II.

Ensi vuosina, kun luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa, vietettiin elokuun seitsemättätoista päivää aivan tavallisen syntymäpäivän tapaan koristamalla vain kukilla kahvipöytä ja asettamalla lehtikiehkuroita luutnantin kupin ympärille. Lähimmät naapurit tulivat onnittelemaan, ja heille tarjottiin niinkuin tavallisissakin kutsuissa kahvia ja mehua ja punssia ja totia sekä illallista kello yhdeksältä. He huvittelivat juttelemalla niitä näitä, ja illallisen jälkeen siirrettiin tavallisesti pöytä pois salista, jotta voitaisiin hiukan tanssia.

Mutta varmaankin levisi pitäjälle sellainen huhu, että nämä pienet syntymäpäiväkestit olivat varsin hauskoja, ja kun ei koskaan tullut kysymykseenkään lähettää kutsukortteja, vaan kuka hyvänsä oli tervetullut, niin kerääntyi sinne vähitellen yhä enemmän väkeä.

Perheet kasvoivat myöskin, ja niin pian kuin lapset pääsivät omin voimin liikkeelle, piti heidänkin päästä Mårbackaan juhlimaan luutnantti Lagerlöfiä. Sattuipa varsin usein niinkin, että ne naapureista, jotka olivat olleet mukana alusta alkaen, ottivat mukanaan vieraansakin, jotka sattuivat talossa olemaan.

Yksinäiset nuoret herrat, jotka niihin aikoihin ajoivat useinkin penikulmamääriä saadakseen hiukan tanssia, ottivat tavakseen tulla elokuun seitsemäntenätoista päivänä onnittelemaan luutnantti Lagerlöfiä, ja pitkämatkaiset sukulaiset, jotka kesäisin kävivät Mårbackassa, asettivat vähitellen matkansa aina siten, että he saattoivat olla viettämässä hänen syntymäpäiväänsä.

Ja koska aina oli kaunis ilma elokuun seitsemäntenätoista niin kauan kuin luutnantti Lagerlöf eli, niin vieraat huvikseen kulkivat aina katselemassa hänen rakennuksiaan ja puutarhalaitteitaan. Milloin oli paljon nuorisoa koolla, aloitettiin tanssi jo ennen illallista. Hauskaa ja hupaista heillä oli kylläkin, vaikkei sen hauskempaa kuin muuallakaan.

Mutta sitten asettui syystä tai toisesta luutnantti Adolf Hedberg ja hänen nuori, kaunis rouvansa asumaan itäiseen Ämtervikiin. Ja seuraavalla kerralla, kun luutnantti Lagerlöf vietti syntymäpäiväänsä, saapui kesken juhlaa vanha talonpoikaisvaimo keittiöön tarjoten myötäväksi korillista munia. Hänet käskettiin heti pois, sillä ei kellään ollut aikaa ostaa munia kesken pitohommia, mutta hän ei kadottanut rohkeuttansa, vaan läksi koreineen verannalle, missä luutnantti istui herravieraittensa ympäröimänä. Hän ei arastellut seuraa, vaan liikutteli niin sukkelasti kieltään ja oli niin tungetteleva, että luutnantin täytyi ostaa munat päästäkseen hänestä eroon. Mutta kun eukko oli saanut rahat ja pistänyt ne hameentaskuunsa, niin ei hän tahtonut vieläkään poistua, vaan halusi tietää, keitä muut herrat olivat, ja arvosteli ehkä liian vapaasti heidän ulkomuotoaan. Lopuksi arveli nuori luutnantti Hedberg, joka myöskin oli läsnä, että pila meni liian pitkälle, ja siksi hän avasi vähäsanaisen suunsa ja sanoi:

»Kyllä on parasta, että lopetat jo tämän pilan, Hedda.»

Silloin talonpoikaiseukko kiiruhti pois ja antoi miehelleen pienen korvapuustin huutaessansa:

»No, mutta Adolf, kuinka voit olla niin ilkeä, että annat minut ilmi!»

Vahinko se olikin, sillä hän oli niin hyvin naamioitu ja oli puhunut niin mainiosti Värmlannin murretta, ettei kukaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että eukko olisi voinut olla suloinen tukholmalaisrouva.

