Part 2

JENNY. Omatuntoni ei pitäisi sitä vääränä, isä. Suomalainenhan on ihminen hänkin. Hyviä ja kunnollisia on heidänkin joukossaan. Suomihan on Suomalaisten isänmaa ja siihen kuuluu myöskin tämä maakunta. Miksi olisivat he siis meitä huonommat?...

NYGÅRD. Puhut aivan kuin jo olisit sydämesi Suomalaiselle antanutkin.

JENNY. Suoraan sanoen, isä, — koska siihen näin tilaisuus on tullut: — olen.

NYGÅRD. Ja se on? Ja se on?

JENNY. Minä luulin, isä, ettei minun tarvinnut sinulle häntä enää nimittää.

NYGÅRD. Aapo Isokangas, niinkö?

JENNY. Niin, isä.

EVELINA (Nygårdille). Olinhan oikeassa siinäkin, Johannes.

AAPO (tulee samassa perältä ja aikoo viedä viikatteen aittaan).

NYGÅRD. Siinähän Aapo onkin!

AAPO. Niin, isäntä. Pellon piennar on nyt niitetty kokonaan. Se kävi sukkelammin, kuin äsken luulittekaan.

NYGÅRD. Aapo tuli parahiksi tänne nyt.

AAPO. Mitä isäntä tahtoo sanoa?

NYGÅRD. Minun on tänään pakko sanoa Aapolle, etten syksystä voi Aapoa enää talossani pitää.

EVELINA. Mutta ajattelehan toki ensin, Johannes, mitä teet!

AAPO. Olkaa huoleti, emäntä hyvä, tämä uutinen ei tule minulle odottamatta.

NYGÅRD. Minun on pakko, ensiksikin, taloni tähden sanoa Aapo irti.

AAPO. Juuri niin, hyvä isäntä. Minä tiedän sen. Suomalainen ei saa enää olla renkinäkään ruotsalaisella Uudellamaalla.

NYGÅRD. Ja toiseksi, — tahdon lisätä sen samalla kertaa — tyttärenikin tähden.

AAPO. Senkin minä ymmärrän, isäntä. Minä lähden. Saatte olla varma, että minä lähden.

JENNY (juoksee Aapon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Silloin minä seuraan sinua, Aapo. (Nygårdille:) Niin, isä, tässä tapauksessa lähden minä myöskin.

EVELINA (epätoivossaan). Johannes hyvä, näinhän ei käy päinsä.

NYGÅRD. Taloni on sitte mennyt. Minä en enää mitään neuvoa tiedä. (Lyyhistyy istumaan pöydän ääreen).

AAPO. Jos se vain minusta — ja tyttärestänne — riippuu, isäntä, niin ehkä asia ei ole niinkään toivoton vielä.

EVELINA. Kuulitko, Johannes?

JENNY (juosten isänsä luo). Saammehan nähdä vielä.

AAPO. Niin, isäntä, saammehan nähdä vielä.

Esirippu.

Toinen näytös.

(Sama paikka, kuin ensimäisessä näytöksessä. — On kirkas syyspäivä: koivuissa ovat lehdet kellastuneet, oksat osaksi paljaat; niityt ovat niitetyt, vainioilta elo korjattu.)

(Johannes Nygård ja Evelina istuvat penkillä, joka on asetettu pöydän ja tuolien sijalle.)

EVELINA. Mitähän se merkitsee, että Veckström on uhannut tänään käydä täällä?

NYGÅRD. Varmaan hän on ollut kovin ihmeessään, etten minä, — eikä kukaan muukaan täältä — ole sanaakaan hiiskunut sen jälkeen, kuin velkani sanottiin irti maksettavaksi.

EVELINA. Varmaankin. Siitähän onkin jo kohta kolme kuukautta kulunut, eikö niin, Johannes?

NYGÅRD. Tietysti. Neljäntenä päivänähän jo Veckströmin käytyä silloin, heinän korjuun aikana, Fagerlund tuli lainaansa irtisanomaan.

EVELINA. Niin, niin. Kuin kostoksi ihan. Mahtoi se Jennyn kielto Veckströmiin kovin koskea, kun hän tuon pani toimeen.

NYGÅRD. Vihaksi kaikki hänelle varmaan pisti, muuten hän tuskin sen olisi tehnyt.

EVELINA. Oikein pelkään, mitä hän vielä voi yrittää.

NYGÅRD. Mitäs? Eihän ole kuin toista viikkoa maksupäivään. Ellen siksi saa asiaa järjestetyksi heidän mielensä mukaan, niin käyvät kiristämään lain mukaan. Kai hän nyt aikoo tulla tiedustelemaan, mitä minä puolestani olen kyennyt aikaansaamaan.

EVELINA. Taitaapa ehkä olla vähän huolissaan kuitenkin.

NYGÅRD. Mahdollisesti. Vaan ei sen vuoksi, etten velkani suhteen ole mitään ilmoittanut. Sillä varmaan hän tietääkin minun Helsingistä käsin turhaan apua pyytäneeni.

