VI.

Ukko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli ilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden huvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän suunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä ostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle kauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen aivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut kaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen ja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla olevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli.

Keittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän huvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen lisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia talvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista.

Ukon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta siitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä. Työskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen Arttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja kylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut edes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa kimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä lurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä.

Vakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi palkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko Vesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo Mari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä tarvittiin.

Nämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo alusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät viipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa ne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se tarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon kauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se tarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa.

Ja kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt työskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa itselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin silmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta se laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että Jaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan ruokalistan höysteeksi.

Koetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi päiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa houkutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten äveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen tunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat siunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja haihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä muussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan ajoilta.

Orjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut säännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia tekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos milloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena yksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen semmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten tanssivat voudin raipat selässäsi.

Tästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen hovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä talonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli karsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika olisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti hän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu olevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän metkuja jäljittelemään.

Eikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin kasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia korkeintaan herraskaisille ja ryssille.

Tällä tavoin katseli asiaa Jaakkokin, luultavasti olematta sen paremmin selvillä, mistä se vastenmielisyys kasvitarhatyöhön johtui. Se vastenmielisyys oli hänellä yksinkertaisesti veressä, niinkuin kaikki muutkin orjavallan pahat perinnöt. Menepäs sitä käden käänteessä pois juurittamaan, vaikka omat silmäsi olisivat kymmenesti todistaneet käsitystesi nurinkurisuuden.

Kun Mari näki turhaksi Jaakon suostuttelun työkumppanikseen, rupesi hän opettamaan poikiansa kasvitarhatyöhön. Hän vei Martin ja Laurin silloin tällöin mukanaan ukko Arttemin kasvitarhaan, jossa pojat saivat ihailla Arttemin komeita kukkaistutuksia. Siitä se alku läksi, pojat olivat hyvin pian ihastuneet niin perinpohjin naapurinsa kasvimaahan, etteivät olisi muualla viihtyneetkään.

Mutta Mari selitti pojillensa, että heidän oma kasvimaansa, joka oli vielä pieni ja vaatimaton, saataisiin kerran myös yhtä kauniiksi, kunhan ruvettaisiin kolmisin oikein ahertamaan. No pojat olivat oitis valmiit yrittämään. He olivat pienestä paitaressusta alkaen saaneet elää miltei yksinomaan äitinsä hoteissa, ja niinpä tässäkin asiassa äidin sana ja valpas opastus lankesi hyvään maahan. Martista ja Laurista tuli pian semmoisia kasvitarhamiehiä, ettei paremmasta apua.

Jaakon kotielämään näillä perheen jäsenten eriävillä harrastuksilla oli ajanpitkään oma vaikutuksensa. Ne harrastukset alkoivat aluksi aivan huomaamatta vetää miestä ja vaimoa eri suuntiin, niinkuin vedenjakaja vie kaksi rinnatusten juoksevaa pikku purosta erilleen. Ensin ei vedenjakajan vaikutusta huomaakaan, puroset polveilevat toisiansa seutuillen, eroavat, mutta tulevat taas yhteen, kunnes odottamatta välillä oleva este jää pysyväiseksi. Silloin hyvästi purosten yhteinen, soliseva leikki! Milloin taas tavattaneenkaan, kaukaisen valtameren sylissä.

Eivät Mari ja Jaakko kumpikaan toivoneet tuommoisen vedenjakajan välilleen ilmestymistä. He rakastivat ja kunnioittivat edelleen toisiaan, mutta heidän elämällään ei ollut yhteistä päämäärää, ja niin muuttui pakosta heidän yhdyselämänsä vähitellen väkinäiseksi. Ulkokuori oli vielä eheä, mutta perhettä yhteen sitovat, näkymättömät elämänlangat alkoivat ratkeilla.

Ja pojat, Martti ja Lauri, menivät äitinsä mukana. Harvoin pyrkivät he enää aamusilla, kun Jaakko ajoon läksi, hänen mukaansa kyytiä ottamaan, niinkuin olivat monet monituiset vuodet tehneet. Kärryjen puhdistamisessa kyllä olivat totuttuun tapaan isänsä mukana, mutta vilistivät sitten heti kasvimaalle, odottamatta edes hevosen valjaisiin joutumista ja isänsä lähtöä.

Eikä Jaakko enää konsanaan kuullut Martin ja Laurin puhuvan setakanajoon rupeamisesta isoksi tultuaan. Yhteen aikaan se oli poikien mieltä tavattomasti innostanut, mutta nyt heidän ajatuksensa askartelivat muualla. Kasvimaastaan ja omista nimikkopenkeistään he puhuivat ja väittelivät isänsä apuna ollessaankin. Setakanajo oli kokonaan unohtunut.

