Part 2

Tuo toinen nuori mies, asianajaja, oli järkiään toista laatua. Hän oli näette yksi niitä velikultia, jotka vaikuttavat naisiin nolaamalla heitä. Minä luulen, että naiset pitävät sellaisista miehistä. Hän ei ollut ihan niin kaunis kun kassööri; mutta hänellä oli tuuhea keltainen täysiparta — ja hänellä oli kuten sanottu rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi.

Minä toivoin mitä kauvimmin, ettei papittaremme turmelisi vetovoimaansa suureen yleisöön ja menisi naimisiin.

Mutta eihän naisiin ole luottamista. Jos miehelle maksaa hyvin, niin ei hän tosiaan ajattele toista elinkeinoa — jollei hänelle makseta muualla enemmän, ymmärrettävästi — mutta naispappi voi luopua ensimmäisen luokan paikasta ainoastaan sen vuoksi, ettei hän pidä kirkkoväärtin hiusten väristä, tai ettei verka saarnatuolin reunustalla oikein sovi hänen ulkonäköönsä.

Erään lauvantain iltapuolella kun asianajaja sai tietää, että kassöörin täytyy olla pankissa hyvin myöhään, koska toimitusjohtaja oli karannut Kanadaan, vuokrasi hän ajurin ja meni noutamaan papitarta. Vaikka tämä oli valmistamassa huomispäivän saarnaa, heitti hän kumminkin heti työnsä, otti parhaan hatun päähänsä ja kääriytyneenä turkkinsa istui hän ennenkun puoltakaan tuntia oli kulunut reessä asianajajan rinnalla — hän oli luonnollisesti sanonut, ettei se kestäisi muuta kun viisi minuuttia. Ehkä muistanette, mitä kerroin hänen omituisista korvarenkaistaan. Se oli näiden korvarenkaitten kautta kun meidän kirkkomme menetti papittarensa. Neiti Marsch ja hänen ihailijansa ajelivat hiljalleen eteenpäin, puhellen kaikellaisista asioista, kun toinen hevosista kompastui sylipuuhun, mikä lienee pudonnut jonkun kuormasta ja jäänyt tielle. Reki ei tosin kaatunut, mutta neiti Marsch retkahti kumminkin asianajajaa vastaan, josta hän pyysi anteeksi ja asianajaja kiitti. Mutta siinä oli sattunut käymään niin pahasti, että yksi neidin korvarenkaista oli tarttunut asianajajan partaan ja sotkeutunut siihen niin pahoin, että oli ihan mahdotonta saada pois sitä siitä. Jos nyt neiti Marsch ei tahtonut kiskoa seuraajansa leuvankaunistusta hajalle, ei ollut muuta keinoa kun poski vasten poskea kauniisti odottaa, kunnes joku kolmas henkilö saapuisi paikalle selvittämään pulmasta.

Tässä tuskallisessa asemassa — ainakin sanoi hän silloin että se oli tuskallinen — sattui hänet tapaamaan pari hänen kirkkoherraansa ja eräs etevä baptisti, jotka ajoivat ohi reessä. Neiti Marsch näki heidät ja heidän kauhistuneet kasvonsa. Hän huomasi heti, että hänen pappiutensa Uudessa 'Berlinopolisvillessä nyt oli mennyttä ja että hän oli saanut aikaan hirveän häväistyksen yhteiskunnassa. Hän puhkesi katkeraan itkuun ja toivoi, että hän olisi kuollut.

Mutta lakimies käsitti asemansa. Hän sanoi tytölle aivan yksinkertaisesti, että nyt ei ollut muuta jälellä kun että he menevät naimisiin saatuaan lähimmässä kaupungissa korvarenkaan irroitetuksi.

Luonnollisesti sanoi nainen, ettei hän tahdo ottaa korviinsakaan semmoista ehdotusta ja luonnollisesti suostui hän kymmenen minuutin kuluttua tarjoukseen. He ajoivat lähimpään pappilaan ja ajan säästämiseksi selvitteli papin rouva partaa sillä aikaa kun pappi toimitti vihkimistä.

Koira, joka putosi ilmapallosta.

— Kuulitteko koskaan puhuttavan siitä koirasta, joka putosi ilmapallosta tämän ollessa puoli peninkulmaa maanpinnan yläpuolella ja joka ei koskaan joutunut maahan saakka? kysyi vanha ilmapurjehtija.