EVELINA. Sen hän kyllä on Einar Peldánin kautta kuullut.

NYGÅRD. Niin. Vaan sen vuoksi, että Isokangas on täällä yhä vielä paikoillaan.

EVELINA. Siinä juuri se pääasia onkin. Hänen tähtensä — yhden ainoan Suomalaisen tähden — meitä näin ahdistellaan. Hänen tähtensä velkasi on vaadittu takaisin, hänen tähtensä ei yhdistyskään sinua tahdo auttaa. Ensin mies pois, sitte ehkä armoa saat. On se jo...!

NYGÅRD. En olisi uskonut, jos se olisi minulle kerrottu. Vaan nyt olen sen itse kokea saanut.

EVELINA. Ja mitä on mies pahaa tehnyt?! Päinvastoin: — työtä hän on tehnyt, ei kahden, vaan kolmen — neljän tavallisen työmiehen puolesta. Katso: ovatko naapurimme niityt ja vainiot samassa hyvässä kunnossa kuin meidän nyt ovat?

NYGÅRD. En kiellä sitä, Evelina. Hän on hyvä työmies. Hän on kunnon mies.

EVELINA. Semmoista ei tule tähän taloon toista, jos hänen nyt on lähdettävä.

NYGÅRD. Jos?

EVELINA. Niin. Aiotko sitte todellakin, Johannes...?

NYGÅRD. Niinhän päätin. Ja sen tähden, että se ehkä on ainoa keino, jolla voin pelastaa taloni, oman kotitaloni. Ehkä sitte jättävät meidät rauhaan, auttavat... vielä.

EVELINA. Mutta Jenny? Oletko hänet unhottanut? Hänkään ei päätöstään peruuta.

NYGÅRD. Hänen on se peruutettava, Evelina. Minun tähteni, talomme tähden on hänen se uhraus tehtävä. Isokankaalle häntä en anna, ellen Veckströmillekään pakoita menemään. Jääköön hän siis tänne meidän kanssamme. Se on minun päätökseni ja se pysyy.

EVELINA. Tuon kuulen sinulta nyt ensi kerran. Olet tehnyt liian jyrkän päätöksen, Johannes. Minä pelkään pahinta, hyvä Jumala!

NYGÅRD. Uskon, että Jenny on tullut järkiinsä ja ymmärtää nyt meidän toivottoman asemamme.

EVELINA. Minä taas puolestani olen huomannut, että hänen sydämensä on yhä syvemmin kiintynyt Aapoon tuon viimekesäisen kohtauksen jälkeen. Uskon siis, etteivät mitkään syyt saa häntä enää mieltään muuttamaan. Hänellä on vähän sinun luontosi, Johannes. Hän tulee panemaan kovan kovaa vastaan, sen saat nähdä.

NYGÅRD. Meillä on nyt siis edessämme viimeinen ratkaiseva hetki! — —

(Kuuluu oikealta rattaiden kolinaa).

EVELINA. Kas niin! Jokohan Veckström sieltä tulee?

NYGÅRD (menee portillepäin katsomaan). Aapohan se onkin.

EVELINA (nousee myös). Pianpa hän palasi Helsingin matkaltaan.

NYGÅRD. Pian. En luullut hänen tänään vielä tulevan.

EVELINA. Näköjään hän on saanut asiansa järjestetyksi pikemmin, kuin luulikaan. Amerikkaan kai hän, poika parka, sitte lähtee?

NYGÅRD. En tiedä. En ole kysynyt. Eikä hän ole puhunutkaan siitä minulle mitään. Ehkä lähtee.

EVELINA. Kunpa et vielä saisi katua tätä tekoasi, Johannes! (Taputtaa Nygårdia olkapäälle, kuivattaa nenäliinalla silmiään ja poistuu sisälle.)

NYGÅRD (seisoo kotvan, katsoen portille päin, ikäänkuin odottaen).

AAPO (tulee perältä). Hyvää päivää, isäntä!

NYGÅRD. Hyvää päivää!

AAPO. Terveisiä kaupungista.

NYGÅRD. Pianhan palasit! Mitä kuuluu?

AAPO. Eipä pahempia. Mitäs tänne?

NYGÅRD. No! Samaa kuin ennen. Ehkä vähän enemmänkin. Odotamme vieraita, — naapuriani, — juuri tänne.

AAPO. Veckströmiä? Tiesin hänen tulevan.

NYGÅRD. Mistä sen tiesit?

AAPO. Tahi pikemmin arvasin, että hänen piti tänne näihin aikoihin tulla — asioiden vuoksi.

NYGÅRD. Niin. Kohtahan se aika on... käsissä.

AAPO. Kohta, isäntä, kohta.

NYGÅRD. Ja Aapo valmistaikse lähtöön?

