Part 1

language: Finnish

KERTOMISEN TAITO

Kirj.

Jakob Wassermann

Suomentanut

V. Tarkiainen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1907.

KERTOMISEN TAITO

NUORI:

On varmaan jo enemmän kuin vuosi siitä, kun viimeksi näimme toisiamme. Ystävättäreni kuoltua olen aniharvoin hakenut seuraa ja poistun kamaristani vain mennäkseni yksinäisille kävelyretkilleni. Ainoa huvini on lukea ja miettiä, minkälaisen vaikutuksen kirjat tekevät minuun. Luulen, että jos nyt taas tarttuisin kynään, niin saisin jotakin kunnollista aikaan.

VANHA:

Ja mihinkä mielesi sitten palaa? Taiteilija ei saa olla niinkuin metsästäjä, joka huolimatta mikä saalis eteen sattuu harhailee maita mantereita, vaan hänen tulee olla niinkuin merimies, jonka sisäinen aisti, sisäinen silmä on lakkaamatta teroitettu kenties näkymätöntä, mutta kuitenkin täysin varmaa päämäärää kohti. Mihin siis mielesi palaa? Mihin luulet olevasi syntynyt? Minkä hengensaaren luulet löytäväsi?

NUORI:

Tunnen halua ja intoa vain kertomuksia sepittämään. Yksinäisyyden ja keskittymisen hetkillä tuntuu kuin olisi koko sieluni kukkuroillaan tapahtumia ja kohtaloita. Usein laikahtaa mieleni, ikäänkuin paljastuisi minulle koko maailmanmeno, Aatamin ajoista asti, ihan erikoisella tavalla, ja tunnen kiihkeätä halua, kuinka sanoisinkaan?... kertomaan, kertomaan.

VANHA:

Se on hyvä, se on erinomaista. Jos todella tunnet semmoista halua etkä sitten erehdy sitä seuratessasi, niin oletpa tosiaankin syntynyt kertomaan.

NUORI:

Kuinka voisin erehtyä? Miksi epäilet? Mikä on sitten sen yksinkertaisempaa?

VANHA:

Ettei se ole lainkaan yksinkertaista, eikä lainkaan päivänselvää, sen osoittaa sinulle jo silmäys kertomataidon nykyisiin tuotteihin. Useimmat eivät enää edes tiedä, mitä merkitsee kertomuksen sepittäminen, ja lahjakkaimmatkin luovat pelkkiä sekasikiöitä ja muodottomuuksia.

NUORI:

Olet hyvin ankara kuten aina. Mutta luulen, ettet ole oikeassa. Ei milloinkaan ole ollut niin paljon tekeillä kuin juuri nykyjään. Joka taholla sarastaa päivä.

VANHA:

Nuorten iänikuinen erehdys.

NUORI:

Pelkäänpä, ettet sinäkään siis hyväksy tähänastisia tuotteitani.

VANHA:

Siihen kysymykseen en voi vastata ennenkuin saan tietää, miten asiasi ovat ja eikö mielessäsi vallitse muut halut kuin rakkaus asiaan, eikö sisin sydämesi tavoittele muita päämääriä paitsi täydellistymistä siinä rakkaudessa, etkö pelkää katsoa totuutta silmiin tai eikö kevytmielinen kiitos ole jo iäksi sokaissut sinua. Jos arastelet katkeraa hetkeä, niin sano suoraan, minä vaikenen mielelläni. Näytät miettivältä.

NUORI:

Pidätkö sitten tuomiotasi kumoamattomana, ainoana mahdollisena? Eikö se voisi olla hairahduksen, liiallisen ankaruuden tai itsenäisyyden synnyttämä?

VANHA:

Koetan perustella sitä sinulle, ja jos voit kieltää todistuksiltani sitovan voiman, niin lupaan tyytyä siihen.

NUORI:

Puhu siis.

VANHA:

Kirjailijoita on kolmea lajia: semmoisia, joilla on oma tyyli ja jotka pystyvät kehittämään sen korkeimpaan täydellisyyteen; semmoisia, jotka etsivät omaa tyyliään, ja vihdoin semmoisia, jotka käyvät käsiksi kaikenmaailman tyyliin ja pitelevät sitä niinkuin ravintolavieraat isäntänsä pöytiä, tuoppeja ja tuoleja; he eivät koskaan pääse sanojensa, ajatustensa ja lauseidensa herroiksi, hehkuvimminkin eletty tunto hyytyy ehdottomasti heidän esittämänään, ylevät tunnelmat muuttuvat arkipäiväisiksi, jokainen runollinen innostus tahalliseksi tarkoitukseksi, jokainen ulkoapäin tullut vaikutus jäljittelyksi, kaikki voimakas muuttuu karkeaksi ja kaikki hieno kituliaaksi. Mutta emme puhu näistä kirjailijoista, jotka pitävät huolta suurten laumojen markkinatavarasta. Sinä kuulut toiseen ryhmään.

NUORI:

Se ei olisikaan hullumpaa. Etsiviähän me kaikki olemme. Voidaanpa sanoa, suurinkaan mestari ettei ole kuolinpäiväänsä asti lakannut etsimästä. Miksi hymyilet?