Mutta tämä pieni pila oli pannut liikkeelle muut kyvyt, ja illemmalla oli Kristofer Wallroth alkanut laulaa Erik Böghin lauluja. Ei hänellä ollut erikoisen suurta ääntä, mutta hän pani sitä enemmän huolta esitykseen, ja kaikki hänen kuuntelijansa olivat aivan pakahtua nauruun. Ja loppujen lopuksi oli sotatuomari Afzelius sitonut silkkiliinan päähänsä ja heittänyt viitan hartioilleen ja lausunut ja laulanut laulun _Emelies Hjertebanken_. Ja siitä tuli tietenkin koko illan loistonumero, sillä sotatuomari oli suurenmoinen näytellessään nuorta, hentomielistä tyttöä.

Kaikkien näiden esitysten aikana oli lukkari Melanoz varmaankin harmitellut, että vain kaupunkilaiset kykenivät tuottamaan tällaista huvia luutnantille ja hänen vierailleen. Hän arveli sen loukkaavan hänen kunniaansa.

Ja seuraavana vuonna hän vei voiton kaikista muista, luutnantti oli näet lahjoittanut joukon pieniä kiväärejä, jotka olivat valmistetut kotona Mårbackassa, Östanbyn koululle, jotta lapset oppisivat sotaharjoituksia. Olipa hän lähettänyt vanhan kersantinkin koululle opettamaan lapsille ensi otteita. Tämän johdosta lukkari marssi koululaistensa kera Mårbackaan luutnantin syntymäpäivänä.

Heillä oli lippu joukkueensa etunenässä, he rummuttivat rumpua, ja heillä oli kiväärit olalla. Näyttipä siltä, kuin kokonainen sotajoukko olisi marssinut lehtikujaa myöten heidän saapuessaan Mårbackaan. Heitä oli niin paljon, että saattoa riitti renkituvalta verannalle saakka, minne lukkari, joka johti joukkoa, pysähdytti heidät.

Ensin hän sanoi parilla sanalla, että lapset olivat tulleet kiittämään luutnantti Lagerlöfiä, koska hän oli ajatellut, että heidän ruumiinsa tarvitsi yhtä paljon kehitystä kuin heidän sielunsakin. Sitten hän antoi heidän näyttää, miten he osasivat marssia ja kääntyä oikealle ja vasemmalle ja sulkea rivinsä ja tehdä kunniaa.

Lukkari on keksinyt siten hauskan yllätyksen, luutnantti oli kovin onnellinen, ja hänen vieraansa hyvillään.

Helppo on myös käsittää, mitä vanha emännöitsijä ja mamselli Lovisa ja rouva Lagerlöf ajattelivat tästä, kun heidän kesken suuria pitoja täytyi hankkia kahvia ja leipää kuudellekymmenelle lapselle. Joka vuosi tämän jälkeen he muistivat kauhulla suurta lapsilaumaa ja toivoivat, ettei lukkari toista kertaa tulisi niin suuren miesjoukon kera taloon.

Tänä samana päivänä, jolloin lukkari saapui lapsineen onnittelemaan, olivat insinööri Noreen ja hänen rouvansa tulleet ajatelleeksi, miten sopimatonta oli, että toispaikkakuntalaiset yksin huvittaisivat luutnantti Lagerlöfiä ja hänen vieraitaan elokuun seitsemäntenätoista. Illemmällä oli kaunis kuutamo, ja silloin insinööri heitti hartioilleen lyhyen, mustan samettiviitan ja painoi päähänsä höyhenillä koristetun barettilakin, ja Emelie-rouva pukeutui vanhanaikuiseen, puhvihihaiseen pukuun. Ja sitten he esittivät hiekkakäytävällä verannan alapuolella kohtauksia Börjesonin Eerik XIV:stä. Tämä kuutamokohtaus oli kauniimpi kuin mitä kukaan saattoi kuvailla mielessään, sillä Erik Noreen oli niin kokonaan eläytynyt kuningas Eerikin osaan, että tuntui siltä, kuin jokainen sana olisi lähtenyt hänen omasta sydämestään, ja hänen vaimonsa oli ihmeen suloinen ja ujo ja hiukan pelokas, niinkuin Kaarina Maununtyttären tulikin olla.

