Part 2

_Ristin_ (pysähdyttäen Saulon). Koko talo jää yksin. Varmaankin — — vasta pimeässä palaan.

_Saulo_. Mitäs hulluttelet, nythän ei koko aurinko laskekaan. (Katoo oikealle.)

_Ristin_. Kouno!

X KOHTAUS.

Kouno tulee nopeasti vasemmalta.

_Kouno_ (tullessaan). Tässä ollaan.

_Ristin_. Tule myötä, lähdemme laakson tolaa.

_Kouno_. Enpäs tule, on kylälle kiire. Katekeetta saarnaa kohta lukkarin pihalla ja pänttää katkismusta. Sjaggon Anttakin tulee sinne, ja minä ostan siltä riksillä pitkän puukon, luupään ja luutupen, oikean miesten puukon.

_Ristin_ (hajamielisesti). Kunhan menet — — juokse kylälle vaan. (Aikoo poistua oikealle.)

_Kouno_ (tarttuen äitinsä käsivarteen). Se on sellainen tappajan puukko, että lyöpäs sillä poroa niskaan, niin koskena painuu veri rintaonteloihin ja siihen lyykähtää kuin kana. Sillä sen Saulon Kirjatsin tapan, jos kerrankin vielä rupee hokemaan: "Polson poika, Polson poika" — —

_Ristin_ (keskeyttäen; kovasti). Mene, juokse. Ei ole aikaa jaaritella.

_Kouno_ (kääntyy, hokee mennessään). Senkin myllytonttu ja jauhonaama — — jauhaa ja maalaa ja rötjää. (Katoo vasemmalle.)

_Ristin_ katselee hetken Kounon jälkeen ja poistuu sitten oikealle. Näyttämö hetken tyhjä, kuuluu vain putouksen vaimea kohina.

XI KOHTAUS.

Saulo ja Esther tulevat vasemmalta. Esther on sangen nuori ja kaunis, hiuksilta tummanruskea, kasvoilta kuultavahipiäinen ja kalvakka. Hänen käyntinsä ja liikehtimisensä on ujoa ja viehkeän arkaa.

_Saulo_ (kääntyen vielä näkymättömissä olevan Estherin puoleen). Älä arkaile enää — — ei ihmistä ketään, ei niin kärpäsen kääppää. Juoksetkos nopsaan, taikka ma sylissä kannan.

_Esther_ tulee arkana ja uteliaana.

_Saulo_ (vetäen hänet kädestä lähelleen). Katso, vain päivänpaiste leikkii seinämällä, ja pienet hiukkaset tanssivat myötä kuin kultaiset jyvät. Niitäpä kelpaisi myllärin jauhattaa! Katso, noin ne tanssivat ja niin ovat leikkineet koko tämän kevään. Ja tiedätkös? Myllyn hyrinässä tuolla! Kuin hopeaiset pisarat ovat jyvät tuutista sataneet — — (Painaa riemussa Estherin käden rinnalleen.)

_Esther_ (irtautuen). Mutta — — jos on tuvassa joku?

_Saulo_. Eipäs ole. Kouno juoksi sinne ja äiti tuonne — — laakson perimmäiseen mökkiin saakka, palaa koska muistaa. — Mennäänkös tupaan?

_Esther_ (liikehtien vapautuneempana). Täällä ollaan — — katsellaan. Kuin unettaisi aivan, niin on hiljaista täällä. (Iloisesti.) Täällä taitavat myllytontut silmäluomia kutittaa. (Kuulostelee leikillään myllylle päin.) Kuuluneekin sipsutusta ja tassutusta — —

_Saulo_. Ho-hoo — — elokuun hämäriin saakka kuorsaavat täyttä päätä ne pienet pakanat. (Lähestyen.) Ja tiedätkös, Esther, siihen saakka on kaikkien rakastuneitten valvottava illasta aamuun — —

_Esther_ (huomaa seinällä olevat sydämenkuvat; juosten ja painaen kätensä kuvien päälle). Kumman sydän on sininen? Arvaapas — —

_Saulo_. Sen ken pakenee kuin metsien sininen ranta. (Lähestyy; ottaen takaapäin Estherin käsivarsiensa väliin, kuiskaten.) Sinun se on, sinä kaunis ja arka. Minun on hullu ja punainen.

