Part 1
Language: Finnish
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
NUORTEN TUOMIO
Yksinäytöksinen draama
Kirj.
LAURI HAARLA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
HENKILÖT:
Otto Enarsson, vuorimestari, Isotilan herra. Kristiina eli Ristin, Polso-lappalaisen leski. Esther. Saulo. Kouno. Sininen akka. Harmaa akka. Musta akka.
Tapahtuu Lapin rajoilla 1830-luvulla Juhannuksen tienoilla, ilta-auringon paistaessa.
NÄYTTÄMÖ.
Oikealla etualalla haalistuneen punainen, pieni aittarakennus, jonka kellervään oveen on kömpelösti maalattu kaksi sydämenkuvaa, toinen sininen ja toinen punainen, sininen viistosti punaisen yläpuolelle. Aittaan kuuluu matala, kaiteeton kuisti, joka kelpaa istuinpaikaksi.
Taka-alalla mahdollisimman perspektiivisesti keltaiseksi maalattu vähäläntä asuinrakennus sinisine ikkuna- ja nurkkalautoineen. Keskellä rakennusta tummanruskea ovi ja tämän edessä pariaskelmainen lahonnut portaikko.
Vasemmalta lähtee loivasti kohoava silta myllyyn, josta vain harmaa nurkkaus näkyy katsomoon. Vasemmalta taka-alalta näkyy palanen vuoltevan virran rantatörmää kevätviheriäisine nurmineen sekä ruuhilaitteita.
Mutta suoraan taustalta nousee korkea, tummaa sineä uhoava vuori, joka uhkaavalla hahmollaan varjoo seudun, niin että vain itse näyttämö ja virran nurmikkotörmä ovat ilta-auringon kirkkaasti valaisemat. Taka-alan rakennus ja tausta sensijaan jäävät varjon puolelle.
Vasemmalla, myllysiltaa vasten nojallaan, on puolivalmis pienehkö hammasratas.
[Pienemmät seuranäyttämöt voivat sopivien dekoratsioni-tarpeiden puuttuessa järjestää näyttämön siten, että asuinrakennus sijoitetaan oikealle, joten aittarakennus jää kokonaan pois, ja mainitut sydämenkuvat maalataan silloin rakennuksen ovipieleen ja rakennuksen seinustalle asetetaan penkki. Taustana on tässä tapauksessa vain kesämaisema, eikä myllyrakennuksenkaan tarvitse välttämättä olla näkyvissä. Eräät asemat sekä näyttämölle tulot ja poistumiset näyttämöltä tietysti muuttuvat tällöin, mikäli ne koskevat poistumista asuinrakennukseen tai sieltä tuloa.]
I KOHTAUS.
Saulo, parikymmenvuotias nuorukainen, veistelee kirveellään hammasratasta ja hyräilee reipasta laulua, josta sanatkin silloin tällöin kumpuavat kuuluviin. — Hänen hiuksensa ovat ruskeat, hänen ilmeikkäät kasvonsa värähtelevät vuoroin säteilevää elämäniloa, vuoroin nuorekasta haavemieltä, ja hänen vartalonsa on solakka ja norja. Yllä on sininen paita, jalassa paulakengät. [Myöskin ruskeat tai mustat saappaat sopivat.] Vyöllä nahkavyö ja lappalaispuukko.
II KOHTAUS.
Ristin, noin 40-vuotias, juhlallinen, voimakas ja kaunis, mutta synkkäilmeinen nainen, kurkoittautuu ikkunasta.
_Ristin_ (Saulolle). Onko Kouno tullut?
_Saulo_. En ole nähnyt, äiti. Lähetitkö jonnekin?
_Ristin_. Sinne Isotilan puolelle — — asioita urkkimaan.
_Saulo_ (kiinteästi). Mitäs urkkimista siellä?
_Ristin_. Onpa tietenkin. — Kyllä asioita riittää. (Katsoo ikkunasta vetäen sen kiinni.)
_Saulo_ jää mietteissänsä seisomaan.
III KOHTAUS.
Kouno, noin 15-vuotias poika, juoksee vasemmalta kädessä katajainen jousenkaari ja pitkiä teräväpäisiä nuolia. — Hänen kasvonsa ovat väriltään ja ilmeillään lappalaiskasvot ja ruumiinrakenne hintelä, kuiva ja sitkeä. Hiukset tummat.
Lappalaislakki on huolimattomasti heitetty takaraivolle. Koko puku on huolimaton ja kevyt poikanulikan puku.
_Kouno_ (juoksee taka-alalle portaita kohti, hokien tolkuttomasti). Tole ketsh — — tole ketsh — — tole ketsh. (Heittää päästyään portaille lakkinsa huolettomasti menemään ja hihkaisee vielä kerran kuin aloittajaisiksi:) Tole ketsh — ja aamen sano pappi. Armon penikat perässä tavaa ja tallaa. Mutta riettahan rengit ryyppää ja rallaa. (Loilottaen.) Haaraviksit silinterisakset koijari koetteli konstillaan! — Ja aamenen jälkeen rovasti pauhas: Voi sinuas, armonvaras, pistitkös viinaporvarin leilihin kauhas. Ja voi sinuas, viinaporvari, koskas sa kavahdat tuomion sanasta! Killingit kierität tynnyrin hanasta. Ohoi teitänne, te kuudenmarkan miehet ja hepsankeikaleet! Niinkuin keiturit ja äpäreet te ajatte sieniä syömään uskon lampaat ja ärjytte irvessä hampaat: kivittäkää nämä villihenget ja hihhulit! Mutta minä sanon teille —- —
_Saulo_ (puoliksi vakavasti, puoliksi leikillään). Lakkaa siellä hihhuilemasta, poika. Tulepas tänne — —
_Kouno_ (hyräillen, itsepäisesti). Enpäs tule.