VANHA:

Koska näen tästä huomautuksesta, kuinka vähän minua vielä ymmärrät. Jos suuret mestarit etsivät, niin he tahtovat luoda sopusoinnun aineen ja muodon välille. He tietävät, että ilman semmoista sopusointua ei yleensä ole yhtään taideteosta. Ja kun he sen tietävät ja pyrkivät sitä tietä täydellisyyteen, varoen tarkasti tuhlaamasta taidekeinojensa yltäkylläisyyttä väärään esineeseen tahi väärään paikkaan, niin syntyy aina tuote, joka sointuu yhteen taiteen ja tekijän oman luovan personallisuuden kanssa. He etsivät näkevin silmin, te taas etsitte kuin sokeat; he kulkevat suoraa tietä ja saapuvat päämäärään, vaikk'eivät aina toivottuun; te sensijaan haparoitte ylt'ympäri samassa kehässä. Etsivät, jotka eivät tunne oikeata tietä, ovat tuomitut perikatoon.

NUORI:

Saatpa minun ihan levottomaksi. Suuttuisin sinuun, ellen tietäisi tarkoituksesi olevan vakavan. Aavistan, mihin pyrit. Puhu siis vihdoinkin minusta.

VANHA:

Hyvä. Ensinnäkin on teoksissasi huomattava kaksi seikkaa, näennäisesti ulkonainen ja näennäisesti sisäinen: nimittäin se, etteivät ne täytä lukijan sielua miellyttäväisyydellä, ja se, että itse aiheelta puuttuu olemassaolon välttämättömyys. Mutta molemmat kuuluvat kiinteämmin yhteen kuin luuletkaan; sen todistan sinulle heti.

NUORI:

Mitä tarkoitat miellyttäväisyydellä? Aivan päinvastaistahan toki tarkoitamme, runoelmia suunnitellessamme: mielenkiinnon herättämistä, jännitystä, osanoton vireillä pitämistä ja sisäistä järkyttämistä. Luulen sinun tekevän pilkkaa minusta.

VANHA:

Kärsivällisyyttä. Käytän tässä miellyttäväisyyttä korkeammassa, taiteellisessa merkityksessä. Tarkoitan sillä ihannelukijan rajatonta luottamusta kertojaan. Tämän luottamuksen synnyttää uskottavuus, ja uskottavuuden taas kerrotun välttämättömyys. Näet siis, kuinka lujassa yhteydessä nämä molemmat seikat ovat, ja vielä eroittamattomammaksi silmälle ja tunteelle ne muuttuvat sen kautta, mitä maallikko, dilettantti ja tavallinen arvostelija nimittää tekniikaksi: kertomistaidon kautta; sekin on vain näennäisesti ulkonainen seikka, sillä todellisuudessa se on eepillisen taiteen sielu.

NUORI:

Puheesi haarautuu kovin laajoille aloille. Aikomuksesihan oli puhua minun teoksistani.

VANHA:

Sanon senvuoksi, ett'ei sinun tuotteissasi ole miellyttäväisyyttä, koska et osaa etkä ymmärrä niitä synnyttää. Kirjoituksissasi on suorasti tai epäsuorasti eletyn elämän leima ilminäkyvänä, mutta tämä eletty ei ole taiteellisesti kirkastettu eikä korotettu, eikä se senvuoksi tee runollista vaikutusta. Sinussa on voimakasta ja luonnollista tunnetta, mutta se vaikuttaa aniharvoin puhtaasti, koska aine ei jaksa siihen kokonaan sulautua. Huomaatko nyt, mihin puheeni tähtää, huomaatko, kuinka kaikki sisäinen on samalla ulkonaista ja päinvastoin?

NUORI:

En huomaa muuta kuin saivartelua ja kuulen ainoastaan sanoja. Ellei joku taidemuoto riitä ilmituomaan sitä, mitä minulla on sydämellä, niin se laajennettakoon. Missä kirjassa ovat ne oppineet lait, joihin minun on alistuttava? Kuka ne on laatinut ja kuinka minä tottuisin niitä kumartamaan?

VANHA:

Missä kirjassa ne ovat? Inhimillisessä tunteessa. Kuka ne on laatinut? Inhimillinen tunne. Miksi sinun on kumarrettava niitä? Koska sinä et muuten voi vaikuttaa, koska sanasi ja teoksesi muuten ovat haihtuvampaa laatua kuin palanen jäätä keskipäivän paahteessa. On näet vuosisatojen ja vuosituhansien etsimisen kautta päästy selville siitä, mikä tempaa ihmisen mukaansa, mikä sitä lohduttaa ja ilahuttaa, mikä on peräisin sen sielun syvyyksistä ja pyrkii takaisin sen syvyyksiin. Ken on sitä neuvoa noudattanut ja aikaansaanut syvän vaikutuksen, ei suinkaan sokeasti, vaan selkeästi ymmärtäen, hän on ollut mestari. Ken taas opetusta halveksii, hänestä ei kehity edes oppilastakaan.

NUORI:

Neuvo siis minua.

