Part 1

language: Finnish

VERI ON VETTÄ SAKEAMPI

2-näytöksinen näytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

HENKILÖT:

JOHANNES NYGÅRD, uusmaalainen talonisäntä. EVELINA, hänen vaimonsa. JENNY, heidän tyttärensä. VALENTIN VECKSTRÖM, talollinen, kunnallislautakunnan esimies. EINAR PELDÁN, uusmaalainen ylioppilas. AAPO ISOKANGAS, renki.

Tapaus Uudellamaalla nykyaikaan.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Nygårdin talon pihamaa: vasemmalla koivujen siimestämä asuinrakennus, jossa keskellä on portaikko, ja koivujen alla, etualalla, puutarhapöytä ynnä muutamia tuoleja; oikealla — aittarakennukset, joiden luhtiin etualaltapäin nousee rappuset; perällä on rakennusten välissä aita, jonka keskellä on portti. Taka-alalla näkyy peltoa ja niittyä ja niiden keskitse luikerteleva joki. — On poutainen kesäpäivä.)

AAPO ISOKANGAS (seisoo, viikatetta hioen, aitan seinustalla).

JENNY (tulee asuinrakennuksesta tuoppi kädessä ja aikoo mennä pihan poikki perimmäiseen aittaan).

AAPO (kääntyy Jennyyn päin, pysäyttäen hänet). Jenny!

JENNY (seisattuen). Mitä, Aapo?

AAPO. Eikös se vieras, joka on siellä sisällä, ole sama, joka täällä talvellakin kävi?

JENNY. On... sama.

AAPO. Uusmaalainen ylioppilas, Einar Peldán?

JENNY. Etpä ole unhottanut, näen mä, hänen nimeänsäkään!

AAPO (hymähtäen). Jopahan! Kyllä sen miehen aina muistan.

JENNY. Koettaisit ennemmin unhottaa.

AAPO. Eipä hänkään liene minua unhottanut, koska tänne näin pian on jälleen tullut.

JENNY. Kuinka niin?

AAPO. Yllytysmatkalla kai hän täällä nytkin liikkuu; ei hän tyydy ennenkuin on saanut minut — Suomalaisen — talosta pois ja isännälle ruotsalaisen rengin sijaan.

JENNY. Älä nyt joutavia, Aapo!

AAPO. Tämä Uusmaahan, näetsen, ei ole Suomea enää. Tämä kamara, jonka päällä seison, sehän on ruotsalaista maata ja me Suomalaiset olemme hänen mielestään täällä vierasta väkeä.

JENNY. Tokkopa se niin oli tarkoitettu?!

AAPO. Kyllä, Jenny! Etkö muista hänen sanojaan, kun hän isännälle määritteli, mitä kotiseututunne on? Näin ne kuuluivat: "Kotiseututunne on se pistos sielussa, jonka ahnein, typerin ja välinpitämättöminkin tuntee, kun hän kirjoittaa nimensä kauppakirjaan ja myy perintötalonsa Suomalaiselle". Eikös siinä jo ole paholainen Suomalaisena seinälle maalattu?

JENNY. Kaikki likimainkaan meidän joukossamme eivät hyväksy sitä näkökantaa.

AAPO. Ehkäpä ei, mutta eivät siltä sitä vastustakaan, vaikka sitä näin jo järjestelmällisesti vaaditaan noudattamaan.

JENNY. Kun pelkäävät suomea puhuvain levenemisen hävittävän kaikki, mikä heille on rakasta ja kallista.

AAPO (pilkallisesti). Ja siitä samasta pelosta myöskään eivät salli Suomalaisten omissa kylissään täällä saada omakielisiä kansakouluja!

JENNY. Se on, tietysti, väärin.

AAPO. Entäs sen piikkilanka-aitajutun, muistathan sen, Jenny?

JENNY. Niin rumaa juttua en muistaakaan tahdo.

AAPO. Niin, eikö olekin sitte jo ruotsalaisuus täällä kovin heikolla pohjalla? Eikö olekin se sitte jo itse itsensä kuolemaan tuominnut, kun semmoisiin keinoihin täytyy turvautua? Niinkö menettelevät todelliset valistuksen ystävät? Ja eikö sillä vain vihaa ja vainoa kylvetä meikäläisten ja teikäläisten — ja kuitenkin saman kansan jäsenten — välille?

JENNY. Minä ymmärrän hyvin, Aapo, sinun katkeran mielesi. Mutta eihän sinulla henkilökohtaisesti pitäisi olla mitään loukkaantumisen syytä — tässä talossa ainakaan... meidän, kaikkein vähinten, minun puoleltani.

AAPO. Ei, Jenny, ei ollenkaan, — pyydän anteeksi, — ei sinun eikä äitisikään puolelta. Tehän olette jo vähän toista maata: ymmärrätte asian ja osaatte antaa arvoa meikäläisellekin. Äitisihän onkin sisämaasta kotoisin. Mutta tulin mieleni purkaneeksi tuon vieraan herran tänne tulon johdosta. Hänhän, näet, koettaa isääsi muokata Helsinkiläisten johtajain yltiöpäisyyden mukaiseksi. Ja sieltäpäin olen jo vähän mitäkin tuta saanut.

JENNY (vältellen). Niin, isä... hän... ei tahdo vielä oikein käsittää ajan muuttuvan.

