Part 2

Ajass' ei kukaan ruusu-kulman suosiota voita, jot' oka, viiltäin sydämeen, ei verin purppuroita. Sa katso kampaa! Sata haavaa saatuansa vasta se koskettaa saa jumal-kuvan kauniin kiharoita.

Ei vettä löydä sydän, valhein lempeä mi lyö; se on kuin hiilos hiipuva, min karttuu karstavyö. Ken rakastaa, ei öin, ei päivin, kuukausiin, ei vuosiin se rauhaa saa, ei suojaan käy, ei nuku eikä syö!

Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas ja lampaanreittä kappale — ja kaksin kerallas kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen! Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?

Vain lähteen kallas, viiniruukku, vieno tytti sinä, kas, se jo kauan meill' on ollut onnen-Eedeninä. Pois Eeden-, horna-houreet muut! Ne paikat olkohot vain siellä käynehillä palkkana ja pelättinä!

On ruusun aika. Riemuita nyt tahdon oikein, se on: lakia vastaan sotivan ma aion tehdä teon. Tulppaani-posken vienon vien kedolle vihreälle, häämaljan juon ja vuoteen laadin: tulppaaneja keon.

On ruusustossa tuuli tuoksuvainen ihana, ja vuotehell' on sisar ruusun, nainen, ihana. Kaikk' eilispäivän muistelot vain murhetta luo mieleen, unohda eilispäivä — tää on vainen ihana!

Niin suloinen on, kuuma ei, ei kylmä, päivä tää, maan kukka-kasvot medellään nyt pesee sadesää, ja satakielen sanovan ma kuulen ruusulle: »Juo, kuki, lemmi, ennenkuin syys vie sun viimapää!»

Oi! Tuuless' on vyösolki jo ruusun lauennut! Ja satakieltä hurmaa sen armaus auennut! Käy, kallis, ruusun varjoon! Se tuhat kertaa on tomusta noussut kukkaan ja tomuun rauennut.

Mutt' eron-tuska polttaa sydänalaa, jos minne mennen, silt' en pääse salaa. Sua huokaan päivät, vuoteessani yöt, sen ääress' aina kaipuun tuohus palaa!

En elämääni saata ma Sinuun yhdistää enk' elää hetken vertaa, ellen Sua nää. Mult' uljuus puuttuu puhua täst' arvast' ankarasta. Oi ihmeellistä tuskaa! Ihanaa ikävää!

III

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla vaellan tiellä kaidalla tai tiellä lavealla, enk' ole pahin pakana, en parhain musulmaani tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla.

Kuin vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa, niin tänään päivist' eloni taas päivä katoaa. Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta: en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.

Filosoofiksi mun maalaa vihamiesten suka; Jumala tietää, etten ole se, mi heistä muka! Kun olen kerran joutunut ma tänne surunpesään, viis siitä! — Enhän edes tiedä: mikä olen, kuka?

On moskeijat, on kirkot, mutt' ei ole mulle noista; mull' olennoss' on ainesta ties Luoja minkämoista! Dervishi, uupuin uskoa, suloton kuva naisen, täss' eloss' onnen-osaton, ja toivossa ei toista.

Ma aikaan nuoruuteni kullan-armaan elämän salat tunsin tuiki varmaan! Niist' etten ymmärtänyt ole sanaakaan, nyt näen, hämyss' elon-illan harmaan.

Ma — haukka muka! — ylpein lentimin ylenin iki-salain ilmoihin. Mut seikkain selvittäjää siell' ei ollut, ja kiiruimmiten maahan matkasin!

Tajua lainkaan tanhua en tähtitarhain, ja epäily on tutkimusten tulos — parhain. Alati tietoa ma etsin, mutt' en tiedä mitään nyt jälkeen kaiken, vaikk' en kuollut varhain.

Viel' ole vapaa maailmast' en väinkään, viel' itsetyytymyst' en tunne lainkaan, viel' aivan oppimatt' on kaikki mestaruus — ja kuinka kauan opiss' olla sainkaan!