VANHA:

Sanoin jo äsken, ett'eivät elementit ota yhtyäkseen sinussa; aihe ja tunne pysyvät vihollisina ja sulautumattomina vastakkain. Siitä on seurauksena alituinen ja kaikkialla havaittava epäsointu. Sinä et oikeastaan kerro tapahtumia, vaan kuvailet situatsioneja. Juuri se näyttää sinusta tärkeältä, mikä kertomuksen kululle on ja minkä täytyy olla vähäpätöistä. Sinä hyppäät situatsionista situatsioniin, välilläoleva on sinusta hätävara ja muuttuu pakolliseksi selonteoksi ja herättää kuivakiskoisuudelleen lukijan runouden lumouksesta. Kun sinä kirjoittaessasi itsekin hyvin selvästi tunnet tämän häilymisen, pakoittaa se sinua tasoitteluihin, etkä voi olla turvautumatta pateettis-fyyrillisiin kuvauksiin, joissa toiminta ei edisty rahtuakaan. Sillä kuten ymmärrettävää on: liike on kaikki kaikessa, kaikki taide syntyy liikkeen kautta. Sen kanssa hyvin läheisessä yhteydessä on henkilökuvauksesi. Kertomustesi henkilöillä ei ole yhtään lepokohtaa. Ne ovat näppärästi ja uskottavasti piirretyt, sikäli ja niinkauan kuin ne liittyvät toimintaan, mutta siitä irtitemmattuina ja itse-elävinä ne muuttuvat voimattomiksi ja puisiksi. Ne tietävät liian tarkkaan, mitä niiden on tehtävä, ei omassa maailmassaan, vaan sinun maailmassasi. Niistä puuttuu korkeampi runouden lumous eivätkä ne pysty, tekemään runollista todellisuusvaikutelmaa. Henkilökuvan tulee elää toiminnasta riippumatta eikä toiminnan kautta. Mistäpä muusta sitten johtuisi, että kaikilla keskinkertaisilla kirjailijoilla juuri ne henkilöt ovat uskottavimmat, jotka ovat kaikista vähimmin kiedotut toimintaan ja jännittäviin kohtauksiin, n.s. sivuhenkilöt? Ainoastaan niistä leviää miellyttäväisyyttä, s.o. uskottavuutta, koska ne eivät näytä noudattavan mitään ennakkosuunnitelmaa. Jos siis sanotaan, että taide syntyy liikkeen kautta, niin tulee samalla lisätä, että sen vaikutus riippuu liikkeen näennäisestä tarkoituksettomuudesta.

NUORI:

Minussa herää epäilys toisensa perästä. Sadat kysymykset tulvivat mieleeni, sillä nyt huomaan, kuinka syvältä sinä käyt asiaan käsiksi. Ja ajatuksissani hämärtää moni seikka, jota en ennen aavistanutkaan. Mutta salli minun tehdä kysymys. Sanoit, etten minä kerro tapahtumia, vaan kuvailen situatsioneja, ja minun täytyy tunnustaa, että nämä käsitteet menevät minulta sekaisin. Eikö se ole pelkkää sanaleikkiä? Mikä sitten mielestäsi eroittaa kertomuksen kuvauksesta? Tarkoitan, missä määrin teoksen vaikutus kärsii kuvauksista. Eivätkö ne ole koulumestarimaisia rajoituksia?

VANHA:

Otaksukaamme, että olisit tehnyt vaivalloisen ja vaarallisen matkan, olisit pannut henkesi alttiiksi uhkarohkeissa seikkailuissa, että sinua olisi pidetty jo vuosikausia hävinneenä ja menneenä miehenä ja olisit nyt kuitenkin palannut takaisin. Kaikki ovat silloin jännitetyt kuulemaan, miten olet kaikesta suoriutunut ja mitä kaikkea olet kokenut. Sinä istut uteliasten ja osaaottavien kuulijain keskeen ja kerrot, alat puhua matkastasi meren yli, luetella matkatovereitasi, kuvaten lyhyesti, mitä he ovat miehiään ja millaiset heidän entiset vaiheensa, jatkat sitten kertoen maallenousun, lähdön tuntemattomiin seutuihin j.n.e., j.n.e. Olisiko silloin paikallaan uuvuttaa kuulijain mielenkiintoa kuvailemalla maisemia, eläimiä, kasveja? Jos niin tekisit, syntyisi heissä pieni epäilys, että tokkohan kokemasi kohtalot ovatkaan tosia ja olivatkohan ne oikeastaan niin vaikeita. He tahtovat tietää, miten sinun on käynyt, eikä mitään muuta, ja kuta yksinkertaisempi ja asiallisempi kertomuksesi on, sitä uskottavammilta kuulostavat elämänvaiheesi. Sinun ei tarvitse sanallakaan kuvailla. Maan ja maiseman kuva syntyy ihan itsestään mielikuvituksessa; kuta vähemmän siitä puhut, sitä voimakkaammin näkee sen kuulijaisi mielikuvitus ja juuri sinun kokemustesi kautta. Tietämättään he kulkevat samaa tietä kuin sinäkin ja näkevät sinun silmilläsi. Vähät siitä, vastaako siten saatu kuva todellisuutta, kunhan heissä vain syntyy kuva sielullisen liikkeen avulla. Tämän sielullisen liikkeen taas synnyttää taiteellisen aineen liikunta, ja niinpä taaskin näet, kuinka ulkonainen ja sisäinen puoli sulavat toisiinsa ja kuinka niiden täytyykin sulaa.

NUORI:

Esimerkki on valaiseva. Se selvittää minulle, että poikkeaminen esille otetusta asiasta vaikuttaa yhtä epätodesti taiteessa kuin elämässä, ja ymmärrän, että lukijan luottamus saattaa siitä kärsiä. Mutta mainitsitpa jotakin aineen kirkastamisesta ja korottamisesta ja runollisesta vaikutuksesta. Se tuntuu minusta nyt kokonaan tarpeettomalta, kun kerran ei tarvitse ollenkaan epäillä kerrotun totuutta ja todenperäisyyttä.