Jaakko huomasi sen, ja se koski hänen mieleensä enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Eipä siltä, että hän tätä setakanajoa olisi ihaillut ja lapsilleen toivotellut, mutta sittenkin. Olisivat saaneet hänen mielikseen lähteä edes kyläntielle asti tuossa mukavilla rattailla kyytiä ottamaan. Eiväthän ne nimikkopenkit olisi sillä aikaa karkuun lähteneet.

Pyysikin Jaakko joskus Marttia ja Lauria mukaansa, mutta silloin pojat yhteen ääneen selittämään:

Pitää joutua kitkemään ja kasteluvettä laittamaan!

Tai:

— Äiti odottaa jo, emme me tohdi lähteä!

— No, eihän se äiti siitä mitä, kun sanotte olleenne minun mukana.

Silloin pojat nolostuivat ja alkoivat epäröidä. Voivatpa toisinaan lähteä vähäksi matkaa isänsä rattaille, mutta entinen ilo oli tipotiessään.

Martin ja Laurin sadoista selityksistä tiesi Jaakko tarkalleen, mitä ne nimikkopenkit olivat. Mari oli ne vasta tänä viimeisenä keväänä keksinyt. Hän oli erottanut Martille ja Laurille sekä samoin itselleen kullekin oman pienen tilkun yhteisestä kasvimaasta. Tämän tilkkunsa sai kukin hoitaa keväästä lähtien toisten siihen koskematta, kuokkia sen, laittaa siihen penkit, istuttaa taimet ja vaalia niiden kasvua pitkin kesää. Syksyllä sitten katsottaisiin, kenen penkeissä oli paras sato, kuka oli työnsä huolellisimmin tehnyt.

Kyseessä oli siis kilpailu, kunnian päälle käypä kilpailu. Tietenkin piti siinä sivussa myös yhteiseksi jäänyt kasvimaa hoitaa, mutta näissä nimikkopenkeissä ne varsinkin nyt syksyn lähetessä poikien ajatukset alati pyörivät. Niistä puhuttiin illoin aamuin, arvailtiin ja väiteltiin siitä, kellä olisi lupaavimmat voiton toiveet, väiteltiin loppumattomiin.

Mari otti innokkaasti osaa näihin Martin ja Laurin keskinäisiin väittelyihin, ja niinpä sai esimerkiksi aamiaispöydässä isä olla usein, äänettömänä kuuntelijana. Tuskin hänen olemassaoloaan edes muistettiin, kun alettiin laskea viikkoja, lopulta päiviä, milloin mitäkin lajia pitäisi ruveta talteen ottamaan ja miten paljon sitä arviolta saataisiin.

Jaakolta voi välistä keskeytyä syöntikin kuunnellessaan tuota väittelyä. Lusikka unohtui kuppiin pistämättä, ja kesken kaiken tuli Jaakolle semmoinen kummallinen mielijohde, että vaikka hän oli istuvinaan samassa pöydässä Marin ja poikiensa kanssa, niin nämä siitä huolimatta olivat jollakin tavoin hänestä hyvin kaukana.

Tämä mielijohde antoi Jaakolle runsaasti ajattelemisen aihetta ajossa ollessa. Se kiersi ja kääntelehti hänen aivoissaan pitkät päivät, kun hän odotteli pirssissä setakkaa tai ajeli syksyn tullen yhä autiommiksi käyviä teitä pitkin. Ja kuta useammin hän kotona tarkkasi Marin ja poikien puheita, sitä syvemmälle se mielijohde syöpyi, sitä enemmän se häntä kiusasi.

Oli tämä syksy Jaakon mielestä muutenkin tavallista ikävämpi ja kiusallisempi. Setakoita oli kyllä loppuun asti runsaasti, niin ettei sen puolesta olisi ollut mitään nureksimisen syytä. Mutta muuten oli ajossa-olo vaikeata. Satoi alituiseen, joten kuskipukilla sai päivät pitkät väristä läpimärissä vaatteissa, ja kaikki syrjätiet, joille useimmiten joutui kyytiä tekemään, muuttuivat lopulta melkein pohjattomiksi. Ajopelit niillä rypiessä pyrkivät särkymään ja hevonen rasittui ja laihtui ihan silmissä.

Kuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä liejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi Tereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa siellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin; joka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja palstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus luisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat siitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina pirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin myös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä silloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella.

Mutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä hän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla terästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta tietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen, kyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi monasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui, niin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin.

Ja vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista kotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka sattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat syyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään tavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle. Suoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli narrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää osan kesävuokraansa maksamatta.

No, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden pientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas selkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot rajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa Jaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän omille asukkailleen sen kyllä antoi.

Vielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli Marille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan Marin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena joka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa ja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja vaikka millä.

Loppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen. Kun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan kaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä putoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali meni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi.

Siitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät rahat uuden linjaalin laittamisesta.

Tapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki kaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen huomauttamatta:

— Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla. Olet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi, mutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen työn tehnyt aivan yksinäsi.

Jaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin huomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa olleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli ollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan olevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia nieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä silmäli.

Marin ja poikien kasvimaan erotti pihamaasta sievä aitaus. Martti ja Lauri äitinsä opastamina olivat pitkin kesää sitä rakentaneet, ja niin siitä lopulta tuli oikein silmänkaunistus. Siihen veti pakosta joka kerta kotiin tullessa Jaakon katseen, ja hänestä alkoi tuntua, että juuri tuo aitaus se erotti Marin ja pojat hänestä. Sen aitauksen takana niillä oli oma luvattu maansa, johon häneltä oli pääsy suljettu ja jossa häntä ei ensinkään kaivattu.

Karsain silmin, ties mistä syystä, katseli Jaakko pihamaalla askarrellessaan myös naapurinsa, ukko Arttemin kasvitarhaa kiertävää korkeata, vihreällä värillä maalattua aitausta. Kun hän näki aitauksen raoista Arttemin harmaan työpuseron ja venäläismallisen vuraska-lakin vilahtelevan, murisi hän itsekseen:

— Siellä kyykkii se höperö yhtenään. Pitipäs lemmon lähettää se aivan tähän naapuriksi!

Mutta kun ukko Arttemi huomasi Jaakon, alkoi hän sieltä kasvimaaltaan heiluttaa innostuneena lakkiaan, tulla köpitti aitauksen viereen ja viittoi viittomasta päästyäänkin, kunnes Jaakko myös käveli siihen aitauksen viereen omalle puolelleen. Ja sitten alkoi ukon suusta sanoja tulvia tähän tapaan:

— Vot, hjuva vuosi, parembi ei ni konsa ollut. Kaali kasva da mestu ei riitä, akurtsi kasva da rotinan kuulet, kaikki kasva, prekrasno! Vot, oikein hjuva miull' vuosi tulemas, da hjuva myös Marija Semjonovall' tulemas vuosi. Ei ni mitänä puutu syömisest, da kaali i akurtsi torguvoimah mennä soap, Piitterih piipahtuo. A hjuva da otshen prilesna siull' Jakov Martinovitsh, jemanda da hjuvat siull' pojat myös. Prihat niistä parahat varttumas, udalat työhön da ogorodun ihanan laittamaa, konsa bohu ikeä tuop.

Niin lasketteli Arttemi käsiänsä levitellen ja silmiänsä liputtaen. Eikä Jaakko voinut muuta kuin naurahdella ukon kehumisille. Eihän siihen äijän rehjuun kannattanut oikein työlästyä, hyvä mies se oli pohjaltaan ja rehellisellä työllä toimeentulonsa ansaitsi.

Mutta alakuloiseksi painui takaisin Jaakon mieli, kun oli ukolle selkänsä kääntänyt ja kotipihalleen tallusteli. Alakuloisena ryhtyi rattaitaan puhdistamaan, alakuloisena valjasti niiden eteen hevosensa ja alakuloisena, veltosti kuskipukilla heilahdellen läksi ajaa lotisuttamaan loasta kuohuvia kujasia pitkin maantielle. Katse harhaili tylsänä ja väsyneenä pitkin ilotonta maisemaa, näki kaatuneet pellonaidat, rappeutuneet portit, kyntämättä jääneet sänkipellot ja niille korjaamatta unohtuneet, viheliäisen pienet kaurakykköset, jotka olivat aivan hajallaan pitkin peltoja. Nälkäiset lehmät olivat niitä ohikulkiessaan näykkineet, lyhteen sieltä toisen täältä kaapanneet ja siteistään hajalle puistelleet. Ei totisesti se katseleminen mielialaa nostattanut...

Mari sen sijaan tänä syksynä iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti kesän saavutuksista. Ensi kerran hänen vähäinen kasvimaansa oli antanut siksi runsaan sadon, että hän katsoi siitä voivansa, niinkuin ukko Arttemi jo oli kehunut, myydä jonkun määrän kaalia ja muutamia muita lajeja. Tämän myynnin otti Arttemi suorittaakseen samalla kertaa, kun kävi Pietarissa omaa satoaan kauppaamassa.

