tuskallisiin salaperäisyyksiin, ja sali kaikui Gerny'n ja Bertinin säveliä. Mutta koska Aline edistyi nopeasti, täytyi harjoitustenkin kehittyä mutkaisemmiksi.

Saint-Mandé'n kruununvouti, rauhaa rakastava mies, oli suositellut erästä etevää musiikkimiestä, hyvää ystäväänsä herra Perserania, joka kykeni käsittelemään kaikkia soittoneuvoja, kaikkia yhtä keskinkertaisesti.

"Säestäessähän tuo monipuolisuus on kylläkin hyvä", sanoi herra Bernard.

Ja kruununvoudin suojatti otettiin ystävällisesti vastaan.

Ensi päivinä oli täti, estääkseen opettajan hämminkiä, hyvin tahdikkaasti asettunut käsitöineen puutarhan suurten puiden varjoon ja salin ikkunoiden kautta tulvasi häntä vastaan kaksinlaulujen säveliä ja huilulla, tenoritorvella, viululla ja pianolla esitettyjä Tulonin polonesia, Arbanin fantasioja ja Alardin Faust-sävellyksiä. Ja herra Perseran säesti oppilastaan elävästi ja hartaasti kaikilla näillä soittoneuvoilla, olivatpa ne sitten puuta, terästä tai messinkiä, käsiteltiimpä niitä sitten suulla, sormilla tai jousella. Hän polki jalallaan tahtia, innostui niin, että kasvot kävivät tulipunaisiksi ja viikset kohosivat pystyyn, ja kun Aline eksyi monien merkkien sokkeloihin, antoi hän kuulua jyrisevän: "toisella tavoin, saakeli soikoon!"

Täti, joka kuuli kaiken tämän, kävi levottomaksi. Hänessä heräsi heikko epäluulo. Minkätähden kiroili tuo soittoniekka? Kun hän kysyi sitä herra Bernardilta, pani tämä sen musikaalisen innostuksen laskuun.

"Musiikin hengetär hallitsee kunnon Perserania," sanoi hän. "Katseleppa tarkemmin täti, millainen innostus! Voisi luulla hänen johtavan koko orkesteria ja väkirynnäköllä hyökkäävän kaikkia musikaalisia vaikeuksia vastaan."

Täti nyökäytti päätään. "Väkirynnäköllä!" Siinä oli juuri oikea sana, ja jonkullaisella vaistomaisella vastenmielisyydellä vainusi hän sotilasta tuossa omituisessa soittoniekassa. Kun hän eräänä päivänä kuunteli kaukaa tapansa mukaan, kuuli hän pianon ja eskornetin esiinloihtimia vastenmielisiä sotamarssin säveliä. Aline houkutteli pianosta jyriseviä akordeja ja herra Perseran puhalteli tunteellisesti ja vakavasti, niin että sali kaikui tunnettua sävelmää:

"Partant pour la Syrie, Le jeune et beau Dunois — —"

Kesken kiivainta tahtia keskeytti hänet äkkiä varjo, joka pimensi nuottilehden, Hän käännähti ja huomasi Ursula tädin, joka seisoi ikkunan ja hänen välillään ja tarkasteli häntä omituisin katsein.

"Mitä te soititte, herra Perseran?" kysyi täti terävästi. "Neitiseni," sanoi soittoniekka ja kumarsi, hymyillen vaatimattomasti, "soitin marssia, jonka itse olen säveltänyt.

"Marssia? Vai niin, te säveltelette marsseja? Ketä varten?"

"Ensimäisen tiraljöörirykmentin soittokuntaa varten, jonka johtajana minulla on kunnia olla, neitiseni."

Täti kohotti kätensä taivasta kohti, hänen silmänsä olivat tunkeutumaisillaan kuopistaan, hän avasi suunsa, vaan ei kyennyt lausumaan pienintä ääntä. Perseran näki kyllä hänen mielenliikutuksensa, mutta kun hän ei voinut ymmärtää sen salaisia syitä, jatkoi hän kohteliaasti:

"Olkaa vakuutettu, neitiseni, että olen omistava kaikki vapaat hetkeni ollakseni Teille mieliksi."

Nämä sanat palauttivat tädin puhelahjan.

