Chapter 2 of 2 · 3065 words · ~15 min read

Part 2

Nuoresta miehestä oli tosin hyvin vaikeata jäädä tähän paikkaan toimettomaksi, kun oli epävarma sisarensa kohtalosta, mutta, hän piti kuitenkin viisaampana odottaa täällä Jervisin palausta.

Kun hän seuraavana aamuna istui piilopaikassaan ja vaivasi aivojaan keksiäkseen jotakin keinoa sisarensa pelastamiseksi, tuli yksi kasvimaan orjista, joka tunsi Lignerin ja Samin piilopaikan, ja kertoi kuulleensa eräältä kotiorjalta, että Jervis oli tullut, kotiin myöhään edellisenä iltana ratsastaen yksin vieraalla hevosella ja kasvot verissä.

Fritz ei tiennyt, mitä hän asiain näin ollen tekisi, mutta hän päätti kuitenkin jäädä piilopaikkaansa saadakseen orjien kautta mahdollisesti tietää sisarensa olinpaikan, ja hän pyysi Samia sitä tarkoitusta varten vielä kerran menemään orjain luo.

Pimeän tultua hiipi Sam uudelleen neekerien asunnoille. Täällä vallitsi nyt mitä suurin hämmästys.

Jervis oli näet, joko vihoissaan häntä kohdanneesta vastoinkäymisestä tahi antaakseen neekereille kauhistuttavan esimerkin, käskenyt pieksää kiinni saadun orjan kuoliaaksi tämän toverien läsnäollessa. Kertomuksemme aikana ei ollenkaan ollut harvinaista, että orjia rangaistukseksi mitättömistä syistä piiskattiin niin armottomasti, että he muutamissa tapauksissa kuolivat rääkkäyksestä; mutta ei vielä koskaan ollut orjan omistaja mennyt julmuudessa näin pitkälle, että hän olisi käskenyt piiskata kuoliaaksi orjan, joka hänelle on melkein saman arvoinen kuin hevonen maanviljelijälle; ja tämä tietysti oli 'pannut neekerien mielet kuohuksiin.

Kun nyt Sam, joka pakenemalla oli saanut vapauden, ilmestyi heidän luokseen ja kertoi, että myöskin Toby oli vapaana, heräsi kapinan halu näissä muutoin niin kärsivällisissä ja nöyrissä orjissa. He saivat Samilta tietää, että ainoastaan hieman enemmän kuin päivänmatkan päässä löytyi maa, jossa kaikki orjat olivat vapaita, ja heidän toiveittensa päämääränä oli nyt ainoastaan saavuttaa Samin johtamina tämä ihana maa.

Raaka ja julma isäntä ei kiiruhtanut panemaan toimeen kamalaa rangaistusta. Hän aikoi odottaa siksi, kunnes hän itse olisi hieman toipunut voidakseen olla läsnä julmassa näytöksessä, johon hän sitäpaitsi aikoi kutsua muutamia naapureitaan.

Orja raukoilla, joita tunnottomat työnkaitsijat piiskaniskuillaan joka päivä rääkkäsivät, oli vähemmän syytä, kuin heidän isännällään, lykätä tuumansa toimeenpanoa, kun kapinan liekki kerran oli sytytetty. He eivät tienneet, milloin heidän onnettoman toverinsa piti kärsiä rangaistuksensa; mutta ei voinut vähintäkään aikaa hukata, voidakseen pelastaa hänet.

Kolmas päivä Samin saapumisesta kasvimaalle, johon hän jäi siksi aikaa, kuin Fritz Ligner palasi Allansiin, oli sunnuntai. Tänä päivänä, jolloin neekerit olivat työstä vapaina, oli heillä tilaisuus kokoontua tehdäkseen varustuksia taistelua varten, ja tänä päivänä voivat he myös levähtää viikon vaivaloisen työn jälkeen ja koota tarpeellisia voimia aiottua pakoa varten.

