Part 1

language: Finnish

TELTANTEKIJÄN LAUSELMIA

Epigrammeja

Kirj.

OMAR KHAIJAM

Suomentanut

Toivo Lyy

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

Suomennokset Omistettu Juhani Siljolle ja Yrjö Gustafsonille

Tää tulomme, menomme — kannattaako? Elon heelmän kypsäksi —- koskaan saako? All' ankarain Tähtien sieluista parhaat kun palavat tuhkaksi — sano: savuaako?

Teltantekijä.

SISÄLLYS:

Johdanto Prologi: Ken tutkii

I

Kun yössä Yön mustan hunnun Koi linnan huiput Miss' on nyt viini Hst! Hiljaa! Jo jano meill' on Jos juot sa viiniä Kun juon Kun ruusut Rubiini Sa viinin, lemmen juhla Sa maljaan tartu Iloa, rauhaa Jok'ainut talven taipale Sa muista Tulevan päivän huoli Käy luokse Profeetan Käy luokse Omarin Ain' nauti viiniä! Miss' ihanuutta ruusujen Ain' asioiden katso Ne neuvoi Ma että kerran Mill' eläis Koraani lupaa Sanotte Mua aina Kohtalo Tääll' onni Kun viinitupaan Vain paastoa Ma joka päivä Kun raittiiksi Parannusvala-vaatteeni Siit' asti En ennen Jaloa oi viiniä! Jos katuun Oi Herra! Itseluuloista Mult' armaan Oi Herra! Sääli Kun kuolen Kun kuollut olen Oi Herra! Mulle ovet Oi ystävät! Elämän ihmeellinen karavaani

II

Luo joudu Ken tänä yönä Vuoskaudet Oi villiruusu-kulmia Oi armas! Nouse Tään ruukun Yks ainut viinin-pisar Totuuden-tutkija Voi sydämiä Päämäärä luomisen Ajass' ei kukaan Ei vettä löydä Vain runokirja Vain lähteen kallas On ruusun aika On ruusustossa Niin suloinen on Oi! Tuuless' on Mult' eron-tuska En elämääni saata Ma kainalossa Koraani Kuin vierii virta Filosoofiksi On moskeijat Ma aikaan nuoruuteni Ma — houkka muka! Tajua lainkaan Viel' ole vapaa Pois mielestäni Se sama olen All' Ajan kehrän Mua säästä Mit' elon heelmänä Ma toivon Ei, erehdyt En kammo Kuolemaa Jo loppui kirja Jäi taakse Oi Teltantekijä

IV

Oi sua On halvat halumme Vain hirnuvia aaseja Pois menit Jos pari kolme narria Maan mahtimiehet He eksyneet Se arvoss' ennen oli Heit' eksyttivät Sain ihmisiä Sun lankes osaksesi Nuo tähde Ma elämäni kaiken Sa Luonnon luotteit' arvaa Kun takaa taivasten Kautt' etsin maailman Meiss' ihmisissä

V

Laella muurin murtuneen Tään linnan ylpeän Kun meiltä juoksu jääpi Tää tulomme, menomme On taivaan sini-tarhan Oi tähtiä! Jaloa verta Talossa täss' on Mene ja heitä tomua Olemme nukkeja Kun basaariss' eilen Savenvalaja Oi varo Kashanin viiniruukun Täss' armaan puron-kaltaan On puron Maa miss' on Oi sydän-ystävä! Näe loisto lehden Puutarhass' äänen kuulin Kun mietit Miks aamuin Oleta Vuossataa kolme Maan uumenien Maailman-kuvain tää Mult' ilmiöiden tutkii

VI

Kun olin nuor', ei Nyt tomun-maasta Ei Elon luotteet Tulevaa tuntea Jos omaa sull' on Vain viisaat Oi ruusu! Luin Kirjaa Rakkauden Jotk' aina Niin kauan kuin Sun pitää Kun aina muuta Pois täällä Alati pahansuoviks Tää elämämme Ikuiset kohtalot Miks säikyt Sin' yönä Ah, arvoitusta Jos elos ilmi saisit Ei kukaan Mitä säätäneekin Miks aina mestaroida Täst' erkaantua Käy kyll', ett' ihmisille Tääll' orjiks omakylläisyyden Koveni sheikki Oi ulkokultainen! Vuoks uskon Opinlauseista Moskeijat, kirkot Mi tänään minut Miks moskeijoissa aina Miks, Omar, huokaat On Kaaba On templin kuori Vain Totuudelle Jo muurahaisen silmässä Vain Herran armosta Vain Hän voi Kuin poolo-palloa Kehässä tässä Mi kerran nosti Mull' ihana on hipiä Ens-päivänä Ei Eedeniä Kun Luoja kerran Savemme Elämää luodessasi, Suuri Mitä hyödyttää Sua Oli tuskan tunti Luot ensin Sa kudoit Lie eikö säädökset Asetit tuhat ansaa Viet iloon Oi Herra! Huomaan laupeutesi Kaikk' uskokaa En hyveen kilvoittelussa Kuin ympyrä »Oi meren kaukaisuutta!»

Epilogi: Jää hyvästi!

