Part 2

Saunanhaltija se nauroi, hyppi saunanlauteilla ja riekamoi, milloin nenästä ja päästä nyppi kutitellen vaarin jalkapohjaa, yhä hurjemmin vain soitto soi.

"Hei, nyt kolmas tuuri kohta alkaa", huusi Ville, "nyt et piisaa, mies", vaari nosti vanhaa kihtijalkaa, heitti hyppysillään kiviin vettä, korkealle loimui ilmaan lies.

"Hih, nyt soitetaan me pirun polskaa, vaari pyörii niinkuin pallo jo, varpaat naksaa, vanha vatsa holskaa, kuka lakkaa, se saa maksaa viulut, hei ja hui ja hii ja huu ja ho!"

"Lisää löylyä!", nyt Ville huusi, "lisää tahtia, on turha työs, lapsen tutti on sun luikkupuusi, honisee kuin vanha, luto honka, lapsen työtä on sun pelis myös!"

"Laatkaa soittamasta, hurjat hullut", nyyhki vaari, "näännyn, auttakaa, nyt on tuomioni päivä tullut, olen käyttänyt vain väärää mittaa, olen ollut monen hautuumaa!

"Itse vanha kehno iskee raajaan, pitkin selkää käy kuin kylmä kyy, älkää soittako niin tuiman taajaan, minä pyyhin kaikki velkaviivat, enkä enään koskaan viinaa myy!"

Vaari tanssi viinakiulu käissä niinkuin hyppytaudin huumeissaan, Leena ovensuussa niinkuin häissä pyöri pulleena kuin ampiainen, pelimannit yhä yltyi vaan.

"Huutaa voit, mut et voi soittaa", huusi Janne, iski pillillään, "voimissa et voi mua koskaan voittaa, nyt ma tutkin hiukan otsaluutas, onko järkeä sull' ensinkään!"

"Kas kun äänesi jo kesken petti", kirkui Ville, huimi viulullaan, Villen päähän lensi klarinetti, maassa miehet pyöri mylläkässa, koneillaan ne takoi toisiaan.

Hädässänsä vaari viinan kaasi kiukaaseen ja kuului pamaus, .-. pauhinalla halkes kiukaan paasi, sankka höyrypilvi kiehui kattoon, leiskui viinan tulileimaus.

Lavolle nyt miehet pystyyn laukes, tulikuuma katto komahti, savipiippuun tähtitaivas aukes, pelimannit suulleen pyllyilivät, lavo ryskehellä romahti.

Ovi lensi auki, seinät taipui, Leena ovensuussa selällään, niinkuin syvään hautaan vaari vaipui, kuolontuskassansa herjaa huusi, vuoroin rukoili kuin henkeään.

Saunatonttu tanssi lavon laitaa, nauroi, hyppi, takoi polviaan, kun se näki kuinka ilman paitaa pelimannit pihaan piipattivat tulenpunaisina kauttaaltaan.

Pyllyilivät lumenlopakossa, huutaen ne sätki säärillään, viulun, pillin tyngät kainalossa tanssivat kuin aaveet keski-yöllä talvikuutamossa kylmissään.

Saunaluukkuun pisti päänsä peikko, väänsi viulun kielet vireeseen, lallatti kuin laiska juomaveikko, viulu naukui niinkuin vanha kissa, kun hän soitti, nauroi kujeelleen.

MYLLYTONTTU

Suopuro niityn läpi luikertaa, kuin ennen tietään etsii järven helmaan, ei vanhan jauhonharmaan myllyn rattaat käy, se mylly loihtii kummaan kuvitelmaan.

Ja on kuin vanha myllynhaltija öin vaalis neitten unta, seudun viljaa, kuu-illoin luukustaan hän kujaan kurkistaa, yön yksinkulkijaa hän kutsuu hiljaa.

"Oon myllymiesten, lasten ystävä, myös naimakepposten ja rakastavain, sua metsäruusus, myllärimpes rakastaa, kuun kujaan käy, kun kiiltää aitanavain!"

Yökulkija nyt aittaan koputtaa, nyt käy hän neidon kera puronrantaa, kuin paratiisi siintää seutu silmissään, hän myllynruuhen yli rakkaan kantaa.

Hän vihreet padot päästää valloilleen, ja kumahtaen vapaat vaahdot vyörii, natisee seinät, myllynsilta jymisee, ja vesirattaan ali puro pyörii.

Hän päätään nyökyttäen kuiskuttaa: "miks sull' ei kumppania kuutamossa, kas aika rientää niinkuin puro mereen päin, ja veren kosket tyyntyy suvannossa."

Ja on kuin vanha mylly heräisi, kuin vuosisadan nukkunut se oisi, nyt puro paisuu, poreitansa pulputtaa kuin myllylle se laulain tarinoisi.

Ja on kuin kiitäis ohi veden väet ja soisi metsäpeikkoin leppähuilut, kun sinipiikaiset yökevätkisaan käy, kun kaiutarten huudot täyttää kuilut.