AAPO. Kyllä. Niinhän se oli päätetty. Toivon, että isännälläkin jo on toinen varalla minun sijalleni?

NYGÅRD. Siitä saa Aapo olla huoleti. Luulen, että Aapo osaa punnita asian ja ymmärtää sen.

AAPO. Luonnollisesti. Selvähän se on. En minä pahaksi pane. Ei isännän puolestaan siitä tarvitse huolissaan olla.

NYGÅRD. Tahdoin vain sanoa, että olenhan minä ollut Aapoon tyytyväinen.

AAPO. Kiitoksia paljon! Toivon nyt vain, että kaikki kävisi hyvin täällä — minun lähdettyäni.

NYGÅRD. Sitä toivon minäkin. — En ole vielä kysynyt, minne Aapo muuttaa? Ehkä Amerikkaan lähtee? Siellähän kuuluu olevan varakkaita omaisia.

AAPO. Hyvin mahdollista, että sinne lähden. En ole vielä päättänyt. Mutta kuinka niin? Miksi isäntä sitä tiedustelee?

NYGÅRD. Ehkä minulla on vähän syytäkin.

AAPO. Niin väinkin! Minä ymmärrän.

NYGÅRD. Niin, olisihan se suuri suru, että minun tällä lailla pitäisi erota ainoasta tyttärestäni, ainoasta rakkaasta lapsestani.

AAPO. Mitäs isäntä sitte oikein tarkoittaa?

NYGÅRD. Sitä, että minä toivoisin vielä senkin, että Aapo koettaisi hänet unhottaa, — jättäisi kaikki toiveensa siinäkin suhteessa.

AAPO. Niinkö? Vielä senkin?

NYGÅRD. Voihan se olla suurikin uhri, mutta vielä kovempi olisi tämä isku minulle, että minun näin, tällä kaupalla, pitäisi luopua lapsestanikin.

AAPO. Isäntä hyvä! Pahaa mitään minä en ole koskaan teille tahtonut, pikemmin aina vain hyvää, niinkuin ehkä olette voinut huomata. Sillä minä pidän teitä kunniassa, rakastan teitä miltei kuin omaa isääni. Säästääkseni teiltä vielä tuonkin surun, olisin valmis pyytämänne uhrauksenkin tekemään. Mutta niinkuin tiedätte, eihän se minusta yksistään riipu.

NYGÅRD. Sinun sanasi voivat tyttäreeni kuitenkin paljon vaikuttaa.

AAPO. Minun sanani? Minua melkein loukkaatte, isäntä, nyt!

NYGÅRD. Sitä en suinkaan tarkoittanut.

AAPO. Näyttää kuitenkin siltä, kuin luulisitte minun vain pelailevan tyttärenne kanssa, kuin minulla olisi ollut vain joitakin salaisia syrjäpyyteitä eikä mitään sen vakavampaa sydämeni pohjalla. Jos niin olisi, niin tuskinpa teidän silloin olisi tarvinnut minulle tuollaista pyyntöä tehdäkään. Mutta kuinka voisi nyt suuni puhua toista, kuin mitä sydämeni tuntee?! Voin vakuutta teille, että rakastan syvästi ja vilpittömästi tytärtänne. Minä en voi enkä tahdo valehdella hänelle, etten häntä rakasta enää, kun nyt rakastan häntä enemmän, kuin konsanaan. Mutta minkä minä voin hänelle sanoa — vaikka hän sen tietää muutenkin — on, että meidän nyt on pakko erota ja että te tahtoisitte meidät eroamaan ainiaaksi.

NYGÅRD. Kuultuani sanasi, Aapo, minä näen, että tämä pulma käy yhä vaikeammaksi ratkaista. Jenny rakastaa sinuakin paljon, sen olen jo nähnyt. Sovinnollinen asian ratkaisu teidän kesken minun toivomukseni mukaan — minun tähteni — olisi siis suotavampi, kuin minun järkyttämätön päätökseni, joka voisi käydä kohtalokkaaksi teille molemmille, — hänelle varsinkin.

AAPO. No, jos asia todella niin on, niin täytynee kai minun sitte hänen kanssaan tästä vielä puhua — noudattaakseni teidän mieltänne.

NYGÅRD. Niin, Aapo, minä pyydän: tee se! Minä käyn kutsumassa Jennyn tänne, niin... Kas tuossa hän itse tuleekin.

JENNY (tulee vasemmalta). Isä, sinua äiti pyytää puhutella.

NYGÅRD. Minä tulen. Minä tulen, lapseni. (Menee sisään).

JENNY (menee Aapon luo ja tervehtii häntä, kätellen, hellästi). Terve tuloa takaisin, Aapo! Kuinka iloinen olenkin, että nyt jo tulit.

AAPO. Olihan se hyvä, että ehdin. Veckströmhän, kuulen ma, on tulossa.

JENNY. Juuri sen vuoksi iloitsenkin paluustasi. — Mitä sitte kuuluu?...