Johdanto

Se vuosisatain-takainen persialainen runoilija ja oppinut, jonka runotuotantoa tämä valikoima yrittää esitellä suomen kielellä, on tähän saakka ollut meillä suurin piirtein katsoen aivan tuntematon. Sitävastoin muualla sivistys-Euroopassa _Omar Khaijam_ on ollut enemmän tai vähemmän tuttu nimi jo vuosikymmeniä, jopa eräissä tapauksissa lähes kymmenen kertaa vuosikymmenen. Onpa Bagdadin satuseutujen suurta Viisasta jo ennätetty käsitellä eurooppalaisessa kirjallisuudentutkimuksessakin, ja hänen runomietelmiään, _rubaijat_, epigrammeja, joita suomeksi ehkä voisimme nimittää nelisäkeiksi, on käännetty lukuisille maanosamme kielille, m.m. englanniksi, ranskaksi, saksaksi, tanskaksi ja ruotsiksi.

Varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa on Omarin osaksi tullut suurenmoinen renesanssi. On sanottu, että maapallolla on tuskin ainoatakaan sivistyneitten englantilaisten asuttamaa kolkkaa, jossa Omaria ei tunnettaisi ja ihailtaisi. Seikan ulkonaisena ilmauksena on lukematon määrä Omar Khaijam-seuroja, Omar Khayyam Societies, ja englanninkielisistä, Edward Fitzgeraldin suorittamista käännöksistä ilmestyy ilmestymistään uusia painoksia, ja niiden ensimmäisistä laitoksista maksetaan satumaisia hintoja. Sellaisen innostuksen on riittänyt herättämään — satayksi pikku epigrammia.

Hyvin huomattavaa harrastusta on Omarille osoitettu myös Saksassa, jossa ainakin kolme, neljä kääntäjää on julkaissut nelisäkeitä. Näistä käännösvalikoimista lienee Fr. Rosenin tekemä kaikkein parhaita alallaan koko maailmassa. Jos kohta se tuskin voi runollisessa herkkyydessä kilpailla Fitzgeraldin moneen kertaan muovattujen, klassillisten käännösten kanssa, on sillä taas puolellaan se avu, että se pyrkii olemaan ajatuksellisesti mahdollisimman uskollinen alkutekstille, jotavastoin kuulu englantilainen kääntäjä on suorittanut tehtävänsä varsin vapaasti mukaillen. Millä asiantuntemuksella ja innoittuneella harrastuksella Rosen on käännöksensä sepittänyt, ilmenee seuraavasta hartaasta kuvauksesta:

»Nämä Omar Khaijam-käännökset ovat syntyneet kaukaisina vaellusvuosina itämailla. Pieni nelisäkeitten käsikirjoitus oli ainaisena seuralaisenani pitkillä karavaaniteillä, jotka vuosikymmenen ajan johdattivat minua ristiin rastiin kautta Etu-Aasian ja varsinkin vanhan Persianmaan. Syventyminen Nishapurin Viisaan ajatusmaailmaan oli monesti kuukausimäärät pääasiallisimpana henkisenä ravintonani. Lyhyt nelisäkeinen mieteruno on luettavissa myös satulassa ja painuu vaivattomasti mieleen. Niiden ajatuksen syvyyden ja muodon täydellisyyden herättämä ilo johti usein yrityksiin saattaa aarre oman äidinkielen asuun, ja kun se onnistui, kirjoitettiin käännös illalla muistiin karavaanimajan valkean valossa...»

Nämä Rosenin käännökset ovat olleet tämän suomalaisen laitoksen varsinaisena perustana. Lisäksi on suomennostyössä huomattavammin käytetty erästä tänä vuonna Upsalassa ilmestynyttä suorasanaista käännöskokoelmaa, joka sisältää todennäköisesti kaikki autenttisina pidetyt Omarin nelisäkeet, runsaasti seitsemättä sataa, hänen nimissään kulkevien epigrammien luvun ollessa paljon suurempi.

Alkutekstien toivottavaa seuraamista työssä on valitettavasti ollut mahdoton toteuttaa siksi, ettei niitä suomentamisen tapahtuessa ollut mitenkään saatavissa. Se on käynyt päinsä ainoastaan aivan muutamiin nelisäkeihin nähden, joita olen voinut persiankielisinä tarkkailla tohtori J. Hollon asiantuntevalla, ystävällisellä avulla.

Niin ollen nämä suomennokset eivät millään lailla pyri käymään muusta kuin mukaelmantapaisista.

* * * * *

Rosen nimittää äsken-esitetyssä sitaatissa Omaria »Nishapurin Viisaaksi». Henkilökohtaiset tiedot Omarista eivät ole runsaat, mutta sellaisia on hänestä sentään enemmän kuin niistä kolmesta Itämaan Viisaasta, jotka tunnemme jo lapsuudestamme.