_Saulo_. Tule ja leiki taistelijaa!
_Kouno_ (lähestyen epäillen). Enpäs leikikään — —
_Saulo_. Tuo jousesi tänne, näytän ihmeitä sulle.
_Kouno_ (häijysti). Ihmeitä mukamas — —
_Saulo_ (ottaa Kounon kädestä kaaren ja asettaa nuolta paikoilleen). Ammu pystysuoraan ja puhki tuo tummava pilvi, silloin — —
_Kouno_ (yhä suuttuneempana). Enpäs ammukaan! (Alentaen ääntä, hammasten välistä, salavihaisesti.) Olet Ristinin poika.
_Saulo_ (hämmästyen; lämpimästi). Niin olet sinäkin sen kaikkein kauneimman Ristinin poika.
_Kouno_ (synkästi). Minä olen Polson poika. Sitä jankkaa Pettarin nulikka. Niin sanoi sekin Sjaggon Antta. "Lapin-Polson Kouno", "Polso-myllärin penikka", niin ne hattarat haukkuvat minua. Mutta sinä — "Ristinin Saulo", "Ristinin esikoinen" ja "etelän poika". (Halveksivasti.) Mikä lietkin nuoltu vasikka.
_Saulo_. Mutta sinä olet Ristinin kuopus, ja molemmat Polson poikia ollaan. Tourpunin hurjaa heimoa ollaan. Etpä tiedäkään: Njunnan ja Kaskaivon tuntureilta saakka vaelsi tänne Lapin Polso ja neljännestä pitkä oli porojen raija. Ei ole häpeä olla Polso-vainajan poika.
_Kouno_ (lapsellisen kärttyisästi). Tahdon olla Ristinin poika.
_Saulo_. Jos ammut pilviä päin ja tahdot taivaita nähdä, silloin olet ylpeän Ristinin poika. Katsos tuonne: sininen hame ja kellervä liina on pilven tyttärellä siellä. Ammu! Ja sitten tuijota taivaan holviin. (Itsekseen, hiljaisessa hurmiossa.) Se on tummansinisiä silmiä täynnä — — ja kaksi on kauneinta niistä.
_Kouno_. Rietastako minä tyhjää laukomaan. Pilkkaan! (Juoksee jousi kädessä vasemmalle, melkein näkymättömistä.) Pois tieltä! (Ampuu nuolen oikealle ovessa olevia sydämenkuvia kohti; nauraa räkättävästi.) Ja vieläkin ammun! (Samassa lentää toinen nuoli.)
_Saulo_ (rientää oikealle oven eteen). Lakkaa, poika!
_Kouno_ (tulee näkyviin; nauraen hähättävästi). Pistikös Ristinin poikaa? Tuollaisia penikan naamoja rötjäät seinät täyteen, puukolla vuolet koivujen kylkeen, ja jokaisen kuvussa seisoo Ee ja Ässä, Esther ja Saulo, Saulo ja Esther. Tiedänpäs senkin. — —
_Ristin_ (tullen ikkunaan; kylmähköllä äänellä). Kouno, mitäs viivyttelet siellä?
_Kouno_ (Saulolle). Mutta annapas muutama äyri, saat tietää jotain.
_Saulo_ (jyrkästi). Mene tupaan, äiti käski. (Siirtyy vasemmalle etualalle.)
_Kouno_ (kiertäen arkaillen ottamaan nuoliansa). Enpäs heitä nuoliani.
_Ristin_ (rakennuksen ovelta; kuin salaisen riemun vallassa). Saulo poikani! Vesi nousee ylävirran puolella. Kestävätkö tokeet?
_Saulo_. Kyllä kestävät uudenuutukaiset tokeet.
_Ristin_. Kouno, etkös pääse sieltä! (Poistuu rakennukseen.)
_Kouno_ (lähestyy Sauloa arkaillen; viekkaasti). Se lähti talosta sieltä, niin että liehui siniset helmat. Meidän tolalle kääntyi ja nilkat kuin Kirjatsin vuojaset vapisi. Minä kotiin viiletin vaaran laitaa. Se vaaralle nousi. — Montakos äyriä annat?
_Saulo_ (joka on alkanut riemukkaana liikehtiä). Kokonaisen riksin saat. (Antaen rahan; iloisesti.) Siinä on Polson pojalle rahaa. (Ottaa kirveen ja vie sen oikeanpuoliselle seinustalle.)
_Kouno_ (kyyristyen kuin iskusta; hammasta purren). Polson pojalle — — (Loittonee taka-alalle portaikon luo; sieltä uhitellen.) Ostanpas tällä Sjaggon Antalta pitkän puukon ja nimikkoporosi tapan, sen Kirjatsin tapan. Tole ketsh! (Katoo rakennuksen ovesta.)
_Saulo_ (hyräilee jälleen riemukasta lauluansa, menee vasemmalle ja siirtää hieman hammasratasta; kääntyy oikeanpuolista seinämää kohti, katsoen sydämenkuviin, riemukkaasti). Sinut löydän kyllä, sininen sydän. (Lähtee, aikoo poistua taka-alalta oikealle.)
