Chapter 2 of 2 · 1881 words · ~9 min read

Part 2

Olimme kohtuullisesti asestetut. Ystävälläni ja minulla oli kummallakin mauserpyssy sekä haulikivääri. Hänen seitsentoistavuotiaalla pojalla, joka myös pyysi saada ottaa osaa puolustukseen, oli Winchesteri-kivääri ja puutarhuri varustettiin John Grafton-kiväärillä. Ystäväni vaimo otti Browning-pistoolin, jolla hän ampuisi omaan rintaansa sillä hetkellä, jolloin punaset tunkeutuisivat taloon.

Kaikki ikkunaluukut ruuvattiin nyt eteen, ovet salvattiin, patruunat lajiteltiin ja asetettiin pöydälle, ladatut kiväärit pantiin ikkunapieleen.

Näiden valmistusten aikana alkoi hämärtää. Kun palvelustytöt olivat menneet tiehensä, meni ystäväni vaimo kyökkiin illallista valmistamaan. Emme tahtoneet kuolla nälkäisinä.

Minä ja ystäväni istuimme hiljaa pilkistäen ulos ampumareijistä. Sytytin piippuni ja vetelin halulla hyvältä maistuvia savuja. Ei kukaan tiennyt, kuinka monta piipullista tupakkaa tässä elämässä enää ehti polttamaan. Vaivuin ajatuksiin. Päivän levottomuus oli muuttunut väsyneeksi ja kuolonhiljaiseksi elämäksi. Minun täytyy kuolla. Se minua vain harmitti, ettei saanut kuolla arvokkaimpien käsien kautta. Minun täytyy kuolla, ihan varmaan. Oikeastaan en siitä mitään piitannut, olin elänyt kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ei vaimo tahi turvattomat lapset minua itkisi. Tulevaisuus tässä maassa näyttää tulevan sietämättömäksi. Se ei voi ketään houkutella elämään. Muissa maissa minä en tahdo elää. Nyt oli sitä paitsi jo mahdotonta pelastua. Niin, minun täytyy kuolla! Ainoa harmi oli, ettei joutuisi näkemään, miksi tulevaisuus tässä onnettomassa maassa kehittyisi. Kenties — mutta minähän kuolenkin jo tänään, mitä kuuluu minulle huomispäivä. Olisi tavatonta, jos kaikki ne vääryydet, jotka ovat viime aikoina tapahtuneet, jäisivät kostamatta ja rankaisematta. Suokoon Jumala, että me ennen kuolemaamme saisimme ammutuksi monta roistoa.

— Mikä numero sinulla on patruunissasi, kysyi ystäväni äkisti.

— "88", vastasin minä.

— Hyvä. Ne menevät läpi heidän turkkiansa. Nehän ovat yhtä hyviä kuin raehaulit.

Hän vaikeni. Ihmettelin, mitä hän ajatteli. Varmasti vaimoansa ja lapsiansa.

Samassa silmäräpäyksessä näimme hengästyneen hevosen rekinensä tulevan pihalle. Reestä juoksi turkkeihin puettu mies, jolla oli kiväärit molemmissa käsissä.

Sisällä huoneessa kuului hanojen jännitystä.

— Ei, hiisi vieköön, sehän on vallesmanni! huusi ystäväni, asettaen kiväärin luotansa.

Kiiruhdimme ovelle ja avasimme sen. Nimismies astui sisään hengästyneenä.

— Hullut, kun olette täällä vielä, olivat hänen ensimäiset sanansa. — Odotin teidän olevan poissa. Nyt on e myöhäistä. Muutamia tunteja sitten oli se vielä mahdollista. Muutaman tunnin kuluttua ovat he täällä. Kaikki tiet ovat sulettuja.

Näin ystäväni kalpenevan. Itse tunsin väristystä povessani. En ollut tottunut katsomaan kuolemaa silmiin.

— Etkö itse aijo jatkaa? Saat hevosen täältä, jos omasi on väsyksiin ajettu, sanoi ystäväni.