AAPO. Niin että, kun tuo nuori herra on saanut hänet kypsytetyksi, voi lähtöni täältä tapahtua hyvinkin pian.

JENNY. Se on turha luulo, Aapo. Isäni tarvitsee sinua.

AAPO. Mutta kun hän ei enää tarvitse?...

JENNY. Isä on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Sinä olet työlläsi ja tarmollasi kahden vuoden kuluessa pystynyt tekemään enemmän kuin moni muu viiden. Sinä olet hänen oikea kätensä. Ilman sinua hän ei tule enää toimeen.

AAPO (naurahtaen). Jopahan! Niinkuin eivät Ruotsalaiset kelpaisi yhtä hyvin ruotsalaista maata muokkaamaan ja taloa pystyssä pitämään!

JENNY. Ja äitikin on sinuun kovin kiintynyt. Älä siis puhu noin, Aapo! Tiedäthän sitäpaitsi, mitä minuun tulee, että minä... sinua... kovin rakastan... — Minä teen kaikki voitavani. Minä en sallisi...

AAPO (tarttuen Jennyä kädestä). Tiedän kyllä. Kiitos! Ja anteeksi vieläkin; jos olen loukannut! Mutta ehkä juuri tämän tähden... (Päästää, vilkaistuaan asuinrakennukseen päin, nopeasti Jennyn käden) isäsi minua karsaammin silmin on alkanutkin katsella. Kuka sen tietää: ehkä siinä on yksi syy lisää saada minut pois.

JENNY. Se on minun — se on meidän sydämemme asia, Aapo.

AAPO. Niinkö, ettei hänellä siinä olisi enää mitään sanomista?

JENNY. Ei — siinä.

AAPO. Vaan jospa hän aukaisee minulle portin — tuon herran yllytyksestä, tuolla — ja näyttää tien talosta pois?

JENNY. Niin on sama tie auki minullekin — seuratakseni sinua, jos niiksi tulee.

AAPO. No, silloin (tarttuen Jennyä kädestä) ei nouse tiemme pystyn, sen takaan minä.

(Johannes Nygård ja Einar Peldán tulevat samassa asuinrarakennuksesta.)

JENNY (irroittaen kätensä). Isä! (Menee aittaan.)

AAPO (ryhtyy viikatettaan hiomaan).

NYGÅRD (laskeutuen Peldánin edellä alas portailta). No, Jenny, minnekäs sinä jäit juominesi, joka sinun piti vieraalle tuoda?

JENNY (aitasta). Paikalla, isä, paikalla.

PELDÁN (taputtaen Nygårdia olkapäälle). Enkös minä sanonut, Nygård: silmät auki — siinäkin suhteessa! Asia voi päättyä pahasti niin hyvin tyttärellenne kuin itsellenne.

JENNY (palaa aitasta, tuoden tuopin Peldánille). Olkaa niin hyvä!

PELDÁN. Kiitän, neiti!

NYGÅRD (vilkaisten nuhtelevasti vuoroon Jennyyn ja Aapoon). Ei ollut hyvin tehty, Jenny, että annoit vieraan niin kauan janoonsa juomaa odottaa. Se on epäkohteliasta, lapseni.

JENNY. En tietänyt herran niin pian pois lähtevän.

PELDÁN (juotuaan, ojentaa tuopin Jennylle). Nöyrin kiitos! (Nygårdille). No, no! Ehkä se ei ollut niinkään paljon neidin syy, (merkitsevästi Aapoon päin) ehk'ei se ollut lainkaan hänen syynsä.

JENNY (menee hämillään sisään vasemmalle).

NYGÅRD (Aapolle). Aapo ei ole vielä, näen mä, saanut puutarhan takaista pellon piennarta niitetyksi?

AAPO. En — tylsällä viikatteella — saanut. Se oli sitä varten ensin saatava kuntoon.

PELDÁN (puolikovaan Nygårdille). Kuinka röyhkeitä nuo suomalaiset ovatkin!

NYGÅRD. Se on heidän puhetapansa. (Aapolle). Luulin Aapon kesken tulleen lepäämään.

PELDÁN (pisteliäästi). Eilisen iltamahommansa jälkeen Finnbölessä, ha, ha, ha, ha!

AAPO (on pitkän aikaa vaiti, katsellen vuoroon Nygårdiin, vuoroon Peldániin; sitte kysyy hän, hilliten itseään). Oikeinko minua vaaditaan vastaamaan noihin — pistopuheisiin? NYGÅRD. Minä tahtoisin vain Aapolle huomauttaa, — minkä muuten olen tehnyt jo monta kertaa ennenkin, — etteivät minua oikein miellytä nämä renkini yllytys- ja suomalaistuttamispuuhat täällä paikkakunnallamme.

PELDÁN. Meidän ruotsalaisella paikkakunnallamme!

AAPO. Jossa siis ainoastaan uusmaalaisilla ylioppilailla pitäisi olla yksinoikeus saada harjoittaa yllytystointa siellä asuvia Suomalaisia vastaan, niinkö?

PELDÁN. Ei, vaan suojella kansallisuuttaan, oikeuttaan, äidinkieltään, isäinsä perintöä, puolustaa itseään...

NYGÅRD. Niin juuri!