IV KOHTAUS.
Ristin tulee kiireesti ulko-ovesta ja hänen jäljessänsä Kouno.
_Ristin_ (Saulon jälkeen, tuohtuneena, melkein riemukkaasti). Saulo, takaisin palaa!
_Saulo_ (kiireisesti, iloisesti). Ei ole aikaa, äiti.
_Ristin_ (Saulolle). Odota. (Kounolle; osoittaen vasemmalle.) Tuota tietä, joenvartta pitkin. Juokse Saarekkeen niitylle saakka ja nopeasti palaa. (Kääntyy heti Saulon puoleen.)
_Kouno_ vilkaisee salavihaisesti Sauloon, katoaa vasemmalle.
_Ristin_ (Saulolle). Nyt ei ole kiirettä, poika. Kyllä aika tuomiolla seisoo. Ja nyt se on tullut! Otto Enarssonin ja äitisi tuomiopäivä. Katso! (Viittaa vasemmalle.) Virta tulvii tokeita vastaan. Se nuolee jo ylävarren niittyjä. Kohta peltojen kupeita hamuaa. Ja silloin, poika, Otto-herran viimeisten peltojen kevätlaiho mätänee.
_Saulo_ (käyden levottomaksi). Tulviiko? En luullutkaan — — (Mennessään vasemmalle.) En ole huomannut — — (Heittää silmäyksen tokeisiin päin; kääntyen takaisin.) Ei ole hätää vielä.
_Ristin_ (kiihkeästi). Hädän täytyy tulla. Lisää vielä pari vaaksaa lankkuja patoon — —
_Saulo_ (kuin piinan alaisena). En voi, äiti — — (Jyrkemmin.) En tahdo sitä.
_Ristin_ (lähestyen; kiihkeästi mutta hellästi). Kavahda, poikani, epäilystä. Nyt on tilinteon aika tullut.
_Saulo_ (yhä tuskaisemmin). En voi, äiti!
_Ristin_. Et voi? Enkö ole sinua kasvattanut vanhurskaan koston täyttäjäksi? Etkö toissa kesänä vyöryttänyt kokonaisen vuoren soraa kartanon malmikaivokseen? Sen teithän — —
_Saulo_ (tuskan alla, synkästi). Sen tein — — olinhan tottunut vihaamaan.
_Ristin_. Sen teit, ja mammonan saantiin meni Isotilan herralta viimeinen toivo. — Mutta nöyrtyikös silloinkaan se kankea sydän? Ei. Eikä sen paremmin viime kevännäkään! Muistatkos?
_Saulo_. En tahdo muistaa — —
_Ristin_. Et tahdo? Ja silloin raikuivat pahdat ja vaarat, kun säikytit hänen parhaan porokarjansa tunturin kuiluun ja nauroit kuin koston enkeli laaksoon alas. — Se oli poikani joiku, minä kuulin sen.
_Saulo_. Se joiku oli synkkä ja katala. Tänä kevännä nauran toisella tavalla.
_Ristin_. Mutta kukas vielä koko viime talven veisti parrut ja lankut, veisti ja sahasi aamusta iltaan, naulasi ja niittasi iltapuhteet kaikki ja rakensi korkeat tokeet Isotilan peltojen menoksi. Kukas sen kaiken teki? Sinä sen teit!
_Saulo_. Mutta ensi polun keväällä auettua vaaralle tuonne heräsi ilma ja maa, heräsi virrat ja vuolteet ja loivat uuden laulun. Ja nyt! Kosteitten rantojen vihertäessä — — se pajupillinä soi, se raidassa itkee kuin kaukainen huilu. (Tullen etualalle, hukkuen omiin hurmioihinsa.) Se lyö lukkoon korvat. Se avaa rinnan kuin viiltävä puukko, se jännittää kylkeni jouset kuin saaliin ajoon. (Kuin ihmetellen.) Se miehen tekee ylpeäksi. Se mielen tekee kaikkein nöyrimmäksi.
_Ristin_ (joka on hämmästyneenä kuunnellut poikansa outoja sanoja; lähestyen, tutkivasti). Mistä tämä haikea joiku?
_Saulo_ (melkein väsyneesti). En saata sanoa sitä. En ymmärtääkään. (Siirtyy vasemmalle.) Sen tiedän vain: älä viettele minua viheliäiseen vainoon. (Istuutuu rattaalle.)
_Ristin_. Tämä vaino ei ole viheliäistä! Tämä on hurskaan vihan malja, joka vuodatetaan hänen päällensä minun kauttani. (Puoliksi itsekseen; hiljaisella äänellä, mutta lujasti.) Ilman sovintouhria, armonvarkaana ja paatuneena, ei Otto Enarsson ole joutuva iankaikkisuuden rannalle.
_Saulo_ (kärsimättömänä, väsyneesti). Ilman sovintouhria, suruttomana ja paatuneena, niin sinä hoet viikosta viikkoon. Puhut kuin sen suuren saarnamiehen suulla. Mutta minkätähden vihaat häntä? Sitä et ilmoita koskaan.