Omar on syntynyt koillis-Persiassa Nishapurin kaupungissa tai sen lähistössä. Syntymävuotta ei tunneta, mutta se voidaan sijoittaa vuosien 1025—50 rajoihin, sillä tiedetään hänen kuolleen korkeassa iässä vuonna 1123. Hänen nimensä, joka merkitsee teltantekijää, on joskus arveltu johtuneen hänen ammatistaan, mutta uusin tutkimus epäilee seikkaa, sillä aikalaiset eivät mainitse mitään sellaisesta. Khaijam on ilmeisesti vain ilman muuta ollut hänen sukunimensä, ja merkityksensä vuoksi se on samalla erinomaisesti soveltunut »tekijänimeksi» runoihin.

Ammatiltaan teltantekijänä ei Omar varmaan olisi voinut olla mies, jota mainitaan vuosisatansa suurimmaksi oppineeksi. Hän on vallinnut kaikki silloiset tietämyksen alat. Hän ei ollut ainoastaan monipuolinen runoilija — hän sepitti muutakin runoutta kuin nelisäkeitä, sekä persiaksi että arabiaksi — vaan myös jumaluusoppinut, filosoofi, lääkäri, luonnontutkija ja ennen kaikkea matemaatikko ja tähtitieteilijä. Hänen algebrata käsittelevä teoksensa on käännetty ranskaksi vielä viime vuosisadalla, ja se kalenterin uudistus, minkä hän pani toimeen palvellessaan Bagdadissa kuninkaallisena astronoomina, on yhä voimassa Persiassa ja voittaa asiantuntijain arvostelun mukaan gregoriaanisen, joka toimitettiin runsaasti puolta vuosituhatta myöhemmin.

Omarin sisäisen olemuksen tuntemiseen antavat erinomaisen avaimen muutamat lauseet vastamainitun algebra-teoksen alkusanoissa, jotka samalla välähdyksellisesti valaisevat erään näköalan ajan henkisestä ilmapiiristä:

»Olemme saaneet olla todistamassa, miten tieteen miehet ovat menehtyneet ja miten heidän joukkonsa on sulanut niin pienen pieneksi kuin heidän kärsimyksensä ovat suuret. Heille on sälyttänyt heidän kutsumuksensa kovuuden yhteinen velvoitus omistaa elämänsä vain tieteen täydellistämiseen ja tutkimiseen. Mutta useimmat niistä, jotka nykyisin käyvät oppineista, peittävät totuuden valheella eivätkä ylitä pelkän lume-oppineisuuden rajoja, samalla kuin he käyttävät sen, minkä tietoa omaavat, valitettavasti aineellisiin ja alhaisiin pyrkimyksiin. Ja jos he kohtaavat miehen, jossa todella ilmenee pyrkimys totuuteen ja tosiasiallisuuden rakkaus, miehen, joka karttaa turhamaisuutta ja valhetta sekä välttää vilpillistä näennäisyyttä ja silmänlumetta, silloin he tekevät hänet halveksuntansa ja pilkkansa esineeksi.»

Kuvaava on niinikään seuraava eloisa kasku, joka lukuisain epigrammien ohella myös osoittaa, ettei »teltantekijä» jäänyt pelkäksi eleegiseksi toteajaksi nurjien ilmiöiden edessä, vaan kyllä pisti neulallaan takaisin, jos tarvittiin:

»Eräällä Pyhän Oikeuden oppineella oli tapana joka päivä auringonlaskun aikaan tulla hänen luokseen, filosofiaa hänen johdollaan opiskellakseen. Mutta samainen mies panetteli häntä ihmisille. Kun Omar sai sen tietää, hän kutsui luokseen rummunlyöjiä ja torvenpuhaltajia, ja kun oikeusoppinut tavallisuuden mukaan saapui oppitunnille, antoi Omar paukuttaa rumpuja ja toitottaa torvia, niin että paikalle kerääntyi suuri ihmisjoukko eri osista kaupunkia. Silloin hän puhui ihmisille: 'Nishapurin miehet, tässä näette opettajanne! Joka päivä tähän aikaan hän tulee luokseni, tieteitä minulta oppiakseen. Mutta teille hän puhuu tavalla, jonka tunnette. Jos minä todella olen sellainen kuin hän sanoo, niin miksi hän tulee minulta mitään oppimaan? Ja ellen ole, niin miksi hän parjaa opettajaansa?'»

Tällaisia historiallisia tai tarina-tietoja ja -piirteitä on Omarista säilynyt, kuten sanottu, hyvin niukalti. Mutta hänen runojensa välityksellä pääsemme tutustumaan häneen ihmisenä paljon paremmin kuin vastaavalla tavalla moneen myöhäissyntyisempään runoilijahahmoon. Sillä vivahdusrikkaampaa ja persoonallisempaa runoutta kuin Omarin nelisäkeet ei aivan usein sepitetä. Niiden kirjokankaan peruskudelmina ovat katoavaisuuden tunnot ja satiirikon hymy, joiden ympärillä välähtelee legioittain muita tunne- ja miellesävyjä, ja kaikki, kautta koko asteikon, mikä on _patriarkan_ ylhäisten kohtalonrippien ja humaltuneen viiniveikon riehakasten mielialojen välillä, on niin elävästi ilmaistua, että nelisäkeitä tänään lukiessa tuntuu siltä, kuin niiden sepittäjä olisi yhä ilmielävänä keskellämme, vaikka hän eli ensimmäisten ristiretkien aikoihin. Nelisäkeissä meille puhuu tinkimätön totuuden etsijä ja julistaja; kriitillisyys ja hartaus, jotka ovat yläpuolella kaikkien kaavauskomusten, henki, jonka lennolla ei ole muita rajoja kuin luonnon suurillekin rastimat; yht'aikaisesti kysyjä ja tietäjä, epäilijä ja uskoja; ja ennen kaikkea _ihminen_, sellainen »elämän ihmeellisen karavaanin» vaeltaja, joka tuhatvivahteisen luonteensa sekä harrastustensa, tietojensa ja taitojensa monipuolisuuden ja pitkän elämänkokemuksensa nojalla olisi todella voinut kirjoittaa kilpeensä: inhimillisestä mikään ei ole minulle vierasta.