AAPO Vihollisiako vastaan?...

PELDÁN. Tavallaan.

NYGÅRD. Tavallaan, tavallaan.

AAPO. Meitä Suomalaisia vastaan, jotka tahdomme mekin kansallisuutemme säilyttää, tahdomme oikeutta itsellemme omassa isäinmaassamme, samat oikeudet kuin teilläkin on: vaikkapa ostaa tilan itsellemme Uudellamaalla, jos niiksi tulee, niinkuin tekin saatte ruveta maanomistajiksi missä osassa maata tahansa, jos teillä rahaa vain on kukkarossanne; kuulla jokaisen henkilön, joka tässä maassa tahtoo sivistyneestä käydä, puhuvan kanssamme äidinkieltämme, suomea — ruotsia puhuvalta rannikkorahvaalta sitä emme vaadi, — ettei meidän, renkien ja piikojen, tarvitsisi ruveta ruotsia rääkkäämään ja näyttää parempioppisilta kuin te, sivistyneistö, olette; ja saada täällä, missä meitä, suomeapuhuvia, jo kylliksi on, omakielisiä kouluja lapsillemme — ei armosta, vaan oikeuden nojalla...

NYGÅRD. Riittää jo, riittää!

PELDÁN (Nygårdille). Sitä sanatulvaa! — Onko hän kansanopiston käynyt? Tietysti?

NYGÅRD (nyökäyttäen päätään). On.

AAPO. Niin olen. Ja siitä iloitsen. Kasvakoon Uudellemaalle ja muihinkin samallaisiin seutuihin yhä uusia kouluja ja opistoja meille Suomalaisille! Niissä on voimamme, niissä varamme, joilla voitamme teidän "Ruotsalaiset sivistysrahastonne", "Ruotsalaiset kotinne ja pienviljelyksenne" ynnä muut yhtiöt ja yhdistyksenne.

PELDÁN (peittäen molemmin käsin korvansa). Oo... oo... oo!! Ush!!

NYGÅRD. Aapo saa mennä, Aapo saa mennä.

AAPO. Menen. Viikatteeni onkin terävä jo. (Peldánille). Hyvästi, maisteri! (Heittää viikatteensa olalleen ja menee aitan päädyn editse oikealle).

PELDÁN. Kas tuota! Tarvitseeko Nygård enää uusia todisteita siitä, kuinka turmiollista on ottaa suomalainen renki taloonsa?

NYGÅRD. Noin en ole koskaan ennen kuullut hänen puhuvan.

PELDÁN. Niinpä näytti kuin hän jo olisi kasvanut itse talon isäntääkin päätä pitemmäksi. Hän käy todellakin vaaralliseksi teille, Nygård — tilallenne ja, niinkuin minusta äsken tuntui, perheellennekin.

NYGÅRD. Maisteri ehkä on oikeassa. Vaan minkäpä minä sille mahdan? Maisterihan tietää, missä asemassa olin, kun hänet talooni otin. Enkä aineellisesti nytkään vielä ole niin jaloilleni päässyt, että voisin hänestä vapautua.

PELDÁN. Mutta tietäähän Nygård nyt, että on olemassa meidän Ruotsalaisten kesken liitto, joka tahtoo... joka tahtoo estää maanne joutumasta tuontapaisten raakalaisten käsiin. Niihin lähteisiin on teidän tämmöisessä tapauksessa turvauduttava.

NYGÅRD. Mutta, maisteri hyvä, minä tarvitsen luottoa. Minä en tahdo luopua talostani. En tahdo luovuttaa sitä toisille, — vaikkapa meikäläisillemmekin, — enkä tilaani tahdo myydä palstoitettavaksikaan.

PELDÁN. Ennemmin niinkin, kuin luovuttaa tilanne Suomalaisille.

NYGÅRD. Sitähän en tahdokaan. Mutta minä rakastan taloani; täällähän olen syntynyt ja kasvanut. Se on minulle yhtä kallis kuin oma lapseni. Kun kolme vuotta sitte jouduin ahdinkoon ja olin kadottaa taloni, niin surin kuin olisi elämäni ollut mennyttä. Silloin tuli rengiksi tuo Aapo Isokangas Pohjanmaalta. Hänen työllään, hänen avullaan pääsin pystyyn jälleen.

PELDÁN. Se on valitettavaa, — minä en voi muuta kuin valittaa, jos niin olette häneen sidottu.

NYGÅRD. Ei kuitenkaan yksin hänen avullaan, on minun lisättävä. Onhan velkani takuussa toisena miehenä kunnallislautakuntamme esimieskin, Valentin Veckström.

PELDÁN. Hän on kunnon mies, hän on meidän miehiämme. Ettekö edes nyt renkinne sijaan voisi toista takuumiestä saada ja siten hänestä irti päästä?

NYGÅRD. Mistäpä sitä näihin aikoihin semmoisen niin helposti saa.

PELDÁN. Kuinkas hän sitte — renkinne — takuumieheksi kelpasi? Se jo minua hiukan kummastuttaa.

NYGÅRD. Hänellä on säästöjä, hänellä on osakkeitakin. Ilman vakuutta hän tietenkään ei olisi kelvannut minulle takuumieheksi.

PELDÁN. Ai, ai! Sitä vaarallisempi hän siis on teille.