"Ollaksenne minulle mieliksi! Te! Kuinka on uskallettu suositella teitä, joka kuulutte armeijaan? Ja miksi te itse ette ole siitä maininnut?

"Mutta neitiseni, ettehän Te ole koskaan sitä kysynyt."

"Bernard!", huusi vanha neiti kiivaasti, "Bernard!"

Ja kun lanko hädissään syöksi huoneeseen, huudahti täti:

"Niin, ihailkaa nyt töitänne. Sillä te valitsitte tämän herran. Noin harhaan johdatte te minun luottamukseni!"

"Mutta kuka tämä mies sitten on?"

Täti katsahti Perseraniin ja virkkoi halveksien ja inholla:

"Tiraljööri!"

Hän lähti pois huoneesta. Seuraavana päivänä tuli Perseranin sijaan naisopettaja. Kolme päivää oli Ursula-täti vihoissaan, mutta senjälkeen näytti hän unohtaneen koko asian ja kaikki tyyntyi entiselleen.

Tämä uusi seikkailu sai herra Bernardin miltei iloiseksi. Hän sanoi tyytyväisenä vaimolleen:

"Täti on ehdottomasti tullut järkevämmäksi. Hän tyytyi vain ajamaan Perseranin tiehensä. Ennen muinoin olisi hän lyönyt häntä!"

Tuo kelpo mies erehtyi kuitenkin. Ulkomuodoltaan oli Ursula tyyni, mutta sisässä kuohui yhä. Ja ennenpitkää antoi eräs kauhea tapahtuma uutta yllykettä sille vihalle, jonka hän kohdisti armeijaa ja kaikkea sen yhteydessä olevaa vastaan.

Vuoden 1870 sota syttyi. Vanha neiti luki sen sanomalehdistä. Hän kalpeni, aikoi nousta seisaalleen, mutta jalat vapisivat ja se suuri villalankakerä, jota hän kuteessaan käytti, vieri hänen polviltaan uunin eteen.

"Nyt alkavat nuo hullutukset uudelleen!" huudahti hän. "Eivätkö ihmiset ole vieläkään väsyneet murhaamaan toisiaan? Kamalat aavistukset liikkuvat mielessäni — näen hirveitä onnettomuuksia — verivirtoja. Ja kyynelvirtoja! Oi Jumala!"

Hän alkoi nyyhkyttää, mutta kuivasi kohta kyyneleensä ja poistui huoneeseensa, johon hän sulkeutui rukoilemaan.

Herra ja rouva Bernard olivat hyvin suruissaan; he eivät ottaneet vastaan mitään sanomalehteä ja käskivät palvelusväen olemaan vaiti. Vanha neiti ei kuullut sanaakaan ensi onnettomuuksista. Mutta isänmaan onnettomuuksia surevan lankomiehen kasvot puhuivat selvää kieltä. Täti joka oli kauhean levoton, ja joka alati päätti tehdä kysymyksiä, joita ei uskaltanut, otti viimein kuulusteltavakseen 14 vuotiaan Alinen ja kysyi kiihkeästi:

"Sano, lapseni, miten on asianlaita? Elä salaa minulta mitään: Me olemme voitetut?"

"Ah, täti, keisari on vangittu, armeija saarrettu — kaikki on mennyttä, ja väitetään, että Pariisia aletaan piirittää."

"Piirittää!" huudahti Ursula. "Sotamiehiä kaikkialla, ulkona ja sisällä — ehkäpä majoituksia — ja tykinjyrinää öin, päivin! Ja sitäkö pitäisi minun sietää! En koskaan!"

Herra Bernard joka kuuli kälynsä huudahdukset, syöksähti huoneeseen.

"Saksalaiset ovat raakalaisia!" valitti vanha neiti. "Ne ovat venäläisten liittolaisia ja veljiä, niiden, jotka murhasivat Ludvig-raukkani. Lähtekäämme tiehemme; Minä en tahdo enään olla täällä. Pankaamme matkatamineet kuntoon ja paetkaamme — yhdentekevää mihin maahan, kunhan meidän vain ei tarvitse kuulla aseenkalsketta, uhrien valituksia ja murhaajien ulvontaa!"

Mutta hän kohtasi odottamattoman kovaa vastarintaa. Herra Bernard kieltäytyi lähtemästä. Hän selitti aikovansa täyttää velvollisuutensa.