_Ristin_. Eikö se riitä, mitä olen sanonut? — Kun sydämeni oli särjetty ruoko, hän tallasi sen. (Itsekseen; harvakseen.) Siihen tekoon mahtuu kyllä syytä. (Menee poikansa luo; hyväillen häntä hellästi.) Poikani, usko minua. (Yhä liikuttavammin.) Enkö ole hoivannut sinua kuin lapsista armoitetuinta? Enkö ole levittänyt hyväilyni liepeet sinun ylitsesi päivin ja yöllisin hetkin? En ole johtanut sinua koskaan pahaan, vaan aina pyhään. Uskalla minuun. Saat kaikki tietää ja me pääsemme lepoon, kun tulee sovintojuhla.
_Saulo_ (epäillen ja väsyneesti). Koska tulee sovintojuhla?
_Ristin_ (suoristautuu, loitompana Saulosta). Kun Otto Enarsson on köyhempi kalastajalappalaista ja huokaa kurjana sielunsa tähden, silloin saatetaan sinulle ilosanoma, jonka suloisuutta et vielä saata aavistaakaan.
_Saulo_ (katkerasti). Jälleen hämärästi puhuttu. En vaaksaa eteeni näe. Ryntäillä tunturin paino ja päässä aivojen vaiva. — En vaaksaa eteeni näe.
Silloin alkaa vaaralta kuulua _Estherin_ laulu:
Oli sininen pilvi ja aurinko ja alla metsien helma. Tule, sankari auringon, sinipilvessä piilossa morsian on. — Mut tunturi tummin on Sulitelma.
_Saulo_ on noussut seisaalleen heti ensi sävelten kuuluessa, ja hänen katseensa on säe säkeeltä käynyt yhä riemukkaammaksi.
_Ristin_ (hämmästyneenä). Ken laulaa?
_Saulo_ (riemukkaalla leikillä). Sinisestä pilvestä morsian laulaa, sen kuulithan! (Kiirehtii oikealle taka-alalle, josta kääntyy äitinsä puoleen.) Hyvästi, äiti. Nyt sain ilosanoman! (Katoo oikealle.)
Jälleen kuuluu _Estherin_ laulu:
Oli sininen silmä ja ratsuri, mut alla metsien helma. Tule, ratsuri Saamemaan, tule morsian murheinen noutamaan. Ja tunturi kaunein on Sulitelma.
V KOHTAUS.
Kouno on tullut säkeistön aikana juosten vasemmalta ja aikonut rientää äitinsä luo, mutta tämä on pysähdyttänyt hänet taka-alalle.
_Ristin_ (laulun loputtua; puoliksi itsekseen). Kenen on tuo heleä ääni?
_Kouno_. Se on Isotilan neiti, etkös sitä tiedä. Sille se Saulo sydämenkuvia maalaa ja vuolee. — Mutta kyllä nyt on paha merrassa tänään — —
_Ristin_ (keskeyttäen). Vaikene! (Siirtyy tuohtuneena etualalle.) Esther Enarsson — — se tytär, joka teki minun esikoisestani jalkasikiön — Sekö laulaa nyt ja veljeänsä houkuttaa. (Nauraa kamalasti. Vaitiolo.) Kurjat lapset, vain kadotuksenko kuopan olette meiltä perineet? Ei, ei, se on tasoitettava ajoissa. Tulvan on noustava vaaralle saakka ja ajettava syylliset tilintekoon. (Aikoo rientää vasemmalle.)
_Kouno_ (pysähdyttäen äitinsä). Etkö kuule, äiti. Se herra tulla koikkii tänne.
_Ristin_. Tänne? Puhutko totta? Näitkö sen?
_Kouno_. Tuolla vastaan harppoi rantatolaa. Ympäri kiekkasin oitis ja viiletin tänne.
_Ristin_. Juokse, Kouno, nopeasti ja kutsu Saulo kotiin. Mutta sano, että yksin on hänen tultava. Juokse.
_Kouno_ (aikoo lähteä, mutta palaa takaisin, koskettaen kömpelösti äitiänsä, ääni värähtäen). Jos juoksen oikein nopsaan, olenko sitten — — Ristinin poika?
_Ristin_ (laskien kätensä pojan olalle; väsyneesti). Olet kyllä Ristinin poika. (Kylmähkösti.) Mene.
_Kouno_ katsoo hetken epätietoisena; lähtee hitaasti oikealle.
_Ristin_ (keskinäyttämöllä, yksin). Hän tulee — — hän tulee! (Hitaasti.) Tuleeko anomaan katumuksen armoa, vai vieläkö vastustaa hän — — kovaa armonjärjestystä. (Siirtyy hitaasti oikealle ja nojaa seinään.) Miten onkaan ruumis turta ja raihnas. Jo liekin kyyhkynen väsynyt lentämästä — — tämän synnintulvan yllä. Ei ainoata öljypuun oksaa, ei ainoata levon sijaa tämän kirotun maan päällä. (Hetken vaitiolo; vartalonsa jälleen suoristaen, kuin taisteluun valmistuen.) Ja kuitenkin: taivaaseen et nukkumalla kostu. Väärällä armolla et lähimmäistäsi pelasta. (Kuin juhlallisena valana.) Tänään, tunnen sen, on suuri Riihenperkaaja eroittava jyvistä akanat — — minä tunnen sen. (Jännittyen; melkein kuiskaten.) Hän tulee. — Hänen kasvojansa olen katsova kuin iankaikkisuuden portilla. (Jää tuijottamaan vasemmalle.)
VI KOHTAUS.