Ja on kuin kuukin yltyis nauramaan, kun nurjat sydämet se onneen johtaa, käy nuoret käsi käissä helkavuorelle, ja katseet ihanuuden ihmeet kohtaa.

Ja on kuin nuoret sielut siivet sais, yön hämyhelmaan askeleensa hukkuu, kun vanhat, mykät talot, aitat häämöittää, miss' armaan autuaina neidot nukkuu.

Ja tonttu tuuttiin jauhot juoksuttaa, hän tarttuu taas kuin ajan rattaan kaariin, ja on kuin vanha, hyvä aika palais taas, kun auliit kädet kaatoi köyhän laariin.

Hän katsoo kauvan salaa luukustaan, saa silmäterään hohdon hellän hartaan, kuu myllypuron kupliin kylvää hopeitaan, luo kidekimmellyksen pitkään partaan.

KAIUTAR

Kaiutar, korea neito astui illalla ahoa, kaihoissansa kankahalla, huusi yksin huoliansa. Tullut ei suloinen sulho vaikka vannoi valallansa kihlaavansa kaunokaisen.

Ennen astuivat ahoa, kankahalla kuherrellen kilvan kyyhkyjen kisoissa kesäpäivän paistaessa, illan kuun kumottaessa. Meni sulho sanoinensa, impi jäi sydäminensä.

Etsii impi ihanainen kultaistansa kankahalta, huhuilevi, kuuntelevi, kirkuvi kimahutellen äänen pienoisen pilalle, jähmettyvi, jäykistyvi, kaatuissansa kauhistuvi mustan metsän pimeyttä.

Aamulla herättyänsä kulkee kuje mielessänsä, eksyttävi erämiehen matkien ja mairitellen, niinkuin ennen eksytteli sulho suurilla sanoilla, tuulen turhilla taruilla.

MITTYMAARJA

Mittymaarja, keito keiju hiipii juhannuksen yöllä, suuret silmät unelmoi, helmet helkkyy, soljet soi, mesikukat välkkyy vyöllä.

Mittymaarjan silmät siintää, Mittymaarjan haaveet hohtaa, kallella on seppelpää, eikä häntä kukaan nää, kun hän illall' immet kohtaa.

Mitä tekee Mittymaarja? Mittymaarja tekee taikaa. — Immet ohralaihoon käy, kun ei tiellä ketään näy, utelee ne uutta aikaa.

Immet solmii taikalankaa, immet sitoo korret yhteen; kenen kukan jäytää jäät, kell' on pärttylinä häät, kuka leikkaa lemmen lyhteen?

Mittymaarja, keito keiju hiipii hiljaa, kisaa kaihtaa, kulkee suru silmissään, kallistavi nurmeen pään, avaa solmut, langat vaihtaa.

Kulki kerran peltopoika yöllä yli suuren rimmen, Mittymaarjan näki hän, unohtaen elämän hylkäsi hän oman immen.

Kulki kanssa Mittymaarjan, öin hän keijun syliin nukkui, huusi kerran unissaan luokseen omaa armastaan, aamulla hän rimpeen hukkui.

Mittymaarja, murheen impi sitä aikaa aina muistaa, hetken hymyy kulkeissaan, itkee illoin surujaan, laihosta kun lehtoon luistaa.

Yli niittykasteen hiipii, tuskin jalka koskee viljaa, nostaa sormen huulilleen, katoo yöhön hiljakseen niinkuin tuli jostain hiljaa.

Silloin kirkkaan kesän yöllä rimmen luota itku kuullaan, kuulas näky katoaa, rusko päivää ennustaa, käki soittaa lepopuullaan.

SYYSKEIJU

Ken metsässä hiipii niin hiljalleen, kun lehti jo polulle putoo? Haan lehdossa haikea huokaus käy, kuu kultia hiuksihin kutoo.

Syyskeiju nyt lehdillä leikkiä lyö ja sitoo seppeleitään, kuin sairas punerrus poskellaan taas sipsaa hän sinisiä teitään.

Hän pyiden pillejä kuuntelee, kun kilisevät kellot karjain, hän käy yli lehtien lenteleväin, yli pienten puolukanmarjain.

Hän saattavi salihin siintävään, kuun kartanon katinkultaan, hän vie ohi louhien luolahan, joka tuikkivi aarnitultaan.

Siellä seitsenlasi-arkussa uinailee Suvi sorea, valkea vainaa, syystähdet silmissä kimmeltää, syyskeiju ne kiinni painaa.

Kuin prinsessaa hän koristaa, kesän viimeisen seppelen kitkee, kesän muistojen kuihtuvan kruunun tuo, kesän onnen oikkuja itkee.

Ja keijunen nousevi maasta ja käy, niin on rinnassa outo nyt kaipuu, kun joutsenten soleat siivet soi, suven seuduille väikkyen vaipuu.

Syyskeijunen soiluu nyt soitellen, läpi uinuvan metsän harhaa, kuu kiertää kuin viileä viikatemies syystähtien kelmeetä tarhaa.