— Eikö pudonnut maahan saakka? Kuinka se on ymmärrettävä?

— Niin, juttu oli tämmöinen. Parikymmentä vuotta sitte olin yleensä tunnettu rohkeimmaksi ilmapurjehtijaksi ja luulenpa käyneeni korkeammalla ilmassa kun kukaan. Kerran nousin 5 engl. peninkulman korkeuteen, seuraavana päivänä päätin nousta vielä ylemmäs ja otin sitä varten todistajaksi toisen miehen mukaani. Otimme mukaamme koirankin, noin 10 naulan painoisen. Nousimme tavattoman korkealle, luulenpa että olimme lähellä taivasta. Toinen mies oli paleltua kuoliaaksi ja minun täytyi laskeutua pelastaakseni hänen henkensä. Kun olimme korkeimmalla paikalla, pudotin koiran alas gondoolista. Tarkastin paikan mille kohdalle se putosi, ja seurasin sitä niin kauvan kun saatoin kiikarilla.

Parin tunnin perästä olimme maissa, pallo laskeusi lähelle sitä paikkaa, jonka kohdalla olin pudottanut koiran. Olimme panneet koiran kaulaan metallisen vyön, jossa nimemme ja osoitteemme oli piirrettynä, jotta se, joka koiran löytäisi, antaisi meille siitä tiedon. Tarkastimme ja haimme kentän huolellisesti, mutta turhaan. Vihdoin näytti toverini löyiämäänsä koiran kaulavyötä, joka oli kun tulipalosta otettu. Emme sitä tunteneet ja olimme heittämäisillämme sen pois, vaan silloin toverini huomasi palaneessa levyssä hiukan jälkiä minun nimestäni. Niin, se oli todellakin koiramme kaulavyö. Mutta missä koira? Haimme tarkoin, mutta ei jälkeäkään näkynyt. Aprikoiden tätä kummaa seikkaa menimme kotiin. Vasta myöhemmin mulle selvisi miksi emme olleet löytäneet koiraa.

— No miksi?

— Te tiedätte, että kun esine putoo ilman läpi, niin siitä syntyy hankautuminen.

— Tiedän, tiedän.

— Ja hankautuminen synnyttää lämpöä, eikö niin?

— Niin, niin.

— Tuo lämpö voi käydä niinkin kuumaksi, että se sulattaa esineitä ja muuttaa ne kaasuksi.

— No entä sitte?

— Niin, katsokaas, siten oli käynyt koirallemme. Se muuttui kaasuksi. Ainoastaan kaulavyö jäi jälelle.

Kuningas ja oluenpanija.

Mark Twainin humoreski.

Kreikan kuningas on hyvin sävyisä ja suora mies, kun hän ei ole virkatoimissa. Viime kesänä matkusti hän eräänä päivänä tavallisessa ensi luokan rautatievaunussa. Hän oli arkivaatteissaan, puvussa, jota tavallisesti käyttää kotonaan hallitustoimissa. Niin näyttikin hän ihan jokapäiväiseltä henkilöltä. Eräältä asemalta astui samaan vaunuun hilpeä ja hupaisen näköinen saksalais-amerikkalainen ja alkoi heti keskustelun, jossa hän osotti sekä suurta avomielisyyttä että harrasta myötätuntoisuutta matkakumppaniaan kohtaan. Kuninkaalta kysyi hän ainakin tuhatta asiaa ja tämä vastasi aivan hyväntahtoisesti, vaikka vähän varovasti silloin, kun tuli kysymys hänen persoonallisista asioistaan.

— Missä te asutte, kun olette kotona?

— Kreikanmaalla!

— Suuri Jumala, miten erinomaista! Oletteko syntynyt siellä myös?

— Kyllä. (Tämä on sentään erehdys).

— Puhutteko kreikkaa?

— Aivan »armaan.

— Onko se mahdollista? En ikipäivinäni olisi uskonut saavani kuulla jotakin tämän tapaista. Minkälainen toimi teillä on? Tarkoitan, mitenkä saatte toimeentulonne — mikä on ammattinne?

— En tiedä oikein, mitä tulisi vastata. Olen vaan jonkinlainen työnjohtaja, jolla on varma, määrätty palkka. Ja toimi... hm, se on hyvin monipuolinen toimi...