XII KOHTAUS.

Sininen akka, tihrusilmäinen, puettuna siniseen akan pukuun, tulee oikealta.

_Sininen akka_ (kulkee hitaasti taka-alan yli, havaitsee syleilevät nuoret; tuikeasti). Synnissäkö liehutte täällä?

_Esther_ kavahtaa Saulosta erilleen.

_Sininen akka_ (aikoen astua lähemmäksi). Jokos kavahdit, sinä korea tytär?

_Saulo_. Jatka matkaasi, vaimo.

_Sininen akka_. Vai Ristinin Saulo. — — Riettaankos pelimanniksi olet ruvennut sinäkin? Ettes häpeä. (Mennen nopeasti aivan Estherin eteen.) Ja kenenkäs kanssa? (Peräytyy kauhistuneena. Hetken vaitiolo.)

_Saulo_. Niin, eikös se katekeetta lie jo lukujansa alkanut.

_Sininen akka_ (melkein vavisten). Isotilan neiti — — (Vakavasti.) Eikös teillä, lapsiparat, ole tietoa, keitä te olette. Tekös toisillenne annatte suuta? Ettekös ymmärrä, että turmio jo rintojanne kopristelee? (Hätäisenä.) Hyvät lapset, kavahtakaa — — paetkaa toisianne, niin kauan kuin vielä on aika. (Menee vasemmalle; pysähtyen.) Sinä, Otto-herran tytär, pakene kuin tiainen käärmettä pakenee. Ja sinä, Ristinin poika, valvo ja rukoile, ettet kiusaajaksi tulisi. (Poistuu vasemmalle. Nuoret seisovat hetken vaiti toisiansa arasti katsoen.)

_Saulo_ (rohkaisevasti). Lie ollut hupsunsekainen koko vaimo.

_Esther_ (vieläkin väristen; kulkien Saulon ohjaamana oikeanpuolista istuinta kohti). Miten kovia ja julmia ovatkaan ihmiset täällä. (Istuutuu; puoliksi itsekseen.) Niiden pelkoon ja erämaan kauhuun riutui äitinikin, itki ja vapisi itsensä hautaan. Niin ovat minulle kertoneet. (Saulon puoleen kääntyen.) Tahtoisin kauaksi pois, etelään, missä äitini syntyi ja kasvoi.

_Saulo_ (innostuen). Siellä on, kuulema, talvi kuin kevät täällä, ja kesä kestää kylväjän kylvää ja leikkuumiesten riemukkaita talkoita pitää. Suuret on kaupungit siellä, ihmistä ja kansaa täynnä. Niissä kerran käymme ja katselemme komeata maailmaa. Niinhän? (Kumartuen Estherin puoleen.) Vieläkö pelkäät?

_Esther_ (taipuen lähemmäksi Sauloa). Enhän enää — — Mutta — — vieläkin haasta, miten menemme sinne, koska pääsemme sinne — —

XIII KOHTAUS.

Harmaa akka ja Musta akka, puettuina harmaaseen ja mustaan akan pukuun, tulevat oikealta. Huomattuaan nuoret he alkavat keskustella merkitsevästi supisten. Heittävät vielä uteliaan silmäyksen ja katoavat vasemmalle.

[Sopivista voimista ollessa puutetta voi seuranäyttämö hätätilassa jättää kokonaan pois Harmaan akan ja Mustan akan.]

_Esther_ akkojen mentyä nousee vaivautuneena.

_Saulo_ (vetäen Estherin lähelleen). Mennään täältä sisään. Siellä on turvallista, ja kamarin akkunan alla vaeltaa kuultavanhopeainen virta. (Taka-alalla painaa Estherin syliinsä ja suutelee.)

_Esther_ (kuiskaten). Vie kauas ja piiloon — —

_Saulo_. Vien etelään — — (Poistuvat ovesta, Saulo lyö ovensalvan kiinni. Näyttämö hetken tyhjänä. Päivänvalo käy hieman himmeämmäksi ja valjuksi.)

XIV KOHTAUS.

Ristin ja Enarsson tulevat oikealta.