Patriarkallista ylevyyden hohdetta Omarin olemukseen luo myös hänen kuolemastaan säilynyt kuvaus, erään aikalaisen kertoma:

Omar oli tutkistelemassa Avicennan »Parannuksen kirjaa». Päästyään lukuun »Ykseys ja moninaisuus» — Jumala ja maailma — hän pani merkin kirjaan, rukoili ja ryhtyi viimeisiin valmisteluihinsa. Hän ei syönyt eikä juonut koko päivänä, ja viimeisen iltarukouksen jälkeen hän kumartui maahan ja puhui: »Oi Herra! Totisesti olen koettanut tulla tuntemaan Sinua voimieni mukaan. Armahda minua siksi. Tietoni Sinusta on puolustajani edessäsi.»

Eräs toinen aikalainen kertoo kauniin tarinan Omarin haudasta. Sen mukaan »tuo suuri mies ... jonka vertaista en ole nähnyt maanpiirin missään asutussa seudussa», haudattiin, kun hän »oli kätkenyt kasvonsa tomuun», kahden eri aikaan kukkivan puun alle, jotka aina vuorollaan kylvivät kukkansa hänen kummulleen.

Se hauta on aikoinaan sijainnut »Hiran hautapaikalla» Nishapurissa, nyt se on jäljellä vain tarussa. Sen ylle on kuihtunut monen puun kauneus ja satanut kahdeksan vuosisadan tomu. Mutta siinä tomuksi tulleen runoilijan säkeitten kauneus ei ole kuihtunut eivätkä niissä elävän etsijähengen kysymykset, epäilyt ja ajatukset kuivuneet tomuksi.

Niinkuin monesti suuria henkiä ja poikkeusihmisiä on Omaria aikalaisten kesken ja myöhemmin arvosteltu hyvin vastakkaisesti. Vastustajain taholla hänestä on m.m. tehty »sieluton filosoofi, jumalankieltäjä ja materialisti». Moinen arviointi, niin väärä kuin se tosiasiallisesti onkin, ei ole lainkaan kummaksuttava, kun otetaan huomioon Omarin vapaa ja rohkea hengenlaatu ja Muhammedin opin ahdasmielisyys ja yksipuolisuus sekä yleensä ajan olot. Omarin vuosisata tosin oli islamilaisen sivistyksen korkeinta kukoistusaikaa, jolle ihmiskunta on ikuisessa kulttuurivelassa: kun muhamettilaiset valloittajat kahdeksannen vuosisadan alussa olivat kuljettaneet profeetan voittoisan lipun yli Gibraltarin salmen ja Indusvirran, oli henkisellä elämällä sitten seuranneina suhteellisen rauhallisina aikoina tilaisuutta kehjetä ja versoa; se tapahtui arabian kielellä, mutta vanhan klassillisen kulttuurin perustalla ja johti lopulta Euroopan renesanssiin. Mutta oikeauskoinen muhamettilaisuus ei katsellut suopein silmin uusia hengen-elämän ilmiöitä, vaan ryhtyi ennen pitkää verisesti vainoamaan vapaata ajatusta, esiintyipä se sitten erilaisissa uskonnollislaatuisissa tai muissa muodoissa. Sellaisissa oloissa olisi ollut miltei ihmeellistä, että Omarin kaltainen mies sai elää ruumiillisesti loukkaamattomana korkeaan ikään, ellei hänellä olisi ollut myös mahtavia suojelijoita, m.m. sulttaani Melikshah. Tämän kuoleman jälkeen hänen elämänsä onkin ollut ahdingon alaista, ja niihin aikoihin hän todennäköisesti on julkaissut mainitun algebra-teoksen alkulauseineen.

Hartaimmat ihailijat puolestaan tahtovat, siltä tuntuu, asettaa Omarin inhimillisen hengentyön ja maailmanrunouden aivan ylimmille kunniasijoille. Sellainen arviointi taas lienee sentään liian innoittunutta, ellei muuten niin sen tähden, että ihmiskunnan henkinen historia tuntee suurtekoja, joiden tulosten määrä ylittää paljolla Nishapurin Viisaan säilyneet saavutukset. Mutta sitä on varmaan asiallisesti vaikea kieltää, että Teltantekijässä on ollut niitä »neljää alkuainetta», joita myöhemmin ovat oman maanosamme geniuksesta ilmentäneet Dante, Rabelais, Shakespeare ja Goethe.