Eihän siitä myynnistä tosin suuria rahoja tullut, mutta kun Mari pani nämä rahat yhteen kesän pitkään säästämiensä, marjoilla, munilla ja maitotilkkasilla kesäasukkailta saamiensa roposten kera, niin säästö nousi jo hyvän joukon toisellesadalle ruplalle.

Jaakolle ei Mari tästä säästöstään mitään puhunut. Eipä siltä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa olisi peitellyt asioitaan mieheltään. Ei, hän tahtoi vain muuten pitää tämän säästön toistaiseksi omana salaisuutenaan ja paljastaa sen miehelleen sitten vastaisuudessa sopivan tilaisuuden tullen.

Ensi kesän varalta laajensi Mari hyvin paljon suunnitelmiaan. Hän oli jo pitkin kesää katsellut navettarakennuksen takana olevaa, kasvimaahansa rajoittuvaa peltotieraa, joka oli hyväpohjaista maata ja oli nytkin antanut mukiinmenevän kaurasadon, vaikk'ei sitä oltu vuosikymmeniin kunnollisesti muokattu eikä lannoitettu. Mari päätti liittää tämän pellon kasvimaahansa ja otti asian Jaakon kera puheeksi eräänä iltana, kun he taas istuivat kahdeltaan Jaakon ajosta tultua.

Jaakko pani ensin vastaan ja selitti, että se tiera oli parasta kauramaata ja tarvittiin siis hänen hevosensa ylläpidoksi.

— Eihän siitä niin pikku alasta suurta vahinkoa tule, virkkoi Mari. — Kulin enemmän jos ostat kauroja, niin voimmehan sen rahan muussa säästää.

— Niin sinä sanot, mutta eipähän näy tulevan säästetyksi.

Marin teki jo mieli ilmoittaa tänä kesänä kasvimaastaan saamansa säästö ja kehaista Jaakolle, että paremmin se pelto hänen huostassaan tuottaisi kuin konsanaan kauramaana. Malttoi kuitenkin mielensä ja lausui vain:

— Muokkaisit hiukan paremmin muut peltosi, niin monin kerroin tulisi korvatuksi sen pikku palan menettäminen.

— Muokkaisihan sitä jos miten hyvästi, jollei olisi muuta tekemistä, vaan näethän itse, ettei ole aikaa. Ja siksi toisekseen, mitäs sinä niin suurella alalla teet? Ethän vain aikone ukko Arttemin kera kilpasille!

Jaakon sanoissa oli puolittain leikillinen, puolittain pilkallinen sävy, mutta Mari ei ollut hänen pilkkaansa kuulevinaan, virkkoi vain vakavasti:

Eihän sitä tarvitse siltä kilpasille aikoa, jos aikansa kuluksi jotakin hommailee. Eikä itsestäni niin paljon väliä, vaan tiedäthän, että pojat on pienestä pitäen opetettava työtä tekemään. Ei niistä koidu siunausta, jos tuolla pitkin kujasia saavat kesäkaudet juoksennella.

Jaakko tunsi Marin viimeisistä sanoista saaneensa kolahduksen arimpaan paikkaansa ja katui jo, että oli suotta loukannut vaimoaan. Hyvittääkseen tämän hän lupasi luovuttaa Marin pyytämän peltotieran, tarjoutuipa vielä itse sen sängestä kyntämään, jotta kasvimaaksi muokkaus kävisi helpommaksi.

Jo seuraavana päivänä hän suorittikin kynnön ajaen vaot hyvin huolellisesti ja syvään. Mutta sen tehtyään ja hevosta auransa edestä riisuessaan ei hän malttanut olla tiedustamatta, mistä Mari luuli saavansa riittämään asti kasvimaalle sopivaa lantaa.

— Sittenpähän näet, sanoi Mari salaperäisesti. — Kyllä me poikien kanssa sen lannoituksesta huolehditaan.

Itse asiassa oli Marilla jo lanta tiedossaan. Ukko Arttemi, joka syksyisin keräsi ympäristön huviloista kesän aikana karttuneen, huviloiden omistajille itselleen aivan tarpeettoman lantatavaran, oli luvannut valmiiksi sekoitettua lantaa myös Marin kasvimaalle. Niinpä ei muuta kuin Mari ja pojat ryhtyivät kynnön jälkeen tarmokkaasti kuokkimaan uutta kasvimaataan hävittääkseen siitä pois kaikki turpeet ja saadakseen maaperän muheaksi lantamehua itseensä imemään.