VANHA:

Tietysti, jos vain olisi sama asia kertoa suullisesti tahi kirjallisesti. Niiden välillä on niin syvä juopa, ettei henkevyys, ei tieto eikä vilpitön suoruus voi sen yli siltaa rakentaa, vaan yksistään taiteellinen nerokkuus. Se on juopa todellisuuden ja mielikuvan, peilin ja sen ääressä seisovan henkilön, elämän ja muistikuvan, hetken ja iankaikkisuuden välillä. Vilkkaat kuulijasi näkevät sinut, he näkevät sinun muistojesi valtaamana, innostamana, painostamana; elävästi puhutulla sanalla on jo itsessään sangen pätevä todistusvoima. Jos kirjoittaisit tämän toden ja järkyttävän matkakertomuksesi ihan suullisen esityksesi sanoilla, niin voisi se kuulua mauttomalta, valheelliselta ja niin sanoakseni perättömältä. Taaskin synnyttää taidevaikutelman siis näennäisesti kaikista ulkonaisin ominaisuus: tyyli. Voidaksesi saada lukijan uskomaan sitä yksinkertaisuutta, jonka kuulija huomaa ilman erityisiä ponnistuksia sinun puoleltasi, jos vain olet yksinkertainen ja rehellinen luonne, siihen vaaditaan puolen elämän uupumatonta kokeilua, kuluttavaa vaivannäköä, mitä kiduttavina ponnistelua. Elämässä on yksinkertainen selvyys, tai käyttääksemme ammattisanaa, naivisuus edellytyksenä, taiteessa se on viimeisenä saavutuksena, korkeimpana huippuna.

NUORI:

On siis pyrittävä muotoon, jossa kaikki kuvastuisi itsestään selvänä, ja luomaan taiteen piirin sisällä kuva, jossa luonnon piirteet ilmenevät. Siihen asti olen selvillä. Mutta jokaisella yksilöllä on oma erikoinen naivisuutensa, jokaisella »itsellä» oma omituinen selkeytensä. Olisiko sittenkin eräitä lakeja, joihin kaikki tietämättään ovat sidotut, niin taiteen luojat kuin nauttijatkin?

VANHA:

Lähtekäämme kehittämään asiata ahtaimmasta päästä päästäksemme laajemmalle. Kenellä on kieliaisti ja tarkka korva, hän kai tietää tai on jo aikaisin tietämättään tuntenut, että kielemme paras kauneus on sen kyky muodostaa elimellisesti jäsenneltyjä, ikäänkuin eläviä lausejaksoja. Ajatus, mielikuva syntyy ja ilmaistaan nimisanan ja teonsanan avulla; määräyssana liittyy niihin joko selvittämään tai kaunistamaan, toinen mielikuva tai toiminta tahtoo perustella edellistä ja kehittää sitä edelleen ja niin muodostuu sivulause, jossa esiintyvät samat ilmiöt kuin päälauseessa, ainoastaan hillitympinä, pienennettyinä, miedonnettuina. Siitä johtuu suorasanaisen esitystavan rytmi: säveleen ja koron paisuminen ja laskeminen, lauseiden ja lauseenosien keskinäinen suhde toisiinsa, vapaasti ja itsenäisesti aaltoileva ryhmittyminen ja mitä niukkasanaisimmin ilmaistun tunteen täyteläisyys. Kielemme ominaisin voima on teonsanassa: sen kehittäminen, muodostaminen ja tavallaan muista eristäminen on hyvän suorasanaisen kirjailijan tunnusmerkki, sensijaan kuin keskinkertainen panee enemmän painoa koristavaan määräyssanaan, — luonnollisestikin. Tarkastappa hyvien kertojiemme tyyliä tältä kannalta katsoen: miten se aallehtii ja virtailee majesteetillisen rauhallisena, aina liikkuen ja aina pyrkien päämäärään, jota kannattaa tavoitella. Määräyssana vaikuttaa kangistavasti ja sitä on vain säästäen käytettävä, ja ainoastaan havainnollinen mielikuvitus voi asettaa sen oikealle paikallensa; verbi tekee eläväksi ja on varsinaisena motoorisena aineksena lauserakennuksessa. On aina mieltäkiinnittävää tutkia hyvää kertomatyyliä yksinomaa sen kielisoinnun kannalta ja huomata todeksi, miten hyvästi lausejaksot ja hengitys sopivat yhteen, miten aistikkaasti jäsenneltyinä lause ja sivulause suhtautuvat toisiinsa, ja miten sointu helähtää loppuun, kun kappale päättyy. Oikeastaan voisi hyvän suorasanaisen kirjan tuntea jo sen painoasusta, joka niin sanoakseni on sen fasaadina. Eepillisellä taiteilijalla tulee sen lisäksi vielä runokuvien kumpuileminen elettyinä hänen sielustaan ja omituinen tunto siitä, kuinka välittömästi sanat valautuvat hänellä plastillisiksi kuviksi, mikä varjelee hänen esitystapaansa latteudesta. Sillä miten muuten voisi kirjakieli säilyä vuosisatoja virkeänä ja elinvoimaisena? Lausekäänteiden harvinainen omintakeisuus ei sitä tee, eivätkä aisti ja muotokyky yksin myöskään ole luomiskykyisiä, — ainoastaan tunnon elimellinen yhteys sanan kanssa estää epiikan kielen kuihtumasta ja kuolemasta. On vaikea lausua sitä selvin sanoin, ellet sitä mielessäsi tunne.