"Millä tavoin?"

"Taistelemalla kunkin kunniallisen ranskalaisen tavoin."

"Te! Teidän ikäisenne mies? Ja missä?"

"Kansalliskaartin riveissä."

"Ja miten on käyvä meidän, teidän vaimonne, tyttärenne ja minun?"

"Vetäytykää turvaan. Se on tuottava minulle suurta helpotusta."

Nyt tapahtui sydäntäsärkevä kohtaus: rouva Bernard vakuutti, ettei hän aikonut hyljätä miestään. Hän aikoi jakaa hänen kohtalonsa, kärsiä hänen kanssaan ja, jos vaadittiin, kuolla hänen rinnallaan samana uskollisena puolisona, jona oli elänytkin.

"Sinä hylkäät siis minut?" sanoi Ursula katkerana.

"Voisinko epäröidä, valitessani sinun ja mieheni välillä? Matkusta, jätä meidät kovan kohtalomme käsiin. Ota myötäsi Aline ja kamarineitsyt. Te jäätte silloin ainakin eloon."

Kelpo rouva ei voinut enään jatkaa, hänen omat sanansa liikuttivat häntä ja hän suli kyyneleihin.

"Hyvä!" sanoi Ursula juhlallisesti. "Olen jakava teidän kohtalonne."

"Oi, miten paljon sinä meistä pidät!" huudahti rouva Bernard.

"Kultainen sydän!" myönsi herra Bernard syvästi liikutettuna.

He heittäytyivät toistensa syliin.

Mutta vaikka täti suostuikin jäämään Pariisiin, ei hän kuitenkaan halunnut nähdä piiritystä. Hän peitätti seuraavana päivänä ovet ja ikkunat pehmeillä patjoilla, päästäkseen kuulemasta sotameteliä ja eli ikäänkuin säkkiin suljettuna. Hän ei kuullut taistelun pauhua eikä kansanmeteliä, hän ei nähnyt sydäntäviiltävää ja suurenmoista näkyä: Parisia suruissaan, nälissään ja verta vuotavana. Kysymättä ja valittamatta uhrasi hän sen, minkä muutkin, mutta hänen silmissään kuvastui kauhu, hänen aavistaessaan Ranskan kansan kuolintaistelua. Kun hän Pariisin antaumispäivänä huomasi ympäröivien henkilöiden kasvot tavallista alakuloisemmiksi ja surullisemmiksi, sanoi hän:

"Kaikki on nyt menetetty, eikö totta?"

Kun hänen läheisensä vastauksen asemasta taivuttivat päänsä alaspäin, polvistui hän Ludvigin valokuvan eteen, rukoillen Ranskan puolesta.

Piirityksen lakattua meni hän asemalle vaunuissa, joiden uutimet olivat alas lasketut, ja matkusti yöjunalla Arachoniin, jossa hän oleskeli aina kommunihallituksen kukistumiseen asti.

Kohtalo näytti niinmuodoin yhä ampuvan nuoliaan tähän sairaaseen sydänraukkaan; yhä tuotti se uusia kärsimyksiä ja repi säälittä auki haavat, jotka onnettomuus kerran oli häneen lyönyt.

Miten olisi Ursula-täti voinut unohtaa? Miten olisi hänen vihansa voinut sammua? Toisten surut kartuttivat yhä hänen omia surujaan. Kaiken kärsimänsä tuskan oli hänellä oikeus lukea armeijan syyksi. Ainoastaan tämän murhajoukon vuoksi oli hän vavissut, itkenyt ja kaivannut. Eikä hänen vihansa sitä kohtaan ollut sittenkään suurempi, kuin se paha, jonka se oli hänelle tuottanut.

6.

Jyrkästi evättyään sen pyynnön, jonka herra Bernard oli tehnyt kapteeni Rogerin puolesta, istui Ursula-täti ajatuksissaan, ja koko hänen surullinen menneisyytensä palasi jälleen hänen mieleensä. Hellyydestä kummitytärtään kohtaan tutki hän itseään, olivatko hänen kärsimyksensä olleet niin kovat, että hän saattaisi pysyä lujana päätöksessään, vaikkapa se loihtisi esiin Alinen kyyneleet.