Sitten suoritettiin lannoitus Arttemin antamien ohjeiden mukaan, ja niin oli ensimmäisen lumen sataessa Marilla hyvä ala uutta kasvimaata valmiina seuraavan kevään kylvöä ja istutusta varten.

Marilla oli näissä sadonkorjuuhommissa sekä entisen ja uuden kasvimaan muokkauksessa ollut niin tarpeeksi ahertamista, että päivät olivat menneet kuin siivillä. Tuskin ehti siinä sivussa kaksi lehmäänsä hoitaa ja muut taloustoimet suoritella.

Ensimmäisten syyskylmien joutuessa, ja kun pojat menivät kansakouluun, joutui Mari kuitenkin taas pitkät päivät yksin tuvassa käsitöidensä ääressä viettämään. Silloin oli hänellä hyvää aikaa ajatella elämäänsä ja kutoa uusia suunnitelmiaan.

Kerran oli Mari ikävinä talvipäivinä, kun Jaakko oli ollut Kronstadtissa talviansiollaan, sepitellyt isoäitinsä runotekeleitä muistutellen pitkän laulun, jossa valitti mielihaikeuttaan, että oli eliniäkseen joutunut ventovieraisiin oloihin, joissa ei kukaan hänen koidon mielialoja ymmärtänyt. Tässä runossa hän oli myös laulanut setakan ja rahdinajosta, miten se miehet vakaiset omista oloistaan vieroitti, jätti kodit kylmille, pellot paraat rikkaruohon alle, ja miten Kannaksen kansa tavoin jäi kuni juureton puu kuihtumaan ja kuoleutumaan tuulisäiden tuivertaessa.

Silloin aikanaan oli runo Marin omasta mielestä ollut aika sattuva, ja hän oli jo mielinyt lähettää sen eräälle viipurilaiselle sanomalehdelle sekä pyytää sitä painettavaksi, mutta sitten oli ujous estänyt häntä aiettaan toteuttamasta.

Hymyillen Mari nyt muisteli runoaan, ja hänestä alkoi tuntua, että oli siinä liikoja omista apeista mielialoistaan vaikerrellut. Niitä mielialoja ei runonteolla lääkitty, ainoastaan työllä, yhtämittaisella ahertamisella. Ja työtä hän voi täälläkin tehdä, siitä unohdusta suruillensa ammentaa, siitä iloa ja tyydytystä saada. Sitäpaitsi olivathan hänellä lapsensa, joiden kasvattaminen rehellisiksi ja työteliäiksi kunnon miehiksi oli hänen velvollisuutensa. Ei siis ollut ensinkään aikaa turhiin vaikerteluihin.

Mari päättikin totuttaa Martin ja Laurin jo pienestä pitäen ahertelemaan omalla peltosarallaan, vieroittaa heidän mielistään kaikki aikeet kiiltävien kolikoiden tavoitteluun veltostavassa ja ainoastaan saamattomille nahjuksille soveltuvassa setakanajossa. Hän näki hyvin, ettei miehensäkään ollut onnellinen setakanajossa, eikähän kukaan voinut mokomasta hommasta pysyväistä onnea tavoitella. Ei semmoinen työ voinut ajanpitkään tuoda oikeata tyydytystä ja iloa miehiselle ja voimakkaalle miehelle, sellaiselle kuin Jaakko oli. Näin päätteli Mari ja siitä arvasi hän juuri johtuvan Jaakon apean mielialan, vaikkei Jaakko nähtävästi edes itse sitä oikein tajunnut.

Koetti Mari myös miettiä keinoja, miten saisi miehensä vakuutetuksi, että juuri hänen valitsemansa tie olisi sekä heidän oman että myös heidän lastensa tulevaisuuden paras perustus. Hänen eloisa mielikuvituksensa näki aivan rajattomia ansiomahdollisuuksia, jos heidän pieni maatilansa vain olisi ollut kunnollisessa hoidossa: Kasvitarhan tuotteilla ja karjanannilla saataisiin huvila-asukkailta pitkin kesää hyvät hinnat, ja liikatuotannon voisi talvella myydä Pietariin, niinkuin Arttemi teki.