NUORI:

Minä tunnen sen. Olen tuntenut sitä usein lukiessani Gottfrid Kelleriä. Aivan jokapäiväinen sana, joka seurustelukielessämme helähti laimeasti ja näytti yhtä kuolleelta kuin kulunut raha, astui äkkiä eteeni uutena ja outona, ikäänkuin taikapukuun puettuna.

VANHA:

Ja kuitenkin ovat useimmat nuorista runoilijoistamme sananhakijoita, ja mikä pahempi, he eivät ymmärrä kertoa pitkissä hengähdyksissä. En kiellä kirjailijalta oikeutta hakata lauseitansa palasiksi ja hoputtaa niitä kiihkeässä tempossa esiin, jos situatsioni ja hänen luoteensa niin vaatii. Mutta yhtä vähän kuin ihminen voi olla kauan henkeään vetämättä, yhtä vähän sallii sitä kirja, tai muuten se tekee epämieluisen ja tympäisevän vaikutuksen. Olen pitänyt kädessäni kirjoja, joissa pelkät suppeat, ahdashenkiset lauseenpätkät ovat seisoneet vierekkäin mykkinä ja murheellisina kuin sotilaat paraadissa. Yksityiset lauseenosat uiskentelivat kuin poikkihakatut kädet ja jalat liian monien välimerkkien tulvassa, ja jokainen rytmi oli silvottu, senvuoksi että kirjoitustavan vaatimatonta keskitietä ei pidetä niin suuressa arvossa kuin kiduttamalla esiinpuserrettua mielettömyyttä, tai kun tahdotaan aikaansaada tunne siitä, että tekijä on ollut syvästi kuohuvan mielialan vallassa sitä kirjoittaessaan. Tekijältä ei lainkaan vaadita kuohustilaa; Jumala ei ole ripustanut joka puuhun eikä jokaisen vuoren kylkeen lappua, jossa sanottaisiin: kuinka kaunis, kuinka mahtava ja karakteristinen minä olen. Jumala on vaatimaton, hän piilee näkymättömänä maailmassaan, ja samoin suuri taiteilijakin. Kertojalta vaaditaan näkymättömyyttä, kerrottavalta taas mitä suurinta näkyväisyyttä.

NUORI:

Siihen ei minulla ole mitään vastaansanomista. Ei saata kuitenkaan kieltää, ettei esim. paksussa romaanisiteessä ole vaikea, ellei kerrassaan mahdoton läpeensä säilyttää ankaraa kertomuksen sävyä. Sellainen kirja väsyttäisi yksitoikkoisuudellaan, luulen minä, eikä pitäisi moittia tekijää, jos hän yrittää välttää tätä epäkohtaa draamallisten keskustelujen ja jännittävien kuvausten kautta.

VANHA:

Se on ihan eri asia. Eihän keittokirjalta voi vaatia, että se ratkaisisi tieteellisiä probleemeja. Jos runoilijasta on vaikeata luoda taideteos, niin tyytyköön hän kyhäykseen, mutta älköön sitten vaatiko itsellensä taiteilijan nimeä. Pakkoko sitten on kirjoittaa paksuja romaanihirviöitä, joista sinä puhut? Ja jos niitä kirjoitetaan, olenko minä velvollinen niitä penkomaan? Jos suuntaamme tarkastelumme näihin alempiin piireihin, mitä kaikkea voitaisiinkaan sanoa, mitä kaikkea valittaa: naisten kirjailemista, sanomalehdistöä, kehnoja käännöksiä vieraista kielistä j.n.e. Mutta sovittakaamme keskusteluummekin taiteellisin kaikista laeista ja pysykäämme asiassa.

NUORI:

Olet oikeassa. Kuitenkin on sekasikiöitä, joita ei auta tuomita ja joiden vaikutus on syvempi ja syntymismotiivi valtavampi kuin puhtaissa taideteoksissa. Sitä ei saa unohtaa.

VANHA:

Se on mielestäni erehdys. Ne taideteokset joiden vaikutus on pienempi ja kestävyys heikompi kuin mainitsemiesi tuotteiden, eivät siinä tapauksessa olekkaan oikeastaan elinvoimaisia ja niiden perikato on vain ajankysymys.

NUORI:

Kaikki, kaikki on katoavaista. Itse Homeros ja Shakespearekin.

VANHA:

Tyhmä fraasi. Ne katoavat vasta sitten kun maapallo hajoaa ja valo muuttuu pimeydeksi. Ne ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ja puhe kuolemattomuudesta ihmiskunnan ulkopuolella on mieletöntä.

NUORI:

Eräs asia ei ole minulle aivan selvä. Kerrottaessa on pääasiana tapahtuman esittäminen ja tapahtuman sisällä taas yksityisten kuvien tai situatsionien maalaaminen, sillä ilman sellaisia kuvia minä pikemmin kirjoittaisin historiaa kuin loisin taidetta. Kuinka voin siis luoda situatsionin, loukkaamatta lakia, joka vaatii, että eepillinen esitys alituisesti liikkuisi edelleen niinkuin vierivä virta? Sanalla sanoen, kuinka voin samalla kertaa olla kertova sekä plastillinen?