— Vai niin, minä ymmärrän, "yleinen jobi", joksi me sitä nimitämme, jonkinlainen kauppaliike, missä myydään kaikellaista, josta vaan rahaa tulee.

— Niin, jotakin siihen suuntaan.

— Matkustatteko tällä haavaa oman kauppahuoneenne asioissa?

— No, osaksi, mutta ei kokonaan. Luonnollisesti teen silloin tällöin pienen "afäärin", kun vaan on siihen tilaisuus...

— Hyvä, hyvä! _Siitä_ minä pidän. Aivan minun tapaani. Ihan nupilleen. No, kertokaa enemmän!

— Tahdon vaan sanoa, että minulla nyt on lomaa.

— No, siihen ei ole kenelläkään mitään muistuttamista. Pieni lepo silloin tällöin on oikea siunaus, ja mies, joka sitä itselleen suo, tekee sen jälkeen työtä kahden edestä. Minulla taas ei ole sellaiseen juuri ollut oikein tilaisuutta, enkä siihen ole tottunutkaan; tämä on vasta ensi kerta, kun minulla on vapautta. Olen syntynyt Saksanmaalla ja kun olin muutaman viikon vanha, pistettiin minut kääröön ja säälittiin menemään Amerikkaan. Periaatteiltani olen amerikkalainen, mutta sydämmeltäni saksalainen... löytyykö todellakaan parempaa sekoitusta. Koko elinaikani, joka nyt tunnilleen on 64 vuotta, olen asunut Amerikassa. Well, mitenkä perheenne, sekä suuret että pikkuiset, menestyy? Hyvin vaan, eikö niin!

— Minulla on melkoisen suuri perhe....

— Kas, enkö sitä sanonut... vanha juttu... suuri perhe, eikä mitään vakinaista palkkaa, jolla lapsia voisi kasvattaa. Kuinka sellainen saattoi pälkähtää päähänne?

— Hm, katsokaas, minä ajattelin...

— Niin, luonnollisesti te ajattelitte. Olitte nuori ja toivehikas. Luulitte kiitävänne tuulen mukana ja tulevanne avovesille — ja siinä nyt olette kauniisti kiikissä. No, minä en nyt kokonaan tahdo riistää teiltä rohkeutta. En, Herran tähden! Kävi minunkin aikoinaan samalla tavalla. Te jauhatte liiaksi aivojanne ja olette kelpo mies, sen näkee päältänne. Te olette alkaneet väärin, siinä koko vika. Elkää nyt vaan heilittäkö köydestä, niin saadaan nähdä mitä voimme tehdä. Teidän kohtalonne ei ole puoleksikaan niin huono kun se voisi olla. Minä vastaan siitä, että lopuksi saavutatte päämaalinne. — Poikaviikareita ja tyttöheilakoita?

— Tarkoitatte perhettäni? Niin, muutamat lapsistani ovat poikia...

— Ja loput tyttöjä. Aivan kun ajattelin. Niin pitää ollakin ja on joka tapauksessa parasta: No, mitä poikanne tekevät? Opettelevatko he jotain käsityötä?

— Eivät sitä juuri. Ajattelin...

— Silloin teette saakelinmoisen tyhmyyden, suurimman koko elämässänne. Miehen pitää aina osata jotain käsityötä, jotta sillä voisi turvata paluumatkan. Olin alkujaan satulantekijä. Nähkääs, jos olisitte opetellut satulantekijän ammattia... mutta nyt se on myöhäistä jo, sangen myöhäistä, ja suoraa hulluutta on jäädä kaivolle itkemään, kun astia on särkynyt. Mutta pojistanne, nähkää, mitä _niistä_ on tuleva, jo§ teille jokin onnettomuus tapahtuu?

— Olen tässä vähän tuuminut, että vanhin tulisi seuraajakseni.

— Kas, siinä nyt oltiin! Mutta mitäpä sitte, ihminen, jollei kauppahuone hänestä huolisikaan?

— Sitä en ole tullut ajatelleeksikaan, mutta...