NYGÅRD. Ja hänellä on sukulainen Amerikassa. Sieltäkinpäin näkyy hänelle silloin tällöin lisää tulevan.

PELDÁN. Ja tietysti suomalaiselta taholta häntä tuetaan parhaimman mukaan. Sehän kuuluu heidän politiikkaansa saada lopulta kaikki maamme käsiinsä. Minun neuvoni siis on: tehkää kaikki voitavanne pelastaaksenne tilanne joutumasta Suomalaisille, kaikki, sanon minä!

NYGÅRD. Helppo sanoa, vaan minkä minä nyt tehdä voin? Neuvokaa te!

PELDÁN (hieman leikillisesti). Hyvä! Minä neuvon, Nygård (taputtaa häntä olkapäälle) tyttärenne on nuori, sievä, naimaiässä parhaallaan; hankkikaa hänelle meidän ruotsalaistemme joukosta sopiva mies, — mies, joka pystyy taloannekin tukemaan. Samalla pelastatte hänetkin vaarasta joutumasta Suomalaiselle vaimoksi!

NYGÅRD. Jospa tuo neuvonne olisi yhtä helposti toteutettavissa, kuin se oli annettu, niin olisinhan tyytyväinen, vaan...

PELDÁN. Te olette vanhan kansan mies, Nygård. Te, tiedänmä, pystytte vielä siinä asiassa määräämään ainoan tyttärennekin elämän.

NYGÅRD. Nykyajan nuoret tahtovat kuitenkin jo määrätä oman elämänsä meitä vanhoja kysymättä, oman mielensä mukaan ja antaa meidän vain kärsiä.

PELDÁN. Asettakaa hänelle suorastaan vaali: joko — tahi! Luulen, ettei vain yksi — ja se teille vastenmielinen — häntä vaimokseen tahdo. Ottakoon siis semmoisen, joka meidän joukkoomme lukeutuu. Se on ainoa ja viimeinen neuvoni.

NYGÅRD (päätään nyökäyttäen). Tämä neuvonne, herra maisteri, on jo monta kertaa ennen ollut omien aivojeni ajatus, vaan toteuttamaan sitä en ole parhaimmallakaan tahdolla vielä voinut ryhtyä.

PELDÁN. Vaan nyt teidän siihen on ryhdyttävä, Nygård. Siinä jäähyväiseni teille: Minun on lähdettävä nyt. (Ojentaa hänelle kätensä). Ja neuvotelkaa Valentin Veckströmin kanssa, kun neuvoa tarvitsette! Turvautukaa häneen aina ensi kädessä! — Kas, tuossahan naapurinne tuleekin.

VALENTIN VECKSTRÖM (tulee perältä). Hyvää päivää! Hyvää päivää! (Kättelee ensin Nygårdia, sitte Peldánia). Kuulin maisterin olevan täällä ja siksi riensin tapaamaan.

PELDÁN. Minulla oli kyllä aikomus käydä paluumatkallani Backbölessäkin luonanne, vaan nythän tässä jo heti saan teiltä kuulumisia eilisestä kunnankokouksesta. Tietysti kävi kaikki, niinkuin käydä pitikin?

VECKSTRÖM. Tietysti me nolasimme Suomalaiset: eivät saaneet kansakoulua Finnböleen — ei niitä meidän ruotsalaisen kuntamme varoja nyt niinkään joka nurkkakunnan toivomuksiin riitä eikä — anneta.

PELDÁN. Se on oikein! Se on oikein!

VECKSTRÖM. Mutta kovin ne jo olivat vaativia ja ärhenteleviä.

NYGÅRD (varovasti). Siellä kun kuuluu jo olevan milt'ei täysi määrä oppilaita...

VECKSTRÖM (halveksivasti). Milt'ei?! Se ei riitä.

PELDÁN. Ei riitä.

NYGÅRD. Ja liian pitkä matka likimpään suomalaiseen kansakouluun, valittavat.

PELDÁN. Mutta Nygård! Pankoot lapsensa likimpään ruotsalaiseen kouluun, ell'eivät tahdo nulikoitaan ilman opetusta jättää. Kyllä heidän lastensa sorkat muuten jaksavat pitemmänkin matkan taivaltaa.

VECKSTRÖM. Ja kunnan varoja tarvittiin välttämättä entisten omien koulujemme korjaamiseen ja — lisäämiseen.

PELDÁN. En minä ymmärrä, kuinka Nygård voi edes puhua...

VECKSTRÖM. ... ollenkaan puolustaakaan heidän anomustaan. Sehän on ihan mahdoton.

NYGÅRD. Enhän minä puolusta. Sanoin vain, millä perusteilla he...

PELDÁN. Heillä ei ole perusteita.

VECKSTRÖM. Eikä heille saa antaa perää, vaikka olisikin. Nyt ei enää missään tapauksessa, muuten olemme hukassa. Nytkin oli asia jo kovin täpärällä.

PELDÁN. Niinkö? Ai-ai, ai-ai! Sitte ei missään tapauksessa saa mitään myönnytyksiä tehdä. Teidän on pidettävä silmänne auki täällä, rakkaat ystävät. Ei vähääkään enää, kuuletteko, ei hituistakaan enää saa antaa perää.

VECKSTRÖM. Minä kyllä teen voitavani.