VANHA:

Vastaukseksi tähän kysymykseen luen erään kohdan Goethen »Mestari Wilhelmin oppivuosista». Se kuuluu: »Pari kolme taloa oli kokonaan liekkien vallassa. Puutarhaan ei kukaan ollut voinut pelastautua, kun sinne vievä holvikäytävä oli tulessa. Wilhelm oli enemmän huolissaan ystäviensä vuoksi kuin omien tavarainsa tähden. Hän ei uskaltanut jättää lapsia yksin ja näki onnettomuuden vain kasvamistaan kasvavan. Hän vietti muutamia hetkiä tukalassa tilassa. Feliks oli nukahtanut hänen syliinsä, Mignon makasi hänen vieressään ja piti häntä lujasti kiinni kädestä. Vihdoin oli tuli saatu pysähtymään pontevilla toimenpiteillä. Hiiltyneet rakennukset sortuivat maahan, aamu valkeni, lapset alkoivat väristä vilusta, ja hän itsekin voi töintuskin sietää nousevaa kastetta, sillä hän oli ohuissa pukineissa. Hän vei heidät sortuneen rakennuksen raunioille, ja he lämmittelivät itseään hiili- ja tuhkaläjän suloisessa paahteessa. Päivän tultua alkoivat kaikki ystävät ja tuttavat vähitellen kerääntyä kokoon, j.n.e.» Siitä näet selvästi, kuinka kainosti ja hillitysti tuo kauhea tapaus sulaa kertomuksen yleiseen tunnelmaan. Rauhallisesti liittyy tuhkaläjän ääressä lämmittelevien henkilöiden ihanaan, niukkasanaiseen kuvaukseen uusi tapahtuma eikä lauseiden liitteissä tunnu pienintäkään kiihtymystä. Vertaappa siihen jotakin Zolan kuvausta tulen tuhotöistä; yksityispiirre tunkee yksityispiirteen niskaan. Pikkuseikkojen ääretön tulva särkee kuvan ja hukuttaa kuohuihinsa mielikuvituksen. Mihin kuvailija tarvitsee viisikymmentä sivua, sen eepillinen kirjailija sanoo kymmenellä rivillä. Kertova tyyli ei suinkaan ole situatsionien maalaamista, vaan se loihtii situatsionin korkeampaan olotilaan, jotta se liukuisi täydellisessä rauhassa ohitsemme. Melkein esikuvaksi kelpaava on siinä suhteessa Kleist, meidän kenties suurin kertojaneromme. Yhtä ylhäisen suppeasti kuin kansan sadussa synnyttää hän liikettä liikkeen sisällä. Vasta siten saa lauserakennekin eloisuutta, ja siten karisee siitä tuo paperisuus, jota on etevimpienkin kirjailijoiden tyylissä; se saa yhtäkkiä samanlaisen sisäisen voiman ja verevyyden kuin elävä olento, ja niinkuin teos kokonaisuudessaan on lauserakennekin elimistö lihasta ja hengestä. Puu on kokoonpantu pienistä soluista; sen hedelmien terveys riippuu tuon näkymättömän kudoksen terveydestä. Lausejaksojen leveydestä ja täyteläisyydestä riippuu koko teoksen leveys ja täyteläisyys; ei tapahtumien seikkailumaisuus, ei suunnitelman laajaperäisyys, ei hienoin psykologinen hiuksenhalkominen, ei mikään aiheen uusmuotisuus, ei mikään ulkonainen jännitys, ei henkevyys, ei näppäryys eikä filosofinen syvyys voi kohottaa teosta, jolta puuttuu tosieepillinen leveys ja rauha, oikean taideteoksen arvoon.

NUORI:

Siis rauhaa ja yhä taaskin rauhaa. Mutta olemmehan vääjäämättömästi osoittaneet, että taiteen tekee eläväksi vain liike, ja olemme kauniisti huomanneet, että liikkeen tarkoituksettomuus on taiteellisen vaikutuksen ehtona, nyt taas olisi muka rauha kaikki-määräävä. Se panee pään pyörälle. Rauhako? Merkitseehän se samaa kuin kylmyys, sehän olisi sama kuin ymmärtää väärin koko runoilijan olemus ja puolustaa taiturimaisuutta.

VANHA:

Hillitse intosi, saatpa pian nähdä, kuinka ajattelematonta se on. Kertova taide esittää menneitä tapahtumia. Se koskee sitä, mitä on eletty, mitä on nähty, mitä on tapahtunut. Sensijaan että draama perustuu tapahtumien ja intohimojen nykyisyyteen, on eepos tai novelli taaksepäin kääntyvä, taaksepäin katsova, — luonnollisesti, ja sen muoto vaatiikin ehdottomasti suurempaa rauhaa ja täsmällisyyttä, sillä sen taiteeksi tulkitseminen edellyttää katselijaa, huomioidentekijää, arvostelijaa, yhteenliittäjää. Sensijaan että draama on näennäisesti vapaa, eristetty itsenäistuote, viittaa kertomus aina ja joka rivillä takaisin kertojaan, ja tämän suhde aineeseen määrää kaikki. Kylmyys ja rauha on siis vain näennäistä, tulisuuden hillitsemistä. Semmoisen teoksen luoja on sitä enemmän pakoitettu salaamaan omaa personallisuuttaan, kun hän lopultakin itse edustaa koko sitä maailmaa, jonka hän loihtii näkyviin. Jos hän lakkaa olemasta näkymätönnä, kärsii illusionimme siitä, ja näennäinen rauha on siis kaikkien hänen taiteensa vaikutusten ehtona. Mutta hänen olemuksestaan ja runoilijakyvystään riippuu, voimmeko me sisimmällämme kiintyä hänen teokseensa, nähdä kaikki hänen silmillään, elää hänen omissa joko iloisissa tai traagillisissa mielentiloissaan. Hänen maailmankatsomuksensa ja henkinen voimansa toiselta, ja toiselta puolelta rauha, joka tekee hänelle mahdolliseksi jakaa valoa ja varjoa, synnyttää kuvia ja luoda ajanperspektiivejä, niitä voidaan sanoa kahdeksi pääpisteeksi, joiden välillä hänen taiteensa liikkuu. Senvuoksi vaatiikin eepillinen taide täyttä hengen kypsyyttä.

NUORI:

Ei siis ole vaatimuksena, että tunne tukahutettaisiin, vaan että se hillittäisiin ja että lämpö jakaantuisi laajemmalle. Ilmeisesti kärsii teos siitä, jos liian paljon valoa lankee yksityiseen henkilöön. Miten on siis laita henkilökuvien? Miten paljon ne saavat kohota kertomuksen tasapinnasta vaikuttaakseen plastillisesti?

VANHA:

Se riippuu aineesta ja yleissävystä. Vertailkaammepa muutamien suorasanaisten eepillisten teosten kulkua tältä kannalta: Herodotoksen historiallisia kertomuksia, Cervantesin »Don Quixotea», Goethen »Wilhelm mestaria» ja Tolstoin romaania »Sota ja rauha».

Herodotoksessa on luonnollista, personallista naivisuutta, joka on sopusoinnussa sen ajan ja nuoren nousevan kultuurin kanssa. Hänellä ei ole esikuvia eikä hän niitä kaipaakaan. Hän ei pyri erityisesti teroittamaan mieleen taidemuotoa. Hän välttää korusanoja. Hän pysyttelee kaukana kaikista abstraktsioneista. Hän »kertoo». Hänen sävynsä on miehen, joka rikkaana kokemuksista ja tiedosta istuu omaistensa keskellä ja tekee selkoa kaikesta yhtä yksinkertaisesti kuin todenperäisesti. Kuitenkin vallitsee hänen teoksissaan luja tyylinyhteys eikä yksinomaan ulkonaisesti, vaan sisäisestikin. Ihmisen tekoja ohjaa Nemesis (kohtalo). Tämän maailmankatsomuksen läpitunkemana on hänen luomuksensa saavuttanut ei ainoastaan siveellistä suuruutta, vaan taiteellisen voimankin.

Cervantes seisoo jo luonnollisesti traditsionien pohjalla. Mutta hän murtaa ne kokonaan, käyttäessään niitä hyväkseen. Tapainkuvaus järjestyy ulkonaisesti suunnitelman ja henkisesti aatteen johdon alle. Ryhtyessään taistelemaan katoolisuuden pateettista sankaria vastaan, hän tapaa sen korkean esitysmuodon, jota me nimitämme huumoriksi ja joka antaa hänen henkilöilleen paljoa tuntuvammat ääriviivat kuin heidän olemuksellaan todellisuudessa näyttää olevan. Cervanteskin on (banaalisessa merkityksessä) naivi kertoja; mutta hänen naivisuudessaan on taideymmärryksellä jo melkoinen sija. Se onkin selvää: hän ei ole enää tositapahtumien selostelija. Samalla kun luotiin mielikuvitusmaailma, kuihtui kokonaan se vilpitön ilo, jonka synnyttivät tapahtumat ja niiden esille tuominen. Kertojan rinnalle astuu nyt juttelija, kysymykset tekotavasta syntyvät kuin itsestään. Cervantesilla on kaikki jo _taidetta_: luonteet ja niiden muovailu, suunnitelman mukaan solmitut toiminnan langat, vuoropuhelu ja sen motoorinen merkitys. Mutta ihmeteltävän vaiston avulla on kaikki tämä taas saanut luonnollisen värin ja puvun, joka on hairahduttavan todenmukainen.

Goethen romaani on ensi sijassa suuren personallisuuden ilmaus. Kun espanjalainen runoilija kehitti eteemme kuva, joiden taakse hän itse sanatonna katosi, niin jää saksalainen seisomaan oman luomansa eteen ja kohottaa sen vasta oman olemuksensa, omien liikkeidensä ja ohjaavien sanojensa avulla oikeaan valoon ja oikeaan arvoon. Hänen esityksensä on viileätä ja harkittua, filosofisen täsmällistä, emmekä henkilökuvien yläpuolella koskaan unohda sitä taikamestaria, joka pystyy panemaan ne liikkeelle. Cervantes on suuri »Don Quixotensa» vuoksi; »Wilhelm mestari» on suuri Goethen vuoksi.