Tämä itsetutkinto vahvisti häntä. Niin, hänellä oli täysi oikeus pysyä vastarinnassaan viimeiseen asti. Hänen ja armeijan välillä oli ollut kaksikymmenvuotinen taistelu, joka alituisesti oli haavoittanut hänen sydäntään. Ja tämä armeija, joka oli riistänyt häneltä sulhasen, tahtoi nyt riistää myös kummityttären, Alinen, hänen jumaloidun lapsensa, antaakseen hänet eräälle kapteenille, joka kulettaisi häntä linnoituksesta linnoitukseen, kunnes hän jättäisi Alinen yksin maailmaan leskeksi, ilman nojaa, ilman toivoa, kaipauksen muserrettavaksi.

Hän tiesi kokemuksesta, miten tuskallinen oli niiden naisten elämä, joiden rakastettu on taistelutantereella. Ja sitä hän ei suonut Alinelle. Pitikö tämän kärsiä, niinkuin hän itse oli kärsinyt? Ei milloinkaan! Aline, lapsi, ei tuntenut asioita, hänen itsepäisyytensä johtui tietämättömyydestä. Mutta kunhan hän saisi tietää siitä, mikä häntä vartosi, niistä suruista, joita tämä liitto hänelle tuottaisi, tulisi hän järkiinsä. Hän oli kiintynyt kauniin, nuoren miehen uljaaseen asentoon, kullallakirjaillun sotatakin loistoon. Sotatakki! Miten lapsellista! Mutta kyllä hän kohta käsittäisi näiden viettelykeinojen tyhjyyden. Ja hänet oli saatava naimisiin jonkun paksun notaation kanssa, joka oli rehellinen, tyyni, hiljainen ja erillään kaikista sotakomennoista.

Täti alkoi heti sotajuonensa. Ensin aikoi hän kehoittaa; vasta senjälkeen oli ryhdyttävä ankaruuteen. Hän tasoitti otsakurtut, loihti huulilleen hymyn ja meni syömään päivällistä tavalliseen aikaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ruokasalissa odottivat isä, äiti ja tytär, suruissaan ja alakuloisina. He näkivät kummastuneina tädin aivan tyyneesti istuutuvan tavalliselle paikalleen. He kuulivat hänen puhuvan vapaasti, vieläpä iloisestikin, eivätkä olleet uskoa korviaan. Hän ei näyttänyt enään ensinkään muistavan sitä kohtausta, jonka muisto painoi raskaana heitä itseään.

He hengähtivät vapaammin ja katsahtivat ihastuneina toisiinsa. Itsekseen ajattelivat he:

"Täti on muuttanut mielensä. Koko asian voi ehkä vielä järjestää."

Mutta he eivät uskaltaneet virkkaa mitään. He pelkäsivät vaistomaisesti, että yksi sopimaton sana voisi turmella kaiken. Puolisen jälkeen tarttui täti kummityttärensä käteen ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Tulethan kanssani pienelle kävelylle puutarhaan!"

Alinea puistatti; hän tunsi, ettei asia vielä ollut päättynyt, vaan että se päinvastoin alkoi uudelleen. Ilta oli leuto, ja hämärähetken tuomassa viileydessä tuoksuivat rabattien kukat miltei huumaavasti. Tyyni hiljaisuus oli kaikkialla, ja jostakin kaukaa kuului kirkonkellon ääni harvakseen ja surumielisesti. Nuoren tytön hermot, jotka olivat olleet jännityksessään monta tuntia, heltisivät äkkiä, hän ei voinut pidättää kyyneliään, vaan vaipui penkille peittäen kasvot käsiinsä.

"No, no, lapseni!" sanoi Ursula täti paljon säikähtäneempänä, kuin itse olisi halunnut.

"Oi, täti, jospa tietäisit, miten mieleni on paha!"