Niin, jospa hän vain saisi Jaakon mukaansa, silloin muuttuisi heidän elämänsä toisenlaiseksi kuin nykyään. Jaakko ahertelisi pellollaan, hän ja pojat kasvitarhassaan. Illoin olisi iloa pirtissä, kun puheltaisiin päivän saavutuksista, laadittaisiin yhdessä uusia suunnitelmia, uusia toiveita rakenneltaisiin. Ei elettäisi silloin sattuman varassa, niinkuin nykyisin elettiin. Nyt jos rattaat sattuivat Jaakolta särkeytymään, niin jo oli leivän tulo tukossa päivän parin ajaksi. Mitäpä jos Jaakko itse sattuisi sairastumaan. Silloin ei muu neuvoksi kuin lähetä Martti-poika ajuripirssiin setakoita vuottamaan.

Semmoista tämä oli, mutta siitä oli irti pyrittävä. Ei konsanaan hänen pojistaan saisi tulla velttoja kuskipukilla vetelehtijöitä, vieraiden kumartajia, vaan suoraselkäisiä, omalla konnullaan eläviä talonpoikia.

Näin päätteli Mari hiljaisessa mielessään, päätteli syksyn pimenevinä päivinä, kun koko muu kylä kulutti kilvan kahvikestejä käyden kesän viimeisiä ansioita ja eleli Inosta tiedossa olevan, talvisen rahatulvan kuumeisessa odotuksessa.

VII

Talvi teki tuloaan. Viimeiset myöhästyneet kesäasukkaat olivat lähteneet kovia syyskylmiä pakoon. Roudan röysteisiksi kovettamilla huvilakylän teillä oli kesän kuohuva elämä kuollut. Vain silloin tällöin näki siellä harhailemassa talven ajaksi Kannakselle pesiytyneitä pietarilaisia, mutta niitä ei ollut niin paljoa, että seutukunnan tavallinen talvisajan elämä olisi sanottavasti vilkastunut.

Viertotien varrella vieri vieressä olevien suurten muotiliikkeiden ovet ja ikkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, kesällä monivärisinä komeilleet reklaamikirjoitukset syyssateiden tuhrimat. Näki kyllä siellä täällä aivan kuin unohtumalla auki jääneen, vaatimattoman sekatavarakaupan, mutta ei niissä ollut minkäänlaista liikettä. Puotimies torkkui pimennossa tiskinsä takana tai seisoskeli ovella katsellen alakuloisena tiellä vallitsevaa autiutta.

Tuota autiutta lisäsivät vielä laihoilla hevosillaan, rattaat tyhjinä pitkin teitä verkalleen ajelevat setakan pyydystäjät. Vanhasta tottumuksesta taivalsivat ne asemalle Pietarin junia vastaan, torkkuivat siellä junan tuloon asti ja painuivat sitten, useimmiten tyhjän tavattuaan, Tereskan sainoihin aikaansa kuluttamaan.

Apeaksi, vie mielen syysmyöhällä Kannaksen huvila-alueilla liikkuessa. On kuin kulkisi hylyksi jääneessä kullankaivajain kaupungissa: Kultasuoni on ehtynyt, ja niin hylättiin asumukset, pelisalit, tanssipaikat. Ovet kiinni, luukut ikkunain eteen, ja koko voitonhimon sokaisema seikkailijayhteiskunta samosi toisille maille, uusien, pettävien elämän virvatulien viettelemänä.

Tereskan sainoissa oli vielä elämää, mutta kuoleutumaan rupesi se pian sielläkin. Muina vuosina oli juuri tämä aika ollut Tereskan liikkeen satoisinta kukoistuskautta, mutta toisin oli tänä syksynä.

Inon odotetut patterityöt olivat tähän syynä. Ajuritalonpojilla, Tereskan sainoin uskollisimmilla kantavierailla, oli paljon hommaamista kotona. Piti rakennella kivirekiä ja hiekanvetolaitoja, piti hommata karjanrehua ja talvipuita kotiväelle. Ja siinä sivussa piti vielä kylätellä naapureissa perustelemassa yhteisiä työartteleja, ettei jouduttaisi siellä tuhansiin nousevissa hevosmiesjoukoissa elämään aivan sattuman varassa.

Peräkylän miesten tavallisin yhtymispaikka näissä valmistuksissa oli Salamon Hakulin tupa. Se sai tällä kertaa korvata Tereskan sainoita. Siellä istuskeltiin pitkin päivää, sieltä haettiin neuvoja työvehkeiden laadinnassa, sieltä saatiin varmimmat tiedot ilmanmerkeistä, milloin ne lunta alkaisivat luvata.

Salamon tiesi kaikki, ja hän jakeli neuvojaan auliisti. Melkein yhtä auliisti jakeli myös Salamonin kielevä emäntä Liena hellalla päivät pitkät hautuvan teekeittiönsä tulikuumaa sisällystä. Sitä särvittiin mahamäärin, niin että hikihelmet noroina virtailivat. Eikä siinä silloin Tereskan sainoita oikeastaan enää kaivattukaan.