Koko päivän neekerit lepäsivät ja vasta myöhään illalla näkyi yksinäisiä mustia olentoja hiipivän majasta majaan neuvotellakseen toverien keralla.

Koko sunnuntain vallinneen hiljaisuuden tähden neekerien kylässä, ei Jervisillä eikä hänen molemmilla työnkaitsijoillaan ollut aavistustakaan siitä raju-ilmasta, joka uhkasi heitä, ja pimeän tultua istuivat he kaikki kolme kuluttamaan aikaansa kortinpeluulla, kun äkisti kova huuto kuului heidän korviinsa neekerien kylästä päin.

"Ihmettelen, mitä ne mustat roistot nyt aikovat", sanoi Jervis vihaisella äänellä, sillä hän kärsi vielä haavoistaan ja oli sentähden luonteeltaan hyvin ärtyisä. "Tombinson", sanoi hän nuoremmalle työnkaitsijalle, "mene sinne ja rauhoita roskajoukko piiskalla."

Jälelle jääneet pelaajat heittivät pois korttinsa odottaakseen toveriaan, joka kiroillen lähti huoneesta aseenaan suuri piiska ja vihoissaan siitä, että neekerien takia täytyi keskeyttää pelinsä, ja hän päätti oikein kunnollisesti kurittaa tuota "mustaa roskajoukkoa".

Kun Tombinson äkisti tuli ulos kirkkaasti valaistusta huoneesta, näytti yö mustemmalta kuin se todellisuudessa oli ja esti häntä eroittamasta läheisiä esineitä. Hän ei sentähden nähnyt, että hänen astuessaan rakennuksesta ulos musta olento kiiruhti muurin varjosta ja katosi taloa ympäröivään pensaikkoon.

Työnkaitsija oli tosin kuulevinaan ikäänkuin narinaa hiekassa, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, kun hänen ajatuksensa yksinomaan olivat kiintyneet siihen, mitä mahtoi neekerikylässä tapailtua, sillä hän ei voinut ymmärtää syytä meteliin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että melu, joka oli lähtevinään riidasta, oli ainoastaan aiottu houkuttelemaan toisen tai mahdollisesti molemmat työnkaitsijat sinne, ja että neekerit olivat jo saaneet tiedon toisen työnkaitsijan lähenemisestä erään toverin kautta, joka oli ollut piilossa heidän isäntänsä huvilan lähellä, ja että he jo olivat valmiina ottamaan vastaan vihattua kiusaajaansa.

Neekerien asuntoja ympäröi korkea aita, jossa oli portti. Kun Tombinson saapui portille, huomasi hän sen olevan sisäpuolelta suljetun, sillä hän ei voinut sitä avata, vaikk'ei siinä ollut ollenkaan lukkoa.

Tästä odottamattomasta esteestä kiihtyi Toinbinsonin viha, ja kun hän käski aukasemaan porttia, eikä sitä toteltu, potki hän sitä huutaen ja kiroten.

Kohta sen jälkeen kuultiin, että sisäpuolella jokin raskas esine vieritettiin pois, joku hetki myöhemmin avattiin toinen portin puolisko ja isokasvuinen neekeri näyttäytyi aukossa.

"Kuka on uskaltanut sulkea portin?" ärjäsi Tombinson neekerille, kohottaen piiskaa lyödäkseen häntä.

Neekeri oli astunut pari askelta takaperin laskeakseen työnkaiisijan sisään; mutta samassa silmänräpäyksessä kun tämä kohotti piiskan, heittäytyi neekeri salamannopeudella kiusaajansa päälle ja tarttui toisella kädellään häntä kurkkuun, pitäen piiskaa toisessa.

"Haa, kapina!" huusi Tombinson, joka kauhistuneena oli hypännyt takaperin neekerin hyökätessä hänen päälleen. Samalla päästi hän huudon, mutta se kuului aivan epäselvästi, siilit äkisti tarttui hänen kurkkuunsa toinen neekeri, joka oli ollut vahdissa portin takana.

Muutama silmänräpäys senjälkeen ympäröi joukko neekereitä Tombhisonin ja hänet sidottiin käsistä ja jaloista.