PELDÁN. Ja tekin, Nygård, olkaa luja! Muistakaa: meidän germanilainen veremme ja kunniamme ei saa sallia semmoista häpeää! Muistatteko sen?

NYGÅRD. Mikäli mahdan teen voitavani minäkin.

PELDÁN. No niin! Hyvästi sitte! (Kättelee Nygårdia. Veckströmille:) Hauska oli, että sain kuulla noin iloisen uutisen. Kiitos vain lujasta toiminnastanne! (Kättelee Veckströmiä).

VECKSTRÖM. Teen velvollisuuteni, en muuta.

PELDÁN. Niinkuin sanoin: poikkean taloonne paluumatkallani. Näkemiin siis!

VECKSTRÖM. Hyvästi! Terve tuloa!

PELDÁN. Hyvästi, hyvästi! (Poistuu perälle).

NYGÅRD. Veckström on hyvä ja käy sisään! Siellä ovat vaimoni ja tyttärenikin.

VECKSTRÖM. Kiitos! Vaan ehkä istumme ensin kotvan täällä ulkona tarinoimassa.

NYGÅRD. Kuinka vain sitte. Käykäämme tähän siimekseen koivujen alle. (Istuutuvat.) Mutta minä käyn ensin hakemassa tupakan. (Aikoo mennä asuinrakennukseen.)

VECKSTRÖM. Kiitos! Minulla on täällä omat paperossini. Ja tulitikkuja on myös. (Sytyttää paperossin.)

NYGÅRD. No niin! Jokainenhan tahtoo polttaa makunsa mukaan. (Käy istumaan Veckströmin luo.)

VECKSTRÖM. Tuota noin, minä tahdoin puhua eräästä asiasta, joka minulla jo kauan on ollut mielessä.

NYGÅRD. Ja se on?

VECKSTRÖM. Minun on ollut vähän vaikea tähän saakka siihen kajota — ja sen tautta olen sen aina lykännyt lykkäämistäni, — mutta nyt en voi sitä, enkä tahdokaan enää tuonnemmaksi jättää.

NYGÅRD. Asia koskee...?

VECKSTRÖM. Asia koskee tietysti sitä velkakirjaa, jossa minäkin olen takaajana.

NYGÅRD. Mitä Veckström sitte oikein tarkoittaa?

VECKSTRÖM. Minä tarkoitan, että eiköhän sitä jo voisi järjestää toisella lailla? Minä en tahtoisi olla tuon renkinne kanssa yksissä asioissa, en tahtoisi, että nimeni olisi samassa paperissa, saatikka vielä rinnan hänen nimensä kanssa.

NYGÅRD. Minähän kyllä olen kovin kiitollinen, että Veckström silloin, kun olin ahdingossa, tahtoi minua auttaa tuota seikkaa kyseeseen panematta...

VECKSTRÖM. Niin, minä tahdoin todellakin silloin auttaa Nygårdia pulasta. Vaan silloin en tuota miestä sen enempää tuntenut, en aavistanut, mihinpäin asiat voisivat täällä kääntyä.

NYGÅRD. Kun minulle näin samana päivänä — jopa yhden tunnin kuluessa — viitataan tähän samaan asiaan, niin mahtaa se jo olla vakavampaakin laatua.

VECKSTRÖM. En tahdo kieltää...

NYGÅRD. Vaatiiko sitte Fagerlund...?

VECKSTRÖM. Nygård on arvannut oikein. Lankoni, jolta tuo laina on otettu, on samaa mieltä kuin minä. Hän on katsonut, ettei hän enää voi hyväksyä renkiänne takuumieheksi ja on pyytänyt minun siitä Nygårdille ilmoittamaan.

NYGÅRD. Hän siis vaatii, että laina on hänelle kolmen kuukauden kuluttua takaisin maksettava?

VECKSTRÖM. Ei suinkaan, jos vain tuon toisen takausmiehen sijaan tulee toinen... luotettavampi henkilö.

NYGÅRD (vaipuu mielteisiinsä). H—m! Kyllähän... minä... sen... ymmärrän, mutta...

VECKSTRÖM. Sillä me toivomme, että Nygård nyt koettaa ja voi sen asian jo jollakin toisella lailla paremmin järjestää.

NYGÅRD (hymähtäen). Se on siis vain se neuvo, jonka Veckströmkin voi minulle antaa?

VECKSTRÖM. Niin; vaan ei siitä nyt kuitenkaan saa kovin huolestuakaan, sillä emme me anna tämän tilan missään tapauksessa joutua Suomalaisille. Me olemme vain ajoissa tahtoneet ilmoittaa, että Nygård ryhtyisi tarpeellisin varokeinoihin pysyttääkseen talonsa omissa käsissään.

NYGÅRD. Mutta ell'ei minulla näin ollen enää mitään varokeinoja olisi? — Tehän tiedätte, että olette tällä paikkakunnalla ainoat, jotka voitte minua auttaa.

VECKSTRÖM. Onhan sitte vielä jälellä mahdollisuus, että tämä talo, jota niin kovin rakastatte, pysyy teidän asuttavananne, jos... (Katsoo merkitsevästi Nygårdiin.)

NYGÅRD. Jos tyttäreni tahtoisi... Sitä Veckström tarkoittanee!