— Se ei käy laatuun. Tie Hämeenlinnaan on sulettu. Kuolen myös täällä hyvässä seurassa. Voi aikoja! Kaikkea siitä mikä on tapahtunut viime vuosina, en olisi voinut milloinkaan mahdollisena pitää. Ne ovat hirmuisia asioita, s——na vieköön, joiden tapahtumisesta kohta jo puhutaan. Ettekö tiedä mitään?

— Ei, hyvin vähän. Mitä sinä tiedät?

— Kaikki on päin h——tiä. Ettekö ymmärrä, että asema on pahempi kuin Itämeren maakunnissa, pahempi kuin Dantonin ja Maratin hirmutyöt. Olisitte ehkä tehneet viisaasti, jos olisitte yrittäneet kätkeä itsenne jonnekin kuusimetsään, vastasi nimismies.

— Tullaksemme hävitetyksi oman kansamme käden kautta ja tapetuiksi ilman puolustusmahdollisuutta. Ei, parempi on täällä odottaa, mitä tuleman pitää. Me emme voi mitenkään pelastua.

— Ei, nyt se on jo myöhäistä. Vielä aamusella olisi ollut aikaa. Nimismies kääntyi puoleeni: — Luuletteko, että vielä voisi soittaa Hämeenlinnaan? Pitäisi saada puhua kuvernöörin kanssa. Vaikka eihän hän voi meitä auttaa, eikä hän sitä uskaltaisikaan. Luulenpa, että sentään yritän.

Hän meni puhelimen luo ja pääsi kuvernöörin puheille.

— Sarvikkaan joukko on valloittanut kirkonkylän. Ovat polttaneet pappilan sekä Linnalan ja Vaskimäen herraskartanot. Minun asuntoni on myös poltettu, sanoin apteekki ja kauppias Koivusen talo. Kymmenkunta ihmistä on tapettu. Olen nyt herra Vingen luona Hasisten kylässä ja pyydän apua, sillä punasia odotetaan tänne.

Emme kuulleet enempää.

Parin minuutin kuluttua palasi nimismies kalpeana suuttumuksesta.

— Hän on raukka, pelkurimainen heittiö. Hän ei uskalla tehdä mitään. Hän pelkää, että sotaväki kieltäytyisi lähtemästä liikkeelle.

— Sitä minäkin luulen. Toinen korppi — — —

— S—na, hiisi vieköön. Tämä on vallan viheliäistä peliä. Sittenkun valtiopäivät hajottivat valtiopäivät, ei tässä maassa ole ollut mitään persoonallista vapautta eikä varmuutta.

— Muilla kuin sosialisteilla, lisäsi ystäväni Vinge.

— Tahi hallitussosialisteilla, oikasin minä.

— Niin, sosialistien liitto suomettarelaisten kanssa oli alku loppuun.

— Mutta kerrohan, mitä tiedät ja kuinka olet tänne tullut.

Nimismies sytytti sikaarinsa, asetti Winchester-kiväärinsä polvillensa sekä vetäytyi takaisin istumaan sohvan nurkkaan.

— Jonkun teistä täytyy pitää vaaria ampumareiästä, sanoi hän. Ja jos tahdotte kuulla kauheuksia, niin voinpa kyllä kertoa päivän ja toisenkin, s—li soikoon.

Hänen punasenhohtavat kasvonsa näkyivät muuttuvan mielipahasta. Sikaariansa puhaltaen ja alakuloisesti katsellen kivääriänsä hän kertoi. Hän esitti meille todellisen hunnilaishistorian.