Seuraavana vuonna oli enemmän väkeä kuin koskaan ennen Mårbackassa elokuun seitsemäntenätoista. Vaunuja ja kiesiä ja kärryjä toistensa jälkeen ajoi pihalle. Seitsemänkymmentä, niin, ehkäpä kahdeksankymmentäkin henkeä saapui taloon lyhyenä hetkenä. Tietysti oli kaikkialle levinnyt huhu, että sinä päivänä saatiin nähdä ja kuulla Mårbackassa paljon hauskaa, mitä ei muualla ollut tarjona.

Mutta sillä kertaa luutnantti oli oikein hämillään, kun vieraille ei ollutkaan mitään erikoisempaa tarjottavana. Tänä päivänä olivat kestit Mårbackassa aivan tavallista laatua. Nuoriso sai ruveta tanssimaan hyvissä ajoin iltapuolella, herrat istuivat jutellen totilasiensa ääressä, vanhemmat naiset olivat käyneet vierashuoneeseen istumaan ja nauttivat marjoja ja makeisia. Ei kellään ollut ikävä, sillä sotatuomari Afzelius ja rovasti Hammargren toisella ja rouva Hedda Hedberg ja rouva Nana Hammargren toisella puolella osasivat erinomaisesti ylläpitää seurustelua. Mutta kukaan ei näyttänyt ajatelleen minkäänlaista esiintymistä. Ei edes tavallista syntymäpäiväpuhetta pidetty.

Luutnantti silmäili joka taholle. Ei missään näkynyt salaperäisiä ilmeitä eikä kiireellisiä valmistuksia.

Kun alkoi hämärtää, saapui paljon väkeä koko ympäristöstä Mårbackaan. He seisoivat suurin joukoin leveällä hiekkakäytävällä asuinrakennuksen edustalla ja odottivat. Luutnantin mielestä oli vahinko, että kaikki nuo ihmiset olivat vaivautuneet paikalle. Eihän nyt ollut mitään nähtävää.

Kun illallinen oli syöty, huomasi hän kuitenkin vähäistä jännitystä ja odotusta seurassa.

Kukkasin koristettu tuoli kannettiin hänen eteensä ja häntä pyydettiin istumaan siihen. Ja tuskin hän oli seurannut kehoitusta, niin vahvat käsivarret nostivat hänet ilmaan. Jan Asker viritti marssin, herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja pitkä saatto läksi vaeltamaan pimeään yöhön. Mutta kauan ei tarvittu pimeässä kulkea. Askeleet suuntautuivat puutarhaan, ja niin pian kuin oli käännytty päärakennuksen nurkkauksesta, levisi koko alue silmien eteen kirjavien lyhtyjen valaisemana.

Luutnanttia kannettiin valaistuja käytäviä pitkin aina pikku puistoon saakka. Ensi kertaa Mårbackassa oli yritetty saada aikaan tällaista ilotulitusta, ja luutnantti hämmästyi suuresti nähdessään puutarhan niin kauniina. Saattoiko tämä olla sama maapalsta, missä hän ja vanha puutarhuri olivat paaluttaneet teitä ja mitanneet penkereitä vain muutamia vuosia sitten?

Kaikilta tahoilta kajahti ihastuksen huudahduksia. Miten synkiltä ja salaperäisiltä pensaikot näyttivät, miten syvät ja loppumattoman pitkät käytävät olivat lehväholvien alla! Miten kauniilta kukkaset hohtivat vivahtelevassa valossa, ja miten tuhannet lehdet riippuivat puitten oksilla kuin kallisarvoiset, moniväriset uutimet!

Saatto pysähtyi keskelle puistoa hakatulle aukiolle. Luutnantin tuoli laskettiin maahan, ja hänen valon häikäisemät silmänsä suuntautuivat suoraan luolaan, joka oli rakennettu kukista ja lehdistä. Siellä Flora seisoi jalustalla pienten keijujen ympäröimänä ja lauloi ihanalla äänellä kiitoslaulun puutarhan luojalle.

»Tiesinhän minä», huudahti luutnantti kauniille kukkaisten jumalattarelle, »tiesinhän minä, ettet sinä, Hedda, ollut unhottanut minua.»