VECKSTRÖM. Niin. Olen jo kauan odottanut häneltä lopullista vastausta, vaan...

NYGÅRD. Tietäähän Veckström, ettei minulla puolestani ole mitään sitä asiaa vastaan.

VECKSTRÖM. Sen kyllä tiedän.

NYGÅRD. Mutta tytärtäni myöskään en voi pakoittaa.

VECKSTRÖM. Ettekä varmaankaan tahdo?

NYGÅRD. En ole ollut häntä kehoittamattakaan, mutta hänen sydäntänsä en ole pystynyt taivuttamaan. Se on teidän asianne, Veckström. Ell'ette te siinä onnistu, on se minulle vieläkin vähemmin mahdollista. Tehkää te siis siinä voitavanne! Jos hän itse suostuu vaimoksenne, — väkisin minä tosiaankaan en tahdo lastani pakoittaa siihen, — niin saatte olla varma, että saatte minunkin ja, toivoakseni, vaimonikin siunauksen.

VECKSTRÖM. Tulin näin nyt vain lausuneeksi, miten tämä sydämessäni jo kauan hautunut kysymys olisi voinut tulla ratkaistuksi iloksi ja tyydytykseksi meille molemmille, mutta ilman ratkaisevaa sanaa teidän puoleltanne, niin luulen, siinä lienee vähän toiveita.

NYGÅRD. No hyvä, minä siis kehoitan teitä vielä koettamaan, Veckström. Minä puolestani lupaan, että ilmoitan tyttärelleni hänen sanansa ratkaisevan koko talomme kohtalon, koska kysymys teidän puoleltanne kerran näin on kyljelleen asetettu. — Kas tuossa, muori jo on lähettänytkin Jennyni kahvia tuomaan.

(Jenny, tuoden tarjottimella kahvia, ja hänen jälessään Evelina tulevat portaita alas asuinrakennuksesta.)

EVELINA. Hyvää päivää! Hyvää päivää! Näin ikkunasta, että täällä oli vieras, (kättelee Veckströmiä) niin sanoin Jennylle, että "viehän kahvi sinne ulos". (Nygårdille:) Kun et, Johannes, tullut sanomaankaan!

VECKSTRÖM. Meillä oli täällä ensin vähän asioista puhuttavaa.

NYGÅRD. Niin... joista sinäkin, Evelina, saat sitte kuulla.

EVELINA. Vai niin! — No, Jenny! Annas minä otan tarjottimen, niin saat kätesi irti. Veckström näkyy odottavan saadakseen sinuakin kätellä. (Ottaa tarjottimen Jennyltä.)

VECKSTRÖM (kätellen Jennyä). En olekaan saanut nähdä neiti Jennyä pitkään aikaan. Mitäs kuuluu?

JENNY. Kiitos!... (Ottaa jälleen tarjottimen äidiltään ja tarjoo kahvia Veckströmille) Olkaa niin hyvä!

EVELINA. Niin, Veckström on niin hyvä!

VECKSTRÖM. Pitääkö minun...?

EVELINA. Meillä oli juuri toinenkin vieras. Joimme jo hänen kanssaan.

VECKSTRÖM (ottaen kahvia). Minä kyllä tapasin Maisteri Peldánin täällä. Oli juuri lähdössä, kun tulin.

EVELINA. Niin, niin! (Nygårdille:) Ehkä sinä, Johannes, juot vielä yhden kupin?

NYGÅRD. En, kiitos! — Jenny tehköön seuraa Veckströmille.

EVELINA. Niin, Jenny, juo sinä! Sinähän juot niin mielelläsi.

JENNY. En aina.

VECKSTRÖM. Mutta tällä kertaa? Seuraksi minulle!

EVELINA. Tietysti, Jenny... seuraksi!

VECKSTRÖM (joka on pannut kuppinsa pöydälle). Ehkä minä vuorostani saan ottaa tarjottimen ja tarjota?... (Yrittää ottaa tarjottimen.)

JENNY. Ei, kiitos! Kyllä minä itse sitte... (Panee tarjottimen pöydälle ja ottaa kahvin.)

EVELINA. Kas niin!... Luonnollisesti!

NYGÅRD. Jenny pitää aina oman päänsä.

VECKSTRÖM (merkitsevästi). Minä näen sen, minä näen sen.

(Kotvanen hieman tukalaa vaitioloa, jonka kuluessa Veckström ja Jenny juovat kahvinsa.)

EVELINA (ikäänkuin itsekseen). Niin, niin. Voihan se olla hyvä sekin, että on luja luonto ja tietää, mitä tahtoo. Silloin ei elämässä tarvitse kiittää muita kuin itseään.

VECKSTRÖM. Jos hyvin käy.

JENNY. Eikä syyttääkään, jos huonosti —

VECKSTRÖM. Eiköhän, — jos muut siitä saavat samalla kärsiä?

NYGÅRD. Tietenkin, Jennyseni!

EVELINA. Luonnollisesti!

VECKSTRÖM (joka, juotuaan, panee kuppinsa pöydälle). Kiitos! — Kiitän samalla siitä kannatuksesta, jonka sanani saivat, vaikka — en olisikaan tahtonut olla toista mieltä, kuin neiti Jenny.

JENNY. Mahdotontahan on, että kaikki tässä maailmassa olisivat samaa mieltä joka asiassa.