Otto Enarsson tulee vasemmalta. Hän on noin 50-vuotias, keskikokoinen mies. Hänen parrattomain kasvojensa väri on kalvakkaan harmaa, ja niiden ilmeet tulevat helposti hermostuneiksi. Hiukset ovat täydet ja harmahtavat. — Jaloissa on hänellä ratsusaappaat ja päässä herrashattu, mutta muuten yksinkertaisesti puettu.
_Enarsson_ (tulee tuimin askelin keskinäyttämölle, huomaa Ristinin, pysähtyy ja ottaa kuin tahtomattaan hatun päästään; ristiriitaisin tuntein). Kristiina — —
_Ristin_ (hetken vaitiolon jälkeen, jännittyneenä katsoen, tukahtunein äänin). Otto Enarsson, tulet vuosien takaa. Mitä tahdot?
_Enarsson_ (kuin lumouksesta päästen, tuimasti). Vaatia tilille.
_Ristin_ (uhmaavasti). Kenet?
_Enarsson_. Sinut ja poikasi.
_Ristin_. Oman poikasi — —
_Enarsson_ (kiihtyneenä, julmasti). Niin, sen metsänperkeleen, joka suisti porokarjani ja peitti kaivokseni soraan, sen joka jo nulikkana teki joka päivä pahaa karjalleni ja viljalleni, sen hirviön ja hänen äitinsä saan viimeinkin turmanteosta kiinni — —
_Ristin_ Poikani edessä voi hänen isänsä vain lannistaa korskean mielensä! Ja minulta saattaa Otto Enarsson vain anelemalla anoa — armon leipää.
_Enarsson_ (kylmästi). Oikeus riittää minulle. Tokeet on avattava tai itse sen teen. Siihen on minulla laillinen oikeus.
_Ristin_. "Laillinen oikeus". Oikeuden rintakilvellä peittelet pahaa omaatuntoa. Mutta turhaan minun edessäni itsesi haarniskoit. Se ei peloita minua vaatimasta rikoksillesi sovitusta — — Lapin lakien mukaan.
_Enarsson_ (raskaasti, pohjaltaan surumielisesti). Luuletko, vaimo parka, noituvasi paluutielle menneet ajat — —
_Ristin_. Ne ovat jo palanneet ja minulle ne ovat alati olleet läsnä. — Vai etkö muista, kenet maitojyvänä pilasit. Kuin tämän päivän sen muistan minä. — — Ja mihin heitit sen paleltuneen jyvän? (Naurahtaen katkerasti.) Polso-lappalaisen laariin, homeen ja ruumenien sekaan. Ja sinä itse? Kuin kulkukoira juoksit etelään, nait herrasnaisen, vertaisesi, sait rahaa ja tahdoit kaivaa maan uumenista saakka malmisuonet, hopeakivet ja kultajyvät. Toit rajan yli riettaita kulkureita ja lappalaisia kokonaisen karjan mammonaa itsellesi lapioimaan. Yötä päivää räiskivät koneet ja kitisivät vintturit. Ne äänet päätäni särkivät, kun päivin pihalla liikuin ja yöllä — — ne huusivat korvaan ja rääkkyivät kuin äpäreet —
_Enarsson_ (voimatta enää kestää syytösten tulvaa). Älä jatka! Se on mennyttä kaikki kuin kuumeinen uni. (Siirtyy vasemmalle ja istuutuu rattaalle.) En jaksa kuulla.
_Ristin_ (seuraten jäljessä vasemmalle). Etkö tullutkin tekemään tiliä? Nyt tehdään se loppuun saakka. (Hetken vaitiolo.)
_Enarsson_ (kääntyy äkkiä Ristinin puoleen). Näyt muistavan kaikki. Et kuitenkaan tiedä mitä on nuoruus.
_Ristin_. Sen tiesin silloin, kun peurana juoksin laakson laitaa ja etsin metsän siimeestä sinua.
_Enarsson_. Ei, Kristiina, en sitä tarkoittanut. Se on naisen nuoruus, mutta miehen ei — —
_Ristin_ (keskeyttäen). Vai sittenkö alkoi se oikea nuoruuden aika, kun likaisen lappalaisen vaimona inhossa elin, inhossa synnytin näivettyneen pojan ja ikävästä näännyin. — Niin, ikävästä! Ymmärrätkö? — Niin sinua vielä silloinkin kaipasin, että olisin ollut valmis jalkavaimoksi sinulle — — jollet olisi minua henkipattona pakoillut. Eikös sekään hulluus kelpaa nuoruudeksi?
_Enarsson_. Himo kauas ja vieläkin kauemmaksi oli minun nuoruuttani. — Kun palasin isänmaamme viimeisestä sodasta, olin nuori ja voimakas. Olin mielestäni ansainnut kunnioitusta ja kunniaa. Tahdoin käskeä ja kieltää tahtoni mukaan. Mutta tultuani kotikonnulle oli vastassa vain rappiolle joutunut sukuni kartano ja elottomat ihmiset. — En voinut kuitenkaan uskoa, että Enarssonin nimi menettäisi komean kaikunsa entisillä valtamaillaan. En voinut! Minun täytyi tehdä ennenkuulumatonta. Pitäjäin herraksi oli minun päästävä. Siihen tarvittiin lisää peltoja, karjaa ja kultaa. Kiersin villinä laaksot ja rotkot. Etsin malmia, ihmettä ja hopeaa. — Se oli nuoruuden humala. Sen juopumuksen epätoivossa ja riemussa söin ruoakseni sinutkin — — niin, taisin olla rakastunutkin. En muista muuta kuin sen pyörryttävän hetken, jolloin löysin malmisuonen ja seisoin kunnian kynnyksellä.