Vaikkakin neekerit olivat äkisti ehkäisseet Tombinsonin huudon, oli se kuitenkin kuulunut kotona olijoiden korviin.

"Mikä se oli‘?" huudahti Jervis peljästyneenä.

"Se kuului kuin ehkäisty hätähuuto", lisäsi Glover, ensimmäinen työnkaitsija. "Neekerit ovat varmaankin tapelleet keskenään. Tahdon itse antaa heille tervehdyksen, ja ne, jotka ovat liian vilkkaita, minä kylki tyynnytän kunnollisilla piiskanläimäyksillä. Sen jälkeen kun Pohjoisvaltioissa on ruvettu pitämään noiden mustien roistojen puolta, ei enää voi tulla toimeen heidän kanssaan; sillit he vaativat itseään kohdeltavan samalla lailla kuin valkoihoisia ja tulevat päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi ja häpeämättömämmiksi."

Glover koetti näyttäytyä tyyneltä, mutta itsekseen pelkäsi hän pahinta, sillä ulos lähteissään otti hän mukaansa revolverin, joka riippui seinällä oven suussa.

Neekerikylässä melua yhä jatkui, ja kun Glover huomasi, ettei Tombinson ollut voinut mitään saada aikaan, vaan että hän ehkä oli vaarassa, alkoi hän juosta avuksi niin nopeasti kuin voi.

Neekerit, jotka kyllä olivat arvanneet, että Glover huomaa toverinsa olevan vaarassa ja sen tähden varustautuu aseilla, olivat nyt ryhtyneet toiseen keinoon, tehdäkseen työnkaitsijan heille vaarattomaksi, kenenkään tovereista tarvitsematta olla vaaralle alttiina.

Kun Glover saapui neekerikylään, oli portti raollaan, ja melu kuului kylän toiselta puolelta.

Hän juoksi edelleen tulisella vauhdilla, mutta juuri kun hän sivuutti portinaukon, kaatui hän rentonaan maahan. Kaatumisen oli aiheuttanut nuora, joka oli kiinnitetty tien poikki polven korkeudelle.

Koska Glover jo oli virittänyt revolverin hanan, laukesi panos hänen kaatuessaan, eikä hän nyt ollut tilaisuudessa käyttämään asettaan, sillä ennenkuin hän ehti tointua äkillisestä kaatumisestaan, hyökkäsi hänen kimppuunsa joukko neekereitä, jotka olivat piiloutuneet portin molemmille puolin. Glover ennätti toki päästää kovan hätähuudon, ennenkuin voimakas nyrkinlyönti vasten hänen kasvojaan, saattoi hänet vaikenemaan, ja kapula työnnettiin hänen suuhunsa.

"Nyt me noudamme massa Jervisin", huusivat muutamat, ja koko joukko läksi portista isännän asunnolle.

Jo silloin, kun Tombinsonin huuto kuului, pelästyi Jervis ja tuli epäluuloiseksi. Mutta kun laukaus pamahti ja toinen vielä kovempi hätähuuto kaikui, arvasi hän, ettei nyt. ollut kysymyksessä neekerien välinen riita, vaan että se nyt koski häntä itseään, ja hänen omatuntonsa sanoi hänelle, että nyt oli tultu siihen, jota ei enää voinut välttää.

Yhä läheni nyt kapinallisten orjain hurja huuto, ja Jervis tiesi itsellään olevan odotettavissa yhtä vähän armoa heidän puoleltaan kuin heillä oli ollut häneltä — hänen ainoa pelastuksensa oli sentähden pikainen pako.

Kiireesti hän sammutti tulen, vaikeuttaakseen neekerien takaa-ajoa, ja hyppäsi ulos rakennuksen takapuolisesta ikkunasta.

Puutarhan pensaiden suojaamana juoksi hän läheiseen metsään; mutta sielläkään ei hän tuntenut olevansa aivan turvassa, sillä hän oli varma, että neekerit etsisivät häntä metsästäkin, haettuaan ensin turhaan asunnosta.