Jaakko Vesterisen tuvassa, vaikka se oli siinä aivan Salamonin naapurina, eivät käyneet juuri konsanaan muut kuin vanha Anton Lempiäinen. Tämä sen sijaan istui siellä sitä ahkerammin, unohtuen välistä iltakausiksi pakinaa pitämään.

Koko kylän väestä oli Anton ainoa Jaakon emännän mielivieras. Anton osoitti edes jonkunlaista ymmärtävää mielenkiintoa Marin harrastuksille, vieläpä hän välistä innostui niitä suorastaan kehumaan kaikille esikuvaksi kelpaavina.

Jaakko myös tunsi Antonin vieraana ollessa aivan kuin keveämmäksi ja luontevammaksi olonsa. Hänen ja Marin välille syntynyt näkymätön vedenjakaja, joka pitkin syksyä oli Jaakon mieltä kiusannut, hävisi Antonin läsnäollessa miltei olemattomiin. Anton tuli itse aavistamattaan sillaksi, jonka välityksellä Jaakko ja Mari tunsivat taas pääsevänsä lähemmäksi toisiaan. Siksi kumpikin suorastaan ikävöi Antonia, jos tämä sattui vain yhden päivän poissa viivähtämään.

Usein kyllä Antonin hyväntahtoiset kehumiset johtivat väittelyyn, jossa ei päästy yksimielisyyteen Niinpä eräänä iltana Anton aloitti taas kesken kaiken:

— On tämä sinun emäntäsi, Jaakko, toista maata kuin muu meidän kylän naisväki. Tupa puhdas kuin pappilan vierashuone, ja entäs nuo Marin penkit tuolla pellon reunamalla. Ihan silmälle teki kesällä hyvää niiden katseleminen.

Mutta kun Mari puuttui puheeseen ja kysyi, miksi ei Anton itse samanlaisia penkkejä laittanut ja yleensä maansa hyväksi työtään uhrannut, niin huudahti Anton:

— Mitenkäs minä, hyvät ihmiset, voisin semmoiseen puuhaan ryhtyä vanhoilla päivilläni? Siinähän pitäisi olla alkupeliksi monen monituisen vuoden leipä tiedossa, ennenkuin niistä laihoista peltotieroista voisi mitään tuloa toivoa. Eihän siitä mitä lähde, keppikerjäläiseksi vain joutuisi.

— Mutta voisihan sentään yrittää, virkkoi Mari. — Jos tuolla tavoin ajatellaan, niin eivät ne pellot tule konsanaan viljellyiksi. Ainaiseksi jäädään elämään näin sattuman varassa, melkein vierasten almuilla.

— Totta on mitä sanotte, myönsi Anton, — almuilla me eletään. Mutta sillä tavoin on yhtäkaikki meikäläisen pakko ajatella. Tämä Jaakko, nuorempi mies, ehkä voisi vielä yrittää, jos tiukan luonnon päällensä ottaisi.

— Luuletkos sinä sen leivän näistä minun pelloistani löyhemmässä olevan? naurahti Jaakko.

— No ehkä ei löyhemmässä, mutta eihän tämä sinun nelisuinen perheesi niin pian mierontielle vierähtäisi.

Sinne se taitaisi vain viedä, kun ei ole entisiä säästöjä ja rahantulo äkkiä tyyten katkeaisi.

Kyllä te olette kaikki merkillisiä miehiä! puhkesi Mari harmistuneena puhumaan. — Näette omin silmin, miten naapurinne Arttemi tuossa mokomaa maatieraa viljellen menestyy. Mutta ette vain itse uskalla samaan köyteen tarttua, ette edes koetteeksi.

— Saa sen tyhjän uskoa koettamatta, ei meistä siihen hommaan ole, selitti Anton. — Arttemilla on pojasta pitäen hankittu kokemus ja omat ammattisalaisuutensa. Ei niitä niin varastamalla kaapata.

— Ei ne salaisuudet niin ihmeellisiä ole! nauroi Mari.

— Ovat ne meikäläiselle. Te olette jo hyvällä alulla, ja mikäs teidän on jatkaessa. Yrittäkää vain edelleen, pitäähän tämä Jaakko sillä aikaa hyvän huolen leivänpyydöstä.