_Ristin_. Seisoit ja suolapatsaaksi jäädyit — —
_Enarsson_. Aivot jäähtyi ja selkeni. Mietin kylmästi keinot. Tarvitsin rahaa koneisiin ja kaivajiin ja sitä sain etelän-pohatan tyttäreltä. Sen kaikki myötäjäiset mätin kaivokseen, panttasin lisäksi maapalan toisensa jälkeen. Ostin poroja ja möin. Mutta kaikki voitot nieli se helvetin kuoppa. Malmisuoni katkesi, jatkui ja katkesi taas, kunnes — — kunnes — —
_Ristin_. Upposit kokonaan pahaan. Etkö uittanutkin lappalaisia nuoransilmukassa jään alla avannosta avantoon? Kuin pääsusi riehuit ja pakoitit suojattomat ja neuvottomat ilmaiseen työhön. Mutta mitäs lopulta tyhjästä löysit?
_Enarsson_ (nousee; vimmastuneena). En mitään, en mitään! Jäi tyhjä kuoppa ja kirkkomaalle vaimoni hauta. Mutta, olin taistellut, olin pannut arvelematta viimeisen panoksen sukuni kunnian puolesta. En ollut säästänyt mitään ja siksi en ole lannistunut mistään. En ole sortunut, en vaimoni kuolemasta, en kaikista turmanteoistanne. Jäi ylpeä nimi ja lempeä tytär. Se riittää vanhukselle.
_Ristin_ (uhmaavan pilkallisesti). Vai riittää? Mutta — — istupas alas, saat kuulla jotain.
_Enarsson_ istuu epäröiden oikealle.
_Ristin_ (kuiskaavasti, käheästi). Miksi se etelän nainen kuoli? Tiedätkö sen?
_Enarsson_ katsoo hämmästyneenä.
_Ristin_ (melkein riemukkaasti). Alinomaiseen päänvaivaan ja jokaöiseen itkutautiin. Ja minä ne nostatin häneen! — Etkö usko? — Kun et antanut minulle armopalaakaan, silloin meni sydämeeni katkeruuden myrkky, ja tahdoin tärvellä sinun ympäriltäsi onnen pois. — Silloin oli nälkävuodet ja pakkasvuodet. Porot eivät saaneet jäätyneiltä tuntureilta jäkälää, eivätkä lappalaiset lumituntureilta polttopuita. He kaivoivat hautausmaansa ruumiskirstut lämmityspuiksi ja painuivat suurin laumoin etelämmäksi, meidänkin pitäjään. Mylläri-Polsolla kurjia ruokittiin, ja kiitokseksi sain lappalaisakalta vainajan jalkaluun, joka oli loitsittu täyteen silmänitkua ja pääluun särkyä. Ja mitäs tein? Kun emäntäsi makasi lapsivaivoissa, silloin hämäräiltoina kiersin ja hoin: "Iso kana itkemään, ohimoilta ottamaan, iso kana kuolemaan, vähä kana itkemään." Ja kauankos eli? Pari vuotta itki ja ruikutti täällä.
_Enarsson_ (nousee kauhistuneena ja suuttuneena; vaivoin työntäen sanat suustaan). Sinähän olet — — ilmetty peto!
_Ristin_ (vetäytyen vasemmalle). Silloin olin myöskin hullu. Päivin oli aurinko musta, ja yöllä paistoi likaisen punainen kuu. Laahasin kurjan ruumiini riihen alle ja pinojen taakse. Siellä rukoilin ja noiduin vaimosi kuolemaa ja Polson kuolemaa, siellä vapisin ja väijyin, kunnes raastoivat tupaan. (Vaitiolo.) Mutta pelastuipa järkeni sentään vielä. Sen kirvoitti se suuri saarnamies, joka herätti naapuripitäjät ja meilläkin kävi — — sieluja perkaamassa.
_Enarsson_. Villihenkien hourailua kaikki. Turha jatkaa. Menen avaamaan tokeet. (Aikoo poistua vasemmalle.)
_Ristin_. Avaa, mutta minä suljen ne jälleen, jollet anna minulle kuuluvaa oikeutta.
_Enarsson_. Sinun oikeutesi on murhan henki. Jatka mielesi mukaan. Hyvästi. (Kääntyy menemään.)
_Ristin_. Poikani Saulo on tulossa. Hän avaa tokeet, jos teet oikeutta meille.
_Enarsson_ (palaten pari askelta; synkästi, suuttumuksen vallassa). Etkö ole jo tarpeeksi tehnyt pahaa? Mitä hävityksen oikeutta tahdot vielä? Mitä? — Vastaa, älä vaikene.
_Ristin_ (hetken vaitiolon jälkeen; matalahkolla äänellä, mutta lujasti). Rikkaan, jolla ei ole rikkautta sydämessä, on tultava köyhäksi, jotta hän löytäisi sielullensa tavaran. Siinä on armonjärjestys sinulle.
_Enarsson_ (katkeran ivallisesti). Sitä armoa olen niellyt jo täyden mitan, Polson emäntä.
_Ristin_. Ei riitä vieläkään. Et ole köyhyydestä saanut sielullesi rikkautta.