* * * * *

Omar laulaa niin paljon viinin ja humalan ylistystä, että näin kieltolakimaassa on ehkä otollisinta todeta, ettei hänen epigrammeistaan ole syytä toisessa leirissä enempää vihastua kuin toisessa ihastua. Sillä niin ilmeinen rypälemehun ymmärtäjä kuin Omar on ollutkin, merkitsee »viini» hänen runoissaan hyvin usein vain henkeä, ajatusta, sen vapautta t.m.s. ja »humala» hengen innoitusta, totuuden etsijän ekstaasia.

Seikan selventämiseksi huomattakoon, että senlaatuinen ajatuksen verhoaminen oli silloin välttämätöntä suvaitsemattomuuden ja sorron painajaisen alla, kuten on niin usein myöhemminkin ollut. Lisäksi on itämaisilla runoilijoilla ja ajattelijoilla monesti muutenkin tapana ilmaista aivoituksiaan niin, että vain »vihityt» ne tajuavat. Mutta Omarin nelisäkeitten viehätys ei silti yleensä vähene, vaikk'ei lukiessa aina havaitsisikaan sisäisintä tarkoitusta. Esimerkiksi seuraava nelisäe lienee alkujaan osoitettu lähinnä ojennukseksi puoskari-pedagoogeille ja ihmisten pakolla-parantajille, varsinaisista sortajista puhumatta:

Oi varo, ruukunvalaja, jos valvot, muuten kavahda! Savea Aadamin sa etkö polkemasta kavahda? On pyörälläsi ehkä suuren Feridunin sormi tai käsivarsi Kyyroksen! Sit' etkö vavahda?

* * * * *

Ajallisen, paikallisen ja kulttuuri-välimatkan suuruudesta huolimatta Omarin epigrammit eivät kaipaa kovinkaan paljon asiaselityksiä. Tässä valikoimassa selviydytään seuraavilla, jotka paria lukuunottamatta ovat peräisin Rosenilta, samoin kuin tämän johdatuskaavailun erikoistiedot enimmälti:

Runossa »Yön mustan hunnun siirtää silmiltään» merkitsee sana _Saki_ juomanlaskijaa, joko mies- tai naispuolista.

Runossa »Koi linnan huiput viinin-hohtoon luo» oleva arabialainen sana _Ushrubu_ on yhtä kuin: juo! — kuten suomennoksessa on koetettu ilmentää.

Runoissa »Yks ainut viinin-pisar» ja »Laella muurin murtuneen» esiintyvä _Tus_ on eräs Timur Lenkin hävittämä kaupunki, jossa näyttää hallinneen m.m. kuningas _Keikarus_.

Runoissa »Mit' elon heelmänä on kädessäni nyt» ja »Kautt' etsin maailman» mainitaan _Djamshidin_ malja:

Tarukuningas Djamshid omisti kristallimaljan, johon koko maailma kuvastui ja jonka avulla hän tiesi kaiken.

_Kismet_ — runossa »Kun takaa taivasten» — merkitsee islamin mukaan jokaiselle ihmiselle ennakolta määrättyä, kiertämätöntä kohtaloa.

Runossa »Oi varo, ruukunvalaja» mainittu _Feridun_ on eräs kuuluisa tarukuningas.

Runoon »Puutarhass' äänen kuulin» nähden huomattakoon, että Joosef edustaa itämailla kauneuden perikuvaa — kuten suomennoksessa on pyritty saamaan välittömästi selväksi — ja että kauneutta katsotaan tuskan, kärsimyksen tulokseksi.

Runossa »Mitä säätäneekin sulle tahto Taivaan lain» esiintyvät henkilönimet _Rustem Zal_ ja _Hatim Tai_: Edellinen on persialaisen taruston voimallisin sankari, jälkimmäinen oli arabialaisten keskuudessa kuulu satumaisesta rikkaudestaan ja anteliaisuudestaan.

* * * * *

Omarin epigrammeissaan käyttämä nelisäe on nelirivinen säkeistö, jonka ensimmäinen, toinen ja neljäs säe aina ovat loppusointu-suhteessa toisiinsa, kolmannen useimmiten ollessa loppusoinnuton. Kukin nelisäe on täysin itsenäinen runo; se on epigrammaattisen lyhyt ajatelma, johon loppusointujen täsmällisyys ja loisteliaisuus luo hiotun jalokiven hohtoa.

Persiankielisessä alkutekstissä nelisäkeet seuraavat toisiaan erään loppukirjain-järjestelmän mukaisesti, lainkaan riippumatta ajatussisällyksestä. Käännöksissä taas on yleensä koetettu pitää viimeksimainittua järjestyksen määrääjänä — sikäli kuin se lukuisilta ajatusyllätyksiltä on ollut mahdollista! Fitzgerald on suppeaan kokoelmaansa valikoinut pääasiallisesti elämän katoavaisuutta laulavia nelisäkeitä ja saanut siten aikaan erinomaisen sujuvan ajatusyhteyden. Rosen taas on laajemmassa ja monipuolisemmassa valikoimassaan noudattanut erästä muittenkin kääntäjäin käyttämää jaoitusta. Tässä suomalaisessa kokoelmassa, joka on myös rosenilaista huomattavasti laajempi, on pyritty jonkinlaiseen omintakeiseen jaoitteluun: ensimmäinen sikermä on omistettu juomalauluille, toinen lähinnä lemmenlyriikkaa edustaville epigrammeille, kolmannessa on koetettu hahmotella Omarin henkilöllisyyttä, neljännessä on keskeisaiheena ihminen yleensä, viidennessä kaiken katoavaisuus, ja kuudes sikermä sisältää enimmäkseen sellaisia nelisäkeitä, joiden ajatus kohdistuu elämäntaitoon sekä uskonnon ja ikuisuuden kysymyksiin.