— Hulluutta, hulluutta! Nyt on kysymys "afääristä", ja silloin on paras antaa kaikkien unelmain haihtua. Voitte vielä päästä sangen kauvas, ystäväni, ettekä mitenkään ole menestymättä. Mies semmoinen, joka tarvittaessa vääntää teitä korvasta ja pitää huolta siitä, että pysytte oikeassa suunnassa, on kaikki, mitä tarvitsette. Onko teillä mitään osakkeita kauppahuoneessa?

— Ei, oikeastaan ei. Mutta jos minuun yhä edelleenkin ollaan tyytyväisiä, niin toivon saavani pitää paikkani.

— Ymmärrän, ymmärrän! Luulette kai saavanne harmaantua toimessanne. Oi, taivaan taatto, älkää luottako siihen! Koettakaapa vaan, kun tulette vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi! Ei, se asia on varma, kun kuolema. A propos, ettekö millään tavalla voi päästä osakkaaksi kauppahuoneeseen... se juuri se on pulma, joka on ratkaistava, tietäkää?

— Katson sen liian uskaliaaksi ja epävarmaksi.

— Hm, se on hullusti. Eikö ole oikein asianomaistenkaan puolelta. Mahtaisko soveltua, jos kävisin katsomassa kauppahuonettanne ja kuiskuttelisin sanasen johtokunnan korvaan?... Hm!... juolahtaapa jotain mieleeni. Luuletteko kykenevänne johtamaan olutpanimoa?

— En todellakaan milloinkaan ole koettanut, mutta en epäile, ettei se menisi mukiin, kun ensin vaan olen saanut vähän perehtymistä ammattiin.

Saksalainen vaikeni hetkeksi. Kuningas havaitsi, että oluenpanija oli syvissä mietteissä, ja oli utelias saamaan tietää, mitä nyt seuraisi. Vihdoin sanoi mies:

— Minulla on aate. — Te luovutte paikastanne — siinä ette tosiaan kumminkaan tule edistymään. Vanhassa mailmassa ei kunnon miehellä milloinkaan ole onnea. Matkustakaa Amerikkaan, tulkaa luokseni, ottakaa perheennekin mukaanne! Saatte esimiehen paikan ja teette hyviä kauppoja. Yrjö — sanoitte nimenne olevan. Yrjö! — teenpä miehen teistä, sen teen ja lupaan kunniasanallani.

Tuhlaajapojan palaaminen.

Tämä kertomus ei ole äivan uusi. Vanha kellarimestari Feddersen Kööpenhaminassa sanoi eräänä päivänä pojalleen: Annan sinulle, Kalle, 1000 kruunua, niin että voit mennä Amerikkaan koettamaan onneasi. Kun et pidä minun ammatistani, saatat ehkä löytää jonkin toisen toimialan, joka soveltuu sinulle paremmin.

Kolme viikkoa sen jälkeen nousi nuori mie§ maalle New Yorkissa.

Kun hän kuukauden perästä huomasi itsellään olevan ainoastaan 81.50 säästössä, päätti hän jälleen palata kotiinsa. Olisi parasta että isä saisi tietää hänen palaamisestaan, mutia miten? Kirje kestäisi liian kauvan matkalla ja sen vuoksi meni Kalle sähkölennätintoimistoon.

— Mitä maksaa sähkösanoma Kööpenhaminaan? kysyi hän.

— 35 senttiä sanalta, oli vastaus.

- Tahtoisin sanoa isälleni, että olen kuluttanut kaikki rahani, että olen pahoillani siitä, että tulen kotiin pyytääkseni häneltä anteeksi ja kertoisin hänelle myös joukon muita asioita, mutta en saata maksaa enempää kun neljästä sanasta sanoakseni sen kaiken.

Mutta Kalle istui miettimään.

Hetkisen jälkeen sai hänen isänsä seuraavan sähkösanoman:

— Feddersen. Kööpenhamina. Teurasta vasikkasi.

Hyväntahtoinen setä.

Eräs chicagolainen lahjoitti veljensä pojalle jouluksi kellon. Veljenpoika asui Indianassa ja muutamia päiviä kellon saamisen jälkeen lähetti hän sedälleen seuraavan maksamattoman sähkösanoman:

"Olen vastaanottanut kellon. Käykö se Chicagon vaiko New Yorkin ajan mukaan? Bob."

Setä vastasi kirjeellä, että se saattoi käydä kumman ajan mukaan tahansa. Se oli niin tehty.