AAPO. Hyviä, Jenny, — sieltäpäin.

JENNY. Kerrohan, kerro!

AAPO. Istutaanko tähän luhdin rappusille, vai?

JENNY. Istutaan!

AAPO (vetää Jennyä kädestä istumaan viereensä luhdin rappusille). Kaikki on pian kerrottu. Matkani onnistui hyvin. Asia on jo järjestetty täydellisesti.

JENNY. Niinkö?! Muutahan en voinut sinulta odottaakaan. Kun sinä johonkin ryhdyt, niin viet kyllä asian perille.

AAPO. No, no! Ei se nyt aina niinkään ole sanottu. Tällä kertaa oli kuitenkin onnikin myötäinen.

JENNY. Niin, todellakin, kun ehti ajoissa rahakirje Amerikasta asti tulla.

AAPO. Ja loppusumman sain lainaksi meidän puolueemme pomojen varmalla takuulla.

JENNY. Suostuivatko mielelläänkin?...

AAPO. Vielä häntä kysyt?! Olivat tietenkin iloisia tämmöisessä tapauksessa auttamaan.

JENNY. Niin, niin, — siltä kannalta otettuna.

AAPO. Jokainen ottaa luonnollisesti omalta kannaltaan. He — puolueemme etujen kannalta. Eiväthän he minulle omaisia ole, että sen tähden kauppoihin ryhtyisivät kanssani.

JENNY. Mutta sinä? Sinä siis tahdot auttaa isääni, — meitä —, minun tähteni, meidän rakkautemme tähden, meidän kaikkien tähden?

AAPO. Yhteinen asiammehan tämä lopullisesti on, Jenny, niin hyvin sydämemme, kuin oman etummekin kannalta.

JENNY. Niin toivon isänkin sen nyt käsittävän, kun hän saa kuulla mitä sinä olet tehnyt. Toivon, että hän iloitsee siitä ja kiittää sinua kaikesta, Aapo.

AAPO. Minä en rohkene kuitenkaan noin paljon toivoa, Jenny.

JENNY. Miksi et?

AAPO. Hän näkyy yhä päätöksestään lujasti pitävän kiinni.

JENNY. Onko hän sinulle sitte jo mitä sanonut?

AAPO. On. Tuliaisikseni ilmoitti hän sen vielä minulle, ennenkuin olin edes ehtinyt asiastani hänelle kertoa.

JENNY. Se ei ole mahdollista, Aapo.

AAPO. Ei ainoastaan mahdollista, vaan ilmeinen tosi. Eikä sillä hyvä, Jenny, että hän sittenkin vaati minut lähtemään...

JENNY. Vaan mitä, mitä?

AAPO. Hän ei suostu sinua minulle antamaan missään tapauksessa.

JENNY. Eikö suostu?

AAPO. Ei.

JENNY. Vaikka näin paljon olet, Aapo rakas, meidän hyväksemmekin tehnyt?!

AAPO. Sanoinhan, etten asiastani ehtinyt hänellä edes kertoakaan. Enkä tahtonutkaan sitte enää hänen puheensa jälkeen. Kuka tietää, ehkä hän olisi paiskannut minulle paperit vasten naamaa.

JENNY. Siinä tapauksessa ilmaisen minä hänelle asian nyt.

AAPO. Luulen, että saat häneltä samallaisen vastauksen, kuin minkä minä sain: että jättäisin kaikki toiveet sinun suhteesi.

JENNY. Minun suhteeni isällä silloin ei tule olemaan enää mitään määräämisvaltaa, sen sinä kyllä tiedät, — jos sinä vain tahdot, Aapo.

AAPO. Mitä minä tahdon, sen taas sinä kyllä tiedät, Jennyseni. Mutta minä lupasin isällesi vast'ikään ilmoittaa sinulle hänen järkyttämättömän päätöksensä ja minä olen pitänyt sanani. Siinä kaikki, mitä minä nyt olen voinut ja voin tehdä.

JENNY. Sanoiko hän, että se on hänen järkyttämätön päätöksensä?

AAPO Kyllä.

JENNY (nousten). Sen saamme kuitenkin vielä nähdä, Aapo!

AAPO. (nousee myös). Mitä ai'ot tehdä, Jenny?

JENNY. Nyt ai'on minä vielä puolestani puhua isän kanssa.

AAPO. Hänen puolestaan toivoisin, että jättäisit sen jo tekemättä, Jenny.

JENNY. Nyt minä sitä en voi jättää tekemättä sinunkaan pyynnöstäsi, Aapo. Minun on ilmaistava hänelle kaikki. Ja minä teen sen sillä lailla, että hänen on järkyttämätön päätöksensä peruutettava — sittenkin.

AAPO. Usko siirtää vuoriakin, sanotaan.

JENNY. Anna minulle vain ne paperit, josta taannoin puhuit, Aapo!

AAPO. Ihanko todella ai'ot?

JENNY. Nyt en jätä sitä tekemättä, Aapo, kuulithan!