Pois mielestäni kaikki halut heitin ja ihmis-ystävyyden tyystin eitin, mut Sinä tiedät kuin ma: olen se, mik' olen, jos vaikka munkin huppuun pääni peitin.

Se sama olen, voimallasi jolle näkyväisen hahmon loit, se sama, armolahjojasi jolle yltäkylläisesti soit. Ma sata vuotta synniss' elää tahdon vielä, nähdäkseni: yhäkö, yhtä laupiaasti, mieles silloin vielä malttaa voit!

All' Ajan kehrän, jonka armo alhaisia kohtaa, päin kuolemaa, ah, kulkuani tuhat tuskaa johtaa. Kuin umpu kuoress' ahdistuksen all' on sydämeni, kuin tulppaani se yrttitarhass' Ajan verta hohtaa.

Mua säästä elon-tuskalt' ankealta, mun pahat työni kätke maailmalta; oi, tänään onnellinen suo mun olla, tee huomenna min mielinet — nyt malta!

Mit' elon heelmänä on kädessäni nyt? — Vain tyhjää! Ma mitä maailmasta olen hyötynyt? — Vain tyhjää! Ma olen riemun-kynttilä, mut riutunut — ja tyhjää. ja malja Djamshidin, mut rikki lyöty nyt — ja tyhjää!

Ma toivon, että Jumala maailman uuden lois, ja kuinka kumma tapahtuu, mun silmin nähdä sois, tai sala-aarreaitoistaan lisäisi mulle leipää tai minut nimikirjastansa pyyhkis aivan pois.

Ei, erehdyt, jos luulet, että pelkään maailmaa tai että tomun, sielun kato mua kammottaa. En todellista olevaista, Kuolemaa, ma säiky, vaan erheellinen elämäni — se mun pelkoon saa.

En kammo Kuolemaa, en vapise sen nähden; jos säikyn, enemmän ma säikyn elon tähden. Jumala vähäks aikaa lainas elon mulle, kun laina lankeaa, olen maksuvalmis: lähden.

Jo loppui kirja nuoruuden — vast' alkaa oli mieli! Ja kevät tuskin kerkesi, kun ajan aalto nieli! En havainnut, kuin saapuikaan ja kuinka lensi pois mult' aika nuoruus-auvojen, se armas satakieli!

Jäi taakse taika nuoruuden, sen iäks sammui koi. Sai karvaaks elon kalkki, mut en juomatt' olla voi! Nyt varten', ennen vasama, on vanha kaari vain, ja jalkaan' oi: se sauvanaan vain jänne hoiperoi.

Oi Teltantekijä, on ruumiis teltan kaltainen: käy hetkeks siihen Henki, sulttaani suurvaltainen, ja sulttaani kun retkeään taas jatkaa tyhjyyteen, käy kohta esiin Kuolema, pois teltan korjaten.

IV

Oi sua, joss' on yhtyneinä neljät alkuainehet! Sa tarkoin kuule nämä sanat ylhät, ylimaalliset: »Sa olet peto, perkele ja enkeli ja ihminen, ja minkä niistä näyttänet — ain' itses ilmaiset.»

On halvat halumme kuin pahat koirat melkein, ne haukkuu, häiritsee meit' öin ja päivin selkein, kuin kettu hiipii ne, kuin jänis nukkuu ne ja syvään haavoittaa meit' usein suden-elkein.

Vain hirnuvia aaseja on koko ihmissuku, vain nassakoita täynnä tyhjää lukematon luku. Sa tahtoisitko suuteluttaa niillä kantapäätäs? Ne suutelevat, kunnian jos sull' on — valhepuku.

Pois menit. Palasit: oi muuttuneita piirteitäsi Ei muista enää ihmiset sun entis-nimeäs. On kyntes yhteen kasvaneet ja kapsaa kavioina, ja karvas ennen verhotut nyt häilyy häntänäs.

Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa ja typeryytens' ääretön älystä käydä saa ja heist' on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu — niin entä sitten? — Enintään se ehkä naurattaa!

Maan mahtimiehet rakastavat valtaa vain ja rahaa. Muu kaikki heist' on elämässä tympeää ja pahaa. Ja ken ei kultaa kumarra kuin he ja kuultokunniaa, ei ole heistä ihminenkään! — hah-hah-hahaa!

He eksyneet tiepuoleen koskaan eivät, niit' olleet ei he, jotka heitteleivät yöt valveilla ja Totuutt' etsivät — monelta hengen, kunnian he veivät.

Se arvoss' ennen oli maailmassa, ken suvun suuren kulki kunniassa tai kunnollaan loi itse kunniansa. Nyt riittää, kun on kukkaro ja kassa!

Heit' eksyttivät nautinnot ja kullat, kunniat, he niistä kiistaan kiihtyivät, heti, kun tulivat; mut maljan täällä juotuaan he hiljaisiksi viihtyivät ja syleilyssä ikuisuuden yhteen sulivat.

Sain ihmisiä elon tiellä monta tuttavaksi, mut onnellisina sain nähdä lajia vain kaksi: on toisell' oiva oivallus hyvän ja pahan, toinen taas elämästä hullua ei tule hurskaammaksi.

Sun lankes osaksesi täällä hyvä tahi paha, hätä ja tuska tahi rauha, onnen arparaha, äl' usko; tähdet sääsi! — Sillä voima tähtien on sinun voimas rinnalla, myös sen, vain hauras vaha.

Nuo tähdet, jotka palatseissa taivaan pitää majaa, maailman viisaat hämmentää ja umpikujaan ajaa. Sa viisauden äl' Ariadne-langast' irti laske, sill' ohjaajillakin on järki aina varsin vajaa.

Ma elämäni kaiken lasken eteen Ihmisen ja pääni hänen jalkains' alle annan riemuiten. Sua haluttaako tietää, mik' on todellinen helvetti? Maan päällä se on: seura ihmis-irvikuvien.

Sa Luonnon luotteit' arvaa ajullas et koskaan, ihminen; et poistu polultas, min olemukses sulle sääs, ja mestari on suurinkin vain pieni oppilas.

Kun takaa taivasten tyyssijaa kerran hain paratiisin, helvetin ja kirjaa Kismet-lain, näin virkkoi Viisas: »Helvetti ja paratiisi ja ennakolta-tuomio, kaikk' itsessäs on vain.»

Kautt' etsin maailman, mull' aatoksissa häilyi vain malja Djamshidin, joss' elo kaikki päilyi. Mut mestari kun ihme-kalkin kuvas mulle — näin: se itse olinkin, sen taika meissä säilyi.

Meiss' ihmisissä päättyy luomistöitten rivi; Maailman-Silmän terä meissä sädehtivi. On tähtitarha niinkuin suuri sormus, ja ihminen sen sormuksen on jalokivi.

V

Laella muurin murtuneen — miss' oli muinoin Tūs — oli korppi, kallo edessä: kuningas Keikavūs — ja koikkui. — »Kuss' on rummutus, kamelikellojes nyt turkoosit, voi, kussa? Voi!» se haikeasti huus.

Tään linnan ylpeän, min tornit taivoon haipui, min eessä kuninkaitten otsa tomuun taipui, tään raunioill' on kuultu kyyhkyn kujertavan: »Ku-kuu, ku-kuu, ku-kunne, kunne valtas vaipui?»

Kun meiltä juoksu jääpi, sama taivas tarhoineen yhä kaartuu yllä tiemme, Ajan hiekkaan häipyneen. Kun meit' ei ollut kerran — oli yhtä-kaikki se. Kun meit' ei ole kerran — käy kaikk' yhä edelleen.

Tää tulomme, menomme — kannattaako? Elon heelmän kypsäksi — koskaan saako? All' ankarain Tähtien sieluista parhaat kun palavat tuhkaksi — sano: savuaako?