_Enarsson_. Täällä tyttäreni ei voi olla. Vannoit tietäväsi missä hän on. Jos et valehdellut, näytä oitis tie. Olen levoton, pimeä on tulossa — — jäi lähteissäni kotiin eikä kukaan tietänyt mihin nyt oli joutunut — —

_Ristin_ (osoittaen oikeanpuolista istuinta). Istu tuohon. Ei ole kiirettä.

_Enarsson_. Vastaa. Onko hän mennyt kylälle katekeettaa kuulemaan?

_Ristin_ (kylmästi, varmasti). Ei ole mennyt kylälle, ei ole kotona. Minä yksin tiedän, missä hän on.

_Enarsson_. Emäntä parka, pienellä kiusalla luulet piinaavasi, kun et enää mitään muuta voi.

_Ristin_. Miksi sitten tulit? Miksi olet levoton? Miksi et kääntynyt jo tiellä? Et, sillä omatuntosi on levoton. Se tietää rangaistuksen tulevan. Istu.

_Enarsson_ istuu tahdottomana.

_Ristin_ (istuutuu viereen). Oletko kuullut tarinaa kahdesta lappalaisveljeksestä?

_Enarsson_ (aikoen nousta; äärimmilleen kiusattuna). Nyt ei ole tarinoimisen aika — —

_Ristin_ (yhä kylmästi ja rauhallisesti). Kuuntele tarkasti. Kyllä aika kadotetuilla riittää. Niin. Ne veljekset asuivat selällisellä saarella, mutta erässä kävivät mantereenpuolen metsämailla. Kerran, eräretkellä, nuorempi veli surmasi katalasti vanhemman, sillä hän himoitsi veljensä vaimoa ja tavaraa. Läksi sitten murhamies soutamaan kotosaareen saalistansa perimään. Ja voimakkaasti ponnalsi uudenuutukaisten paulakenkäin kanta veneenkaarta vastaan. Kotovalkama tuli näkyviin. Kokka karahtaa, mies nousee teljoltaan ja astuu maalle. Mutta hänen eteensä nousee silloin murhatun veljen haamu, jota kauhistuen surmaaja pakenee, kiertäen saaren rantaa. Haamu seuraa, mies juoksee, juoksee koko seuraavan yön ja päivän, mutta toisena yönä kaatuu kuoliaana maahan. Hänen ruumiinsa löydettiin aamulla, ja sen kengät olivat niin risaiset kuin olisi niillä kuljettu tuhannen virstaa. (Nousten.) Niin, sen miehen rikoksen haamu astui tekijäänsä vastaan. Ja samoin tapahtuu sinulle tänä iltana.

_Enarsson_ katsoo Ristiniin jäykistynein katsein.

_Ristin_ (etääntyen vasemmalle; koroittaen ääntään). Ja sinun tyttäresi on se haamu.

_Enarsson_ (ponnahtaen ylös; käheästi). Missä hän on?

_Ristin_. Hän on tuleva kohta sata kertaa kurjempana kuin tulin minä kerran sinulta sääliä anelemaan.

_Enarsson_. Missä hän on? Mitä on hänelle tapahtunut?

_Ristin_. Hän on turmiossa, ja rakkaimman poikani vaati turmion hinnaksi Jumala.

_Enarsson_ (tolkuttomana). Jumala — — Jumalastako haastat! Mutta — — saman Jumalan nimeen — — sinut hakkaan maahan, jollet ilmoita turmantekoasi! — —

_Ristin_. Tuolla sisällä on tyttäresi veljensä sylissä välittämättä ylpeästä nimestänsä ja kunniastansa.

_Enarsson_ (syöksyy rakennuksen ovelle ja koetettuaan turhaan avata ovea lyö siihen nyrkillään, hokien suuressa hädässä). Tyttäreni — — tyttäreni! Avatkaa! (Lyö jälleen ovea. Hetken hiljaisuus.)

_Saulo_ (näkymättömissä, eteisestä). Ken siellä?

_Enarsson_ (hoippuu takaisin kohti etualan istuinta). Ei, en voi heitä nähdä — — en voi katsoa kasvoihin tytärtäni. (Lysähtää istumaan.)

XV KOHTAUS.

Saulo ja Esther tulevat, Saulo avaa oven ja tulee taka-alalle, Estherin pelokkaana seuratessa.

_Esther_. Isäni!