AAPO (ottaa povitaskustaan paperitukon, jonka antaa Jennylle). No, kas tuossa sitte! Tee, mitä tahdot!

JENNY (pistää paperit poveensa). Kiitos, Aapo! Saammepahan kuulla nyt!

(Kuuluu jälleen rattaiden kolinaa oikealta).

AAPO. Taitaapa Veckström tuossa jo ollakin.

JENNY. Parahiksi tuli sitte.

AAPO (vilkaistuaan portilta oikealle). Niin onkin. Tuonne jätti hevosensa tallin seinustalle.

JENNY. Mene sanomaan isälle, Aapo!

AAPO. Menen. Minunhan onkin nyt syrjässä pysyttävä. (Menee asuinrakennukseen.)

JENNY (tunnustelee poveaan, jonne paperit kätki, näyttää tyytyväiseltä ja hyräilee hiljakseen, ollen jotakin puuhaavinaan.)

VECKSTRÖM (tullen portista). Kas vain, kuka täällä onkin minua vastassa! Hyvää päivää, neiti Jenny! (Menee kättelemään).

JENNY. Vastassa?! Ihan sattumalta vain olin täällä pihalla.

VECKSTRÖM. Luulin kuitenkin, että minua odotettiin?

JENNY. Kyllähän isä kuuluu tietäneen teidän tulevan.

VECKSTRÖM. Niin, ilmoitin siitä sen tähden, että Maisteri Peldánkin näihin aikoihin tänään aikoi Helsingistä saapua tänne.

JENNY. Vai niin? Sitä emme ole tietäneet.

VECKSTRÖM. Saattoihan sen kuitenkin otaksua. Isänne asioiden tähden hänkin tulee.

JENNY. Sehän ehkä sopii sitte mainiosti.

VECKSTRÖM. Kuinka niin?

JENNY. Muuten vain. Ettehän ole kumpainenkaan käynyt sen jälkeen kuin kesällä yhteen aikaan myöskin satuitte tänne tulemaan.

VECKSTRÖM. Niin, eivät ole asiat ennen vaatineet tulemaan.

JENNY. Vaan nyt vaativat?

VECKSTRÖM (salavihjauksella). Vaativat. Kun ei täältäpäin ole tähän saakka minulle mitään kuulumisia tullut — viimeisen käyntini johdosta.

JENNY (ivallisesti nauraen). Ha-ha-ha-ha! Olisittepa niitä, herra Veckström, vielä saaneet koko lailla odottaa.

VECKSTRÖM. Vai niin?! No, sitte oli todellakin hyvä, että ajoissa tulin.

NYGÅRD (tulee sisältä). No? Tännekös Veckström jäikin? Hyvää päivää! (Kättely.)

VECKSTRÖM. Neiti Jenny, jonka täällä tapasin — ensimäisenä, hiukan pidätti minua. (Pisteliäästi.) Eikä, muuten, minua sisään pyydettykään.

JENNY (naurahtaen iloisesti). En todella tullut pyytäneeksi, — enkä aikonutkaan pyytää.

NYGÅRD (nuhtelevasti). Jenny! Jenny!

VECKSTRÖM. Olihan se ainakin suoraan sanottu. Kaunis vastaanotto, todellakin!

NYGÅRD. Minä pyydän tyttäreni puolesta anteeksi. — Veckström on niin hyvä ja käy sisään!

VECKSTRÖM

Kiitos, Nygård! Mutta ehkäpä, näin ollen, sittenkin istumme täällä ulkona — tuossa samalla paikalla, missä viimeksikin kesällä tarinoimme?

NYGÅRD. Kuinka vain sitte. Onhan tänään oikein ihana ja leuto syyspäivä.

VECKSTRÖM (istuutuu penkille). Oikein harvinaisen lämmin. — Ehkä neiti Jenny tekee seuraa? (Tarjoo Jennylle penkin).

NYGÅRD. Sinä saat mennä, Jenny.

JENNY (jääden seisomaan). Koska herra Veckström pyytää! Minä tahdon todellakin jäädä, isä.

NYGÅRD. Mitä tämä nyt merkitsee? Meillä on täällä asioista puhuttavaa.

JENNY. Juuri sen vuoksi. Herra Veckström sanoi Maisteri Peldáninkin heti tulevan tänne.

VECKSTRÖM. Niin, hänen piti myös tulla. Unhotin mainita.

NYGÅRD (hiukan kummastellen). Vai niin? Vai niin?

JENNY. Minä luulen, että minun siksi välttämättä pitääkin olla tässä läsnä, isä.

NYGÅRD. Mitä sinä tarkoitat?

JENNY. Minä luulen, että tämä asia hyvin suuressa määrässä koskee minuakin personallisesti ja sen tautta juuri minun täytyy saada olla läsnä nyt.