48 tuntia myöhemmin sai setä uuden sähkösanoman, niinikään maksamattoman, ja se oli näin kuuluva:

"Kello käy tuntia edellä Chicagon ajasta ja tuntia jälellä New Yorkin ajasta. Mitä on tehtävä? Bob."

Setä vastasi postissa ja selitti, mitä oli tehtävä, sekä lisäsi seuraavan loppulauseen:

"Jos sinun on tarpeen kuulla enempää kellosta, niin kirjoita, älä lähetä sähkösanomaa. Sähkösanomat tulevat kalliiksi."

Nyt kului muutamia päiviä hiljaisuudessa, mutta eräänä päivänä aamiaista syödessään sai setä seuraavan sähkösanoman, jonka hänen täytyi maksaa:

"Rakas setä! Kello ei tahdo käydä ollenkaan. Lähetän tämän yösähkösanomana siksi, että se maksaa ainoastaan puolet päiväsähkösanomasta. Bob."

Setä suuttui hiukan, mutta häntä huvitti samalla tuo pojan kiire ja hänen omituinen käsityksensä säästäväisyydestä. "Olenhan itsekin ollut nuori", sanoi hän vanhemmalle veljelleen ja istahti kirjoittamaan kirjettä veljensä pojalle, jonka hän käski viedä kellon kellosepälle, joka saisi lähettää laskun Chicagoon.

Kahta päivää myöhemmin tuli seuraava sähkösanoma:

"Setä hyvä! Kelloseppä sanoo ettei hän tunne sinua. Muut hän tuntee. Minulla on aika tiukalla, joten lähetän tämän sähköteitse. Bob."

Nyt sedältä unehtui, että hän itse oli ollut nuori ja hän kirjoitti äkäisen kirjeen veljensä pojalle, toruen häntä aika lailla, ettei hän ollut totellut hänen käskyjään.

"Sinä teit tuhmuuden, kun annoit pojalle kellon", sanoi sedän vanhempi veli.

"Minä olen tehnyt, minkä olen tehnyt", vastasi setä kärtyisesti, "ja pyytäisin päästä sinun jälkeentulevista neuvoistasi."

Kahta päivää myöhemmin tuli näin kuuluva sähkösanoma:

"Setä! Lähetin kellon tänä iltana pikalähetyksenä. Kelloseppä sanoo, että se voidaan huokeammin korjata Chicagossa kun täällä. Bob."

Muutamia tunteja myöhemmin jätettiin sedälle paketti. Se maksoi 50 senttiä. Setä suuttui, meni ulos asioilleen ja koetti unhottaa koko kellon, jonka hän oli pistänyt laatikkoonsa. Mutta kun hän tuli takaisin kotiin, oli siellä seuraava maksamaton sähkösanoma:

"Rakas setä. Saitko kellon? Lähetin sen eilen. Vastaa heti. Bob."

Setä vei kellon siihen tehtaaseen, josta se oli ostettu, antoi sen jäädä sinne ja kirjoitti Bobille, että hän odottakoon rauhassa kunnes kello saapuu. Samaan aikaan oli sedän lähdettävä matkoille eikä hän palannut ennenkun kolmen viiton perästä. Silloin oli hänen työpöydällään Bobilta kaksi kirjettä ja kolme sähkösanomaa, jotka viimemainitut hänen palvelijansa oli maksanut. Viimeinen sähkösanoma oli näin kuuluva:

"Jos et lähetä kelloa kahden päivän kuluessa, julkaistaan sinun tässä osottama kummallinen menettelysi paikkakuntamme sanomalehdissä. Sanomalehdentoimittaja sanoo, että sinä olet halpamielinen ihminen. Bob."

Miten setä miettikään asiaa, täytyi hänen tulla siihen johtopäätökseen, että nyt ei auttanut muu kun lähettää sähkösanoma:

"Olen ollut matkoilla. Juuri ikään palasin. Kello lähetetään iltajunassa. Setäsi."

Kahden päivän perästä tuli Bobilta seuraava maksamaton sähkösanoma:

"Kello saapui. Mutta ei ole sama kello, jonka mulle annoit. Kuinka voit petkuttaa omaa sukulaistasi näin halpamaisella tavalla? Bob."