Kiihkeäin huhujen ja taivaanrannalla loimuavain valojen jälkeen saapui Sarvikkaan partiojoukko ryöstetyillä hevosilla ja reillä saman päivän aamulla kirkonkylään, jossa heti piirittivät pappilan. Apulaispappi, joka rappusilla kohtasi sisääntunkijat, ammuttiin ilman muuta. Rovasti itse oli sidottu sohvaan ja piiskattu siinä siksi, että hän menetti tajuntansa. Sitten olivat punaset heittäneet vettä hänen päällensä, niin että hän virkosi jälleen ja voi nähdä, miten 50-vuotias rovastinna ja heidän kaksi täysikasvuista tytärtänsä hänen omain silmäinsä edessä raastettiin ja pahoinpideltiin. Tämän näytelmän kestäessä ryöstivät toiset koko talon vieden mukanaan arvotavarat ja rikkoen jätteet. Sen jälkeen olivat ne viisi naista sekä kaksi palvelijatarta, jotka olivat pysyneet uskollisina, joutuneet saman käsittelyn alaisiksi kuin heidän emäntänsä ja hänen tyttärensä, puolialastomina kuletettu pihalle ja sidottuina veräjänpylväisiin, olivat he sitten saaneet nähdä, miten pappila, jossa sisällä oli rovasti kiinnisidottuna, joutui liekkien omaksi.

"Voitte lämmitellä itseänne loimun ääressä", olivat punaset huutaneet puolialastomille naisille, jotka lumikinoksessa puolitajuttomina seisoivat. Lopuksi kuitenkin armeliaat ihmiset ottivat heidät hoitoonsa. Turkkeihin käärittynä oli heidät kuletettu erääseen läheiseen taloon. Kun rovastin asuinrakennus oli poltettu, oli eräs osa rosvojoukosta mennyt talliin, josta ottivat hevoset. Kun tämä oli tehty, poltettiin kaikki ulkohuonerakennukset ja se osa karjaa, jota ei katsottu voitavan viedä saaliina.

Saman ohjelman mukaan oli menetelty muissakin herrastaloissa. Miespuoliset perheiden jäsenet tapettiin, naispuoliset raastettiin ja piiskattiin, mutta säästettiin kuitenkin viime hetkessä elämään, irtain omaisuus ryöstettiin, talot poltettiin.

Erittäin julman jutun oli nimismies kuullut puhuttavan. Vapaaherratar Raudolf, Linnalan talossa, jonka mies ja pojat olivat tehneet urhoollista vastarintaa, jolloin yli tusina punakaartilaisia kaatui, oli sidottu jaloista kahteen rekeen, jotka sitten ajettiin eri tahoille. Apteekkarin tytär, joka yrittäessään paeta oli saatu kiinni, oli tavallisen pahoinpitelyn jälkeen naulattu jaloista lattiaan. "Juokse nyt s——na", olivat vapauden urhot nauraen huutaneet samalla, kun he sytyttivät talon palamaan. Apteekkari itse, jolta kaarti ei saanut niin paljon rahoja kuin se toivoi, oli valettu rikkihapolla.

Siinä oli jo kylliksi. Me emme tahtoneet enempää kuulla. Vallesmannin kertoessa oli vähitellen tullut pimeä. Ulkona oli kaikki hiljaista ja kuollutta. Sytytimme valkean, joka asetettiin erään verhon taa, niin ettei ulkoa voinut huomata ampumareikää. Kaikki istuivat hiljaa. Piipuista puhallettiin kiemurtelevia savuja, kiväärit olivat valmiina ikkunalaudoilla, patruunat lajiteltuina pöydällä. Olimme valmiit kuolemaan.

— On vahinko, että venäläinen linnaväki on poissa Hämeenlinnasta, lausui nimismies hetken kuluttua.

— Niin, sanoi ystäväni, uskotko sinä, että kuvernööri olisi uskaltanut luottaa heidän apuun? Minä en sitä usko. Hän on aina punasten pelkuri. Muistatko, miten pelkuri hän oli nostoväen kapinan aikana?

Nimismies virnisteli.