Sattuma oli tuonut heidät samaan paikkaan, jossa Aline pienenä lapsena oli tullut tädin tielle, tarttunut pienine lapsenkäsineen hänen hameeseensa ja riistänyt hänet irti mielenmustuudesta ja ihmisvihasta. Sinäkin päivänä oli Aline itkenyt, kun hänet niin tylysti työnnettiin takaisin. Ja vanhan naisen sydän oli heti sulanut näiden kyynelten vaikutuksesta. Ursula oli yhä kuulevinaan Alinen huutavan: "Täti teki minulle pahaa!" Ja nyt taas tuotti hän tytölle surua. Oliko hänen kohtalonsa niinmuodoin kiusata sitä olentoa, jota hän enin rakasti maailmassa? Hän tarttui Alinen käteen ja sanoi:

"No, niin, pieni rakas ystäväni, tyynnyhän! Sinä et ole kokenut elämää. Kun toimin tahtoasi vastaan, niin katson siinä vain sinun omaa parastasi. Sinä tiedät, miten paljon sinusta pidän. Pyydä minulta mitä tahdot, olen valmis täyttämään toivomuksesi!"

Nuori tyttö pudisti vaaleakiharaista päätään ja sanoi:

"Oi, minulla on vain yksi toivomus: saada mennä naimisiin rakastettuni kanssa."

"Vakuutan sinulle, että se merkitsisi suoraa onnettomuuden syliin heittäytymistä!"

Aline loi tätiin kauniit silmänsä ja sanoi tunteellisen vakuuttavasti:

"Ei, täti, sitä en usko."

Täti ajatteli suruissaan: "Miten hän on itsepäinen! Aivan kuin minä hänen ikäisenään! Minun isäni sanoi samaa minulle, kuin minä äsken hänelle, mutta en minäkään häntä uskonut. Miten kauheasti olenkaan sentakia saanut kärsiä!"

"No, katsos nyt", jatkoi vanha neiti, "et ole nähnyt tuota nuorta miestä, kuin jonkun kerran. Tunnet jotakin haaveellista kiintymystä — mutta sinähän et tunne häntä. Ei mikään sido sinua häneen. Opetamme sinut tuntemaan muitakin. Tiedätkö, mitä aijon esittää isällesi? Hauskaa huvimatkaa! Matkustamme Sveitsiin. Tulet näkemään uusia maita. Sieltä olet palaava uusin ajatuksin — mitä arvelet siitä?"

Puoli vuotta sitten olisi tämä matkauutinen saanut Alinen hyppimään ilosta. Hänen sydämensä oli silloin tyhjä ja ajatukset vapaat. Mutta nyt kuuli hän kummitätinsä ehdotusta kylmänä.

"Kiitän sinua, täti", sanoi hän. "Huomaan että edelleenkin pidät minusta, vaikka tuotan sinulle mieliharmia. Mutta jos haluat täyttää toivomukseni, niin salli minun viipyä täällä. Täällä saan edes itkeä rauhassa, eikä kukaan vieras näe punaisia silmiäni."

Hän puhkesi taas itkuun, ja kyyneleet vuosivat läikkyvinä puroina pitkin kalpeita poskia. Täti sulki hänet syliinsä, hyväili häntä, kutsui häntä mitä hellimmillä nimillä ja pyysi häntä luopumaan rakkaudestaan.

"Tee se minun tähteni, pikku rakkaani. Elä katkeroita minun viimeisiä elonpäiviäni, syöksemällä minut epätoivoon, jos menet naimisiin, tai itse suremalla, jollet mene naimisiin hänen kanssaan. Ole järkevä ja taipuvainen! Elä viitsi ajatella naimiskauppaa tuon sotamiehen kanssa! Lisään perintöäsi 200,000:lla frangilla. Lapseni, ajattele minun kohtaloani. Ota oppia minun surullisesta kokemuksestani."

Herättäessään eloon näitä katkeria muistoja, huudahti vanha nainen äkkiä:

"Oi, Ludvig-parkani! Jumala tiesi, ettei hänellä ollut taipumuksia sotamiehen ammattiin, ja ettei hän mielellään lähtenyt sotaan! Ja kuitenkin — oi Jumalani! Nyt olen itkenyt häntä kaksikymmentä kaksi vuotta!"

"Siitä huomaat itsekin, täti", sanoi Aline hellästi, "että kun kerran todella rakastaa, ei enään voi rakastaa ketään toista."

Täti nousi nopeasti paikaltaan, eikä sanonut enään sanaakaan. Hän oli huomannut mahdottomaksi saada aikaan mitään. Hän meni huoneeseensa pahoillaan, kiusaantuneena ja vakaasti päättäen olla myöntymättä.

"Tyttö on hyvin itsepäinen", sanoi hän langolleen. "Mutta toivon kuitenkin, että hän palaa järkiinsä. Yö tuo tullessaan hyviä neuvoja. Hyvästi!"