Hän hyökkäsi siis yhä eteenpäin pimeässä kompastuen lakkaamatta kaatuneisiin puunrunkoihin ja kiertokasveihin. Kaatuessaan kerran löi hän jo ennestään haavoitetut kasvonsa puun juureen, niin että hän tuskasta melkein tunnotonna jäi makaamaan maahan.

Kun hän tuli tuntoihinsa, suuntasi hän kulkunsa metsän reunaan, peittäen käsillään kasvonsa, joita ankarasti pakotti.

Kun neekerien huutoa ei kuulunut lähempää, toivoi hän näiden luopuneen häntä ajamasta takaa, ja siinä tapauksessa saattoi hän aukealla kentällä päästä nopeammin pakoon kuin metsässä.

Äkkiä huomasi Jervis kirkkaan tuliloimun valaisevan seudun, ja hän ymmärsi kyllä hyvin, mistä se johtui. Hänen talostaan se kirkas liekki levitti valoaan kauas metsiin ja maihin hävittäen samalla koko hänen omaisuutensa, sillä kiireessä ei hän ollut tullut ajatelleeksi pelastaa kirjoja, ei arvopapereita eikä rahoja.

Vielä kaikuivat neekerien huudot. Arvattavasti riemuitsivat he nyt saatuaan haltuunsa talossa löytyvät viini- ja rommivarastot, mutta kohta sen jälkeen tunkeutui sydäntä särkevä tuskanhuuto Jervisin korviin.

Vaikk'ei hän suinkaan ollut tunteellinen, kun oli kysymyksessä lähimmäisen kärsimykset, tunkeutui tämä kauhistuttava huuto kuitenkin hänelle luihin ja ytimiin asti.

Hän oli vakuutettu, että se oli hänen onnettomien työnkaitsijainsa kuolinhuuto, ja häntä puistatti ajatus, miten pian hän itsekin voisi joutua saman kohtalon alaiseksi.

Kuten raivottarien ajamana syöksyi hän eteenpäin, kunnes hän tunnin kuluttua saapui lähimmän naapurinsa luo, joka jo oli huomannut tulipalon, ja Jervis pyysi nyt tätä avuksi kapinallisia neekerejä vastaan.

Taistelu vapaudesta.

Neekerit olivat sytyttäneet kasvimaan omistajan kaikki huoneet ja varastot. Asuinhuoneusto säästettiin viimeksi, koska sieltä löytyi aseita, elintarpeita, rahaa ja muita kalleuksia, joita neekerit nyt pitivät ominaan, työllään ja hiellään hankkimana omaisuutenaan.

Kun talo oli etsitty perustuksia myöten, täytettiin alakerta maissinoljilla, jotka sitten sytytettiin.

"Tänne työnkaitsijat!" huusi Sam, joka oli johtaja. Molemmat onnettomat tuotiin nyt taloon sidottuina kiinni toisiinsa, ja heitettiin liekkeihin rangaistukseksi niistä julmuuksista, joita he niin usein olivat tehneet neekereille.

Sam oli antanut ystäviensä puolen tunnin ajan tyydyttää kostonhaluaan, mutta sen jälkeen käski hän heidän jättää talon, koska voitiin odottaa Jervisin naapurien minä hetkenä tahansa tulevan heitä rankaisemaan.

Sam oli ollut kyllin varovainen ja lähettänyt jo pimeän tullen vaimot ja lapset edeltäpäin, joten nämä olivat ennättäneet noin kahden tunnin matkan edelle.

Puoliyön aikana saavuttivat miehet heidät.

Kahden aikaan namulla pysähtyivät neekerit monituntisen kulkemisen 'jälkeen hetkeksi nauttiakseen jotain ravintoa, kun samalla kumea koiran haukunta kuului kaukaa.

Kaikki ymmärsivät, mitä tämä ääni merkitsi. Nyt ei maksanut vaivaa jatkaa pakenemista, sillä näin lähellä ollen olisivat takaa-ajajat, jotka kaikki olivat ratsain, saavuttaneet pakolaiset neljännestunnin kuluttua.