— Syy on siinä, että kaikki jo vuosikaudet ovat tottuneet väkivallantekoihin. Kukaan ei ole uskaltanut tehdä vastusta ja sentähden nyt sadottain syyttömiä ihmisiä teurastetaan ja kidutetaan. Kaiken hävitetyn omaisuuden arvosta en tahdo puhuakaan. Mehän olemme sivistyskansa, suurin demokraattisuudessa ja edistymisessä koko Europassa. Todellinen edislyskansa!

— Ja me, jotka istumme täällä ja kohta joudumme teurastettaviksi, me olemme niin ollen edistymisen uhreja. Suuri ja korkea sivistys se on, tuo meidän tosisuomalainen kansallinen sivistyksemme. Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus — murhia, polttoja ja ryöstöjä.

— Jaloja näkökohtia, todellisia demokraattisia taistelutapoja, korkeita päämääriä! Tulos on mainio!

— Ja meidän jälkeemme tulee oikeuden tuhatvuotinen onmenvaltakunta.

— Tiedättekö, sanoi nimismies, Sarvikkaan kaartin etunenässä kannetaan punasta lippua kirjoituksella "Kansan tahto on korkein laki."

— Vai niin, heidän kaikki konnantyönsä olisivat siis laillisia.

— Heidän mielestään. Maa, jossa tuo raaka voima on vallottanut vallan ohjakset, on täydellisesti mielenvikaisten hoitolan vertainen, jossa mielipuolet ovat ylivoimaisesti voittaneet lääkärit ja hoitajat. He polttavat lopuksi koko laitoksen, koska eivät ole täydellisesti tyytyväisiä voitettuihin, jotka joutuvat liekkien uhriksi.

Ystäväni vaimo oli saanut illallispöydän valmiiksi ja me asettauduimme viimeistä ruoka-aikaamme kuluttamaan. Nimismies söi hyvällä ruokahalulla, mutta me toiset emme olleet varsin ruokahaluisia. Jännityn oli painava. Tarkasti pidimme vahtia eräästä ikkunasta, josta aukeni näköala kauvas pihalle johtavalle tielle.

— Muista revolveriasi, kun tarvitaan, sanoi ystäväni äkkiä vaimolleen.

— Ole hiljaa, vastasi hän lyhyesti.

Päätettiin, että nimismies, puutarhuri ja minä vartioisimme talon etupuolta, kun sitävastoin ystäväni ja hänen nuori poikansa puolustaisivat takapuolta, jossa ikkunat olivat varsin korkealla maasta ja pääsy sisään vaikea. Mikäli nimismies tiesi, ei punasilla ollut muassaan tykistöä, minkä lähden toivoimme heidän menettävän paljon, ennenkuin me kaadumme. Nimismies tahtoi vielä kerran soittaa kuvernöörille. Hän soitti, mutta ei saanut vastausta.

— Asema on vakava. Kohta ne ovat täällä. En usko heidän jäävän yöksi suureksi osaksi palaneeseen kirkonkylään.

Samassa silmänräpäyksessä näkyi leimuava liekki toisessa päässä lehtokujaa, taas liekki ja taas... ja sitten näkyi pitkä rivi rekiä tulevan esiin. Niissä istui miehiä tulisoihdut käsissä. Kovaa melua kuului. Kiväärien piiput välkkyilivät valossa ja ensimäisen reen yllä hulmuili punainen lippu, kansantahdon kunniakas symbooli.

Kiväärimme olivat ampuma-asennossa ja lehtokujaan lensi luoteja vilisemältä. Rikkiammutut ikkunaruudut kilisivät, eräs ammuttu hevonen kaatui, muuan mies heitti soihdun luotansa lumeen ja kaatui suulleen rekeen. Näimme luotien lentävän lehtokujassa ja kuulimme niiden sattumisen ulkoseinän rappaukseen.

Annoimme kiväärimme nopeasti toimia. Eräs hevonen kaatui keskelle tietä, muuan mies putosi reestään, kansantahdon lippu alkoi vaipua, mutta nostettiin uudelleen ylös. Hevoset alkoivat nelistää ja koko rivi kääntyi oikealle kartanon talousrakennusten joukkoon.