* * * * *

Lopuksi pyydän esittää kunnioittavan kiitoksen S. Kirjallisuuden Edistämisrahaston Kaunokirjalliselle Osastolle tämän valikoiman valmistamisen rahallisesta avustamisesta. Samoin kiitän Tohtori J. Holloa hänen edellämainitusta avustaan, Helsingin Asemapäällikköä, Maisteri E.F. Rautelaa, suurta kirjallisuuden harrastajaa ja tuntijaa, jonka johdatuksella alkujaan pääsin Omar Khaijamiin lähemmin tutustumaan, sekä Nissilän Rahaniemen talon Isäntäväkeä, jonka ystävällisessä hoivassa olen saanut nämä suomennos-yritteeni viimeistellyiksi.

Nissilän Rahaniemellä 7.9.28.

_Toivo Lyy_.

PROLOGI

Ken tutkii teltat Totuuden! — Monissa aikoinaan myös Omar Teltantekijä oi' uuras neulomaan, siks kunnes sakset Salliman hält' elon langan katkaisi ja kuormaan Kuoleman hän joutui, kulkukauppiaan.

I

Kun yötä hopeoi kuun kuulas hohto-vuo, salassa Salliman on meiltä aamu — juo siis kuutamossa, juo! Kas: monet kerrat kuu meit' enää näkemättä, kerran, maahan katseen luo.

Yön mustan hunnun siirtää silmiltään Koi. Silmäs avaa myös ja täyttämään käy, Saki, ruukku taikaviinillä! Saat kerran, usko, unta pitkää pitempään.

Koi linnan huiput viinin-hohtoon luo, kuningas Päivä maljan täyttää suo, ja virkku kukko katonharjalta jo laaksoon laulaa: »Ushrubu! — jo juo!»

Miss' on nyt viini, laulaja? Aik' aamumaljalle o oikeus tehdä on! Oi onnellista sydäntä, mi huokaa janoss aamumaljan hurmion! On kolme minust' ihanaa ja kaunist' ilmankannen alla: pää päihtynyt ja lempijä ja sielun itku aikaan aamuvartion.

Hst! Hiljaa! Hiljaa! Viinituvass' iloitkaamme melutta! Hei mennään sinne, mutta hiljaa! — ja kun raha-lelutta kaikk' ollaan, kirjat, turbaanit, hei, vaihtakaamme viiniin! Hei, mennään yliopistoon, mut olkain kohauttelutta!

Jo jano meill' on jalo, aamutuiman tuoma, oi juomanlaskija! Siis viinis salli virrata, suo huomen-juoma, oi juomanlaskija! Varoa mit' on syytä? Vait, oi juomanlaskija! Jo lakkaa laulamasta hurskautta, kuoma! Juo, juomanlaskija!

Jos juot sa viiniä, niin tee se kera viisaiden tai sulotarten taivaisten, tulppaani-kulmien. Vain vähän juo. Vain toisinaan. Ulos suusta suistamatta. Ei paljoa. Ei näkyen. Ei julki juopuen.

Kun juon, en juo vain juomisen ma takia, Koraanin rikkoa en tahdo lakia, vaan tahdon minää vailla Henkeen yhtyä! Sen vuoksi viisahist' on viini makia.

Kun ruusut vielä tuoksuin huumaa pääni, juon riemuin verta rypäleen, ja ääni jok'ainut karvaudesta viinin vaietkoon! Moist' olla täytyy sen, se onhan elämääni.

Rubiini sula, joka nauraa, soi, kun pullon kaulast' ilmi karkeloi, on verta sydämen, ja kiteet kristallin: ne kyyneleinä kerran pisaroi.

Sa viinin, lemmen juhla elostasi laita ja laadi vihannesten kateen kaihteeks aita. Luo immen armaan käy ja itses unhoita ja riisu yltäs itserakkautesi paita.

Sa maljaan tartu, tulppaani kuin ois se uuden vuoden, ja kera neidon, tulppaanin, juo Sallimuksen suoden ja nauti! — Sillä sini-mylly Taivaan sinut jauhaa yht'äkkiä, sun tuhkas ilman kaikkiin tuuliin luoden.

Iloa, rauhaa tääll' et saa, ne tähdelt' etsi muulta! Tääll' eksyksiss' on viisaus, saat parhaan pullon suulta. Valele surun liekkiä vedellä viinin ennen kuin mullan-matkas aloittaa saat pivo täynnä tuulta!