Sam käski siis tovereita olemaan valmiina taisteluun, ja he marssivat takaa-ajajia vastaan, kun taas vaimot ja lapset jäivät paikoilleen odottamaan, mitä soutaisi.

Sam johti toverit pensastoon, jonka taakse he piiloutuivat. Hän itse sekä viisi muuta neekeriä, jotka, olivat varustautuneet kasvimaalta tuomillaan aseilla, asettuivat pensaston laitaan.

Mustat eivät olleet seisoneet siinä montakaan sekuntia, ennenkuin heitä lähestyi kaksi koiraa, jotka olivat ratsastajien tiennäyttäjinä.

Samin käskystä antoivat neekerit eläinten tulla aivan lähelle kiväärinsuuta, ennenkuin he laukasivat. Tätä varovaisuuskeinoa tulee kiittää siitä, että luodit sattuivat, vaikkakin neekerit olivat tottumattomia ampumaan: molemmat koirat vaipuivat haavoitettuina maahan, ja pari muuta neekeriä tappoi ne ryhmysauvoillaan.

Sillit aikaa olivat ampujat uudelleen ladanneet kiväärinsä, ja kun ratsastajat lähestyivät, otettiin heidät vastaan kiväärinlaukauksilla.

Kun Samille oli onnistunut tehdä takaa-ajajien vainukoirat vaarattomiksi, oli hän muuttanut ennen tehdyn suunnitelmansa. Hän antoi nyt erään toverin kautta naisille käskyn kulkea eteenpäin koilliseen, etsiä Oaksvillen kaupunki ja odottaa siellä miehiä.

Melkein neljännestunnin ajan piti Sam joukkoineen puoltaan kasvimaan omistajia vastaan, ja kun hän voi otaksua naisten ehtineen kylliksi paljon edelle, vetäytyi hän hitaasti takasin luodetta kohti antaakseen joukkonsa hajaantua lähimpään metsään, viekoteltuaan ensin kasvimaan omistajat kylliksi kauas tähän suuntaan.

Kasvimaan omistajat näkivät kohta, että jatkuva takaa-ajo nykyisissä olosuhteissa olisi aivan turhaa, jonka tähden he, Jervis-naapurin hartaista pyynnöistä huolimatta, hylkäisivät takaa-ajon ja läksivät palausmatkalle.

Seuraavana päivänä saavuttivat neekerit Samin johdolla Oaksvillen pienen kaupungin, johon vaimot ja lapsetkin päivää myöhemmin onnellisesti saapuivat.

Kun pakolaiset eivät tunteneet itseänsä turvatuiksi täällä näin lähellä rajaa, vaelsi musta joukkue edelleen pohjoiseen Camdenin pieneen kaupunkiin, jonka läheisyydessä mustat naiset saivat työtä vapaina ihmisinä, kun miehet taas liittyivät heidän hyväkseen taistelevien vapaaehtoisten joukkoon Pohjois-valtioiden armeijassa.

Tähtilipun alla.

Lignerin perhe sai tyttären ryöväyksen perästä kokea koko joukon ikäviä päiviä ja viikkoja.

Isän haava oli, joskaan ei hengenvaarallinen, kuitenkin sangen paha. Huolimatta molempien poikien innokkaasta etsinnästä, ei Elsaa oltu voitu löytää, ja vaara yhä uhkasi lähellä olevan rajan takaa.

Tällaisten olosuhteitten vallitessa katsoi Fritz parhaaksi viedä vanhempansa ja nuoremman sisarensa kauemmas pohjoiseen, varmaan turvaan. Haavoitettu, joka alussa ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rakkaan kodin jättämisestä, myönsi lopulta poikansa tuumat viisaiksi ja suostui muuttamaan toistaiseksi Little Rockissa asuvan veljensä luo. Pian näkyikin, että hän menetteli viisaasti seuratessaan poikansa neuvon.