_Enarsson_ (heräten oikeutettuun vihaan). Taistelen viimeisistä pelloistani ja vainioheinistäni. (Korostaen.) Teen sen tyttäreni tähden ja pelastaakseni urhoollisten isieni kunniallisen nimen. Siinä on sielulleni rikkautta kyllin.
_Ristin_. Ei riitä sekään. Et ole nöyrtynyt maailman edessä, et ole kirvoittanut valheen kahletta meidän ranteistamme. — Sinun on tehtävä teko, joka pelastaa poikani, sinut ja minut.
_Enarsson_ (joutuen ristiriitaisten tunteitten valtaan; tukahtunein äänin). Ymmärränkö oikein — — Alanko aavistaa, mitä tekoa tarkoitat — —
_Ristin_ (lähestyen; intohimoisesti). Sen jos uskallat, lakkaa riita ja kosto ja vaiva. — Otto Enarsson, tunnusta poikasi, nuoruutemme rakkauden poika. Anna hänelle nimesi, ota hänet omaksesi. Hän on uljas, hänkö saisi koko ikänsä kuulua halveksituimpaan heimoon, kantaa vääryyttä ja häpeää? Pelasta hänet lappalaisen kirotusta nimestä! Silloin paistaa elomme ilta-aurinko iankaikkista Juhannusta. — Tunnusta poikasi — — Siihen vain olen tahtonut sielusi kurittaa — — nöyryyttämisellä. — — Odota! (Katoo hetkeksi oikealle.)
_Enarsson_ (kuin peläten ratkaisua, siirtyen levottomana etualalle). Sellaistako — — ei, en ole sellaista — — koskaan — — ajatellutkaan. (Itsekseen.) Entä tyttäreni? Ei, sehän on mahdotonta.
_Ristin_ (näkymättömissä, huhuten vaaralle päin). Saulo! Poikani! — — Saulo!
_Enarsson_ (yksin). Ei, minulla ei ole oikeutta heittää tyttäreeni meidän tahrojamme. (Päättäväisesti.) Eikä sitä oikeutta ole kenelläkään. — —
_Ristin_ (yhä näkymättömissä). Kouno! Kouno, vinhemmin juokse!
_Enarsson_. Lappalaisen likaama, raivottaren kasvattama. (Kääntyy odottavana taka-alalle päin.)
_Ristin_ (tulee oikealta; iloisesti). Kouno juoksee vaaran polkua alas. Saulokin on tulossa varmaan — —
_Enarsson_ (kylmästi, varmasti). Antaa tulla vaan. Tahdon nähdä kerrankin sen turmantöitten tekijän.
_Ristin_ (pyytävästi). Häntä älä syytä. Minussa on syy. Minä kasvatin hänet vihaan. Mutta hän on tahraa vailla ja viaton. — Odota, kohta saat nähdä pitäjän uljaimman pojan.
VII KOHTAUS.
Kouno tules juosten oikealta.
_Kouno_ (hengästyneenä). Käski avaamaan tokeet.
_Ristin_. Sauloko käski?
_Kouno_. Sanoi avaavansa, mutta minäpäs kärtin luvan. Ja kohta on koskessa kohina! (Juoksee vasemmalle.)
_Ristin_. Kuulitko sen? Vaatimatta avaa.
VIII KOHTAUS.
Kuuluu vaaralta _Saulon_ laulu:
Yli vaarojen, yli tunturien lens etelän lintujen jata. — Mut vaaralla armahan polku.
_Ristin_. Ken kauniimmin laulaa kuin poikamme Saulo?
_Enarsson_ kääntyy vaieten poispäin; jää tuijottamaan synkkänä.
_Saulon_ laulu kuuluu jo lähempää:
Yli laaksojen, yli virtojen soi etelän riemussa tuuli. — Mut vaaralla armahan laulu.
_Ristin_. Nyt avaa käsivarret poikasi tulla. Tuon hänet sinulle. (Menee oikealle, josta ottaa Saulon vastaan, ja johtaa häntä etualalle Enarssonia kohti; Saulolle.) Katso, ken on tullut — — pitkästä aikaa.
_Saulo_ (ystävällisesti, mutta hieman arasti). Terve tuloa, herra. (Katsoen ihmetellen äitiinsä.) En ymmärrä — —
_Ristin_. Kohta ymmärrät — — ilosanoman saat kuulla kohta.
_Enarsson_ (jyrkästi). Miksi on rakennettu täksi kevääksi laittoman korkeat tokeet?
_Saulo_. Vihassa teitä kohtaan ne rakensin, herra.
_Enarsson_. Tiedän — — tiedän. Äitisikö käski nyt ne avaamaan?
_Saulo_. Ei, itse sitä tahdon, koska en jaksa vihata enää. — Vihasin teitä lappalaisten puolesta, vihasin koko prameata elämäänne täällä akanaleivän, jäkäläleivän ja pettuleivän maassa. Niin, oli paljon syitä. (Etsien sanoja.) Ja — — kuitenkin — — nyt en jaksa vihata enää. En tiedä sitäkään —. (Päättävästi.) Uskokaa, herra, en tahdo teille turmiota enää — —
_Ristin_ (Enarssonille, pyytävästi, melkein kuiskaavasti). Älä viivytä sovintojuhlaa.
_Saulo_. Niin, menen Kounolle apuun. Ja pian on virta uomassansa taas. (Poistuu vasemmalle.)