On taivaan sini-tarhan valot kultaiset jo kiertäneet ja kiertää kierrot tuhannet. Mut ilmiöiden kiertokulkuun hetkeksi vain kohta kadotakseen syntyy ihmiset.

Oi tähtiä! Ne muutakin kuin murhetta kun sois ja kylväis maahan moista myös, mit' eivät riistä pois! Jos tuntis tulemattomat, mi tuska, ankeus heili' alhoss' elon eessä on — he tulematta ois!

Jaloa verta vuodattaneet kuink' on Tähdet taivaan! Kuink' usein kukka kuihtuukaan jo maastanousun vaivaan! Siks älä luota, poikani oi, loistoon nuoruutes! Kuink' usein umpu uupuikaan ja umpu olla sai vaan!

Talossa täss' on tulla, mennä ovi, ja niiden välille ei riemu sovi, se riutuu pois, siks oisi parhainta, meit' ettei vaalinut ois äidin povi.

Mene ja heitä tomua päin tähtiä ja kuuta, juo viiniä ja suutele maan tyttärien suuta! Mit' auttaa almut, antimet, mit' auttaa rukoukset? Kuoleman et kulkua sa niillä muuksi muuta.

Olemme nukkeja, joill' leikkii Tähtitaivas, leluillaan. Nyt en ma puhu vertauksin, vaan tähtään aivan asiaan. Kuin lapset leikimme vain varjo-elon shakkipöydällä ja palaamme taas, leikin jälkeen, Kuoleman puu-rasiaan.

Kun basaariss' eilen tutkistelin, miten savenvalaja köyryin selin savea polki, näin sanoi savi: »Veli, varoen! Laillasi kerran elin.»

Savenvalaja sormin taitavin teki ruukun oivan ja kaunihin, teki kannen päästä kuninkaan ja korvan kädestä kerjurin.

Oi varo, ruukunvalaja, jos valvot, muuten havahda! Savea Aadamin sa etkö polkemasta kavahda? On pyörälläsi ehkä suuren Feridunin sormi tai käsivarsi Kyyroksen! Sit' etkö vavahda?

Kashānin-viiniruukun särjin eilen kivehen; humussa humalan se tuli turma valtainen. Näin haastoi silloin sirpaleet: »Me kerran olimme sun laises; myös sa olet kerran meidän kaltainen.»

Täss' armaan puron-kaltaan nurmikolla nyt käytä ruukkua ja maljaa nautinnolla! Niin moni tyttö, sorja sypressi kuin sinä, on saanut sata kertaa ruukku, malja olla.

On puron polveilema tuolla tieno kuin kukkameri heleä ja hieno. Sa hellään heinää kulje! Helve sen oi' ennen ehkä kukka-kulma vieno.

Maa miss' on tulppaanille kruunun suonut, se verta kuninkaan on siinä juonut; Ja missä vieno vilkkuu orvokki, on sulo-silmä viime katseen luonut.

Oi sydän-ystävä! Kun suruun riudut, rukka, ja ruumiin jättää sielus, vieno ruusunkukka, käy nurmikolle nukkumaan, niin heräät päivän päästä: sun tomustasi nousee uusi nurmen-nukka.

Näe loisto lehden, kulta kukkasen! Vie viikossa ne viima syksyinen. Siis juo ja kukat poimi ennen kuin jaat niiden kanssa tomun turhuuden!

Puutarhass' äänen kuulin — kumma: mistä? Saneli ruusu: »Jooseph Egyptistä ma olen: Kauneus!» — »Sen mistä tiedän?» Se virkkoi: »Verhoistani verisistä!»

Kun mietit, mik' on edessä, kai kasvos kalpenee! Kun muistat kaiken kadonneen, kai silmää sumenee! Siis iloll' leikkaa sato maan ja korjaa, ennenkuin sun itses sirpin sivallus kuin ruohon runtelee!

Miks aamuin aina kohta, Koi kun kohoaa, sun kukon kiekulaulu säikkymähän saa? Siks, ett' on lyhennyt yön mitan elos taas ja päivään asti vois sit' uni varastaa.

Oleta: enää maailmaa et toivois ehommaksi — entä sitten? — ja elon-tarus tulisi kautt' aikain kuuluisaksi — entä sitten? Oleta, että ilossa eläisit vuosisadan tai vaikka — minun puolestani! — vuosisataa kaksi — entä sitten?

Vuossataa kolme elitpä tai sivu siitä — jää sinulta kerran kuitenkin karavaanimaja tää. Olitpa kuulu kuningas tai kurjin kerjuri, se sinä lähtöpäivänä on yhdentekevää!

Maan uumenien onkaloista otsaan Saturnuksen olen ratkaissut tään tuskan-kehrän joka arvoituksen. Pois ponnistin ma kahlehista valheen, vapauteen, jok' esteen ohi pääsin, mutt' en ohi Kuolon uksen.

Maailman-kuvain tää on halpaa näköharhaa vain, ei viisaat sitä lue lukuun tosi-olevain. Iloitse, ystävä, juo verta viinin rypäleen täst' ilvekuvast' itses vapaaks irroittain!

Mult' ilmiöiden tutkit maailmaa: Mit' on se? Viisas miks sen tajuaa? — Vain utu-kuva valtameren yllä, mi valtamereen jälleen vajoaa.

VI

Kun olin nuor', ei outo ollut mulle opin tie, ja vanhemmiten mestariksi mua luultu lie. Siis tietää tahdotteko viisauteni viisauden? — Kuin tuuli meidät tuo, niin viima meidät vie!

Nyt tomun-maasta tästä eroan, mi majaa antoi ajan hahtuvan; kaikk' arvoitukset ratkaisutta jää, vien tuhat epäilystä hautahan.

Ei Elon luotteet laukee järkeilyllä, sa Sanaa saavuttamatont' et yllä. Maan päälle Eedenis luo viinin loihdulla! Jos muukin Eeden on — se nähdään kyllä.

Tulevaa tuntea äl' ikävöitse aikaa ja kerran mennytt' älä kyynelöitse aikaa. Vain käteisraha Nykyisyys on käypää, ei ole menneistä, ei tulevista taikaa.

Jos omaa sull' on kattoa pään yllä rahdun verran etk' ole herra kenenkään, et renki minkään herran ja riittää leivänkannikka ja leilin vieno viini, sun kelpaa elää, ystävä, jo totta toisen kerran!

Vain viisaat, jalot laske lietes jakoon, mut narrein luota riennä kauas pakoon. Jos tarjoo viisas myrkkyä, juo huoleti, mut narrin vastamyrkky — pois maan rakoon!

Oi ruusu! —Sinä muistutat sydänten-särkijää. Oi viini! — Ihme-rubiini, mi nuoreks elvyttää. Oi Kohtalo, sa tyranni! — Sa päivä päivältä vain vieraannut, mut muistuttaen... hyvää ystävää.

Luin Kirjaa Rakkauden: kuink' elämäni kasvaa puu? Siin' äkkiä näin lausui eräs innoittunut suu: »Miest' onnellista, majassaan yö keli' on yhtä pitkä kuin vuos ja vierell' ystävä, jok' on kuin taivaan kuu!»

Jotk' aina viinikulhon luona kukkuvat tai olemisen ongelmointiin aivan hukkuvat, ne eivät opasnuoraa löydä Totuuden: puhuvat puuta-heinää, kunnes nukkuvat.

Niin kauan kuin sua viehtää viini, ruusu-huulten soljet ja harpun, huilun sävelet ja rummun tahtiin poljet — ne ovat uni-pieluksia, Jumala sen tietää! — etk' ole vapaa kaikesta, olet ontompi kuin oljet.

Sun pitää elää järjen mukaan, vaan et osaa — kuin ei kukaan. Mut opit kyllä, opettajas Aika kun sua lyö tai tarraa niska-sukaan!

Kun aina muuta tahdoin, kuin on säännetty, ei toiveilleni koskaan korvaa käännetty. Kun ain' on Taivaan tahto oikeassa, niin mun on aina ollut väärään väännetty.

Pois täällä silmänkääntö-pesäss' ystävyydenjano! Saat ohjeen oivan, mutta — muista! — älä muille sano: »Kipusi kestä yksinäs, äl' etsi lievitystä; iloitse kera surujes, äl' lohdutusta ano.»

Alati pahansuoviks aikeet nää sa Salliman, se tyhjää tyrkyttää, ja jos se ihmeeks suopi mantelin sun suuhus, älä syö: se myrkyttää!

Tää elämämme on vain ilvenäytelmää: et tosi-onnea sa koskaan koe, nää. On kirjoittanut vaihees valmiiks Sallimus kynällä, jonka piirrot järkkymättä jää.

Ikuiset kohtalot jo alkaessa Ajan piirs' olennoille kynä Suuren Kirjoittajan. Ma aina aivan turhaan pyrin, toivon, lemmin! Vain Hänen rastimansa saavutanhan rajan.

Miks säikyt Kohtaloa, värjyt edessään sä? Lie sama se, mit' anoit, sanoit, teit tuon, tään sä! Kun elon verhot kerran riisut kupeiltas, on yhtä-kaikki, elitkö ees ylipäänsä.

Sin' yönä, jona yhdenkään ei tähden tuikkaa suoda sinulle eikä toivon sädett' yhtään silmääs vuoda, sa älä väistä vuoroas, kun sinulle se lyö! Pikari kiertää, jokaisen on siitä pakko juoda.

Ah, arvoitusta Ikuisuuden ilmi ongelmoi et sinä enkä minä, sen salakirjoitukseen saada selvitystä voi et sinä enkä minä. Meilt' esiverho salaa sanat, jotka meistä lausutaan, ja kun se verho ratkeaa, olemme poissa oi! — niin sinä niinkuin minä.

Jos eloss' ilmi saisit Elon arvoituksen, et kuollessakaan joutuis ulkopuolle Uksen. Mit' eloss' ymmärrä et, ymmärtää miks tahdot iäksi sammuessa joka aistimuksen?

Ei kukaan matkanneista Manan kauko-teille palannut ole sieltä sanaa tuomaan meille. Sa mitään kallist' älä tänne jätä majataloon! Ovea aukaista ei enää kerran lähteneille.

Mitä säätäneekin sulle tahto Taivaan lain, sa siihen tyytyin vaali vapauttas vain! Al' eessä väkevän sä nöyrry Rustem Zal'inkaan, pois työnnä lahjat, vaikk' ois ne itse Hatim Tain!

Miks aina mestaroida maailmaa? Ain' aattein sydäntänsä nakertaa? Iloitse! — sillä aikain aamuna sinust' ei tehty neuvonantajaa!

Täst' erkaantua maailmast' en saata, tään mantuun täytyy tähtimatkain laata, ei ole tietoa, min turvin lentää pois, ei älyä, mill' elää ilman maata.

Käy kyll', ett' ihmisille teeskelemme, mut Taivaan tahdon millä kiertänemme? Mit' auttaa vehkeet, juonet ovelat? Me niillä Kohtaloa petä emme!

Tääll' orjiks omakylläisyyden toiset lankeaa, taas toisia vain paratiisin buurit houkuttaa. Oi kuinka kaukana on moiset Sinun Vuoreltas! Oi kaukaisuutta, kaukaisuutta sitä ankeaa!

Koveni sheikki portolle: »Viiniä sa käytät; ja joka hetki paheen verkoss' uuden silmän täytät!» — »Niin, olen aivan sellainen kuin sanot», myönsi nainen, »mut oletko sa sellainen, milt' olevasi näytät?»

Oi ulkokultainen! Vain pieni pyyntö täytä: jo säästä neuvojas, äl' enää kieltä käytä. Ma, usko, suoraan kuljen, sa vain katsot kieroon, siis hoida silmiäs, ne ettei väärään näytä!

Vuoks uskon, tunnustuksen toiset herkkään suuttuu, taas toiset tieto-oppiin hiusta halkoin juuttuu; mut äkkiä näin huutaa Ääni: »Teistä kummatkaan ei tunne Totuutta — teilt' äly puuttuu!»

Opinlauseista, säännöistä toraa käy toiset, tahi uskoa toitotat tai sitä sois et. No ketkähän teistä nyt Totuuden näkevät? On vastaus varma: ei ketkään moiset.

Moskeijat, kirkot, synagoogat ei jaa sinulle sielun rauhaa, vaan sen veijaa. Mut häntä, luonnon salat joka aavistaa, tuon-puolen pelkoon ei ne perin peijaa.

Mi tänään minut moskeijan toi alle kuulun katon? Ma täältä kerran — sanotaan vain totuus kaartamaton — rukousmaton varastin, ja vanhaks on se mennyt, tääll' olen siksi, kerrankin: nyt veisin uuden maton.

Mika moskeijoissa, kirkoiss' aina vaivat? Miks esiin Eedenin ja hornan kaivat? Kai toki uskot, että kaikki vaihees jo aamuss' Ajan tarkan määrän saivat!

Miks, Omar, huokaat alla syntiesi painon? Asiat syvemmin sun harkittava vain on: ken ei tee syntiä, ei anteeksikaan saa, ja anteeks-anto eessä synnin jälkeen ain' on!

On Kaaba, templit oivat orjuutusta, ja kirkon kellot soivat orjuutusta, ja pyhä nuora, risti, oka-kruunu vain kukin kunnioivat orjuutusta.

On templin kuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Jeesusta; on pyhä vuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Moosesta. On valtalinna, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Caesaria, puu yhä nuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Kyyrosta.

Vain Totuudelle kuuluu oikeus, valta, voima tuomion; Sen tuomiolt' ei olevainen mikään pääse piilohon. Jok' olevaisen sellainen, kuin on se, olla täytyy, ei ole mitään, jonk' ei täydy moinen olla, kuin se on.

Jo muurahaisen silmässä on valo Valostas, jo hyttysellä siivessään on voima Voimastas. Mik' otollist' ei, kaunist' ole, kaukana on Sinusta, sill' Olemukses tahtoo olla Kaikkivaltias.

Vain Herran armosta on hyvä ties ja lyys, ja jos sun pahoin käy, ei ole sinun syys. Sinust' ei riipu meno maailman! — Siks on yks ainoa vain viisaus: kärsivällisyys.

Vain Hän voi juoksullemme määrän panna. Suur-aikeita siis mieless' älä kanna! Vain minkä kestät, ota taakakses, sill' loppu onhan: mene, mennä anna. —

Kuin poolo-palloa, niin peliss' elämän koet Kohtalon sua lyövän, heittävän. Vait alistu vain kaikkeen, sillä miksi niin käy, sen tietää yksin, yksin Hän.

Kehässä tässä, jossa harhailemme, me alku-, loppukohtaa löydä emme. Ei kukaan kerro, mistä saavuimme, ei kukaan tiedä, kunne kulkenemme

Mi kerran nosti kaartumaan nää holvit ylvähät, ja kerran kuinka kaatuu niiden kulta-pylvähät — ei keksi kivet viisasten, ei ole moista vaakaa, ei mittapuuta sellaista, sen mitkä näyttävät.

Mull' ihana on hipiä ja tuoksu balsamin ja kasvot kuni tulppaanit ja sorjuus sypressin, mut kuitenkaan ei karkeloissa tomun tiedä kukaan, näin miks on minut koristanut käsi Mestarin.

Ens-päivänä, kun tähtitaivaan ratsun satuloi ja Juppiterin, Seulaiset Hän koruin kukkuroi, elämä tämä lankesi jo ylhäält' arvaksemme. Siis mikä siin' on syntimme? — Hän osammehan loi.

Ei Eedeniä, Gehennaa ole nähnyt ihminen. Ken maailmasta toisest' on palannut vielä, ken? On turhaa kaikki pelkomme ja tyhjää toivomme, tuon-puolen tuska petost' on ja harhaa onni sen!

Kun Luoja kerran valoi saveani, Hän paljon pahaa hyvän sekaan pani. Siks en voi toki tätä paremp' olla: Hän itse oli muotoon-muovaajani.

Savemme, saaden hahmon, kun nous Suuren lapiolta, Hän kaikki tekomme jo silloin tiesi ennakolta. Siks syntiin ainoaankaan emme tahdott' eksy Hänen; mut tulipätsi Tuomion meit' eikö silti polta!

Elämää luodessasi, Suuri, luotkin surmaa: Sa meidät, omat tekos, vihit varten turmaa. Jos työs on kehnoa, niin kenen syy? Ja miksi sen särjet, jos se hyvää on ja Sua hurmaa?

Mitä hyödyttää Sua meidän syntymämme, min saaliin saat Sa viime hetkellämme? — Ah, kuule ihmiskorva ei, tie mistä käy tänne, täältä minne retkellämme!

Oli tuskan tunti, kun sain tänne tulla, oli pelkkää piinaa elämästä mulla, siit' erkanis en silti. — Miksi tulin ja olen, menen? Lienee selko Sulla!

Luot ensin Minän mulle, tutun uppo-uuden, mut kohta sammutat taas multa tietoisuuden. Jos alusta jo alkain oli aivoitukses moinen, niin miksi lainkaan laadit turhan tuttavuuden?

Sa kudoit kukkasista armaan katsannon, kuun kultaa siihen loit ja loistett' auringon, mut sitten kielsit mua häntä katsomasta! Kuin: »Viinin virtaamatta malja kumohon!»

Lie eikö säädökset ja kiellot, kiinni joista me emme pitää voi, vain ilvett' ilkamoista? On kuin Sa huutaisit: »Täys malja kumoa, mut maahan läikytä äl' yhtään pisaroista!»

Asetit tuhat ansaa tukalaa, mut lausut: »Kirottu, ken lankeaa!» Kun synnin teemme, täyttyy Lakis vain, Sun Lakis hallitseehan maailmaa.

Viet iloon minut milloin, tuskaan milloin. Mun kudoit sekä silkein että villoin; pahani, hyväni on Kädestäsi: se loi kuteessaan kummatkin, jo silloin.

Oi Herra! Huomaan laupeutesi heityin täydelleen ja oppisi tien hylkäsin jo aivan aikaiseen. All' armos auringon kaikk' yhdeks sulaahan: jäi silleen on kuin tapahtui, lyön laimin on kuin teen.

Kaikk' uskokaa, jotk' uhmaten olette pahaan paatuneet ja hyvän aivan hyljäten vain Luojan armoon luottaneet: Jumala kyll' on laupias, mut ole milloinkaan jäi silleen ei kuin tapahtui, lyöt laimin ei kuin teet!

En hyveen kilvoittelussa ma kestä, ja tahrani on ylen runsaat pestä, mut armoos luotan, sillä sanonut en koskaan »kaksi» iki-ykseydestä!

Kuin ympyrä me oomme kera Herran: lie jänneväliä jos minkä verran, yht' oomme ruumista, ja päädyttävä on Alkupisteeseensä kehän kerran.

»Oi meren kaukaisuutta!» pisara nyyhkyttää. — »Sa suret suotta aivan!» meri suuri hymyää — »Olemme kaikki yhtä, kaikki Jumalaa, ja välillemme piste vain pieni, Aika, jää!»

EPILOGI

Jäähyvästi! Nyt Iki-teille käyn, päin suurta Rauhaa. Voi mua! — tuskin päärlyllä ma jatkoin Helminauhaa. Ah, salaan satatuhatta jää sanaa syvällistä, sill' ihmiskunta ymmärtäis ei: se vain riehuu, pauhaa!