NYGÅRD. Kuuntele sitte, jos niin mielesi tekee! — Koska Veckström on tullut minun luokseni asialle, niin pyydän ensinnäkin saada tietää, mistä nyt sitte on kysymys?

VECKSTRÖM. Asiani tietysti on sama, kuin viimekin kerralla. Tahdon nyt vain tietää, ovatko ehdot, joista silloin oli puhe, tulleet tavalla tahi toisella täytetyiksi, tahi ainakin lähemmäksi toteutumistaan.

NYGÅRD. Kyllä — lähemmäksi. Suomalaisen renkini olen sanonut irti ja hänen lähtönsä täältä on enää vain päivän kysymys.

VECKSTRÖM. Ja velan toinen takaaja? Tahi sen takaisin maksu?

NYGÅRD. Asian olen kyllä koettanut järjestää määräpäiväksi. Olen kääntynyt jo aikoja sitte Helsinkiin, eritoten Maisteri Peldánin puoleen, vaan vastausta ei ole tähän saakka tullut. Ehkäpä sen nyt juuri saankin, koska hän itse tänne saapuu.

VECKSTRÖM. Tuohan oli osaksi jo hauska uutinen, — oikea yllätys. En sitä, suoraan sanoen, odottanutkaan. Sen vuoksi oli minulla jo valmiina Nygårdille toinen esitys.

NYGÅRD. Ja se on?

VECKSTRÖM. Ehkäpä siitä sitte en puhukaan, koska asia jo on tuolla tolalla.

NYGÅRD. Miks'ei?! Kentiesi se minulle on hyvinkin otaksuttava.

VECKSTRÖM. Ajattelin vain, että vapauttaisin Nygårdin takaajain hankkimisesta ja velkahuolista, jos...

NYGÅRD. Jos mitä?

VECKSTRÖM. Jos Nygård nyt kokonaan möisi minulle talonsa?

JENNY (ivallisesti). Mainiota! Mainiota!

NYGÅRD (hämmästyen). Kuinka?! Minkä vuoksi?

VECKSTRÖM. Ei suinkaan missään pahassa tarkoituksessa.

JENNY (kuin äsken). Tietenkään ei!

NYGÅRD. Vaan missä?

VECKSTRÖM. Nygård saisi perheineen tietysti jäädä tänne edelleenkin asumaan ja viljellä tilaansa kuin ennenkin.

JENNY. Herra Veckströmin vuokraajana, isä, ymmärräthän?! Kunnes suvaitaan sanoa irti ja ajaa vanha vuokraaja perheineen pellolle!

NYGÅRD. Minä olen todellakin ymmällä koko tästä esityksestä, Veckström.

VECKSTRÖM. Neiti Jenny suvaitsee asettaa tämän asian semmoiseen valoon, jota sillä ei ollenkaan ole.

JENNY. Päinvastoin — ihan oikeaan valoon, herra Veckström. (Nygårdille.) Senhän jo sokeakin näkee, isä, mikä siinä alla piilee.

NYGÅRD. Tietysti tulisi asemani olemaan kokonaan riippuvainen muista.

VECKSTRÖM. Ainakin hyvin ystävällisessä määrässä, mitä minuun tulee, sen lupaan.

JENNY. Mainiota! Mainiota! Niin, että, ellei lopulta kaikki tarkoitukset, joihin silloin voisi pakoittaa, tulisi täytetyiksi, olisi isän todellakin perheineen muutettava täältä pois. Se on selvä kuin päivä.

NYGÅRD. Minä uskon melkein, että Jenny tässä on oikeassa, Veckström.

VECKSTRÖM. No, no! Jos esitykseni siltä kannalta otetaan, niin on parasta siitä enää olla puhumattakin.

JENNY (ivallisesti). Niin sitä välistä voi tulla väärinkäsitetyksi, herra Veckström!

VECKSTRÖM. Todellakin, neiti Jenny! Oikeammin parhaat tarkoitukset voivat välistä tulla aivan nurinpäin tulkituiksi.

NYGÅRD. Ei, Veckström, minä ymmärrän kyllä nyt tarkoituksen. Se voi olla eräältä näkökannalta, — meidän puolueemme, — näkökannalta hyvä ja edullinen, mutta minulle personallisesti se on päinvastainen.

JENNY. Oikein, isä!

VECKSTRÖM. Minun mielestäni taas sen, mikä on hyvää ja edullista yhteiselle asiallemme, täytyy olla sitä myöskin puolueen yksityisille jäsenille.

NYGÅRD Muutamissa tapauksissa, tietysti, niin voi olla.

JENNY. Silloin kuin toinen siitä voi hyötyä toisen kustannuksella!

VECKSTRÖM. Tässä tapauksessa ei...

NYGÅRD. Tässä tapauksessa juuri näyttää ainakin siltä kuin minun etuni supistuisivat siihen, että kadottaisin, näillä ehdoilla, kotitaloni ja piankin saisin hakea itselleni ja perheelleni toimeentulon muualta.