Ja koiransa seuraamana vetäytyi hän huoneeseensa.

Samaan aikaan joi kapteeni Roger teetä rykmentin huoneustossa, toverinsa kapteeni Prévillen seurassa. Hän kuunteli hajamielisenä ystäväänsä, joka piti teknillisillä lauseparsilla höystettyä esitelmää ranskalaisten kartessigranaattien etevämmyydestä preussilaisten rinnalla.

"Näetkös", sanoi Préville, "metalli, josta me valamme kuulamme on pehmeämpää ja hauraampaa ja sentakia hajoaa se helpommin sirpaleihin — — —"

"Anteeksi, ystäväni, mitä nyt taas sanoitkaan?"

"Sanoin, että — — — poika parka, miten sinua säälin! Olet niin alakuloisen näköinen ja tuijotat eteesi. Sinun rakkaustarinasi ei taida oikein menestyä?"

"Ei, siinäpä se", huokasi Roger. "Vanhemmat ovat minun puolellani, mutta talossa on muuan kirottu täti, jonka oikkujen mukaan koko talo on tanssinut jo parikymmentä vuotta. Hänellä on kamalan kiero silmä sotilaita vastaan yleensä ja tykkiväkeä vastaan erittäinkin, arvelen. Sanalla sanoen, hän ei halua kuulla minusta puhuttavankaan ja on uhannut sisarentyttärelleen, ei ainoastaan tekevänsä hänet perinnöttömäksi, mikä ei minua liikuta, vaan myös kirota hänet, mikä ei ole ensinkään hauskaa. Voitko käsittää, miten voisi mennä naimisiin sellaisilla ehdoilla?"

"Perinnöttöminä ja kirottuina! Aivan kuin murhenäytelmissä!" huudahti Préville iloisesti. "Piruko sitä vanhaa naista vaivaa? Tahdotko, että minä menen puhumaan hänen kanssaan?"

"Ei, ystäväni, et tiedä, mihin leikkiin silloin antautuisit! No niin, näet, ettei asemani ole juuri erittäin hauska — sinun täytyy asettua minun kannalleni."

"Otaksun, että aijot pitää puoliasi, Roger", jatkoi Prévlle. "Eikö linnoitus rupea antautumaan? Entäs sitte? Mehän osaamme piirittää. Ja sinun on voitettava rykmenttimme kunnian ja oman onnesi takia!"

"Minä olen voittava! Mutta hitto minut vieköön, jos tiedän, millä tavoin!"

7.

Yhtäkaikki ymmärtää tykkiväki, niinkuin Préville oli sanonut, juuri piiritystä, ja Roger tunsi jo salateitä, jotka ulottuivat aina vihollisen varuslinjaan asti. Pieni puutarhan sola juuri antoi parhaan tilaisuuden Alinen tapaamiseen. Ja nuoren tytön oli tapa nykyjään entistä enemmän istuutua kiinalaiseen huvihuoneeseen työskentelemään ja ajattelemaan.

Vastuksista viisastunut Roger ei enään koskaan ratsastanut puutarhanmuurin ohi, eikä kaunis orhi enään koskaan iloisesti hirnahtanut, päämaaliin jouduttaessa. Rakastunut nuori mies tuli sinne jalkaisin, vakoilevin katsein, ollen siksi varovainen, että pukeutui siviilipukuun. On tunnustettava, että sekin puku sopi hänelle erinomaisesti, ja ettei hän siinä vaihdossa mitään menettänyt.

Hän oli keksinyt sopivan syvennyksen muurissa huvihuoneen ikkunan alla, noin metrin korkeudella maasta. Hän nousi siihen molemmin jaloin ja ylettyi silloin Alinen käteen. Siinä voivat he keskustella täydessä rauhassa, uskoa toisilleen huolensa ja toiveensa. Heidän ainoa silmälläpitäjänsä oli Ursula-tädin sylikoira, mutta heitä suojeli täydellisesti heidän rakkautensa puhtaus.

Sola oli aina tyhjä, eikä kukaan koskaan häirinnyt heidän keskusteluaan. Mutta neljäntenä päivänä, Rogerin parhaillaan seistessä syvennyksessä, kuului askeleita puutarhasta.