Jok'ainut talven taipale ja kiirehtivä kevät ain' elon-kirjastamme jälleen lehden repäisevät. Juo viiniä! Sill' lausunut on Viisas: »Surut maailman on myrkkyä, mut viinin yrtit niistä lääkitsevät.»

Sa muista, ennenkuin sun sortaa murhe musta: suo viini ruusuinen ja vieno virvoitusta; kas, ethän kultaa ole, joka kaivetaan maan poveen piilemään vain varten kirvoitusta!

Tulevan päivän huoli mielestäsi heitä ja menneest' älä itke kaipuun kyyneleitä! Juo viiniä ja sulo-huulten hurmaa: äl' aikas turhaan anna lentää tuulen teitä!

Käy luokse Profeetan ja sana vie tää: »Sua Omar tervehtii ja anoo tietää: mult' oppis makean miks epää viinin, kun maidon happaman se kyllä sietää?»

Käy luokse Omarin ja sana vie tää: »Vain aasi moista kysyy, anoo tietää! Vain aaseilta mun viini kieltää täytyy, ei viisailta — he kyllä sitä sietää.»

Ain nauti viiniä! On turha säädöksiä säikkyä! Kitara, harppu helkkyy: juo, suo juhlamielen väikkyä! Rubiinin-välkkyisen jos kalkin viiniä saat Häneltä, juo kaikki viime pisaraan, äl' yhtään anna läikkyä.

Miss' ihanuutta ruusujen kuvastaa virran kalvo, siell' ystävines, armaines ain' aamuun asti valvo ja anna maljan maistua, sill' aamumaljan juojat on moskeijasta vapaita ja kirkkoa ei palvo!

Ain' asioiden katso kaikki puolet. Mit' auttaa ulkokultaisien huolet: »En viiniä juo, koska kuolen kerran» — joit tahi et, sa kuitenkinhan kuolet!

Ne neuvoi: »Juotava sun toki vähemp' ois! Tai mikä muuten syntis pesee pois?» — Oi, kasvot lemmityn ja viinin kulta! Mik' armahdus sit' armaamp' olla vois?

Ma että kerran aikoinani juon, on Herra ikuisesti tiennyt tuon. Siis malja tänne: täyttyähän vain, kun juon, ma Herran kaikki-tiedon suon!

Mill' eläis juomanlaskija, ma ellen joisi, sit' ilman varmaan isäntä jo vararikoss' oisi. Ois hyvä kyllä parannus, mut hyvät-työtpä jäis, ma viinituvass' ellen enää heipparoisi!

Koraani lupaa: hurskaan palkka suuri on Eedenissä viini, vieno huuri. — Siis viini, lempi suotakoon jo täällä, kun siellä tarjotaan vain samaa juuri!

Sanotte: hornan kytee kypenissä, ken tääll' on lemmen, viinin vietävissä. — Se mahdotont' on: muuten tyhjät oishan kuin kädet mulla tarhat Eedenissä.

Mua aina Kohtalo, voin väittää empimättä, pidellyt pihdeissään on perin hempimättä. Oi että elämäks se aika lasketaan, mi mennyt viinittä meilt' on ja lempimättä!

Tääll' onni viisaille suo vesivelliä, mut narrit kylläisinä saavat kelliä. Siks aivan järkes juo, niin ehkä silloin sua, järjetöntä, onni alkaa helliä!

Kun viinitupaan eilen jalat veti, vei, näin siellä ukon juopuneen ja virkoin: »Ei Jumalast' otollista liene tuo.» — Sain vastuun: »Suur' armo Herran on. Juo, senkin hupsu, hei!»

Vain paastoa ja rukousta miksi hoet, Omar? — Viinitupa ota temppeliksi ja maista kannun, maljan makeutta nyt, ennen kuin sa tehdään molemmiksi.

Ma joka päivä alan saman sadun: nyt tänään viinin hylkään varmaan, kadun! Mut katumustani, kun ruusuntuoksut nyt kaikkiall' on kevään armaan, kadun.

Kun raittiiksi ja hurskaaksi ma päätin vihdoin tulla, koht' oli sydämessäni suur' rauhan hetki mulla. Mut tuskin ruukun, maljan näin, kun hurskauteni hukkui, ja raittiuteni raukesi jo ensi-siemaisulla!

Parannusvala-vaatteeni ma rikki repäisin, ja viiniin vaihtui katumus — sen miksi epäisin? Sit' ihmettelet: olenhan, kas, seitsenkymmenissä! No, milloin sitten eläisin, jos nyt ma lepäisin?

Siit' asti kuin on taivaall' ollut Venus-tähti, kuu, parast' on viini, mit' on nähty, mit' on saanut suu. Ain' ihmettelen kauppiaita viinin, sillä sijaan kas sen, mitä myyvät he, mik' oivempaa on ostaa muu!

En ennen kuin pois häivyn olemasta ma luovu elon riemust' armahasta. Ma minkä elin, elän, elänen, sen join ja juon nyt sekä vasta!

Jaloa oi viiniä! Oi viinin kulta-kimmellystä! Kalkista niin paljon juoda tahdon kielletystä, kaikk' että kaukaa nähdessään jo minut, narrin, nauraa: »Voi sitä viini-sankaria, yllin kyllin kystä!»