Barthel seurasi vanhempiaan ja sisartaan Little Rockiin, joka oli sadankahdenkymmenen englannin peninkulman päässä Oaksvillestä.

Kolmantena päivänä Barthelin kotiin palaamisesta, näki Fritz, joka oli kotimatkalla Oaksvillestä, mustia savupilviä nousevan metsän yli farmilta päin.

Onnettomuutta aavistaen kannusti hän hevostaan; mutta hän ei ollut ennättänyt kauas, ennenkuin veli tuli ratsain häntä vastaan taluttaen toista hevosta suitsista.

"Käänny", huusi tämä, "maankulkijajoukkue on anastanut farmin. Hädin tuskin ennätin pelastaa molemmat hevoset. Kaikki muu on mennyttä, eikä meillä ole muuta neuvona kuin hakea suojaa Oaksvillessä."

"Kuinka monta niitä roistoja on?" kysyi Fritz, jolla ei ollut halua laskea rosvoja niin vähällä.

"Vähintäin tusina", vastasi Barthel.

Fritz näki, ettei maksanut vaivaa lähteä tällaista ylivoimaa vastaan, hän kääntyi sentähden ympäri ja seurasi veljeänsä.

Kun farmi nyt oli hävitetty rakennuksineen ja kaikkineen, ei ollut mitään, joka, olisi pidättänyt Fritziä siellä, ja näin olivat myös kaikki esteet poistetut hänen kauan haluamansa toiveen toteuttamiseen astua taistelevien riviin Etelävaltioita vastaan. Hän hankki Barthelille, joka kumminkin mielellään olisi tahtonut seurata häntä, kodin erään ystävän luona Oaksvillessä ja läksi pohjoista kohden.

Hänen ei tarvinnut ratsastaa pitkältä saadakseen nähdä hartaimman toiveensa toteutuneena. Jo Camdenissa tapasi hän harjoittelevan pataljonan, johon hän liittyi, ja täällä tapasi hän myös vanhan ystävänsä Samin, jonka kautta hän tuli suuren mustan pakolaisjoukon yhteyteen.

Hänen tuttavuutensa Samin kanssa vaikutti sen, että hän pian sai jonkunlaisen uskotun miehen aseman tämän toverien keskuudessa. Pataljonan komentaja huomasi tämän pian, ja koska sotilaallisen sivistyksen saaneita henkilöitä puuttui, nimitettiin Fritz Ligner ennen sotaan lähtöä neekerikomppanian luutnantiksi.

Musta naamio.

Jätämme kuvaamatta ne monet veriset taistelut, joissa Arkansasin vapaaehtoiset ottelivat valkoihoiset ihmisyyden periaatteiden, ja mustat vapauden puolesta, kilvoitellen keskenään urhollisuudessa.

Vuosia kestäneen, sitkeän taistelun perästä jäi voitto viimein oikeuden ja ihmisyyden puolelle, sillä Etelävaltioiden armeija oli kärsinyt tappioita kaikkialla, ja taistelu läheni loppuansa.

Joskin julkinen vastarinta Etelävaltioiden puolelta ei enää voinut tulla kysymykseen, niin kävivät entiset orjain omistajat kuitenkin, varsinkin rajavaltioissa, sitä verisempää ja julmempaa ryöstösotaa, josta Arkansasin asukkaat kärsivät suuresti.

Tehdäkseen lopun näistä murhapoltto- ja ryöstämisretkistä, joita orjain omistajain johtamat rosvojoukot tekivät, hajotettiin muutamia rykmenttiä rajoja pitkin, ja se rykmentin osasto, jota Fritz Ligner kapteeniksi ylennettynä johti, oli komennettu puhdistamaan Oaksvillen ja Hillesboron väliset seudut näistä rosvojoukkioista.

Ei ollut kysymyksessä ainoastaan niiden karkoittaminen, kun ne ryöstäen ja murhaten samosivat rajan yli, vaan niitä täytyi ajan takaa aina niiden piilopaikkaan asti ja kurittaa perinpohjin.