JENNY. Se juuri nyt on tarkoitus, isä.

NYGÅRD. Mutta, Veckström hyvä, tämä kotitaloni on minulle rakas, kovin rakas, niin rakas, etten tahtoisi siitä semmoisilla ehdoilla luopua vieläkään. Se on kotiseudun, kotiturpeen tunne, juuri se, joka on minussa niin voimakas. Ja se on persoonallinen tunne, Veckström hyvä, ehkä hyvinkin itsekäs, sillä sitä on vaikea, kovin vaikea uhrata noin vain yhteisen asian, puolue-edun hyväksi, — varsinkin kun siitä voi olla hyvää vain jollekin toiselle — myöskin aivan personallisesti, aineelliselta kannalta katsottuna. Ja meidän, myöntäkää se, ei auta muu kuin katsoa asiaa siltä kannalta, eikö niin?

VECKSTRÖM. Niinkuin jo sanoin: minä en tahdo noita personallisia pyyteitä omaan laskuuni ottaa. Nygårdillehan kyllä tarjoutuu vielä toinen tilaisuus järjestää asiansa Maisteri Peldánin kautta, niinkuin itse sanoitte.

NYGÅRD. Mahdollisesti. Mutta alanpa luulla, että tarkoitus sielläkinpäin on aivan sama.

JENNY. Minä olen siitä jo vakuutettukin, isä.

VECKSTRÖM. Siinä tapauksessa on asia lopullisesti selvä. Näen minnepäin mielipiteet täällä ovat alkaneet kallistua. Ja, näin ollen, asianhaarat vaativat, että ryhdymme välttämättömiin toimenpiteisiin ja — ankariin, siitä saa Nygård olla varma.

JENNY. Nyt sen kuulit, isä, totuuden vihdoinkin.

NYGÅRD. No niin, kun turmioon tahdotte minut kaikki viedä, niin viekää sitte!

VECKSTRÖM. Me emme sitä tahdo, vaan Nygård itse ja neiti Jenny, joka näkyy sitä suorastaan isälleen toivovan.

JENNY. Minäkö sitä toivoisin, isä, minä?

NYGÅRD. Sanoit taannoin, Jenny, että tämä asia koskee personallisesti sinuakin. Siinä olit oikeassa. Tässä on todella paljon syytä sinullakin. Sinun itsepäisyytesi, sinun sydämesi kovuuden tähden olen nyt tähän välikäteen, totta puhuen, osaksi joutunut.

JENNY. Jos niin on, niin saat olla huoleti nyt. Siitä välikädestä kyllä piankin pääset, isä.

NYGÅRD. Mitä sinä nyt juttelet tuossa?

JENNY. Sinun ei tarvitse olla riippuvainen noista herroista, isä. Olet nähnyt, mitä hyvää he pohjaltaan ovat sinulle ja meille kaikille tahtoneet. Mutta nyt olet vapaa. Kas tässä velkakirjasi! (Ottaa poveltaan paperit, jotka antaa isälleen.)

VECKSTRÖM (hämmästyen). Mitä tämä on?!

NYGÅRD. Mistä sen olet saanut? Ja kuinka?

JENNY. Sehän on samantekevä. Velkasihan on takaisin maksettu nyt.

PELDÁN (tulee samassa nopeasti perältä). Hyvää päivää! Hyvää päivää! (Tervehdystä, kättelyä.) No, mitäs kuuluu, Nygård? Olen jo kauan ollut aikeessa tulla tänne, vaan...

NYGÅRD. Ja minä olen turhaan Maisteria jo kauan odottanut.

JENNY. Vaan nytpä näkyy Maisteri jo hiukan myöhästyneen.

VECKSTRÖM (Peldánille syrjään). Niin ikävästi se on.

PELDÁN. Kuinka niin? Kuinka niin? Lupasinhan minä. Tiesihän Nygård, saattoihan Nygård olla vakuutettu siitä, että minä asian kyllä järjestäisin.

JENNY. Me kiitämme kyllä hyvästä tahdosta, herra Maisteri, mutta isällä on tässä jo paperit kädessään.

NYGÅRD (aukoen papereita). Niin, sain ne juuri enkä tiedä oikein itsekään... kuinka tämä... oikein on tapahtunut.

VECKSTRÖM. Näyttäkäähän, Nygård!

PELDÁN. Saanko minä, saanko minä? Mitä humbuugia tämä nyt oikein on?! (Kurkistelevat kilvan Nygårdin olan yli hänen aukaisemaansa velkakirjaan.)

VECKSTRÖM. Todellakin! Todellakin!

PELDÁN (lukee ääneen). "Yllämainittu velkasumma on minulle tänään takaisin suoritettu renki Aapo Isokankaan kautta..."

NYGÅRD. Aapo!

VECKSTRÖM. Arvasinhan!

PELDÁN (itsekseen). Förbannade karl!

NYGÅRD (jatkaa lukemista). "... joka täten kuitataan."