Jos katuun kaikki maailma niin raukeais kuin rae, minusta sitä, ojassa kun kurja nukun, hae. Ma viinin pantiks eilen jouduin viinikellarissa, ja omistaja todisti: »On siinä oiva tae!»

Oi Herra! Itseluuloista käy mua auttamaan! Ma tahdon päästä minäst' irti, Sinuun Jumalaan. Niin kauan kuin ma olen selvä, tunnen hyvän, pahan, suo hyvä, paha unhoittaa mun, Herra, humalaan!

Mult' armaan, jalon viinin viet — oi Herra! Mult' ilon, riemun suljet tiet — oi Herra! Mun viiniruukkuni löit maahan pirstaleiksi: tomua juomaan vaadit! Humalassa liet? — oi Herra!

Oi Herra! Sääli sydäntäni, kaltoin varttunutta! Oi älä katso velkaani, kamalan karttunutta! Oi sääli jalkaa, viinitupaan joka käydä tohti! Oi sääli kättä, uhmaavasti maljaan tarttunutta!

Kun kuolen kerran, minut peskää viinisammiossa, ja juomalaulu hauska soikoon kuolinkammiossa! Ja mua jälkimaailma jos kysyy, etsii milloin, niin luuni lepää viinituvan tuhka-rauniossa.

Kun kuollut olen, tomuni te tehkää halvaks ani ja varoittava esimerkki vaelluksestani, ja vihmokaa mua viinillä ja sitten savikanneksi vain viiniruukkuun valakaa, oi, raihnas ruumis-rani.

Oi Herra! Mulle ovet avaa aittais salatuiden; mua säästä armo-antimilta ihmisien muiden! Mua humalluta viinillä niin tajuttomaks, että mult' ajatusten kipu lientyy alta otsaluiden.

Oi ystävät! Kun yhdytte ja herkkään hetket luistaa ja toinen toisest' iloitsee ja viini surut suistaa, niin juomaveikko-poloista, jok' eli entisaikaan ja oli myötä hänkin, myös te koettakaa muistaa.

Elämän ihmeellinen karavaani katoo, raukeaa. Sa tartu hetkeen! Se on poissa niin kuin jousi laukeaa! Vain nautinto on päiviemme pelastus, oi juomanlaskija! Siis maljat täyteen taas! Yön synkkä syli kohta aukeaa.

II

Luo joudu, ylin ystävä, yön tähdet palavat, ja kauneudellas karkoita miel'alat ankeat ja mustat multa epäilyt! — Juo maljast' ennen kuin ne maljoiksi sun tomusi ja minun valavat!

Ken tänä yönä, tytär Taivahan, toi sinut mulle, kaipuun vaivahan sua vailla nääntyvälle? Huntus avaten ken näytti mulle ihmees ihanan?

Vuoskaudet kautta mantereiden, merten, metsien ma rauhaa vailla matkasin, alati etsien: siell' yhtään kuuta, joll' ois ollut sinun kirkkautes, ja sypressiä, sorjaa kuin sun vartes, nähnyt en!

Oi villiruusu-kulmia sun lumoojattaren! Oi kasvojas, kuin kiinalaisen jumalattaren! Veit kuninkaalta Baabelin vain katsehellas sotilaat ja ratsut, tornit, juoksijat ja kuningattaren.

Oi armas! Nouse, ruukku tuo! — ja tyynnä puhetuules; tän' yönä ainut ruokani on pienet ruusu-huules! Nyt viiniä vain, viiniä, mi huultes lailla huumaa! Nyt katumusta kaartelen kuin otsaas kutrit, kuules!

Tään ruukun sydämessä kerran lempi poltti, lauloi, kuin mua sitä jumal-kuvan kauniin kutrit pauloi, ja tämä korva kaartehessa ruukun kaulan — katso! — on ollut käsi, joka kerran kallehintaan kauloi.

Yks ainut viinin-pisar ihanampi on kuin Keikavūksen maat, kuin valtaistuin Kōbadin, kuin Tūsin hovilinnat loistokkaat! Jok'ainut huokaus, mi rakastajan huulilt' aamun-koissa pusertuu, on hurskaampi kuin rukous, jonk' ilmaan huutaa kersku-autuaat!

Totuuden-tutkija yht' oivaa löytää kurjasta kuin ylevästä sielusta. Tyyssijan yhtä ihanan kuin Eedenistä lempivät saa hornan nielusta. Yht' armas lemmensairaalle on vuodeverho säkkikankainen kuin silkkinen. Pään all' on rakastajan tiilikivi pehmyt, ei hän kaipaa höyhen-pielusta.

Voi sydämiä, joiss' ei koskaan tulenliekki loista ja joihin lempi auvoansa luo ei aurinkoista! Voi päivää poloista, jonk' elät rakkautta vailla; se päivä päiviesi luvust' aivan tyystin poista!

Päämäärä luomisen on aina lempi, ja päärly juomisen on aina lempi. Se loppusointu nuoruuden on laulun. On elämää vain — mieleen paina! — lempi.