Setä kävi tiedustelemassa miten asian laita oli. Kelloseppä olikin erehdyksessä lähettänyt väärän kellon. Ja silloin täytyi sedän taas sähköttää:

"Kellosepän vika. Oma kellosi lähetetään tänään. Lähetä toinen kello tänne kellosepälle. Setäsi."

Kahta päivää myöhemmin tuli sähkösanoma (maksamaton) Bobilta:

"Kello saapui. En tunne sikäläisen kelloseppäsi nimeä enkä osotetta, joten lähetän kellon sinulle. Anna anteeksi, että siitä tulee vaivannäköä. Bob."

"Jos tuo poikavekara olisi täältä, pieksäisin hänet vaivaiseksi", puhui setä vanhemmalle veljelleen ja Vaipui epätoivoisena tuolille istumaan. "Kelloa koskevat sähkösanomat ja sen lähetykset maksoivat nyt jo enemmän kun itse kello. Ja poika peijakas on sitä paitsi käynyt kertomassa asian kaupunkinsa sanomalehteen."

Veli myhähteli ja vastasi, että hän on ottanut ohjeekseen olla tosiaan antamatta pojille, mitään lahjoja. Mutta juuri kun he tästä keskustelivat, saapui taas maksamaton sähkösanoma:

"Vieteri katkesi ja toinen viisari on irti. Ottaisin mieluummin luistimet, jos sulla ei ole mitään sitä vastaan. Bob."

Tässä oli nyt tilaisuus päästä irti koko kellosta ja heti päätti setä käyttää sitä hyväkseen. Hän sähkötti siis:

"Erinomainen tuuma, Bob. Vaihda pois kello, kuta pikemmin, sitä paremmin. Setäsi."

"No nyt olen päässyt sekä kellosta että pojasta", lausui hän hyvillään. Mutta vielä samana iltana saapui sähkösanoma — maksamaton — Bobilta:

"Setä hyvä! Rautakauppias sanoo, että hän tahtoo dollarin väliä vaihtaessaan kellon luistimiin. Vastaa sähkösanomalla, muuten sulaa jää. Bob."

Millä nimellä setä nyt Bobia nimitti, sitä ei sovi julkisuudessa kertoa. Mutta dollarin hän lähetti.

Murhaajien liitto.

Murhaajien liitto. 64 Delamore Street. Kello 1/2 9 tänä iltana; "_Eteenpäin_!"

Niin oli siinä kortissa, jonka ravintolan palvelija laski minun eteeni pöydälle, kun hän toi minulle yksinkertaisen illalliseni.

Kuta kauvemmin katselin koritta, sitä selvemmäksi kävi minulle, että joku salaiiiton seura oli sen takana, ja minä tulin yhä enemmän vakuutetuksi että palvelija luuli minun kuuluvan tuohon "liittoon", kun hän viime päivinä oli niin tarkasti tähystellyt minua.

Minä päätin käydä Delamorekadun 64 nrossa, ja kello oli viittä minuuttia vaille tuota määrättyä aikaa, kun minä seisoin erään aivan pimeän huoneen portin edessä. Kun minä halusin koota vähän ajatuksiani, pistäysin minä hetkeksi syrjään.

Samassa tuli muuan mies hattu vedettynä alas silmille ja takin kaulus nostettuna pystyyn, ja perustamatta minusta mitään löi hän kolme kertaa oveen. Nyt huudahdettiin sisäpuolelta jotain, jota minä en tuullut, mutta vastaus siihen oli: "eteenpäin!"

Sehän oli sama sana, joka oli kortissa, ja tämä oli nähtävästi tunnussana tänä iltana, sillä ovi avautui oitis.

Samaten kun olin nähnyt hänen tekevän, koputin minäkin ovelle kolmasti ja lausuin tunnussanan. Ovi avautui ja minä astuin jonkunmoiseen käytävään, jonka sisimmäisessä päässä huomasin olevan avonaisen oven.

Minä menin sisään ja jouduin isoon huoneeseen, joka oli erittäin hienosti sisustettu. Keskellä huonetta oli pöytä, jolla paloi kolme kynttilää; useita tuoleja oli ympäri pöytää ja yksi jonkinlaisen alustan päällä. Pari kolme kirjaa ja kirjoituskapineet oli asetettu pöydälle, josta näkyi että jonkinlaisia kirjallisia muistiinpanoja tultaisiin tekemään.