_Enarsson_ (ojentaen kätensä epätoivoisena tytärtänsä kohti; kuin hätähuutona). Esther, Saulo on veljesi! (Tuskin kyeten enää jatkamaan.) Sano — — yksi ainoa — — sana.

_Saulo_. Luonnotonta houretta — —

_Ristin_. Se oli omantunnon huuto ja totta. Otto Enarsson on teidän kummankin isä.

_Saulo_ (katkonaisesti huohottaen). Äiti — sanotko tämän Jumalan nimeen?

_Ristin_. Vannon ja sanon.

_Saulo_ (hoippuu taka-alalle, jossa lyyhistyy maahan).

_Esther_ (puoliksi itsekseen). Täytyy päästä — täältä — — (Katoo vasemmalle.)

_Ristin_ (rientäen poikansa hio). Poikani, elä murru tästä. Ole karkea ja kova. Niin ovat ihmiset meillekin olleet. Ole mies, jäyhä ja julma, niinkuin oli isäsikin. (Joutuen hätään.) Nouse, poikani — —

_Enarsson_. Missä on Esther? (Aikoen turhaan nousta.) En pääse, en jaksa — — Esther!

_Saulo_ (ponnahtaen seisaalleen). Esther! (Äidilleen.) Pois tieltä, sinä kauhistava ja kirottu. (Rientää vasemmalle; näkymättömissä, epätoivoisena.) Esther! Esther! Esther — —

_Ristin_ (kulkee vaivoin etualalle; vuoroin korkealla äänellä, vuoroin kuiskaten). Minäkö — minäkö kauhistava! Ketä syyttää hän? — Minäkö sen tein? Ei, ei. Me kaikki sen teimme — — (Lyyhistyy vasemmalle rattaan viereen. Hetken vaitiolo. Äkkiä Enarssonille.) Sinä sen teit! Sinä olet poikani edessä Juudas — — _sinä_ olet kauhistava. — Kirotkoonkin äitiänsä, väärin tekee, väärin. Sinunhan _täytyi_ tunnustaa, sinun, sinä luonnoton kieltäjä, rakkautesi kieltäjä — — turmelemattoman siemenen sinä murhasit minulta!

_Enarsson_ (väsyneen kolkosti). Rukoile, jos taidat, vaimo. Älä syytä enää.

_Ristin_ (lähellä mielipuolisuutta, mutta ei raivoavasti). Ei, en syytä, ei kenessäkään ole syytä. Mutta poikani syyttää — — Ei ymmärrä poika parka, ettei kenessäkään ole syytä — — Miksi, miksi? Ei kenessäkään. (Lyhyt toivoton vaitiolo; ikäänkuin löytäen pelastuksen.) Sen Herra käski! — Minä luotin Häneen, joka Morian maalla uhrin vaati ja uhrista päästi. — Meidätkin päästää. Vuota hiljaa. Hän hetken koettelee ja sitten päästää. Nythän ei ole valhetta enää — — (Läheisesti, syvällä murheella.) Emmekös olekin alastomiksi tulleet? Kuin ryömivät penikat — — kuin nälkäpenikat. — Älä murehdi enää. Armonpenikoita ei hän heitä muruja vaille. Vuota, vuota — —

_Enarsson_. He tulevat — — Jumalan kiitos.

XVI KOHTAUS.

Saulo ja Esther tulevat. He ilmestyvät hiljaa ja hitaasti vasemmalle taka-alalle. Toisella kädellä Saulo suojaa sisartansa. He katsovat hetken ympärilleen kuin seisoisivat vieraalla hautausmaalla.

_Saulo_ (rauhallisesti). Miksi makaatte maassa, nouskaa.

_Ristin_ (kohottautuen hieman; aran ihmettelevästi). Poikani, kasvosi ovat valoisat ja rauhalliset — — kuin aamutähti auringon edellä — —

_Enarsson_ (ojentaen käsiään). Esther, tule luokseni, Esther. Tule sinäkin, Saulo — —

_Saulo_ (vieraasti ja surumielisesti). Emme tule luoksenne enää. Olemme tulleet hyvästiä sanomaan.

_Ristin_. Minne lähdet, poikani?

_Saulo_. Etelään, kauas.

_Ristin_. Koska palaat?

_Saulo_. Emme koskaan palaa.