VECKSTRÖM. Se on totta. Sen myönnän.

NYGÅRD. Ehkä, Evelina, tarjoat Veckströmille enemmän kahvia?

EVELINA (ottaen tarjottimen). Tietysti, tietysti! (Korjaa kupit.)

VECKSTRÖM. Kiitos! Minä olen huono kahvin juoja. Minulle riittää.

JENNY (Evelinalle). Minä vien ne pois, äiti.

EVELINA. Kyllä minä vien. Jää sinä nyt siksi aikaa tänne väittelemään. (Lähtee menemään sisään.)

NYGÅRD. Niin juuri. Ja minä käyn katsomassa... (Seuraa Evelinaa.) Minulla oli sinulle, Evelina, sanottavaa... (Jatkaa hiljaa, nousten Evelinan jälessä portaita ylös asuinrakennukseen.)

JENNY (jää hieman vastahakoisesti seisomaan pöydän ääreen.)

VECKSTRÖM. Minä huomaan, että te, neiti Jenny, ette mielellänne tahtonut jäädä kanssani kahden kesken — väittelemään, niinkuin äitinne sanoi.

JENNY (istuutuen). Kuinka niin? En luule sitä ennenkään pelänneeni.

VECKSTRÖM. Se on totta. Pelkoa en ole teissä siinä suhteessa koskaan huomannut.

JENNY. Eihän ole, tietääkseni, koskaan siihen syytäkään ollut.

VECKSTRÖM. Mistä sen niin varmaan tietää? Ehkä voi lopulta syytä ilmetäkin.

JENNY. Tehän alatte minua oikein pelotella. Sittehän on parasta, että minulle suoraan ilmaisette syyn.

VECKSTRÖM. Jättäisin mieluimmin sen tekemättä, jos sanan vaihtomme veisi toivottuun tulokseen ilman sitä.

JENNY. Mihinkä niin?

VECKSTRÖM. Luulen teidän sen tietävän sanomattanikin. Enhän puhu siitä kanssanne ensimäistä kertaa.

JENNY. Siinä tapauksessa arvaan tarkoituksenne. Mutta onkohan siihen syytä nyt enää kajota?

VECKSTRÖM. Pidättekö siis entiset päätöksenne, neiti Jenny, niin peruuttamattomina, etteivät mitkään asianhaarat niitä enää saisi muutetuiksi?

JENNY. En tiedä, mikä aihe teillä nyt voisi olla otaksua toisin.

VECKSTRÖM. Te, puolestanne, tosin ette ole suinkaan siihen aihetta antanut.

JENNY Vaan kuka sitte?

VECKSTRÖM. Näittehän, että minulle kuin tahallaan aivan annettiin tilaisuus puhua kanssanne kahden kesken — vielä kerran.

JENNY. Isäni siis...?

VECKSTRÖM. Niin, toivoisi, että te, neiti Jenny, lopulta antaisitte minulle suostumuksenne, jota teiltä niin kauan, niin hartaasti, vilpittömästä sydämestä olen anonut.

JENNY. Ja mikä aihe, jos saan kysyä, nyt niin on saanut isänikin sitä toivomaan, — hänen, joka tähän saakka ei ole sitä minulle ainakaan painavammin ilmaissut?

VECKSTRÖM. Toivoisin, niinkuin jo sanoin, ettei minun eikä hänenkään olisi pakko sitä teille ilmaista.

JENNY. Minä näen, että te tahdotte asettaa sydämeni asian jonkun salaperäisen välttämättömyyden eteen, — tahdotte alistaa sen jollekin toiselle asialle, tahdotte minun uhraamaan sen tämän toisen asian hyväksi. Minä en tätä toista tunne. Se voi olla hyvinkin tärkeä, koska vältätte sitä minulle ilmaista.

VECKSTRÖM. Se on niin. Sen voin teille vakuuttaa — vielä kerran.

JENNY. Mutta minä voin myöskin teille vakuuttaa, — vielä kerran, — että omatuntoni ei salli minun alistua mihinkään uhraukseen sydämeni asian kustannuksella, olkoonpa vaatimus kuinka suuri ja tärkeä tahansa. Sillä minä tekisin väärin, jos siihen suostuisin. Olenhan teille monasti sanonut, niinkuin hyvin tiedätte, että sydämeni ei tunne teitä kohtaan...

VECKSTRÖM. Säästäkää minulta sitte nuo sananne!

JENNY. ... Mielelläni. Itsehän pakoititte minua niitä uudistamaan.

VECKSTRÖM. Minä olen odottanut, että lopultakin — niin sanoakseni — järkevämpi ääni sydämessänne puhuisi toista kieltä.

JENNY. Se se juuri puhuukin, jos ajattelen minun ja teidän onneanne. Sillä ilman rakkautta teihin ette voisi olla onnellinen, jos oman onneni uhraisinkin.

VECKSTRÖM. Välistä se kuitenkin on tehtävä toivossa, että saavuttaa omankin onnensa aikaa myöten. Varsinkin on se välistä tehtävä toistenkin onnen tähden — estämällä onnettomuutta heille koitumasta.

JENNY. Valitettavasti minä ainakaan en pysty sitä tekemään.