Kun minä astuin sisään, oli huone aivan tyhjä, mutta lähestyväin askelten kopina saattoi minun vetäytymään erään esiripun taakse, jonka perästä muutamia henkilöitä astui huoneeseen ja asettui pöydän luo. Minun piilopaikastani oli mahdoton nähdä, ketä ne olivat, mutta minä kuuntelin tarkasti mitä sanottaisiin.

Mutta sen pahempi onnistuin vaan osaksi kuulemaan mitä sanottiin, sillä keskustelu kävi perin matalalla äänellä. Se mitä kuulin, riitti kuitenkin kyllin vakuuttamaan minua ettei "murhaajain liitto" ollut muu kun salainen murhaajain seura, ja tämäniltainen kokous oli vain kutsuttu kokoon raportteeraamaan jäsenten "työtä" kuluneena aikana ja tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Mikäli minä voin eroittaa, kyseli kokouksen puheenjohtaja erityisesti jokaiselta jäseneltä mitä kukin oli tehnyt ja toimittanut; ja liittoon vannoutuneet kuuntelivat tarkkaavasti ja suurella innolla jotakin kertomusta. Raportit merkittiin erääseen kirjaan, joka oli puheenjohtajan edessä pöydällä. Minun oli sanominen ettet murhia koskaan liene merkitty muistiin suuremmalla liikkeenomaisuudella.

Vaikken minä voinut kuulla yhtään kertomusta kokonaisuudessaan, niin olivat kuitenkin sellaiset lauseet kun: "epätoivoinen ottelu", "pitkällinen taistelu elämästä", kylliksi minulle ymmärtääkseni tämän kauhean seuran toiminnan salaisuuden kokonaisuudessaan.

Kun kaikki tämän murhaajaseuran jäsenet olivat saaneet tehdyksi selon "toimistaan", jähmettyi suoraan sanoen veri suonissani kuullessani puheenjohtajan levollisella äänellä kysyvän:

"Kuka on ensimmäinen listalla?"

Yksi murha oli siis vielä kumminkin tehtävä. Minä pörhistin korviani kuullakseni vastauksen, ja muutaman minuutin kuluttua, kun muuan oli selaillut erästä kirjaa, joka nähtävästi sisälsi luettelon uhriparkain nimistä, kuului vastaus:

"Eversti Crawley, 21 Rubicon Street." Ja tätä tiedonantoa seurasi sanat: "huomen illalla siis."

Kun kuulin nimen niin tarkasti lausuttavan, päätin minä, että jos taivas sallisi minun elävänä päästä ulos tästä luolasta, varoitukseni kautta pelastaisin sen uhrin tämän pirullisen seuran käsistä. Pian sen perästä kuulin minä ilokseni jäsenten poistuvan, ja minä voin niin muodoin kiiruhtaa ulos samaa tietä, jota olin tullutkin.

* * * * *

Vietettyäni unettoman yön ja tuskallisen päivän seisoin illan tullen eversti Crawleyn talon edustalla. Minä soitin kelloa ja pyysin palvelijan viemään korttini everstille pyynnillä että saisin keskustella hänen kanssaan heti, sillä minun asiani ei sietänyt viivytystä. Minut vietiin erääseen vastaanottohuoneeseen ja minut otti vastaan tyttö, joka oli niin kaunis etten minä luullut ikinä nähneeni niin ihanaa olentoa. Mutta minun asiallani ei ollut mitään tekemistä naisten kauneuden ihailemisen kanssa, ja minä pyysin sen vuoksi saada puhutella everstiä.

"Enkö minä voi kertoa hänelle teidän asiaanne?" kysyi nuori nainen.

"Et", vastasin minä juhlallisesti; "tässä on kysymyksessä elämä tai kuolema."

Nuori nainen poistui huoneesta ja palasi jälleen pian erään vanhan hertan kanssa, jonka minä otaksuin olevan eversti Crawleyn.

"Tyttäreni kertoo teillä olevan jotain sangen tärkeää ilmoittamista minulle", lausui hän kun me olimme istuutuneet.

"Niin, arvoisa herra", vastasin minä, "ja minä haluaisin kernaammin kertoa siitä kahden kesken."

"Älkää perustako tyttärestäni", sanoi eversti, "minä en salaa mitään häneltä."