PELDÁN. Ush!

VECKSTRÖM (Peldánille). Saken ser ut att vara förlorad!

JENNY. No, isä?

NYGÅRD. Tämä... tämä tulee minulle ylhäältä!

PELDÁN (hoksaten). Mutta sehän ei ole oikeata peliä.

VECKSTRÖM. Niin, Nygårdhan ei näy tietävän asiasta itse mitään.

PELDÁN. Se on petosta. Nygård ei saa siihen suostua.

JENNY. Olkaa huoleti, hyvät herrat: petosta siinä ei ole vähääkään, sen voin minä taata.

NYGÅRD. Me kutsumme Aapon tänne, niin saamme kuulla sen hänen omasta suustaan. Käy, Jenny, pyytämässä hänet tänne!

JENNY. Kyllä, isä! (Juoksee sisään.)

PELDÁN (Veckströmille). De' här ä' en otäck historia!

VECKSTRÖM. Jag vill int' mera se den förbaskade menniskan! Kom bort! (Nygårdille.) Hyvästi sitte, Nygård! Ja onnea vain uudella urallanne! (Lähtee kättelemättä.)

NYGÅRD. Eikös herrat tahdokaan...?

PELDÁN. Emme. Emme jalkaammekaan enää pane tähän taloon. Näin myydä itsensä — paholaiselle, se on kunniaton teko. Ush! (Seuraa Veckströmiä nopeasti.)

NYGÅRD (jää katsomaan hänen jälkeensä ja purskahtaa sitte hiljaiseen hyväsydämiseen nauruun).

JENNY (tulee sisältä). Tulkaa, tulkaa, äiti, Aapo, kaikki!

(Evelina ja Aapo tulevat Jennyn jälessä.)

JENNY. No, entäs muut? Jokos ne herrat, ne hyvät ystävämme, läksivät?

NYGÅRD. Jo, jo läksivät.

AAPO. Pelkäsivät kuulla totuutta!

NYGÅRD. Eivätkä hyvästiksi enää kättäkään antaneet minulle.

AAPO. Minun täytyy sitte isännältä pyytää heidän epäkohteliaisuutensa anteeksi, sillä minähän siihen oikeastaan olen syypää.

JENNY. Ja minä, isä. Minähän ehkä pääsyyllinen olenkin. Mutta ehkä he vielä tulevat takaisin, kun me olemme lähteneet talosta, me kaksi, Aapo ja minä.

NYGÅRD (kääntyen liikutettuna Evelinan puoleen). Kuuletko, Evelina, mitä hän sanoo?

EVELINA. Kuulen, Johannes, kuulen!

NYGÅRD. Ja oletko kuullut, mitä ne lapset ovat tehneet?

EVELINA. Olen, kaikki olen kuullut — heidän omasta suustaan äsken. Kaikki tiedän — jo sinun kertomattasi, Johannes.

NYGÅRD. Mutta tätä paperia et ole vielä nähnyt, Evelina? (Näyttää Evelinalle velkakirjan.)

EVELINA. En, Johannes, sitä en ole.

NYGÅRD. No, katso nyt sitä sitte! (Osottaa Aapoa.) Häntä tässä minun nyt täytyy kiittää kaikesta, kaikesta! (Pudistaa molemmin käsin Aapoa kädestä.) Kiitos, Aapo, kiitos!

AAPO. Ei kestä, isäntä, ei kestä.

EVELINA. Hyvällä on hän näin palkinnut pahan. (Taputtaa Aapoa olkapäälle.)

NYGÅRD. Kaikesta pahasta, minkä olen sinulle tehnyt, pyydän sinulta samalla anteeksi, Aapo.

AAPO. Mitä joutavia. Sydämeni on minut tähän velvoittanut.

JENNY. Mutta, isä rakas, eikös Aapo näin nyt ole tullut osakkaaksi tähän taloon?

NYGÅRD (hyväellen Jennyä). On, lapseni, on. Ja se, että tähän kauppaan olen suostunut, todistaa, että olen myöskin nyt suostunut ottamaan Aapon kotivävykseni. (Vie Jennyn Aapon luo ja panee hänen kätensä Aapon käteen.) Näinhän nyt saan taloni ohessa pitää sinutkin luonani, rakas lapseni.

JENNY ja AAPO (yht'aikaa). Kiitos, isä! — Kiitos, isäntä!

EVELINA (Jennyä ja Aapoa hyväellen). Jumala siunatkoon teitä, lapseni!

NYGÅRD. Ja yhdessä saamme nyt viljellä tätä kotiturvettani.

JENNY. Yhteistä suomalaista maata, eikö niin, isä?

NYGÅRD. Niin, Jenny! Sillä "kotiseututunne on sävel siinä yhteissoinnussa, jota kutsutaan isänmaanrakkaudeksi", eikä muuta.

AAPO. Suomalainen sananlasku sanoo: veri on vettä sakeampi.

Esirippu.

Loppu.