VECKSTRÖM (nousten). No niin, jääköön sitte näin ollen, ainakin minun puolestani, tämä viimeinen tarjoumukseni sen tarkemmin perustelematta. Jääköön se sitte isänne tehtäväksi, jos hän katsoo siihen syytä olevan.

JENNY (pisteliäästi). Olen utelias kuulemaan, mikä painava syy todellakin nyt on saanut teidät näin päättävästi esiintymään.

VECKSTRÖM (samaan sävyyn). Ja minä olen utelias näkemään, ettekö ehkä sitte, sen kuultuanne, ole taipuvainen lopultakin mieltänne muuttamaan, neiti Jenny, minun hyväkseni.

JENNY (päättävästi). En luule sittenkään vielä voivani teille mitään toiveita antaa.

VECKSTRÖM (kuin uhmaten). Mutta minä toivon sittenkin vielä, neiti Jenny! (Ojentaa hänelle kätensä, johon Jenny hitaasti tarttuu). Näkemiin asti!

JENNY. Hyvästi!

VECKSTRÖM. Saanko ehkä sanoa hyvästit vanhemmillennekin? En tahdo enää sisälle mennä.

JENNY. Minä kutsun heidät tänne. (Juoksee portaikolle, josta huutaa sisälle). Isä! Äiti! Herra Veckström tahtoo sanoa hyvästi.

NYGÅRD ja EVELINA (tulevat ulos).

NYGÅRD. Jokos Veckström sitte lähtee?

EVELINA. Näinkö pian jo?

VECKSTRÖM (hyvästellen Eveliinaa ja Nygårdia). Niin. Minä olen asiani suorittanut.

EVELINA (katsoen Jennyyn). Minä arvasin sen!

NYGÅRD. Onkos Veckström tyttärelleni kaikki sanonut, — senkin, minkä minulle taannoin ilmoitti?

VECKSTRÖM. En. Se jäi Nygårdin tehtäväksi, koska neiti Jenny ei tahtonut kuulla mistään puhuttavankaan. Hyvästi! (Nostaa lakkiaan ja poistuu perälle).

EVELINA (Nygårdille). Minä tiesin sen kyllä!

NYGÅRD (Jennylle, joka on poistunut pöydän luo vasemmalle). Tiedätkös sinä, mitä tämä Veckströmin käynti täällä meille merkitsee?

JENNY. Mahdollisesti paljonkin, sillä siihen suuntaan hän minulle puheessaan viittasi.

NYGÅRD. Ja sittenkään...?

JENNY (väräjävällä äänellä). Sittenkään, isä, minä en voi suostua hänen tarjoumukseensa.

EVELINA. Minä ymmärrän, minä ymmärrän, lapseni!

NYGÅRD. Ja kuitenkin siitä riippui koko aineellinen olomme: pysyykö maani ja mantuni tästä lähin enää minun käsissäni?!

JENNY. Tähän saakka, isä, et ole vielä vaatinut minua uhraamaan itseäni, pyhimpiä tunteitani, miehelle, joka minulle suorastaan on vastenmielinen, vaikkapa olisimmekin hänelle kiitollisuuden velassa, ehkäpä riippuvaisiakin hänestä.

NYGÅRD. Sillä tähän saakka hän vielä ei ole pitänyt puukkoa kurkkuni edessä, niinkuin hän tänään teki.

JENNY. Jos hän niin teki, isä, niin on hän minulle nyt vieläkin vastenmielisempi. Sillä eivät hänen tunteensa minua kohtaan silloin suurenarvoiset ole, jos hän uhkauksilla ja pakkokeinoilla koettaa taivuttaa minua suostumaan siihen, johon ei sydämeni vapaaehtoisesti suostu.

EVELINA. Puhut kauniisti, lapseni. (Nygårdille:) Hän on oikeassa, Johannes.

NYGÅRD. Älä sekaannu asiaan, Evelina. (Jennylle:) Kunnioituksella ja arvonannolla on hän aina kohdellut sinua, puhunut sinusta, mikäli minä tiedän.

JENNY. Muuhun en tiedä koskaan hänelle syytäkään antaneeni.

NYGÅRD. Ja että hän sinua rakastaakin, sen todistanee jo se, että hän näin kauan on odottanut, näin lujasti on pysynyt kiinni aikeessaan.

JENNY. Siihen, isä, olen hänelle vieläkin vähemmin syytä antanut. Ja se, että hän sittenkin näin itsepäisesti pysyy aikeessaan, todistanee kai aivan päinvastaista. Sille, joka hänet oikein tuntee, pitäisi olla selvä, että hänen tarjoumuksessaan piilee vain perin itsekkäitä pyyteitä.

NYGÅRD. Ja mitä ne olisivat?

JENNY. Hyvin yksinkertaisesti, — että hän naimalla minut saisi kerran liittää tämänkin tilan omaansa ja siten pelastaa sen mahdollisesti joutumasta — Suomalaisille.

EVELINA. Se on hyvin mahdollista, Johannes.

NYGÅRD. Sinä pidät sitä siis vääränä?

JENNY. Kyllä. Sydämeni ja vakaumukseni kustannuksella en suostu siihen myötävaikuttamaan.

NYGÅRD. Vaan pikemmin... pikemmin antaisit tilani, naimisesi kautta, joutua Suomalaiselle, niinkö?