Part 1

language: Finnish

ROUVA MESECK

Kyläkertomus

Kirj.

MAX HALBE

Saksasta suomentanut

Juhani Siljo

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

_Max Halbe_ (s. 1865) kuuluu Saksan nykyään vallassaolevaan kirjailijapolveen. Hän on etelä-preussilainen, tutki aluksi oikeustiedettä, sitte historiaa ja saksalaista kielitiedettä Heidelbergissa, Berlinissä ja Münchenissä, eleli kirjailijana ensin Berlinissä ja muutti 1895 Müncheniin, jossa senjälkeen on asunut. Hänen ensimäisillä näytelmillään ei ollut sanottavaa menestystä. Ensimäisen suuremman voittonsa saavutti hän näytelmillään "Jugend" (Nuoruus), joka käsittelee mutkallista juonta suurella draamallisella taidolla ja vetää puoleensa onnistuneella luonteenkuvauksellaan, varmalla paikallisvärityksellään ja hehkuvalla intohimollaan. Hänen aikaisemmat tuotteensa, itse "Maaemosenkin", painoi tämä varjoon eivätkä seuraavat näytelmät voineet sitä voittaa, vaikkakin näytelmä "Der Strom" (1904) tempasi useilla näyttämöillä yleisön mukaansa. Kertojana on hän kyläkertomuksilleen, varsinkin tässä julaistulle "Rouva Meseck'ille", ja taiteilijakertomukselleen "Meteori" saanut lukijoita monen monituisille painoksille.

Oli arkipäivä keskellä vehnänkorjuuaikaa. Mutta kun edellisinä päivinä oli satanut, ei ollut ajattelemistakaan ajaa märkää viljaa suojiin. Yöllä oli taivas antanut sadetta ja varhaisimmasta aamusta asti puuhaili miehiä, vaimoja ja lapsia pelloilla, kuukkien pitkissä riveissä ja levitellen läpihautoutuneita luokoja, sekä päästääkseen valoa ja ilmaa puoleksimädänneihin ohra- ja vehnälyhteisiin. Suurinta puuhaa tuotti kuhilaitten, joista kussakin oli viisitoista tai kaksikymmentä lyhdettä, ylösalaisin-kääntäminen yksi toisensa jälkeen, yksityisten lyhteitten siteiden irroittaminen sekä läpilioittuneiden vehnäin ravisteleminen ja asettaminen levälleen märälle sängelle. Silloin juoksi moni hikipisara ruskeiksipaahtuneiden kasvojen yli, viinapullo kierteli uutteraan riveissä ja monta karkeata kirosanaa sinkoutui harmaanraskaalle aamu-taivaalle. Sillä työ oli vielä suututtavampaa senvuoksi, että lyhteet oli niitten kuivuessa uudestaan sidottava ja soviteltava vierekkäin kuhilaiksi.

Sillävälin oli päivä kirkastumistaan kirkastunut, ja kun ihmiset yhdeksän aikaan, heti aamiaisen jälkeen, työnsä tuloksia tarkastelivat ja syvään hengittäen panevat haravat olalleen, silloin pilkisti raskaan, harmaan pilvipeitteen halkeimesta iloisesti kauvan piilossa-pysytelleen auringon ensimäinen säde. Nyt oli sen vuoro tehdä tehtävänsä ja hehkua paahtavaa hengähdystään likomärkään luokoon, joka oli levällään ohuena kerroksena karkealla sängellä. Oli kestävä iltaan tai huomiseen puolipäiville saakka! ennenkuin kaikki oli kyllin kuivunut sidottavaksi. Niin kauaksi sai korjuutyö keskeytyä, ja muutakin tehtävää oli tähän aikaan vähän. Oli tulossa pitkä puuhattu kesäpäivä.

Kuuma tuulenhenkäys puhalsi yli alangon kellertävien peltojen ja kuiski hidasvetisten lammikoitten ja vesiojien ruovikossa, jotka laajalti halkeilivat ristiin rastiin tasankomaata. Kuten teräväsärmäisiksi leikatut varjokuvat vainioitten ja niitten yllä kaareutuvan taivaan sinilaen muodostamaa valoisaa taustaa vastaan liikkuivat kotiinpalaavien työmiesten pitkät tummat jonot epätasaista pellonpiennarta pitkin kohden etäistä kylää. Keskustelu lakkasi pitkäksi aikaa. Sillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ohdakkeen ja villin apilaan välissä aivan leveitten ojien reunaa pitkin, täytyi tarkasti noudattaa polkua ja sovittaa askeleensa, jos ei tahtonut varomattaan liukua alas jyrkkää äyrästä ja tipahtaa kuperkeikkaa veteen. Mutta kun oli saavuttu leveälle karjatielle, jonka molemmin puolin kasvoi pajuja ja joka vei pelloilta suoraan auringon valaisemaan kylään, silloin irtautuivat jäykät kielenkannat ja tyytyväisessä juttelussa elostuivat työssä jäykistyneet kasvot.

Aurinko paistoi painostavasti kuin keskipäivällä, taivas näytti sumuisen sinervältä, pohjoisessa päin, siellä, missä muutamien tuntien matkan päässä, silmiin siintämättömän tasankomaan ääriviivan takana meren piti olla, laskeutui raskas pilviseinä hiljalleen näköpiiriä kohden.

Mutta ei ollut mitään takeita siitä, ettei rajuilma syntyisi, se oli yleinen mielipide, liian paljon oli ilmassa kosteutta. Huomasi selvästi, miten se raskaana painautui rintaa kohden ja sai hengästymään. Jos aurinko edelleen tuolla tavalla paahtoi, niin täytyi sen imeä maasta takaisin kaikki sadevesi, mikä viime päivinä oli satanut, ja silloin voi puhjeta oikea ukkosilma. Puolenpäivän seuduissa oli ratkaisu tapahtuva.

Kunpa vaan tuuli alkaisi kunnollisesti puhaltaa. Mutta sepä juuri lientyi lientymistään, ja kylää lähetessä, kun päästiin latojen ja tallien suojelevalle alueelle, se ylipäätään lakkasi.

Huonoja toiveita oli kaikesta pellolla olevasta vehnästä, sekä leikatusta että niitetystä. Voi koitua vielä paljon puuhaa elonkorjuusta. Parasta, kun olisi odottanut ja sateitten ajaksi jättänyt vehnän pystyyn. Mutta sen olivat tehneet ani harvat tilanomistajat kylässä. Muut saivat valmistautua siihen, että heidän viljansa mätänee pellolle.

Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä kukin antautui omasta turvallisuudestaan syntyneen mielihyväntunteen valtaan. Heille oli yhdentekevää, saivatko tilanomistajan pellot sadetta tai päivänpaistetta. Renkeinä ollen he saivat, paitsi palkkaa luonnossa, varman rahapalkan, ja heidän täytyi kuitenkin päästä omaistensa luo, vaikka katukiviä taivaasta sinkoilisi. Mutta ei heidän osakseen kuitenkaan tulisi kappaakaan yli sovitun määrän, vaikka vehnä milloin antaisi kaksinkerroin niin paljon kuin muina kesinä.

Niin tallustelivat he, nuo miehet ja vaimot, hajasäärinä ja miettiväisinä eteenpäin harmaitten, surkastuneitten pajupensastojen kautta, huojuen kuin täydessä lastissa olevat rahtilaivat, luisevina ja tanakkoina, hartiat pitkät matkat kannettavien taakkojen kumaraan painamina, he, tämän mustan maan lapset, joka takertui heidän raskaisiin saappaisiinsa; ja kuitenkin he olivat eristetyt siitä hedelmällisestä maaperästä, josta he olivat ylenneet, maataomistamattomia ja juuristaan irtiraastettuja, ainoastaan omien luittensa ja ikävöintinsä herroja, taipuvaisia synkkään vaeltelemiseen.

"Kello kolme ovat vihkiäiset", sanoi Schinowin vaimo, suuri hoikka nainen, jolla oli punavillainen huivi solmittuna kaulan ympärille suojaksi auringonpaahteelle, ja tuuppasi miestään kylkeen.

Näytti siltä kuin olisi tuo sana salaa pyörinyt jokaisen kielellä ja nyt olisivat siteet irtaantuneet.

Aivan oikein! Tänään oli Meseck'eilla hopeahäät, ja kello kolme oli vihkiminen tapahtuva kylän kirkossa. Tästä oli tuleva jotakin erikoista.

"Kuinka vanha se oikeastaan on nyt, tuo Meseck'in rouva-vanhus?" kysyi nuori Däms, sievä, reipas 23-vuotias nuorukainen vanhalta Bortel'ilta, joka kumaraselkäisenä käveli hänen vieressään.

"Yhdeksänkymmenenneljän hän on, niin, viidennelläsadatta", vastasi vanhus ja muutti haravan vasemmalta olalta oikealle. "Kolmekymmentä vuotta nuorempi minä olen kuin hän. Minä muistan vielä hyvin. Minä olin parhaassa ijässäni, kun hän meni uudestaan naimisiin. Hän oli silloin melkein seitsemänkymmenen vanha, toinen jalka haudassa, kuten tapana on sanoa, mutta toista hän ei ollut vielä sinne vetänyt, ei, tunnustettava on, että hän on hyvin pysynyt voimissa. Ei hänen ikävuosiaan arvaa helposti päältäpäin. Hän ei nopeasti kuihdu. Kuka tietää, kuinka monelle vielä tulee vuoro ennen häntä."

Hän pyyhkäisi karvaisella käsiselällään hikipisarat ryppyiseltä otsaltaan ja siirsi taaksepäin pari valkoista hiussuortuvaa, jotka kuluneen olkihatun reunan alta olivat valahtaneet hänen kuiville kasvoilleen.

"Onko se mahdollista!" arveli Däms ja pudisti päätään. "Viidennelläsadatta! Perunoita hän kuokkii maasta ilman vaivaa. Totta totisesti! Sitä minä en uskoisi, jos en olisi sitä omin silmini nähnyt, viime viikolla, jolloin viimeiset heinät läjäsimme takamaalla."

"Ja _mies_ on viime vuonna muuttunut aivan harmaaksi", pisti väliin Schinowin vaimo. "Saapa nähdä eikö rouva ota vielä kolmannen miehen! Ei hän hellitä, ennenkuin on miehensä turpeen alle saattanut!"

"Kultahäät hän on viettänyt ensimäisen miehensä kanssa. Tänään hopeahäät toisen kanssa. Ehkäpä vielä häät kolmannen kanssa. Silloin hän kai varmaan jo tyytyisi!"

"Hän on tehnyt liiton paholaisen kanssa. Niinkauan kuin hän tahtoo, täytyy paholaisen jättää hänet elämään."

Niin jatkui juttelu, ja varsinkin olivat naiset äänessä, niin että tuon morsiamen, jonka hopeahääpäivä tänään oli, korvat olisivat varmaan soineet kaikista niistä ystävällisistä jutuista, joita hänestä tiedettiin kertoa yksi toisensa jälkeen.

Sillävälin oli saavuttu kylään ja miehet hajaantuivat kartanoihin, jotka varakkaina sijaitsivat kylätien varrella toinen toisensa takana, kun taas naiset vetäytyivät taaempana oleviin mökkeihin, jotka toisella puolen pientä savista jokea sijaiten muodostivat kylän synkemmän osan.

Oli kello kymmenen aamupäivällä, siis vielä kylliksi aikaa ryhtyä päivällistä laittamaan miehille ja panna tulelle. Aterian jälkeen tahdottiin sitten ruveta odottelemaan häävaunuja ja senjälkeen nähdä kirkonovella hopeahääparin astuvan heidän editseen alttarin eteen.

Mutta tämä olikin aivan harvinainen avioliitto, joka oli tänään samalla paikalla uudistettava, missä se ensiksi kaksikymmentäviisi pitkää vuotta sitten oli solmittu. Kylän vanhemmista asukkaista muisti moni vielä aivan hyvin sen päivän, jolloin seitsenkymmenvuotias rouva Gerlach, yhteiskunnalliselta asemaltaan varakas tilanomistajanleski, oli ojentanut kätensä vihrein köynnöksin koristetun kyläkirkon alttarilla elinaikuiseen liittoon häntä itseään neljäkymmentäviisi vuotta nuoremmalle pehtori Meseck'ille. Samallainen elonkorjuupäivä oli ollut silloin kuin tänäänkin ja samaten märkä kesä.

Rouva Gerlach, jonka nimi nyt oli rouva Meseck, oli sitä ennen kantanut yli vuoden surupukua ensimäisen miehensä kuoleman johdosta; hänen kanssaan oli rouva elänyt pitkän, mutta lapsettoman avioliiton saavuttaen melkein profeetan iän. Niin, olivatpa he jo kultahäätkin viettäneet toistensa kanssa, muutamia päiviä ennen kuin tuo arvoisa, kuivettunut mies äkkiä sulki silmänsä iäksi. Ei tietty tarkoilleen hänen osakseen tulleen onnen ylimittaisuuden tuottamasta ilostako vai pelostako, ettei se ensinkään ottaisi loppuakseenkaan. Sillä mielipiteet siitä, oliko näiden ihmisten avioliitto ollut niin onnellinen kuin miksi riemujuhlaparin avioliittoa olisi sopinut luulla, olivat erilaiset. Puuttuihan siltä kuitenkin näkyväistä siunausta ylhäältä, ruumiillisia jälkeläisiä; ja joka tunsi aviopuolisot, hän ei voinut epäilläkään sitä, että rouva Gerlachille oli tuottanut huolia se, ettei ollut syntynyt perillistä tuolle sievoiselle maatilalle. Vielä vanhalla iälläänkin hän oli ihmeellisen täyteläinen ja komea merkillisen syvine silmineen ja sinerväntummine tukkineen, jossa vaan muutamia harmaita hiuksia loisteli. Näki hänestä, että hän oli nuoruudessaan ollut kaunotar ja että hänellä oli ollut paljon ihailijoita. Sitä suurempi oli siis ihmetteleminen ollut, kun isän kuoltua tuo ihailtu "ulkotilan" perijätär hylkäsi varakkaimmat kosijat ja luovutti omaisuutensa ja sydämensä kylän toiselle opettajalle. Tämä oli jyrkkä poikkeus kaikesta, mitä kylässä oli koskaan tapahtunut tässä suhteessa, eikä ennustettu onnettomuus jäänyt tulematta.

Herra Gerlach, hoikka, kalvakka mies, jolla oli silmälasit nenällä, ja pystytukka, ei tosin ollut arvokkaisuutta puuttuvana astunut uuteen virkaansa, eikä talouskaan yleiseksi hämmästykseksi ollut joutunut rappiolle, jota, sen ollen koulunopettajan hoidettavana, varmasti täytyi odottaa. Oli kuitenkin yksi, jota tuo aviopari, joka noin oli poikennut varemman perinnäistavan tieltä, ei saanut taivasta itselleen antamaan: lapsia.

Tämä oli rangaistus siitä, että talonpoikaisneiti vanhasta suvusta ja senlisäksi perijätär otti miehekseen keuhkotautisen aakkosten-pänttääjän. Eikö ollut kylliksi muitakin, jotka olisivat iloiten ottaneet vastaan tämän aseman ja jotka todellakin näyttivät sellaisilta, kuin tarvitsisi heidän vaan liikahuttaa pikkusormeaan, saattaakseen samassa ajassa maailmaan vaikka kymmenen lasta, jossa tuo hintelä opettajaraukka panemalla liikkeelle kaikki voimansa ei saanut edes yhtä? Mistä vaan rouva olikaan saanut tuon hullunkurisen päähänpiston? Hän oli vaan tahtonut saada sivistyneen miehen, sanottiin, senvuoksi olivat hänen silmänsä suuntautuneet kaikkien paksuniskasten maanmuokkaajain ohi, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet lukukirjojensa sisällön, ainoaan saatavissaolevaan sivistyksen ja hienompien tapojen edustajaan. Hän oli kylän toinen opettaja, sillä ensimäinen oli jo aikoja sitten mennyt naimisiin ja oli nyt kahdeksan tyttären onnellinen isä. Niinpä sai tyttö tahtonsa toteutetuksi, ja taas kerran nähtiin, kuinka pitkälle ylistetty sivistys auttaa. Ei ainakaan lasten saantiin.

Muuten olivat kyläläiset antaneet noitten molempain kantaa kohtalonsa, niin hyvin tai niin huonosti kuin se kävikään. Sen nämä tekivätkin, ja välittivät yhtä vähän naapureista kuin nämä heistä. Sikäli kuin tässä ylipäänsä oli mahdollista naapureista puhua.

Gerlachin maatila sijaitsi nimittäin hyvinkin tunnin matkan päässä kylästä yksinään keskellä peltoja, takamaata, kuten tätä etäistä aluetta kansan keskuudessa kutsuttiin. Se oli niinsanottu ulkotila — ja kylän ja ulkotilan välillä oli hyvin vähän muuta yhteyttä kuin kirkon ja kylävoudin viran välittämää. Tämä johti eleskelemiseen, josta vain harvoin pilkahti elonmerkkiä ulkomaailmaan, kylään. Asuinrakennus, ladot ja eläinsuojat muodostivat maan tavan mukaan keskenään suoran kulman, korkea, tiheä pajukko ympäröi niitä kaikkia, niin että taloon jäi avoin tie ainoastaan etupuolelta ja pajunlatvojen yli ulottui näkymään parahiksi vaan punainen katonharja. Mutta ulkopuolella, pelloilla ja suoperäisillä niityillä, vallitsi syvä, äänetön yksinäisyys, jota keskeytti vaan harvoin hyypän huuto tai kaulushaikarain melu, kun ne läheisissä suolammikoissa pitivät ilojaan.

Niin, täytyi syventyä omiin ajatuksiinsa tässä maailmanpakoisessa yksinäisyydessä. Rouva, joka oli voimakkaan tilanomistajanpojan sijasta ottanut tänne isännäksi huonokuntoisen, laihan koulunopettajan, ei ollutkaan turhaan viettänyt nuoruusaikaansa sellaisessa ympäristössä. Heillähän oli aina ollut, noilla ulkotilan asujilla, kullakin oma omituinen pieni ortensa; varmaankin se johtui jo ilmanalasta ja yksinäisyydestä. Miksipä viimeinen perijätärkään lopulta tekisi poikkeusta siitä? Pitäköön hän vaan kuolintautisen opettajansa.

Ja hän pitikin hänet sangen kauan. Keuhkotautiseksi, jolle kylässä oli ennustettu aivan pikaista kuolemaa, oli kunnon Gerlach pysynyt verrattain hyvissä voimissa. Hänen kultahääpäivänään näyttäytyi todeksi vanha sananlasku siitä miehestä, joka viimeksi nauraa. Nyt voi _hän_, Gerlach, nauraa, sillä useimmilta, jotka ennen olivat ennustelleet vahingoniloisina hänen pikaista loppuaan, oli jo aikoja sitten unhottunut nauru ja senlisäksi kaikki muukin.

Tuolla ulkotilalla karttuvat ikävuodet, sen olivat kyläläiset aina ennenkin tunnustaneet, ja nyt huomattiin se vielä kerran todeksi, kun nähtiin se sitkeys, jolla tuo vanha herra, huolimatta muumiontapaisesta ulkonäöstään ja kutistuneista keuhkoistaan, pysyi kerran valtaamallaan paikalla.

Tosin ei hän vetänyt sitkeydessä vertoja puolisolleen. Sillä kun häntä vihdoin hyvin suoritetun elämäntyön loputtua kuljetettiin takaisin kylään, saman koulutalon ohi, josta hän kerran oli astellut pieneen, kapeaan takkiin pukeutuneena hääsaattoon, silloin ei hänen leskensä malttanut olla jo hyvän matkan päässä kylästä nousematta vaunuista, ja vakavin askelin, mihinkään nojautumatta, kulkematta ruumisarkun takana. Ja hautuumaalla, jossa mies kätkettiin mullan alle aivan kirkon vieressä olevaan perhehautaan, hän heitti hänelle hautaan viimeisen kourallisen multaa, ilman että hänen kätensä vapisi tai kasvonjänteensä värähtivät. Ei hän lausunut yhtään sanaa, ei vuodattanut yhtään kyyneltä eikä mikään hänen kasvoissaan ilmaissut, mitä oikeastaan hänen sisässään tapahtui, vaan hän kääntyi pää pystyssä pois hautakummulta, kumartumatta paremmin surusta kuin vuosien painostakaan. Sillä hänen täytyi olla lopulla kuusikymmenlukuaan, ainoastaan vähän nuorempi kuin se, joka nyt lepäsi hyvinansaitussa rauhassaan; mutta hän näytti tuskin viisikymmenvuotiaalta ja kuin olisi hän parhaassa iässään, sillä hänen tukkansa oli yhä vielä musta ja hänen keskikokoinen vartalonsa vielä täyteläinen.

Niinpä näytti hän olevan niitä vitkaisia luonteita, joille, harvinaisina ja kallisarvoisina kuin vanha viini, vuosien karttuessa lisääntyy voimaa ja sisällön hienoutta ja joiden on saatava aikaa kypsyäkseen, jotta he sitten yltäisivät yli tavallisten ihmisrajojen. Sellaisille henkilöille puhkeaa elämä täyteläisenä vasta vanhuudessa, ja sellaisella ajalla, jolloin jo toiset laskevat päänsä väsyneenä rintaa vasten, he hämmästyttävät nuoruudenvoimaa osoittavilla teoillaan. Tosin useimmat kylässä katselivat tätä asiaa toiselta kannalta; valistuneet puhuivat sydämen kylmyydestä ja mielen raakuudesta, kansan keskuudessa taas kuiskailtiin noituudesta ja kaikenlaisista pahoista taidoista.

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti kaiken ennentapahtuneen huipun. Rouva Gerlach meni toisiin naimisiin. Sellaista tapahtumaa kuusikymmenyhdeksänvuotiaan elämässä ei lähiseuduilla oltu ennen kuultu. Ja onnellinen sulhanen oli tuskin kaksikymmenviisivuotias mies.

Herra Meseck oli heti ensimäisen isännän kuoltua tullut pehtoriksi tilalle. Siinä ei ollut mitään erikoista, eikä kukaan aavistanut, että loppuna tulisi vihdoin olemaan avioliitto. Nuori pehtori oli kotoisin eräästä naapurikylästä n.k. kukkulalta. Tämä oli mäkinen selänne, joka ulottui kaukaa maan sisäosista aina likelle merta ja yhtenäisenä harjanteena esti näköalan länteen päin muuten rajoittumattomalta tasankomaalta. Tuon sinertävän kukkulaketjun taakse laskihe joka ilta aurinko, ja kun väsynyt silmä etsi lepopaikkaa koko rajattomassa etäisyydessä, niin se suuntautui ilta-auringon mailieenmenopaikkaa kohden ja viivähti sumuisilla vuorenharjuilla, jotka tummien kuusimetsäin peittäminä näyttivät aina ilman väreilyn mukaan joko likemmäksi siirtyvän tai kauemmaksi pakenevan.

Eräästä näitten kukkulain rinteellä sijaitsevasta saksalaisesta kylästä — kauempana sisämaassa päin olivat jo vallitsevina puolalainen kieli ja puolalaiset tavat — oli nuori Meseck kotoisin. Oli yleisenä puheenpartena, että ne ihmiset, jotka sieltä tulivat, olivat kunnollisia ja luotettavia. Myöskin pidettiin heitä oivallisina maanviljelijöinä, jotka hyvin vetivät vertoja laajalti kuuluisille alankomaan talonpojille. Mutta siellä oli enimmäkseen pienempiä tiluksia, jotka vanhan tavan mukaan menivät perintönä isältä vanhimmalle pojalle, kun taas nuoremmat pojat vähäinen hyvitysraha taskussaan lähtivät koettamaan onneaan muualla maailmassa tilanhoitajina tai pehtoreina, ja myös usein päätyivät naimisten kautta omaan lämpimään, pehmeään pesäänsä.

Tällainen myöhempisyntyinen ja perinnöstä osattomaksi jäänyt oli myös tuo nuori pehtori, jonka herra Gerlach'in leski oli päättäväisesti, niin sanoaksemme omakätisesti itselleen ottanut hänen kotitalostaan. Hän oli suuri, voimakas, vähän kömpelö nuorukainen, kasvanut hevosten ja sikojen keskuudessa, viihtyi renkien keskuudessa kuin kotonaan, tarmokas ja teeskentelemätön, pystyvä jokaiseen työhön, jota vuoden kuluessa tilalla voi tulla esille, yhtä tottunut vaunutehdastyöhön kuin karjanhoitoon ja peltotöihin, syntynyt tilanhoitajan toimeen.

Ja hän hoiti tiluksen tehtäviä intohimoisesti. Niitten harvalukuisten ajatusten joukossa, jotka hänen mieltänsä vallitsivat, oli voimakkain se, että hänen piti aina vaan yhä edelleen saada hoitaa maanviljelystä, antaa neuvoja ja määräyksiä, ja, mikä oli mieluisinta, itse ryhtyä työhön käsiksi, kun tuli puute miehistä. Mutta häntä vaivasi, siitä saakka kuin hän kykeni ajattelemaan, synkkä huoli, että hänen pitäisi joskus lähteä pois vanhempainsa maatilkulta, kun hän tulisi suureksi ja isä olisi kuollut. Sillä heitä oli seitsemän sisarusta niiden joukossa hän kuudes, ja tilaa oli liian vähän heille kaikille, sen hän hyvin ymmärsi.

Silloin eräänä päivänä, juuri samaan aikaan, jolloin hänen oli käytävä ensi kerta ripillä ja jolloin hänen ylähuulellaan pilkisti esiin ensimäinen parranhaiven, oli hänessä alkanut versoa se ajatus, että hänenhän oli vaan tarpeellista, kuten jo moni muu oli tehnyt, joista hän oli kuullut, saada rikas vaimo, korvatakseen osakseen tulleen vääryyden. Yhden hetken mieleen tuoma ajatus, hetken jolloin hän oli nähnyt kohtalonsa erikoisen kovaksi, oli vuosien vieriessä vakaantunut ja varttui yhteydessä toisen kanssa, että nimittäin hetki lähteä vanhempien lihapadoilta läheni lähenemistään. Eihän hänelle yleensä ollut jäänyt kovin paljon aikaa pohtimisiin, siitä piti murheen jo isä, joka viluisena aamuvarhaisena ajoi hänet kuten muunkin talonväen ylös vuoteilta ja kuljetteli häntä päivän läpeensä pihalta pellolle ja taas pellolta pihalle, kunnes tuo karkeatekoinen vintiö illalla yhdeksän aikana heittihe vuoteelle raskaasti kuin säkki ja nukkui sikeästi koko yön.

Oli siis vähän tilaisuutta mietiskelyihin, mutta kun kerran eräänä sunnuntai-iltapäivänä jonkinlainen epämääräinen ahdistava pelko tulevaisuudesta tahtoi hiipiä hänen mieleensä, turvautui hän lumoyrttiin, — hänen tuskin tarvitsi kumartua sitävarten, niin helposti saatavissa se oli — ja pahat kuvittelut olivat hävinneet yhdellä iskulla ja sijaan oli ilmestynyt laaja näköala yli niittyjen, vastakynnetyn kesantomaan ja sokerijuurikaspellon aina pitkähköön linnamaiseen rakennukseen saakka, jota näkyi metsänaukeamasta juuri niin paljon, että voi eroittaa korkeat rappuset pääoven edessä ja nähdä etupuolen pienten ikkunaruutujen välkkyvän ilta-auringon valossa. Ja siellä eleli kaikkivaltiaana tilan-omistajana hän itse ja ratsasteli aamusta iltaan pelloilla, komenteli ja ylläpiti järjestystä, tarttui myöskin itse työhön, missä oli jotain virhettä tehty, eikä antanut kenenkään sekaantua talonasioihin, sillä hän oli itse käynyt kokemuksen koulun ja ymmärsi kaikki parhaiten. Mutta metsissä, joita oli linnan takana vielä muutamien tuntien matka, pani hän usein toimeen pienen ajometsästyksen, kuitenkin vasta myöhään syksyllä, kun oli kaikki kynnökset suoritettu ja kaikki kunnossa talven varalta. Sillä työ käy ennen virkistyksiä ja ylimääräisten huvitusten takia ei talous saa tulla kärsimään.

Ja kuinka merkillisesti olikaan kaikki johtunut — eikä kuitenkaan liittynyt oikein sopusointuisesti niihin kuviin, joita tuo kasvava talonpojanpoika sunnuntai-iltasin oli tulevaisuudestaan kehitellyt mielessään. Hänestä oli tullut itsenäinen tilanomistaja, niin, siinä ei hänen aavistuksensa ollutkaan häntä pettänyt, ja vaikka haaveitten ritaritila olikin vaihtunut valtavan suureen talonpoikaismaatilaan ja linnan sijasta, jossa oli korkeat rappuset, seisoi varjoavien pajumuurien keskellä yksinkertainen, mutta hauska tiilirakennus puisine lisärakennuksineen, niin oli se kuitenkin omaa tannerta, jota tuo vastaleivottu tilanomistaja ja aviomies raskaine saappaineen asteli, sillävälin kun hänen vanhemmat veljensä vaivaloisesti kiertelivät maailmalla tai raatoivat kotoisella maankamaralla saadakseen irti niukan elatuksen.

Niin, siihen saakka olivat asiat hyvästi. Mutta sensijaan oli puutteellisuutta muissa suhteissa. Yksi kohta ennenkaikkea oli silmiinpistävä. Se oli hänen suunnitteluissaan oikeastaan vaan sivuasia, ja kun tuo nuori, suuri ja leveä mies oli kerran sitä ajatellut, oli hän hypistellyt punertavia viiksihaiveniaan oikeaan ja vasempaan ja vilkutellut tyytyväisenä pieniä silmiään. Sitä ei varmaankaan tulisi puuttumaan. Tällä oli hän tarkoittanut tyttöä tai rouvaa, joka antamalla hänelle kätensä avustaisi häntä pääsemään kaivatun tilan omistajaksi. Sillä ilman sellaista vaimonpuolista apua eivät asiat kerran voineet käydä päinsä. Joka tahtoi saada kultaiset vaunut ja hopeiset rattaat, hänen täytyi saada kaupassa myöskin hevonen, joka niitten eteen oli kytketty. Ajaa hän tahtoi silloin jo itse ja sydämenhalusta.

Mutta minkänäköinen se hepo oli oleva, joka oli tuova kaikki ne kauniit kapineet, joita hänen sydämensä halusi, jonakuna aamuna oven eteen, sillä kysymyksellä hän ei ollut koskaan kovaa pääkoppaansa erikoisesti vaivannut, mutta ei hän voinut sitä muullaiseksi kuvitella kuin nuoreksi ja koreaksi. Olihan esillä kylliksi sellaisia rakastuneita perijättäriä, jotka ikävöivin silmin vaaniskelivat komeata miestä ja kunnollista maanisäntää. Sellaisen hän myös varmasti voi saada, jonkavuoksi hänen ei siitä kohdasta tarvinnut ylimääräisesti huolehtia.

Kun sitten rouva Gerlach otti hänet palvelukseen tilalleen, ei hänen mieleensä johtunut ajatuksen varjoakaan siitä, että jo tässä ja näin pian oli hänen pyrkimyksilleen tullut päämäärä, vaan hän tajusi paikkansa sopivaksi ponnistuslaudaksi, jolta hän voi ottaa kelpo hypyn keskelle maailmaa. Mutta hänen kohtalonsa oli tahtonut toisin. Pimeydestä oli häntä kohtaan ojentautunut käsi ja kuljettanut hänet vieraalle maaperälle, ja eräs ääni oli hänen päänsä päällä huutanut: Ei askeltakaan tältä paikalta! Mitä olet tahtonut, se on tuleva osaksesi ja vielä lisäksi, mitä sinä et ole tahtonut etkä uneksinutkaan itsellesi. Täällä olet sinä seisova juurtuneena tähän maahan, ja kerran se on sinut peittävä, kun sinä olet sitä kylliksi muokannut. Ei askeltakaan etemmäs!

Mutta hän ei ollut kuullut ääntä päänalustansa luona, sillä hän oli mieleltään epäröivä ja kuten kuuro ja kun hän havahtui huumauksestaan, riippui hänen käsipuolessaan rouva, joka olisi aivan hyvin voinut olla hänen isoäitinsä.

Tämä asia oli näet käynyt seuraavalla tavalla. Eräänä kauniina kesäkuuniltana, kun ympäristön niityillä ja soilla sammakkojen kuorot kurnuttelivat välinpitämättömään, mykkään yksinäisyyteen käsittämättömiä säveleitään, istui rouva Gerlach puutarhapenkillä talonsa sivustalla ja kuunteli avainten kilinää, joka vielä tuon tuostakin kuului pihamaalta ja tallin luota ja ilmaisi hänelle, että hänen pehtorinsa oli viimeisellä kiertokulullaan talon ulkorakennuksissa. Oli tehty työtä myöhäiseen, sillä heinänkorjuu kiirehti ja kauniit ilmat olivat kallisarvoisia. Nyt lepäsi kaikki syvässä unessa ja kalvas hämy, joka tähän vuodenaikaan aina pysyttelihe yöllisellä taivaanrannalla, oli luoteesta, jonne aurinko oli yhdeksän aikaan painunut, siirtynyt jo kauvas pohjoiseen päin. Oli varmaankin kohta puoliyö käsissä.

Suloinen rauha valtasi yksinäisen vanhan rouvan hänen tuossa istuessaan kädet ristissä ja taaksepäin nojautuneena mietteisiinsä vaipuen. Eikö hänen oma ikäkautensa, jonka Herra jumala oli armossaan hänelle suonut, ollut aivan tämän uneksivan, hiljaisen iltahetken kaltainen? Aurinko oli jo aikaa sitten mailleen mennen lakannut lämmittäen valaisemasta, mutta tuulenhenki leyhki lauhana ja alhaalla taivaanäärellä viipyi viimeinen kajastus kuin auringosta. Mutta korkealla pään yläpuolella vaelsivat tähdet ikuista rataansa tummansinisen yötaivaan läpi, puutarhasta levittivät neilikat aivan yhtä kiehtovan suloista tuoksuaan kuin viisi vuosikymmentä sitten, ja ystävällisesti tervehti avainten kilinä pihamaalta kuin tahtoisi se lohduttaa: Ole rauhassa, sieluni! Sinä et ole yksin! Sinä olet hyvässä turvassa!

Hänen valppaan henkensä silmäin eteen ilmaantui kuva nuoresta pehtorista, joka koskaan väsymättömänä innokkaana vielä kulki lyhdyin tarkastelemassa vajoja ja talleja, ja ennentuntematon varmuuden ja lujan luottamuksen tunne valtasi vanhan rouvan, kuin siveleisi rakas poika käsin hänen vielä tuuheaa tukkaansa. Kuinka huolehtikaan ja raatoikaan tuo nuori pehtori hänen palveluksessaan ja kuinka hän osasikaan lukea hänen silmistään jokaisen hänen toivomuksensa! Oma lapsi ei sitä olisi paremmin voinut! Mutta tämän siunauksen oli taivas häneltä kieltänyt. Nyt täytyi hänen hoitaa taloaan vieraitten ihmisten avulla, ja jos tuo nuori mies jonakin päivänä nuoruuden epävakaisuuden houkuttelemana päättäisi jättää talon, ei hän voisi häntä pidättää, hänen täytyisi tottua uusiin tuntemattomiin kasvoihin ja niin edelleen vaihdellen aina toisiin, kunnes hän vihdoin makaisi kirstussa ja tämä vanha maatila joutuisi sukulaisten käsiin, joita hän tuskin oli tuntenut eikä koskaan voinut kärsiä.

"Oi Jumala, miksi olet tämän minulle määrännyt!" kohosi hänen sisästään huuto taivaille.

"Minä tuon Teille avaimet, rouva Gerlach! Kaikki on kunnossa,"

Nämä pehtorin sanat säikähdyttivät pois hänen mietteensä. Tuossa hän seisoi hänen edessään, tuo leveä, kookas mies valtavine vartaloineen, joka melkein peloittavana ilmestyi yön hämäryydestä. Hetkisen tuntui vanhasta rouvasta kuin olisi aivan hänen vieressään äkkiä kohonnut maasta synkkä kohtalotar ja levittäisi varjoaan hänen elämänsä ylitse. Mutta kuullessaan sanojen tuttavallisen soinnun hän heti tointui. Siinä värähteli tuossa äänessä kunnioitusta ja alamaista mieltä, jota tuo komea mies oli osoittanut häntä kohtaan aina täälläolonsa ensi hetkestä saakka ja joka hiveli hellästi hänen ylpeätä sydäntään. Tuo suuri, jättiläisvoimainen mies kumarsi hänen edessään, hänen, vanhan, vaikkakin ei vielä pitkään aikaan harmaantuneen tai taloudenhoitoon kykenemättömäksi joutuneen rouvan edessä, ja tunnusti mielellään hänen nuorekkaan voimakkaan henkensä ylemmyyden. Eikö hän ollut kuin suuri, roteva, kuolemaan asti uskollinen bernhardilaiskoira, kun hän seisoi noin jykevin ryhdein ja silmissä yksinkertainen hyväntahtoinen ilme? Liikutuksen tuntein katsoi rouva häntä, tuota miestä, joka oli päivän läpeensä puuhaillut kotosalla ja pellolla ja tuli nyt saamaan selkoa seuraavan päivän tehtävistä.

"Ettekö halua istua tähän, Meseck?" kysyi hän, äänessään harvinainen hyvyyden sointu, ja viittasi häntä kädellään viereensä penkille.

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach, minä seison mielelläni."

"Elkäähän toki, Te olette varmaankin väsyksissä. Olettepa Te tänään kelpolailla raatanut! Onko heinät siis jo pian ajettu latoon?"

"Vielä neljä kuormaa huomenna. Aamiaiseen mennessä on kaikki tehty."

"Mutta istukaahan nyt kuitenkin!"

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach. Minä voin aivan hyvin seistä."

"Mutta miksi ette kuitenkaan istu?"

"Kun se ei sovi. Koska Te olette rouva ja minä vaan pehtori."

"Mutta kun Teistä tulee kerran herra, mitä Te silloin teette? Seisotteko vielä silloinkin? Tai ettekö _haluaisi_ tulla herraksi?"

Meseck tuijotti älyämättä tuota vanhaa, kunnioitusta herättävää rouvaa. Hän luuli huomaavansa, että tämä hiljaa hymyili, mutta hän ei voinut yön hämärässä saada täyttä selkoa hänen kasvoistaan. Hän oli aina esiintynyt rouvan läheisyydessä ainoastaan kunnioitusta täynnä, eikä ollut koskaan uskaltanut hänen kanssaan puhua sanaakaan yli sen, mitä hänen palvelijatoimensa vaati. Nyt ei hän tiennyt miten menetellä, kun tuo outo kysymys tuli hänen vastattavakseen. Senvuoksi piti hän parhaana olla vaiti, eikä puhunut mitään.

"No, Te ette vastaa ollenkaan? Ettekö tahtoisi kerran päästä tämän maatilan isännäksi? Tai eikö Teitä ollenkaan haluta?"

"Haluan kyllä..." nauroi Meseck kainona ja oli nyt kadottanut kokonaan johtolangan käsistään.

"Mutta?"

"Te taidatte tehdä minusta pilaa", tokaisi hän hämillään ja raapasi korvantaustaa.