Niistä monista rosvojoukkioista, jotka tekivät seudun rauhattomaksi, oli etenkin yksi suuressa määrin tullut pelätyksi. Tätä joukkuetta johti mies, joka tunnettiin siitä, että hän alituisesti käytti mustaa silkkinaamaria kasvojensa edessä, ja koska ei kukaan tietänyt hänen nimeänsä, kutsuttiin häntä yleisesti "Mustaksi naamioksi".

Eräänä päivänä sai kapteeni Ligner tietää, että Musta naamio taas oli tehnyt retken Arkansasiin, polttanut ja hävittänyt useita farmia Hillesboron itäpuolella ja ampunut erään farmarin, joka oli rohjennut puolustaa itseään ja omaisuuttaan.

Kapteeni Ligner lähti heti tottuneen ratsastajajoukon seuraamana kaakkoa kohti, hyökätäkseen takaapäin murhapolttajien kimppuun, ja lähetti samalla puoli komppaniaa vapaaehtoisia suojelemaan uhattua seutua.

Hänen onnistui täydellisesti katkaista rosvojen palausretki: ja nämä vetäytyivät takaisin eräälle farmille, jonka he joku aika sitten olivat perinpohjin hävittäneet, puolustautuakseen siellä hyökkääjiä vastaan. Koska kapteeni Ligner useampia kertoja oli turhaan hakenut rosvojen jälkiä, päätti hän nyt, kun hänelle kerran oli onnistunut löytää ne, joko ottaa rosvot vangiksi, taikka jos se ei onnistuisi, tehdä asiasta pikainen loppu ja surmata ne.

Hän antoi joukkonsa piirittää farmin joka taholta, pakottaakseen sitten rosvo joukkiota antautumaan.

Tähän vaatimukseen vastattiin joukkion puolelta laukauksella, joka kaatoi sinne lähetetyn lähettilään kuolleena maahan. Tämän, kaikkia sodankäyntitapoja vastaan sotivan teon kautta, olivat rosvot lausuneet oman tuomionsa.

Kapteeni Ligner komensi joukkonsa heti hyökkäämään farmille. Rosvot tosin puolustautuivat suurelta urhollisuudella, mutta vapaaehtoiset, joiden joukossa varsinkin mustat, täynnä vihaa entisiä kiusaajiansa kohtaan, taistelivat kuten villit.

Kun taistelua oli kestänyt neljännestunnin, olivat joukot anastaneet farmin, ja ne rosvot, jotka eivät olleet kaatuneet tappelussa, otettiin vangiksi. Näiden jälkimäisten joukossa oli myös joukon johtaja, mustanaamioinen mies.

Rosvoina olivat vangitut lain mukaan tuomitut kuolemaan ja sitä paitsi olivat he menettelyllään kadottaneet kaiken oikeuden armonsaantiim.

Kun vangit vietiin puun luo, jossa heidät piti hirttää, komensi Ligner joukkion johtajan ottamaan pois naamion, jota hän tähän saakka oli käyttänyt. Tämä paljasti silloin hirveän rumat ja pelottavat kasvonsa.

"Haa, sehän on massa Jervis!" huudahti Sam, joka oli kapteeni Lignerin joukossa, ja nyt tunsi Lignerkin kasvimaan omistajan.

"Minne olette vienyt sisareni?" kysyi Ligner.

"En tiedä, missä hän on", vastasi Jervis, "samana yönä, jolloin sain tämän hirveän iskun, joka on tehnyt kasvoni muodottomiksi, pakeni hän hevosellani, enkä senjälkeen ole nähnyt enkä kuullut hänestä mitään."

Jonkun hetken perästä oli viimeinen rosvoista heittänyt henkensä; ja kapteeni Ligner marssi joukkoineen takaisin Oaksvilleen.

Kun Mustan naamion joukkue oli hävitetty, oli rauhakin palautettu Arkansasin rajoille, ja vähitellen kävi kaikki vanhaa kulkuansa.