Venäläisen runoilijan runoelmassa vihdoin ovat aihe ja esitystapa liittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi. Sen sepittäjä itse muuttuu joksikin luonnonvoiman kaltaiseksi äärettömyydeksi, joka johtaa virran uomaansa. Tämän romaanin sävy on homerolainen. Siinä kuvatut ihmiset ovat niin voimakkaasti yksilöllisiä ja toiselta puolen siinä määrin oman temperamenttinsa kohtalon vallassa, että näyttää siltä kuin täytyisi heidän siitä ympäristöstä ja toiminnasta irtitemmattuinakin joutua samojen elämänvaiheiden ja kokemusten alaisiksi, joihin heidät runoelmassa johtaa runoilijan tahto. Tapainkuvaus, kansallinen erikoisuus, inhimillinen tärkeäarvoisuus, taiteellinen rauha, yksinkertaisuus ja suuruus, kaikki yhtyy mitä kirkkaimmaksi vaikutukseksi. Vuoropuhelulla ei ole enää mitään motoorista tarkoitusta, eikä filosofista tai tendenssimäistäkään, vaan se on yksistään luonteita kuvaava.

NUORI:

»Aihe ja esitystapa ovat liittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi», sanoit sinä. Minä tahtoisin mieluummin sanoa: aihe ja taiteilija. Mutta mitä on aihe? Milloin saavuttaa aihe »olemassaolon välttämättömyyden»? Milloin se muuttuu yhtä vääjäämättömäksi kuin luonnon omat luomat? Todennäköisesti tulee jonkun elää se ensin, toisen keksiä, kolmannen ottaa se historiasta. Jälkimäinen käyttää valmista tarinaa, edellinen kutoo kuvansa ikäänkuin unelmien säikeistä, joissa on elämän liikettä ja tunnelmaa sekä runouden eheyttä. Niinmuodoin ei aiheen laatu itsessään ole tärkeä, vaan runoilijanäkemyksen intensiivisyys, näkemyksen, jonka aihe herättää ja jonka ei tarvitse perustua yhteen ainoaan kuvaan, vaan joka usein, alkumaailmoiden sumupallon tavoin, saattaa kätkeä itseensä tulen sekä kasvuvoiman.

VANHA:

Epäilemättä. Runoilijanäkemyksen voimakkuus määrää teoksen voiman, mutta sen sopusuhtaisuus taas sen kestävyyden ja unohtumattomuuden. Muulla millään ei ole enää mitään tekemistä inspiratooristen seikkojen kanssa, vaan se on kehityksenlakien alaista. Siinä missä runoilijanäkemys loppuu, alkaa henkinen työ, aistin, arvioimisen ja valinnan piiri. Siinä onkin raja runoilijan ja kirjailijan välillä. Runoilijan suhde aiheeseensa on sama kuin puun lehtiin, kirjailijan aiheet taas muistuttavat mielivaltaisesti kokoonhaalittua, köyhää tai ylellistä kamarin kalustoa. Edellisessä tapauksessa on jokainen puute vain edun varjopuoli, jälkimäisessä johtuvat kaikki edutkin yhdestä ainoasta puutteesta. Edellisessä tapauksessa on teos elävä elimistö, joko sitten sairaalloinen tai luja, jälkimäisessä koneisto, joko hutiloitu taikka laatuaan täydellinen.

NUORI:

Senmukaan siis runoilija oikeastaan eläisi omat aiheensa, kirjailija taas keksisi ne.

VANHA:

Niin jyrkkää eroitusta ei käy tekeminen. Meidän olisi ensin määrättävä, mitä tarkoitetaan lauseella, että aihe on eletty. Olisi hyvin lyhyesti ajateltu, jos sillä tarkoitettaisiin vain ulkonaista tekoa, sillä huonosti olisivat silloin niiden asiat, joita sattumus tai yhteiskunnallinen asema tai personallinen erikoisuus estää pääsemästä yhteiskunnan suureen koneistoon. Siitä johtuisi, että vain se, joka on tehnyt murhan, voi paljastaa murhaajan sieluntilan, ja nainen erikoismaailmana olisi runoilijalle kerrassaan suljettu ala. En kiellä, ettei välttämättä tarvittaisi joku määrä yleistä elämänkokemusta, mutta sille, joka ei elä syvästi sielussaan maailman ja sen luomakunnan tuskaa, on hyvin vähän hyötyä siitä, vaikkapa hän viettäisi kaikki päivänsä seikkailuissa ja vaikka hänelle siten selviäisivätkin ihmisluonnon salatuimmat sopet. Siinä onkin runoilijan luonteen erikoisuus, että siihen ikäänkuin kokoontuvat kaikkien muiden kokemukset ja saavuttavat siinä korkean tietoisuuden; on, niinkuin antaisi hänelle Jumala viittauksia ja merkkisanoja, joista hän luopi toisen, kauneudeksi tihentyneen maailman pohjakuteet. Hän se asuu kaiken keskipisteessä, hän on kansojen elävänä omanatuntona, hän elää ei yksistään nykyajassa, ei, vaan hänelle on kaikki menneisyyskin samalla nykyisyyttä. Ja sitten aihe.

NUORI:

Luulen olevan yhdentekevää, valitseeko hän räätälin tai maailmanvalloittajan historian. Ja ympäristö voi ainoastaan helpottaa luonteiden kehittämistä ja kohtaloiden motiveeraamista.

VANHA:

Niinpä kyllä.

NUORI:

Ja kuitenkin puhuimme äsken aiheen olemassaolon välttämättömyydestä.

VANHA: