Part 2

"En minä tee ensinkään pilaa! Minä otan asian aivan vakavasti! Minä olen jo kauvan itsekseni tuuminut, että minun pitäisi vielä kerran mennä naimisiin kun minä vaan löytäisin miehen, jolla olisi hyvät ja rehelliset aikeet minun ja myös maatilani suhteen. Ei _käy_ päinsä näin. Isäntä täytyy olla. Minäkään en voi kaikesta huolehtia. Ja pehtoriin, vaikka hän olisi kuinkakin kunnollinen, ei kellään ole oikeata kunnioitusta. Katsokaas, Otto, Te olette vielä nuori ja minä melkein jo vanha rouva, mutta jos rakas Jumala suo minulle terveyttä, ja sitä hän on tähän saakka pyytämättäkin suonut, minä en tahdo tekeytyä paremmaksi kuin mitä olen, mutta minä vedän vielä monelle nuorelle vertoja. Ensi viikolla on vuosi siitä, kun Te tulitte tilalleni. Minä olen koko ajan pitänyt Teitä silmällä ja minä voin sanoa, että Te olette hoitanut tilaa paremmin kuin oma isäntä olisi voinut. Niin niin, Teidän ei tarvitse ollenkaan pudistaa päätänne. Minä tunnen Teidät paremmin kuin Te ehkä itsekään tunnette itseänne, ja niinpä minä sanoin itselleni, että miksi eivät kerran nuori ja vanhakin voisi liittyä yhteen, kun molemmilla on hyvä tahto tehdä siten toiselle oikein ja Jumala antaa siihen siunauksensa. Eikä Teillekään, Otto, se asia olisi pahaksi. Te saisitte naimiskaupassa sievosen maatilan, velattoman ja hyvässä kunnossa, jollaista ette kotonanne 'kukkulalla' ole saanut unissakaan nähdä. Sehän on Teille kuitenkin pääasia. Enkö olekin oikeassa? Mitä Te enempää tahdotte? Siispä punnitkaa asiata! — Ettehän Te puhu mitään?"

Herra Meseck ei todellakaan puhunut mitään. Maapohja huojui hänen jalkojensa alla. Mutta hänen ympärillään säteili kesäyön bengaalintapaiset valot, niinkuin silloin kun piirikaupungin sotilasyhdistys poltteli bengaalitulia Sebanvoiton kunniaksi, ja niitten keskellä näki hän Gerlach'in tilusten muhkeat niityt ja voimakaskasvuiset savipellot, suurenmoiset ladot ja tiilikiviset tallit, täyteläistä karjaa ja uudenuutukaisia tarvekapineita, mutta asuinrakennuksen huippupäädyssä valaistun, läpinäkyvän osoitekilven, jossa kirjoituksen: _Meseck'in kartano_.

Niin oli sitten käynyt. Hän oli, ujosti lausuen myöntyvänsä tarjoukseen, ojentanut kätensä rouvalle, oikein tietämättään miten ja miksi. Mutta se oli tapahtunut eikä ollut enään muutettavissa, käyköön sitten niin, että hänen aviopuolisonsa lyhyen ajan kuluttua — niinkuin tuskin muuta voi odottaakaan — palajaa ensimäisen miesvainajansa luo ja jättää hänelle, toiselle miehelleen, tuon kauniin tiluksen perinnöksi. Sitten, vasta sitten, ei yhtään hetkeä ennemmin, saisi hän rajattomana isäntänä tällä maatilalla hallita ja senohessa, jos vaan ei tämä kovin kauvan kestäisi, ajatella vielä toista nuorempaa aviopuolisoa, joka korvaisi hänelle sen, mitä hän ensi kerralla oli jäänyt vaille.

Siihen saakka ei voinut iankaikkisuutta olla. Vanhus oli jo ehtinyt mahdollisimman kauas. Hänen vielä jäljelläolevat vuotensa olivat luetut, ja kuitenkin... Harvinainen vastakohtaisuus! Meseck'in vähäiseen ymmärrykseen oli juurtunut suuri kunnioitus tuota merkillistä vanhaa rouvaa kohtaan, joka vielä piti pystyssä päänsä ja selkänsä suorana, niin paljon kuin vuodet olivatkin sitä painaneet, ja vielä katsoi terävine silmineen suoraan aurinkoa kohti silmiä räpyttelemättä. Tuota tuskin hän, Meseck itse, kykeni suorittamaan, vaikka hänellä silmien paikalla oli kasvoissa vaan kaksi vaontapaista aukeamaa, joitten kautta pääsi valoa virtaamaan vaan vähän ja jotka tekivät hänelle helpommaksi aurinkoa kohti katsomisen. Mutta tuolla seitsenkymmenvuotiaalla rouvalla taas oli suuret, epämääräisen tummanväriset vielä usein tulta leimuavat silmät, jotka näyttivät tunkeutuvan aina sielun pohjaan saakka. Joka tapauksessa pelkäsi Meseck niitä, eikä olisi uskaltanut niiltä ryhtyä mitään salaamaan. Sillä rouvan ei tarvinnut muuta kuin tarkastella häntä niillä, voidakseen arvata mitä hän ajatteli, ja voi Meseck'ille sanoa, mitä tämä ei oikein itsekään vielä selvästi tiennyt.

Sellainen oli asianlaita ollut jo kun hän juuri oli tänne tullut ensiksi, ja sellaiseksi se jäikin senkin jälkeen, kun hän jo aikoja oli ollut naimisissa rouvan kanssa. Hän oli riippuvainen, alamainen, välimies herran ja rengin välillä, joka sai käskyt ylhäältäpäin ja toimitti ne edelleen alaspäin, tehdäkseen taas toiminnastaan tiliä ylimpään paikkaan. Vieraan omaisuuden hoitaja, ei muuta mitään. Pehtori yhä kuten ennenkin; eroitus oli vaan siinä, että hän ennemmin oli saanut vapaana herranaan "ottaa lapikkaan nousua", kun ei hänen enään sopinut olla paikassaan, ja koettaa onneaan muualla. Mutta nyt täytyi hänen kiltisti pysyä paikallaan, odotella ja pitää asemansa kestävästi, muuten kärsisi koko hänen kaunis suunnitelmansa haaksirikon, ja olisi ollutkin parempi olla kokonaan antautumatta tuollaiseen onnenongintaan, kuin nyt, kun päämäärä jo ehkä oli ampumamatkan päässä, hätiköimisellä pilata koko asia. Kerran täytyi kuitenkin tämän asiaintilan lakata, ja vaikkapa siihen vielä menisi muutamia vuosia niin olihan hän vielä nuori ja voi hankkia itselleen korvausta.

Mutta monasti riehuivat hänessä rajattoman raivon myrskyt, jotka nousivat hänellä aina kurkkuun saakka ja huumasivat hänen mielensä. Silloin tuli kaikki hänen silmissään viheriäksi ja siniseksi ja tuo suuri raskas ruumis alkoi hoiperrella. Sellaisina hetkinä olisi hän voinut yhdellä nyrkiniskulla musertaa ihmisen tai yltyä raivoon itseään vastaan, jos käsillä ei sattunut olemaan ketään, jota vastaan hän olisi voinut riehua.

Nuoruudesta saakka oli hänessä uinunut tämä äkkipikainen vihastuminen ja oli herännyt silmittömiin raivonpuuskauksiin, kuten petoeläin, jonka nenää kutkutellaan. Kotikylässään oli hän senvuoksi tunnettu ja pelätty ja myöskin uudessa paikassa oli hän heti hankkinut itselleen tarpeellista arvonantoa, kun hän kerran iski erästä uppiniskaista renkiä, joka nauroi häntä vasten naamaa, jollakin rautaesineellä päähän, niin että tämä kaatui ääntä päästämättä maahan ja oli kantamalla vietävä pois paikalta. Siitä saakka varottiin ulkotilalla häntä ärsyttämästä ja hänen käskynsä suoritettiin vastustelematta. Työväestön silmissä oli hän todistanut kykenevänsä isännäksi.

Tosin ei hän siten voinut estää monia salaisia pilkkapuheita hänestä ja hänen avioliitostaan leviämästä, ja rengit ja naapurit käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta tehdäkseen takanapäin kepposia tuolle nuorelle aviomiehelle, joka menemällä naimisiin vanhan rouvan kanssa oli hankkinut itselleen sievosen maatilan.

Lieneekö se nyt ollut tuo synkkä tietoisuus hänen hullunkurisesta asemastaan tai tyytymättömyys odotukseen, lieneekö se ollut aavistus vääräänjohtuneesta elämänkäsityksestä tahi tämä kaikki kaikkeen tähän syynä... Useammin kuin ennemmin ja aina yhä useammin uudistuivat Meseck'in sydämessä nämä silmittömän raivon purkaukset, jotka hänen mielensä synkistyttivät ja vaikuttivat kiihoittavasti nenään kuin verihöyryt.

Kun hän siten mitättömien aiheitten johdosta muserteli pöytiä ja tuoleja ympärillään ja takoi päätään seinään, silloin uskalsi vaan yksi ainoa ihminen lähestyä häntä. Se oli hänen puolisonsa. Hänellä oli ehdoton vaikutusvalta häneen. Yksi katse hänen silmistään oli kylliksi saattamaan Meseck'in yhdessä hetkessä tajuntaan. Silloin hän laski kätensä alas, pyyhkäsi sentään myös kädellään epäjärjestykseen joutuneet hiukset matalalta otsaltaan ja katseli ympärilleen kuin havahtuisi hän hurjasta unesta. Ja hän oli taas tuo taipuisa ja alamainen mies kuin kerran ennenkin, kun hän oli ensi kerran joutunut tämän kartanon alueella vallitsevan lumovoiman vaikutuksen alaiseksi.

Melkein taikauskoinen kammo, joka vuosien vieriessä vielä lisääntyi, vallitsi hänessä aina rouvansa läsnäollessa ja jätti hänet ainoastaan niiksi ajoiksi, jolloin hän seisoskeli ulkona pellolla työmiesten luona ja raikas tuuli hänen poskiaan hiveli. Silloin tunsi hän olonsa helpommaksi ja vapaammaksi ja kokosi rohkeutta tulevien päivien varalle. Mutta usein hän myös kiristeli hampaitaan eikä käsittänyt, miksi hän oli niin kauan tyytynyt tähän orjuuttavaan asemaan ja miksi hänen yhä edelleen piti siihen tyytyä. Silloin tuntui hänestä kuin pitäisi hänen kääntää selkänsä kartanolle ja juosta niin kauas kuin hänen jalkansa jaksoivat kantaa, yhä eteenpäin loppumattoman tasangon yli, aina tuonne saakka, missä taivas ja maa sulivat yhteen ja kaikki sumeni harmaaksi usmaksi. Siellä vasta alkoi todellinen maailma, jonne hän aina oli ikävöinyt ja jonne hän ei ollut koskaan päässyt.

Mutta kun hän noin oli mietteisiinsä vaipunut, silloin havahdutti hänet taas todellisuuteen jonkun rengin ääni, joka pyysi määräyksiä, ja kovassa työssä lakkasi ahdistus, kohta uudestaan taas herätäkseen. Kuitenkin häntä aina hillitsi jokin näkymätön voima ja saattoi hänet illan hämärtäessä synkkänä ja alakuloisena kotia lampunvaloon ja hyvinkatetun pöydän ääreen.

Kunpa hän vaan olisi voinut ravistaa yltään pois sen selittämättömän lumouksen, joka yhä aina hänen jäseniään jäykisti heti kun hän pistäytyi pellon ja kartanon auringonvaloisesta eloisuudesta talon etehisen totiseen hämäryyteen ja hänen rouvansa asteli hänen luokseen jostakin sopesta, ylhäältä rappusilta tai alhaalta kellarista.

Hänen rouvansa? Meseck tuskin sai tuota sanaa lausutuksi. Hänen rouvansa kuului kaukaiseen, vieraasen sukupolveen, josta hän jo nuoruudessaan oli kuullut kerrottavan niinkuin jostakin aikoja sitten hävinneestä menneisyydestä. Hänen isänsä vanhemmat, jotka hän oli tuntenut enään vaan vanhoina raihnaisina ihmisinä, lienevät varmaankin kuuluneet jokseenkin samaan sukupolveen. Heitä oli jo aikoja sitten peittänyt nurmi. Mutta tämä rouva, joka oli voinut heidän kanssaan käydä koulua, kuljeskeli vielä reippaana ja väsymättömänä hienon lujan koukerokeppinsä avulla pitkän asuinrakennuksen kyökit, kellarit, varastohuoneet ja kamarit läpeensä, portaita ylös ja portaita alas, niinkuin pahan hengen vainoomana, joka ajoi hänet vuoteelta kello kahden aikaan yöllä lyhyen levon jälkeen ja pidätteli häntä koko pitkän päivän myöhäiseen likelle puoliyötä jalkeilla palvelustyttöjen pelkona.

Ja tämä levoton vanhus, joka veti vertoja jokaiselle miehelle komentelemisessa, tarkastelemisessa ja silmälläpidossa, joka huolehti koko taloudenhoidosta ulkona ja sisällä ja häntä itseään, Meseck'iä, kuletti talutusnuorasta luisine käsineen kuin mitä hyvänsä tyhmää lasta, tämä oli hänen vihitty rouvansa; tämä oli Meseck'ille käsittämätöntä ja tuli yhä käsittämättömämmäksi joka päivä, jonka rouva eteni inhimillisen rajapyykkien ulkopuolelle.

Kun tämä siten yöllä nousi vuoteeltaan ja pukeutuneena koreakukkaiseen turkkilaiseen yövaippaansa kuljeskeli huoneissa ja käytävissä, niin oli kuin kulkisi pitkä menneisyys hänen takanaan ja hänen ympärillään, olleen ja hävinneen muodostama pilvi, aavemaisten varjojen rykmentti, jossa Meseck luuli loppupäässä tuntevansa myös kuolleen edeltäjänsä hengen. Silloin kammostutti häntä, niinkuin kammostutti palvelustyttöjä, joiden makuukamarin ovelle rouva ylösnousun merkiksi koputti, niin että kaiku kumeasti vieri koko uinuvan talon läpi, ja Meseck'in mieleen hiipi ajatus siitä, miten hän ehkä itsekin kerran tulisi tässä aaveitten rivissä toisten kanssa tanssielemaan tuon rauhattoman vanhuksen ympärillä ja tekemään henkilökohtaista tuttavuutta edeltäjänsä kanssa, näyttäytyäkseen yhdessä hänen kanssaan satavuotiaan vanhuksen kolmannelle miehelle ja taas myöhemmin heidän molempain kanssa neljännelle miehelle ja niin edelleen loppumattomiin. Sillä tämän rouvan miehet näyttivät olevan kuin ikivanhan saarnipuun lehdet, jotka puhkeavat kevätauringon paisteeseen, syysmyrskyissä lakastuneina putoavat maahan ja asettuvat loppumattomana jonona toistensa sijaan. Puu itse seisoo pystyssä, synkänharmaana ja lahonneena, ojentaen ylös myrskytaivasta kohti huojuvat käsivartensa, kuin synkän kauhun valtaamana siksi ettei itse voi kuolla.

Niin, tässä oli Meseck'istä asian kauheus ja varsinainen perustus siihen, miksi kammo, joka hänen ensi kertaa nähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen oli karsinut hänen selkäpiitään ajan kuluessa yhä kasvoi, eikä haihtunut. Rouva ei näyttänyt vanhenevan. Eräälle varmalle asteelle oli hän saapunut: kasvot olivat hiukan kurtistuneet, vartalo jonkunverran käynyt kumaraksi, tuuheisiin hiuksiin ilmaantunut pari hopeista suortuvaa lisää, mutta ei liian useita; ja vielä olivat kaikki hampaatkin säilyneet. Ja sellaiseksi hän jäi. Vuosien pitkään ei hänessä ollut huomattavissa mitään muutosta. Aika näytti liukuvan hänen ohitseen jälkiä jättämättä. Kun hän ei kuljeskellut talossa tai pihalla, tavattiin hän puutarhasta, jossa hän kaivoi lapiolla ojaa vihannespenkkien ympärille, tai istui jossakin ikkunanurkassa edessään keltapilkkuisiin siannahkakansiin sidottu kirja, jota hän, lehden toisensa jälkeen kääntäen, lueskeli vitkalleen. Tavallisesti se oli joku kansantajuinen filosoofinen tai luonnontieteellinen kirjoitus sielun kuolemattomuudesta tai maailmankaikkeuden rakenteesta, ja aina vuosisadan alkupuolelta sekä jonkun unhoittuneen kirjailijan tekemä; kaikki nämä kirjoitukset olivat osia vaatimattomasta perhekirjastosta, jotka siirtyivät sukupolvelta toiselle, painettuina suurin jäykin kirjaimin ja tukevalle paperille.

Lapsuudesta saakka oli vanhuksella ollut kiintymystä kirjoihin, eikä hän voinut niitä nytkään unhoittaa. Koska hän oli pitkänäköinen, käytti hän lukiessaan silmälaseja. Niin hän istuskeli hiljaa usein tuntikausia ja seurasi rivi riviltä etusormellaan tai sukkapuikolla, niinkuin ei hän tahtoisi antaa yhdenkään sanan tuosta kallisarvoisesta sisällyksestä joutua hukkaan. Silloin avautuivat hänen sielulleen aavat, oudot näköalat, ja tuo etsivä henki vaelteli elämän synkkyyksien läpi kunnes lepäsi jossakin autuaallisessa maanääressä jossa vihdoinkin valautui rauhaa ja huojennusta levottomimpaankin sydämeen. Kun hän noin istuskeli uppoutuneena syvälliseen mietiskelemiseen ja pohtimiseen, oli hän täydelleen vanhan, viisaan huuhkajan näköinen, joka suurine pyöreine silmineen läpäisee ympäröivän yön synkkyyden ja selvittelee salaisuuksia, jotka jokaisen muun katseille jäävät selviämättömiksi.

Kuitenkin hän puhui harvoin siitä, mikä häntä syvimmin liikutti. Kenelle hän olisikaan voinut avata sisäisen elämänsä? Hänen ympäristönsä oli tylsää ja typerää. Näistä mataloista otsista, joita hän ympärillään näki, kilpistyi jokainen hienompi sana takaisin voimattomana. Hänen miehensä ei ollut hänelle muuta kuin myöhäänkehittynyt lapsi. Hänen ensimäinen avioliittonsa oli jäänyt hedelmättömäksi, niin kiihkeästi kuin hän olikin toivonut lasta. Ehkä oli tämä toteutumaton toivomus noussut hänelle päähän, koska hän oli tullut omituiseksi ja kummalliseksi ja käyttäytyi tavalla, jota ei kukaan hänen ympärillään käsittänyt. Nyt oli hän korkealla iällään mennyt naimisiin nuoren kehittymättömän miehen kanssa, korvatakseen siten lapsen puutteen. Hänen mieheensä kohdistui hänen äidillinen huolenpitonsa. Ensimäiselle miehelleen hän oli ollut aviovaimo, — vaikkakin hänellä oli ollut monta tyydyttämätöntä mielihalua — hän, tämä komea, rehevä nainen, tuolle sairalloiselle, aina itsestään huolehtivalle pikku miehelle, jossa hän oli rakastanut enemmän opettajaa kuin miestä. Nyt oli tuo kaikki sammunutta ja kuollutta, mutta niinkuin olisi jokin salainen voima häntä pakoittanut korjaamaan nuoruutensa erehdyksen ja korvaamaan hinnasta mistä hyvänsä laiminlyöntinsä, oli hänen vaalinsa osunut tällä kertaa terveeseen, punaposkiseen, minkään tietämistuskan heikentämättömän elinvoiman täyttämään mieheen.

Taaskin traagillinen erehdys! Liian myöhäistä! Tuo toinen mies ei voinut seitsenkymmenvuotiaalle enään tarjota sitä, mitä viisi vuosikymmentä aikasemmin ensimäisen miehen olisi pitänyt olla ja mitä hän ei ollut. Nyt se oli ohi! Oikea hetki oli mennyt! Tämä nuori mies oli hänen silmissään korkeintaan vain suuri, tuhma, typerä lapsi, jota hän itse ei ollut kertaakaan sylissään kantanut, ja josta hän ainoastaan hyvinä hetkinään voi kuvitella, että se oli hänen omansa. Silloin hän hoivasi ja lellitteli häntä äidillisellä hellyydellä ja pisti hänen suuhunsa parhaat palat.

Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän kantoi salaisesti sydämessään äänetöntä vihankaunaa miestään kohtaan ja vartioitsi hänen jokaista liikettään kademielisellä epäluuloisuudella. Sillä rouva huomasi kyllä, että ainoastaan jonkunlainen eläimelle ominainen alistuvaisuus ja samalla pelko hallitsi häntä ja voi joka hetkessä muuttua vastakohdakseen. Mutta silloin olisi kaikki menetettyä, sen rouva tiesi. Senvuoksi ei Meseck saisi koskaan päästä tajuamaan omaa merkitystään. Hänen piti jäädä tuomittuna seisomaan sille paikalleen, jolle hän, rouva Meseck, oli hänet asettanut. Niinkuin eiäintenkesyttäjä nainen täytyi hänen lakkaamatta pitää miestään silmällä ja milloin hyvyydellä milloin ankaruudella pakoittaa häntä pysymään velvollisuuksissaan. Senjälkeen kun Meseck oli häneen kerran tottunut, ei hänen mieleensä saanut juolahtaa mikään vieras ajatus, varsinkaan ei mikään vieras nainen.

Niin vartioi rouva miehensä askeleita kateellisemmin kuin joku äiti, ja jos hän ei voinut aina olla hänen jäljissään, koetti hän jälkeenpäin kuitenkin lävistää hänet katseillaan saadakseen perinpohjin selville, mitä hänen sielussaan liikkui.

Eräänä päivänä, — he olivat olleet suunnilleen kaksitoista vuotta avioliitossa — ol; Meseck iskenyt silmänsä erääsen nuoreen palvelustyttöön, joka vast'ikään oli tullut talon palvelukseen. Tämä oli kookas ja vaaleaverinen, voimakaskasvuinen ja muodoltaan rehevä jota rehevyyttään hän uhmaten piti nähtävillä kun hän kävellessään taivutti päätänsä ja rintaansa taaksepäin ja huojutteli ruumistaan kupeiltaan. Silloin hänen katseensa näytti ylpeästi tarkastelevan hänen omaa rehevyyttään, kuin tahtoisi se sanoa: Näyttäkää minulle yksikään, joka voi vetää minulle vertoja! Kuka minut tahtoo tai kuka minua ei tahdo? Tehkäähän vaan yritys! Kentiesi te saattekin minut!

Ja kaikki yrittivät, mutta ei kukaan suoriutunut saamatta tuntuvasti kynsilleen. Sillä tuon viekastelijan katseet ja ryhti lupasivat enemmän kuin mitä hän tositeossa täytti. Hänen kasvonsa olivat pyöreämuotoiset ja pehmoset, huulet avoimet suuteluun, ja somasti kaartuivat korkealle kammatut hiukset kapean otsan ympärillä, mutta teräksensiniset silmät vilkkuivat keimailevina ja samalla kylminä. Piikatytöksi hän oli huomiotaherättävä ja harvinainen. Hänen emäntänsä eivät olleet häntä oikein kärsineet, hän vaihteli usein paikkojaan ja sai lopulta vaan vaivoin palveluspaikan. Niin hän eräänä päivänä osui tulemaan ulkotilallekin. Siellä tarvittiin juuri palvelijatarta, jonka tehtävänä olisi keittää miehille ja joka osaisi lypsää, mutta myöskin muuten olisi perehtynyt taloustoimiin, ja kun oli vaikeata saada palvelusväkeä tänne kaukaiseen yksinäisyyteen, niin päätti rouva Meseck, kaikista salaisista arveluttavuuksista huolimatta, ottaa tuon kauniin Augustan koetteeksi palvelukseensa, mutta heti ensimäisen epäilyksen synnyttyä ajaa hänet pois.

Tyttö puolestaan, sen vaistomaisen ymmärtämyksen avulla, joka niin usein yhdistää salaisesti kahta toisilleen vihamielistä naista, tissi aivan tarkoilleen, mitä hänellä oli odotettavissa emäntänsä puolelta ja oli sen mukaan sovitellut suunnitelmansakin. Hän oli väsynyt kiertelemään maita mantereita kartanosta toiseen ja tahtoi vihdoinkin pujoittautua johonkin lämpimään pesään pysyväisesti. Siihen tarkoitukseen näytti hänestä juuri Meseck'in kartano sopivalta. Mikä olisi helpompaa kuin riistää vanhalta rouvalta ja kiehtoa puoleensa tämän nuori aviomies? Miehen kanssa hän sitten kyllä osaisi sopia yhteisestä taistelusta, rouva-vanhusta vastaan ja tehdä viimemainitulle elämän niin karvaaksi, että hän muuttaisi manalle paljaasta suuttumuksesta. Silloin olisi paikka avoin ja senlisäksi tehtynä hyvätyö, kun tuo vanha noita, joka ei voinut kuolla, olisi tullut autetuksi hyvin-ansaittuun lepoon, mutta tämä paljon kärsinyt miesraukka taas olisi saanut nuoren, soman emännän. Tämä oli hän itse, — ja hän näki jo itsensä rouva Meseck'in laadullisena seuraajana, mahtava avainkimppu kupeella, kun hän seisoi runsasvarastoisessa ruokahuoneessa ja jakeli piioille vähäisinä annoksina leipää ja sianlihaa. Sillä taloudenhoidosta tahtoi hän itse pitää huolta, jotta siihen tulisi yhdenmukaisuutta, ja niinkuin _hän_ oli ennen nälkää nähnyt, niin tahtoi hän sitten hyvittää sen kostamalla samalla tavalla toisille.

Siihen oli tie tosin vielä pitkä, ja hän itse oli yhä ainoastaan köyhä palvelustyttö, jonka täytyi monasti laskeutua karkeaolkiselle vuoteelleen nurisevin vatsoin; silloin hän usein kiristeli hampaitaan, kun ei voinut astua askeltakaan likemmäksi päämääräänsä, vaikka oli jo ollut useampia kuukausia palveluksessa tilalla ja joka päivä joutui niin ja niin monasti herran nähtäviin. Tämä taas ei näyttänyt ollenkaan kääntävän häneen huomiotansa tai ei ainakaan ollut sitä tekevinään, — sillä niin paljon Augusta sentään luuli huomaavansa että Meseck heitti useasti sivultapäin kapeitten silmäluomiensa välistä sangen merkitsevän katseen hänen täyteläisiin, paijaisin käsivarsiinsa, kun hän heilauttamalla kaasi ruuanjätteitä ja perkeillä täytetyn sangon sikoruuheen tai hankasi hajanaisella pajuluudalla kyökin ruskeanpunaista tiilikivilattiata. Silloin tapahtui usein, että Meseck ikäänkuin sivumennen kosketti hänen käsivarsiaan tai hartioitaan, mutta kääntyi heti poispäin ja murahti olkansa takaa jonkun äreän käskyn. Sillä tavallisesti pistäytyi samassa hetkessä jostakin talon pimeästä loukosta esiin heidän eteensä rouva Meseck ja keskeytti väliintulollaan, heittäen heihin lyhyen, terävän katseen, kaiken enemmän toiminnan.

Niin kuluivat kuukaudet toistensa jälkeen ja kaikki lähenemisen mahdollisuus näytti vanhan rouvan valppauden vuoksi kadonneen. Tuskin koskaan jätti tämä kartanoa käydäkseen kylässä, eikä hän ollut läheisessä piirikaupungissa enään moniin monituisiin vuosiin käynyt. Niinkuin sotilas sodassa pysyttelihe hän vartiopaikallaan eikä väistynyt asemiltaan, vaikka teki tosin olon siinä itselleen helpommaksi kuin muut, sillä häntä vaivasi unettomuus ja hän huomasi tämän jonkinlaiseksi ajankulutuskeinoksi, samantapaiseksi kuin tulen kanssa leikitteleminen. Niin, missä muut olisivat murtuneet, siinä näytti tuo ikuinen ympäriinsä-kuljeskeleminen ja vaaniskeleminen teroittavan hänen henkisen silmänsä näkökykyä ja virkistävän hänen voimiaan uudelleen.

Mutta vihdoin eräänä päivänä tuli ratkaisu. Aivan äkisti, kuten ihmiset arvelivat. Mutta sen tiesi rouva Meseck itse parhaiten. Jo tuon päivän edellisenä yönä oli hän tuntenut, miten jotain näkymätöntä ja tuntematonta hiipi hiljaan hänen vuodettaan kohden, kun hän siinä makasi ja valppaan henkensä silmäin edessä käänteli elämänsä lehtiä yhden toisensa jälkeen. Yhdenmukaiset kynänpiirrokset peittivät näitä lehtiä, alkaen aina ensimäisestä, tuskin enään luettavasta, koukeroisen, madonsyömän folionidoksen sivusta nykypäiviin saakka, jotka ehkä vetäisivät viimeisen kynäpiirroksen koko tämän pitkällisen ja kuitenkin niin vaihtelua puuttuvan elämäntyön päätökseksi. Kuka sen tietää? Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja kyllästyneemmäksi kuin koskaan ennen. Lehti lehdeltä taaksepäin aivan loppumattomiin aina samat tyhjät sanat, aina sama yksitoikkoinen sisällys: elämisen täytymystä, aina yhä elämisen täytymystä ei mitään varten ja yhä vaan ei mitään varten, ainoastaan koska nyt kerran oli olemassa eikä voinut päästä pois, ennenkuin sai kutsun. Keneltä sai kutsun? Mihin sai kutsun?

Ei sentään, olihan valoa häntä ympäröivässä sankeassa pimeydessä. Yksi ainokainen tähti loisti lempeänä ja suloisena yön halki, kuka tiesi, kuinka kaukana, mutta hän huomasi kuitenkin, että hän oli tullut sitä yhä lähemmäksi elämänsä radalla, ja että hän jonakin päivänä tulisi pysähtymään aivan sen eteen, jossa hän sitten loistaisi kuten aurinko eikä koskaan sammuisi enään. Tämä oli luottamus johonkin parempaan maailmaan ja kauniimpaan elämään, jossa kaikki ne kukat tuoksuaisivat, joita hän täällä oli turhaan ikävöinyt. Sillä koleata ja viluista oli hänen ympärillään aina lapsuudesta saakka ollut. Iälliset vanhemmat, kun hän oli ilmestynyt myöhästyneenä ja pyytämättömänä taivaan lahjana, hoitivat häntä enemmän velvollisuudentunnosta kuin rakkaudesta, ainaisena täysikasvuisten sisarusten silmätikkuna, koska hän oli vähentävä heidän perintöosuuksiaan, sitten, kun nämä olivat lyhyessä ajassa toinen toisensa jälkeen rutostitappavan taudin surmaamina muuttaneet manalle, äkkiä koko tilan ainokaisena perillisenä ja siitä saakka ikäänkuin menetetyn lapsuuden korvaukseksi saaden iäkästen vanhempainsa puolelta nauttia ylenmäärin liian myöhäistä hellyyttä, kohta sen jälkeen joutunut orvoksi ja mennyt varhain naimisiin. Ja tämä hänen ensimäisen avioliittonsa pitkän pitkä tie! Kuinka paljon iloa hän olikaan odottanut tuosta sivullaan vaeltavasta miehestä, johon hän oli lapsellisen haaveellisuuden valtaamana liittynyt, jotta tämä valaisisi hänen kehittymättömälle hengelleen kaikkia tämän maailman himmeästi aavistettuja ihmeitä, ja kuinka kuivana ja paahtuneena lepäsikään nyt tuo tie, jota hän oli miehensä kanssa kulkenut, kauas, kauas taaksepäin, aina sinne saakka, missä se häipyi hämäryyteen! Kuinka turhia olivatkaan toiveet olleet! Ja turhaa kaikki, mitä hän oli elämältä uneksinut! Mutta hurjassa onnenjanossaan hän ei ollut pysähtynyt pyrkimyksessään, vaan oli yhä uudestaan ojentanut huuliaan juodakseen.

Ja nyt.... Eikö hän tuntenut, miten tuolta hämäryydestä jotain hiipi esiin ja kyyristyi hänen vuoteensa kulmalle? Oliko se kuolema, joka istui hänen vieressään ja laski kätensä hänen rinnalleen, niin että hänen henkeään ahdisti? Kauhistuneena kohoutui hän ylös ja pyyhki läähättäen hien kylmältä otsaltaan.

Ympärillä talossa vallitsi mitä syvin äänettömyys. Ainoastaan viereisessä huoneessa oleva kello jatkoi edelleen lohdutonta tikitystään, ilmaisten joka heilahduksella tulluksi yksi hetki likemmäksi loppua. Kuinka monta sellaista heilahdusta olikaan tarvittu, ennenkuin tähän hetkeen oli saavuttu, mutta nyt olikin varasto, joka kerran nuoruudessa oli näyttänyt tyhjentymättömältä, loppunut, ja viimeiset tikitykset kaikuivat loppuunkuluvan koneiston seiniin. Mutta vuoteellaan toisen seinän vierustalla nukkui kolmikymmenvuotias isäntä nuoruuden sikeätä unta, ja jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä jostain uneksi, uneksi hän ehkä siitä, että pääsee nyt pian vapaaksi vanhasta noidastaan. Silloin ryhtyy hän suurine, jykevine kourineen hoitamaan isänsä taloa ja kaikkea omaansa, jota hän oli tähän päivään saakka niin varovasti hoitanut ja sitkeästi säilyttänyt. Ja hän ottaisi itselleen nuorikon, jonka ensimäisenä tehtävänä olisi kääntää kaikki ylösalaisin, ja he molemmat nauraisivat rouva-vanhusta vielä hänen hautaansa, häntä, joka oli ollut niin tuhma, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jonka isoäiti hän olisi aivan hyvin voinut olla! Ja tämä kaikki voisi tapahtua jo huomenna tai ylihuomenna. Mutta hänen, rouva Meseck'in, hauta tulisi häviämään ja rikkaruoho sen päällä rehoittamaan. Sillä se uusi tulisi varmaankin pitämään tarkkaa huolta siitä, että vanhuksen muisto kasvaisi umpeen ja häviäisi jäljettömiin. Ja jospa se olisikin juuri Augusta, joka tänne asettuisi hänen jälkeensä ja ottaisi haltuunsa hänen vuoteensa!