"Herra eversti", lausuin minä niin tyynesti kun voin, "minun velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että teidän henkenne on vaarassa."

"Minun henkeni vaarassa!" huudahti eversti osottaen hämmästystä sekä äänellään että kasvoillaan. "Mahdotonta! Minä olen onnellisesti selvinnyt monista ankaroista otteluista sodassa, ja nyt, kun olen ottanut eron sotilasvirasta, olisi minun henkeni vaarassa! Sitä paitsi", lisäsi hän nauraen, "kukapa perustaisi tällaisen kuluneen sotilaan elämässä."

"Minä tiedän yhden joka perustaa", kuiskasi neiti vanhuksen korvaan ja katsoi rakkaasti häntä silmiin. Hellän muiskun otsalle sai tyttö palkkioksi sanoistaan. Nähdessä tuon raitistavan parin kävi nopea toive läpi sieluni, nimittäin että jospa minunkin henkeäni uhattaisiin tuollaisissa olosuhteissa. "No hyvä, herrani", jatkoi eversti, "mitä te tarkoitatte, siltä näyttää kun teillä olisi tosi kysymyksessä."

"Herra eversti", vastasin minä, "sattumalta sain minä tietää eilen, että teidän henkeänne vastaan on tehty salaliitto ja murhaajat aikovat tehdä kurjan työn tänä iltana. Teidän on täytynyt jollain tavalla herättää noissa roistoissa vihaa itseänne kohtaan, sillä tuomio teidän henkenne yli langetettiin eilen illalla, kuten selvästi kuulin, ja minä olen tullut tänne varoittaakseni teitä ja kehoittaakseni teitä ryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin."

Minun sanani tekivät syvän vaikutuksen kumpaankin kuulijoistani, ja eversti pyysi minua kertomaan asiasta tarkemmin. Minä teinkin sen pienempiin yksityiskohtiin saakka; mutta kuta pitemmälle minä kertomuksessani ehdin, sitä valoisammaksi kävivät everstin kasvot, ja kun minä lopetin, purskahti hän nauruun, jota kesti useita minuutteja.

"Minä pyyhän anteeksi", lausui hän kun oli vähän tyyntynyt, "mutta ei kukaan pidä hauskasta pilasta enemmän kun vanha sotilas, ja tämä on parasta mitä minä olen kuullut pitkään aikaan."

"Paras herrani", jatkoi hän, "te olette kuten sanotaan ratsastaneet hevosen ohi. 'Murhaajain liitto' ei ole enempää mikään murhamiesten seura kun pelastusarmeija eli jokin muu samallainen. Se on vain yksinkertaisesti eräs seura perustettu schakinpelausta varten, ja minä voin vakuuttaa teille, että ankaroita taisteluita taistellaan usein elämästä ja kuolemasta schakkilaudalla. Nyt käydään parhaillaan taistelua erään schakkiseurueen kanssa, johon minä kuulun, ja kokous pidetään tänä iltana minun luonani, ja minä toivon että se on oleva ratkaiseva ottelu. Seuran pääkortteeri on Delamorekadulla, ja se kokous, johon teillä oli tilaisuus niin romantillisesti osaa ottaa, pidettiin epäilemättä siinä tarkoituksessa, että jäseniä valmistettaisiin viimeiseen otteluun."

"Kun minä nyt olen selittänyt teille kaikki, ja te niin muodoin huomaatte ettei mikään vaara uhkaa minua", jatkoi vanhus ystävällisesti, "niin toivon minä että osotatte meille sen kunnian että viivytte luonamme hetkisen. Teidän menettelynne, vaikka se perustuukin erehdykseen, näyttää että te olette hyvä mies, ja se olisi oleva minulle ja toivoakseni minun tyttärellenikin ilo, jos tätä seuraisi todellinen ystävyys meidän välillämme."

Minä en voinut hylätä tätä kohteliasta kutsua, vaikka minusta tuntui vähän ilkeältä että olin joutunut näyttelemään sellaista osaa tässä kometiassa. Minun erehdykseni oli kuitenkin helposti anteeksi annettava, ja minä saan kiittää sitä elämäni onnesta, sillä ystävyys eversti Crawleyn ja hänen tyttärensä kanssa saattoi minun naimisiin jälkimmäisen kanssa.