_Enarsson_. Tyttäreni — — ethän voi jättää — — isääsi — — yksin?

_Esther_. Minne veljeni menee, sinne menen minäkin.

_Ristin_. Poikani — — lue tuomio mulle. Mitä synkempi kuulla, sitä suloisempi on se kärsiä. Mutta älä heitä minua — — päästä kirouksen alta!

_Saulo_. Kiroamaan emme kykene — — hautausmaalla. Lähtömme olkoon tuomio teille. Me pakenemme vihanne saastaa, josta meidät varjeltiin. Sillä tietäkää: En sortunut maahan siksi, että olisin langennut kauheimpaan syntiin. Ei paennut sisareni sen tähden, että turmelus olisi tarttunut häneen. Sitä kadotuksen kuilua me kauhistuimme, jonka partaalle teidän elämänne vaino ja kosto olivat meidät saattaneet. Häpesimme teitä, emme itseämme, sillä sisartani varjeli hänen sydämensä puhtaus, ja minut esti kaikesta pahasta mieleni ujous.

_Enarsson_ (nousten; liikutettuna). Jumalan kiitos, minun rampoihin jäseniini valuu elämä jälleen.

_Ristin_. Katso, poikani, Jumala armahti meitä vielä.

_Saulo_. Teidän koston jumalanne ja armon jumalanne ei ole meidän. Äsken — — kauhun ja häpeän keskellä kielsin sen. Ja minun sieluni kypsyi hetkessä enemmän kuin siemen parka maassa kymmenen kevään aikana. Inhon lieskat näyttivät minulle koko elämänne pitkän polun, vaaran laelta rotkoon saakka, jossa hamuilette nyt. (Hiljaisesti.) Niin vieraiksi tulitte sinä hetkenä meille. Minusta tuntuu, kuin ette olisi meitä synnyttäneetkään. Me olemme syntyneet itse, tänään, teidän murhastanne. — Vai onko teillä mitään oikeutta meihin? — Vastatkaa.

_Enarsson_. Lapset, kieltäkää vanhempanne, siihen on teillä oikeus. Mutta onnettomuus On palkkanne, jos kiellätte isienne jumalan.

_Saulo_. Korkeamman tähden, jonka turmantekojenne hätä ja kauhu meille loi. Niin syvälle te työnsitte meidät kadotuksen kuiluun, ettei meitä enää pelastanut mikään muu kuin ihme, meidän oman nuoruutemme ihme, ei teidän eikä jumalanne. Teidänkö tekojenne jumala? Hän, jonka nimeen te unohdatte eilisen lemmen ja muutatte sen vihaksi, kuin arkiryysyiksi sunnuntaivaatteet. Jokaisen hyvän teon te unohdatte, mutta pahan te muistatte vuosikymmenet. — Voitko, äitini, kieltää tätä?

_Ristin_. Oikein, poikani, lyöt. Vielä syvemmälle lyödä saat, mutta luotani älä lähde pois!

_Saulo_. Meidän täytyy lähteä. Nuoruutemme ihme käskee meitä. Oman jumalamme kaskeksi me poltamme tämän maan! Ja se on kasvava uljasta viljaa — —

_Ristin_ (nöyrästi; ihailevasti). Teidän poikanne ja tyttärenne pitää ennustaman ja näkyjä näkemän. Sen muistan, kun kasvojasi katson.

_Saulo_. Lähtekäämme, sisar. Taaksemme korpi ja aurinko eteen.

_Ristin_. Mitä meille jää?

_Saulo_. Tuulet viestejä tuokoot. Ne tunnette kyllä, kun aamuin ja illoin istutte portaillanne. (Aikoo kääntyä lähteäkseen.)

_Ristin_. Poikani, — — muisteletko minua?

_Saulo_ (surumielisesti). Jos muistan, koetan unohtaa.

_Enarsson_ (liikuttavasti). Tyttäreni — —

_Esther_. Isä, jää hyvästi — — minä muistelen sinua. (Nuoret kääntyvät ja lähtevät, mutta tulevat vielä penkereellä näkyviin.)

_Enarsson_. Hän muistelee — —

_Ristin_. Oikein minun poikani tuomitsi. Oikein ja vanhurskaasti hän eroitti tänään turmelemattomat siemenet pilaantuneista.

Väliverho.