_Ristin_ (kiihkeästi). Riennä hänen jälkeensä, kiireesti riennä, ja palatkaa isänä ja poikana.
_Enarsson_ (jyrkän päättävästi). Ei, vaan suoraa tietä kotiin. (Astuu lujin askelin oikealle taka-alalle.)
_Ristin_ (kauhistuneena). Oletko sokeudella lyöty!
_Enarsson_ (kääntyen vielä Ristiniin päin). Ei, vaan estän sydämeni horjumasta, jotta en joutuisi viekkaisiin ansoihinne. En usko pahantekijöitten kääntymyksiin. Ja sitäpaitsi: vaikka poikasi olisi enkeli, en hänelle nimeäni antaisi, sillä menneitten syntien — —
_Ristin_ (keskeyttäen). Sovittamattomien syntien!
_Enarsson_ (jatkaen järkkymättömästi). Menneitten syntien en salli nousta tyttäreni elämää häiritsemään, ehkäpä turmelemaan. Velipuolen on pysyttävä hänelle tuntemattomana, se muista.
_Ristin_ (muuttuen koko hahmoltaan). Tuntemattomana — — tottamaarin tuntemattomana ihan. Miten viisasta ja juhlallista! Aateltu oikein ja jalosti — — kuten tuleekin maailman herrain. (Salauhmaavasti.) Tottamaarin! Tuntemattomina — — kuin vieras mies ja nainen he toisensa kohdatkoot. (Lähestyy, ottaen Enarssonia käsivarresta.) Kuulepas, kunnian herra, rakastatko tytärtäsi?
_Enarsson_ (irtautuen Ristinista jäykästi). Sen olen jo sanonut.
_Ristin_. Totta kai — — rakastathan toki, kuin köyhä mies ainoata karitsaa. Hänhän on puhdas kuin laakson liepeillä koskematon koivupuu. Vain Herran salama sen voi turmella ja taittaa.
_Enarsson_ kääntyy poispäin ja astuu hitain askelin taka-alalle.
_Ristin_ (yksin etualalla). Enkös tietänytkin, että musta aurinko paistaa kuumimmasti. (Enarssonille.) Miten kirkastikin sinun suusi kautta totuuden — — se kunnian rietas.
_Enarsson_ (hitaasti, hiljaisesti). Hyvästi. (Kääntyy menemään, katoo oikealle. Alkaa kuulua vasemmalta voimakas kosken kohina, joka vähitellen vaimenee.)
_Ristin_ (Enarssonin lähtiessä). Mene! Hitaasti kulje tai juokse kuin hullu, ei vältä Saulus parka Damaskon tietä. (Yksin, kääntyen etualaa kohti.) Eikä vältä se tytär Herran salamaa. (Kääntyy jälleen ja rientää vasemmalle.) Pojat! Saulo! Sulut auki laidasta laitaan! Maan päältä kuivukoonkin virtojen juoksu. (Palaten hitaasti keskinäyttämölle.) Ja syntyköönkin alamaihin suvanto laaja kuin meri, hiljainen, lyijynraskas ja autio meri. Ja pimeys liikkukoon syvyyden päällä — — (Naurahtaa kolkosti, jäykistyy. Lyhyt vaitiolo. Kuohahtaen jälleen raivoon.) Ja heidän pitää huokaaman ja huutaman ja kumartaman polviansa, kunnes vain katumuksen riekale tuulessa lepattaa! (Lyhyt vaitiolo.) Etkö näe, Herra! Olen valmis patriarkan jäljessä Morian maalle, eikä ole minulla lammasta polttouhriksi. Oman poikani annan! (Kääntyen vasemmalle päin.) Saulo, Saulo! (Jälleen itsekseen.) Hänet pahimmalta säästä tai turmele turmelematon siemen. (Synkän hiljaisesti.) Täällä — — Morian maalla — — täyttyköön kunkin kohtalo tahtosi mukaan.
IX KOHTAUS.
Saulo tulee vasemmalta.
_Saulo_ (reippaasti). Kutsuitko, äiti?
_Ristin_ (kääntymättä ja Sauloon katsomatta). Missä on Esther?
_Saulo_. Esther? Hänestäkö? — —
_Ristin_ (yhä tuijottaen katsomoon). Olet mieltynyt kartanon neitoon. Saat siunauksen multa. Missä on hän nyt?
_Saulo_. Jäi vaaralle — — odottamaan.
_Ristin_ (melkein käskevästi). Lähde oitis, hae neito tänne. (Kääntyy Saulon puoleen.) Ja näytäpä sille, minkälaiset tokeet olet veistänyt omalla kädellä, minkälaisen pärehöylän, vesirattaat ja hammasrattaat olet käymään pannut. (Salaperäisesti, hyväilevästi.) Viepäs se sinne hämärään myllyyn — — sieltä se akkuna joelle katsoo kuin uninen silmä. (Kiihoittavasti.) Näytäpä kaikki — —
_Saulo_ (malttamattomasti). Näytän, näytän — —
_Ristin_. Ja tuutit ja laarit, ja kuinka olet teroittanut pyöreät kivet. — Sitten — vie tupaan ja kamarinkin puolelle, saatte siellä rauhassa keskenänne haastaa. Lähde, hae. Menen asioimaan laakson puolelle.
_Saulo_. Lähden — — kuin näätä männikön laitaa. (Rientää taka-alalle.)