Stefan Ligner oli aikoja sitten tullut entiselleen ja hän palasi vanhalle farmilleen, jonka hän rakennutti uudelleen.

Muutamia viikkoja Lignerin muutosta uudelle asunnolleen, tapasi Fritz, kulkeissaan kedolla, nuoren farmarin, joka tuli Oaksvillesta päin, ja kysyi, kuka on tuon uudesta rakennetun farmin omistaja.

"Se on Stefan Lignerin farmi", vastasi Fritz.

"Kummallista", mumisi nuori farmari, "minulle on kerrottu, että kaikki sen perheen jäsenet ovat kuolleet, eikä vaimoinkaan ole muuta luullut."

"Kuka Te sitten olette, kun Teitä niin huvittaa perheen kohtalo?"

"Olen Bill Bradlaugh", vastasi vieras, "ja Stefan Lignerin tytär on vaimonani."

"Onko Elsa vaimonanne?" huudahti Fritz, "Jumalan kiitos, että vihdoinkin olemme hänet löytäneet — ja missä te asutte?"

"Kolme peninkulmaa tuolla puolen Allansia."

Riemuiten vei Fritz äsken löydetyn lankonsa vanhempiensa luokse, ja samana päivänä iäksi koko perhe Bill Bradlaughin mukana tämän farmille tervehtimään siskoa ja tytärtä, jota niin kauan oli pidetty kuolleena.

Ensimäisten rajujen ilonpurkausten jälkeen täytyi Elsan heti kertoa, kuinka hän oli tullut sinne, ja miksei hän ollut niin pitkään aikaan antanut itsestään mitään tietoja.

Kun Jervis oli haavoittanut Lignerin revolverin laukauksella, onnistuen siten päästä takaa-ajajiensa käsistä, poikkesi hän tavalliselta tiellä ja ratsasti saaliineen pitkin metsän laitaa pientä syrjätietä.

Täällä hän tunsi olevansa verrattain turvassa takaa-ajajiltaan. Ratsastettuaan vielä peninkulman verran pienen joen rantaa pitkin, oli arvattavasti kipeä haava pakottanut hänet laskeutumaan alas hevosen selästä jäähdyttääkseen kasvojaan vedellä. Tätä tilaisuutta oli Elsa käyttänyt hyväkseen ja pakeni. Hän käänsi hevosen ja ajoi täyttä laukkaa niille paikoin, jossa hän tiesi isän ja veljien olevan. Mutta kun hän saapui sinne, olivat he poissa. Elsa oli silloin ratsastanut edelleen, mutta pimeän tähden ei hän löytänyt oikeaa tietä Allansiin, vaan oli myöhään yöllä puolikuolleena tuskasta ja väsymyksestä saapunut eräälle yksinäiselle farmille.

Farmin asukkaat olivat mitä ystävällisimmin pyytäneet häntä pysähtymään sinne yöksi. Seuranvana päivänä sairastui hän ankarasti kuumeesen ja makasi useampia päiviä kuoleman kanssa kamppaillen.

Kun hän viimeinkin oli tullut siksi voimiinsa, että olisi kyennyt, lähtemään kotimatkalle, oli Stefan Lignerin farmi sillä aikaa palanut, ja saavuttuaan nykyisen puolisonsa saattamana vanhaan rakkaasen kotiinsa, löysi Elsa isänsä farmista ainoastaan hiiltyneet rauniot.

He tiedustelivat asiaa muutamilta lähiseudun farmareilta, mutta nämä eivät voineet antaa mitään tietoja hänen omaisistaan. Hän palasi sentähden nuoren Bradlaughin mukana tämän vanhempien luo ja tuli vuoden perästä hänen vaimokseen.

Vanha Stefan Ligner laskeutui pian ikuiseen lepoon, jättäen farmin molemmille pojilleen.

Ne vaikeat vammat, jotka sota oli maalle tuottanut, korjautuivat sittemmin vähitellen, ja orjuuden asemasta kukoistaa nyt Etelävaltioissakin vapaan työn siunaus.