Vuoteessaan istuvan vanhuksen ruumista karsivat kuumat ja kylmät väreet, kun nämä ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Miksi hän olikaan ottanut taloon tuon röyhkeän, keimailevan naikkosen! Nyt oli onnettomuus tapahtunut tai voi kuitenkin minä hetkenä hyvänsä tapahtua. Tosin hän ei ollut vielä saanut vaanituksi mitään epäilyttävää, mutta kuka tuntee nuoruuden ja himokkaisuuden salatiet, ja joka tapauksessa oli tuo läpikavala nainen tarkoitellut rehevää, komeaa isäntää. Ja Meseck? Hän kyllä ottaisi vastaan, mitä hänelle tarjoutuisi. Hän tulisi juomaan, tutkimatta suuresti pikarin sisältöä. Mitä hän, vanhus, voikaan sitten hänelle antaa! Tiesikö Meseck mitään siitä kaikesta äidillisestä hellyydestä, jota hän hänelle tuhlasi? Hän käytti sen' hyväkseen niinkuin olisi se ollut aivan itsestäänselvää, ja meni tiehensä. Ja hän pelkäsi rouvansa katsetta. Minkätähden? Koska hän odotteli rouva-vanhuksen kuolemaa ja huomasi, että hänen ajatuksensa olivat paljastuneet, kun hän koetti kestää rouvan katsetta. Siinä juuri oli asian ydin! Tämä oli se salaisuus, jota Meseck oli sydämessään hautonut ja koettanut häneltä piiloitella. Mutta vanhus oli viisaampi kuin hän ja hän kyllä sen vetää vielä päivänvaloon. Heti paikalla tahtoi hän huutaa Meseck'in hereille ja kysyä häneltä asianlaitaa.

Nämä ajatukset saivat hänen vanhat, kuihtuneet kätensä puristumaan nyrkeiksi. Hän kuunteli hetkisen tähystellen nukkuvaa miestänsä kohti. Mutta mitä tämä merkitsi? Ei hiiskahdustakaan kuulunut pimeydestä hänen korviinsa. Ei näyttänyt mitään liikkuvan tai olevan valveilla. Äänetön hiljaisuus kaikkialla ympärillä. Tai erehtyikö hän? Oliko hän hereillään? Näkikö hän unta? Lähenevä kuolemako se jääkylmin henkäyksin hänen kasvojaan hiveli, niin että hänen tajuntansa tylsistyi? Hän tahtoi huutaa, mutta ei ääntäkään noussut hänen rinnastaan. Niinkuin kouristustaudin valtaamana hän istui vuoteellaan ja kuunteli kaula kuroitettuna. Ja jospa hänen miehensä todellakin olisi noussut vuoteeltaan ja salaa hiipinyt pois? Jospa hän olisi käyttänyt hyväkseen rouvansa nukkuma-aikaa hiipiäkseen palvelustytön luo kamariin, mutta hän itse, rouva, makasi täällä, voimattomana kulkemaan hänen jälkeensä, kuolinvuoteellaan, ypöyksin ja hyljättynä taistellen äänetöntä, kauheata taistelua kuoleman kanssa. Ja aamulla aikaisin löydettäisiin hänet kylmänä ja kalpeana vuoteellaan. Silloin voisivat nuo molemmat, jotka nyt keskenään pitivät ilojaan, periä hänet ja ilkkuillen nauraa häntä. Kirotut olkoot he!

Vanhuksen tajunnan voimat pettivät ja uupuneena vaipui hän taaksepäin tyynylle.

Seuraavana aamuna, kun hän pitkän unettoman yön jälkeen avasi silmänsä, tunsi hän olonsa helpommaksi. Mutta kun hän aikoi lähteä liikkeelle, huomasi hän, että hänen jalkansa eivät täyttäneet tehtäviään. Hänen täytyi istuutua nojatuoliin, muutoin olisi hän kaatunut. Tämä oli samanlaista heikkoutta kuin yöllä oli ollut.

Hänen miehensä tuli sisään ja puheli hänen kanssaan. Rouva vastaili niukasti ja tutkisteli hänen kasvojaan, mutta ei voinut saada selville, oliko hän nähnyt, unta vai ei. Meseck kysyi, oliko noudettava lääkäri. Rouva kiitti ja kielsi sitä tekemästä. Tämä sairaus ei merkitse mitään. Siitä kohtauksesta, joka hänelle oli yöllä tapahtunut, ei hän puhunut sanaakaan.

Hänen miehensä meni ulos. Kun rouva oli yksin, palasivat ajatukset takaisin, nuo kauhistuttavat ajatukset, jotka vielä tulisivat tekemään hänet hulluksi. Talossa supistiin ja kuiskittiin. Jotain salaperäistä hiiviskeli ympäriinsä ja pujahteli ovien ja seinien kautta. Nähtävästi tehtiin nyt suunnitelmia hänen kuolemansa varalta.

Älkäähän vielä! sähisi hän purren hampaitaan yhteen. Hän kysyi Augustaa. Tyttö kuului olevan kasvitarhassa perunoita kuokkimassa. Oliko herra pellolla? Ei, hänkin kasvitarhassa.