Olimme laskeneet rekien lukumäärän noin 10:ksi, 3 x 4 miestä jokaisessa. Vihollinen oli siis vähintäin 120 miehen vahvuinen.

— Niiden on täytynyt jakaantua, sanoo nimismies. Kirkonkylässä oli heidän lukumääränsä yli kaksisataa. Luultavasti on Sarvikas pysähtynyt sinne jatkaakseen voittojuhlaansa ja lähettänyt tänne vain jonkun alipäälliköistään.

Vallitsi silmänräpäyksen hiljaisuus. Täytimme kiväärien "makasiinit".

Talousrakennusten joukosta kuului melua ja huutoja. Soihtujen valo leimusi karjakartanon takaa, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt ampumareiästä. Kuu paistoi ja valaisi hymyilevästi niin pahoja kuin hyviäkin.

Äkkiä alkoi savu nousta navettarakennuksen ikkunoista ja jokunen silmänräpäys myöhemmin kaikista ikkunoista. Tiesimme mitä se merkitsi. Pian loimusivat liekit katosta ja kohosivat korkealle sinitaivaan alla. Härmiset koivut lehtokujassa ja puistoissa heijastivat liekkien valossa ja seisoivat pian veripunaisina jättiläiskoralleina pimeää taustaa vastassa.

Pari tummaa partijajoukkolaista tuli esiin navetan takaa. Laukasimme kiväärimme kuitenkin osaamatta. Miehet vetäytyivät kiireesti takaisin.

Muutamia minuutteja kului. Silloin näimme talon erään työhevosen, vanhan Harmaan rientävän esiin puutarhasta. Kun se lähestyi rappusia huomasimme virtaavan veren sen suusta ja nenästä.

— Ne lurjukset ovat leikanneet kielen siltä, kuiskasi puutarhuri harmista sähisten.

— Tehkäämme kärsimykset lyhyeksi, laukaskaamme kuolinlaukaus.

Mutta ennenkuin ehdimme sen tehdä, kohotti vanha Harmaa päänsä korkealle ja katosi liekkeihin. Nyt näyttäytyi eräs turkkeihin puettu mies, jolla oli pieni valkoinen lippu kädessä.

— Sovintoa! huusi hän.

Seurasi kaksi muuta miestä, joiden olalla oli punaiset nauhat.

— Elkää uskoko häneen. Tuolla tapaa he ovat monet pettäneet, kuiskasi nimismies.

— Teidät säästetään elämään, jos antaudutte vangiksi. Kansantahdon nimessä käsken: avatkaa! huusi mies.

— Elkää uskoko häneen, sanoi nimismies.

— Minä päästän kutin häntä kohtaan, sanoi puutarhuri.

Hänen laukauksensa sattui paikalleen ja mies kieri lumikinokseen. Yksi punaisista pakeni, toiset sai kuulan ja kaatui toverinsa viereen.

Nyt näkyi musta joukko, joka hurjilla huudoilla ryntäsi taloa vastaan. Suuntasin haulipyssyn molemmat piiput joukkoa vastaan, nimismiehen ja puutarhurin pikapyssyt laukeilivat, tyhjät patruunankuoret lentelivät lattialle. Punaset levisivät puutarhaan etsien suojaa puitten takaa. Heidän luotinsa lensivät kaikille tahoille, ikkunaruudut sälisivät. Luodit lensivät sähisten ikkunaluukkujen rautalevyjen läpi ja osuivat seiniin ja ikkunapieliin. Tunsin ankaran iskun vasemmalla puolen päätä — hyvästi, ajattelin minä — ja samassa — heräsin lyötyäni pääni reen syrjään.

* * * * *

Makasin reessä, joka vaivaloisesti kulki korkeitten hankien läpitse. Ympärilläni metsä kohisi ja korkealla pääni päällä sinitaivaalla talvitähdet kimaltelivat. Oli tammikuu vuonna 1907 ja vuoteen 1913 on vielä pitkä aika.

Loppu.