Maria harmitti, että hänen puuhansa arvioitiin niin vähäpätöiseksi, aivan kuin joutavaksi leikittelyksi, jota voitiin suvaita vain sikäli kun toisaalta oli varma leipä tiedossa. Hän aikoi jo sanoa suoraan, että luotti tulevaisuudessa paljon enemmän omiin suunnitelmiinsa kuin konsanaan heidän setakanajoonsa. Jätti sentään sanomatta ja ryhtyi laittamaan illallista.

Kun Anton yritti poislähtöä, sanoi Mari leikillään:

— Jääkäähän nyt maistamaan sen kasvimaan tuotteita, jonka tulevaisuuteen teillä näkyy olevan niin vähän luottamusta. Hyvältä sen antimet vain Jaakon suusta maistuvat, en teistä tiedä.

— Eihän mitä, kyllä minäkin ne antimet aina hyvänä pidän! huudahti Anton. — Kun vain oma eukko olisi teidän veroinen, niin onnellisena pitäisin itseäni.

Siihen kiersi siis takaisin Anton: Naiset kyllä saivat yrittää maaemon antimia herutella, siinä ei mitään sanomista. Mutta miehet olivat tuomitut kuskipukille. Siitä ei uskallettu hievahtaa, muuten luultiin siinä paikassa hampaiden naulaan selviävän.

Mari katsoi hyödyttömäksi väittelyn jatkamisen...

Muutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen satoi ensimmäisen lumen. Silloin riensi Anton jo aamupuhteella Jaakon tupaan hoputtamaan lähtövalmistuksia. Kaikki muut Peräkylän miehet aikoivat näet jo samana päivänä työntyä taipaleelle. Oli pidettävä kiirettä, jotta Inon kylästä ehdittäisiin saada talvikortteerit, ennenkuin koko kylä ennättäisi tulvata täyteen joka haaralta rientäviä hevosmiehiä.

Antonin viesti säikähdytti Maria aikalailla. Hän oli salaisesti toivonut saavansa pidätetyksi Jaakon kotona joulunpyhiin asti. Kotona oleskellessa, niin oli Mari ajatellut, koettaa hän innostaa Jaakon hankkimaan sammalsuolta edes hiukkasen karjanlannan höystettä talven ajaksi.

Oli Marilla toinenkin, ehkä vielä tärkeämpi syy: Hän oli uneksinut toisten kaikkien matkoihinsa mentyä saavansa elää muutaman viikkokauden Jaakon kera kahdeltaan minkäänlaisten rahanpyytöhommien häiritsemättä. Marilla oli mielestään niin sanomattoman paljon Jaakolle puhumista. Heidän välilleen, heidän kotionneaan häiritsemään, oli päässyt karttumaan kylmentävää jäähilettä, ja Mari tahtoi saada sen sulatetuksi, ennenkuin olisi liian myöhäistä.

Näin oli Mari ajatellut, mutta nyt hän näki Antonin viestin puhaltavan Jaakon veriin täyden lähtökuumeen. Heti alkoivat miehet yhdessä valmistella lähtöä, vetivät Jaakon reslareen pihamaalle ja kuormittivat sen hevosen eväsvarusteilla.

Päivän valjetessa läksi Anton kotiinsa laittautuakseen siellä lähtökuntoon. Silloin Mari kutsui Jaakon aamiaiselle ja päätti tehdä yrityksensä Jaakon taivuttamiseksi lähtöhommista luopumaan. Tahallaan hän oli antanut poikien syödä aikaisemmin ja toimittanut heidät kouluun saadakseen jutella Jaakon kera rauhassa.

— Voisit sinä, Jaakko, minun mielestäni aivan hyvin lykätä lähtösi pyhien yli, aloitti Mari pöytään istuttua näköjään aivan huolettomasti. — Emmehän me sen köyhemmiksi mene, jos annat hevosen hieman voimistua. Paremmin jaksaa sitten kiskoa niitä raskaita kivikuormia.

— Eihän sitä voi jäädä, kun kaikki muut menevät, selitti Jaakko. — Jäisin pois yhteisestä arttelista ja tuskin saisin sitten asuntoa alunkaan.

— Kyllä sen arttelin aina tavoitat, eikä siellä talot niin täyteen tule, ettei yksi mies milloin hyvänsä löydä kattoa päänsä päälle.

— Ei siinä kehumista ole. Ja mitäpäs minä täällä kotonakaan tekisin joutilaana vetelehtimässä?

— Kyllä täällä aina tekemistä on, ja vaikkapa olisit muutaman viikon hieman helpommalla. Olethan monet monituiset vuodet ollut menossa kesät talvet konsanaan levähtämättä. Ihan alkaa lopulta sääliksi käydä.

— Mitä minussa säälimistä, naurahti Jaakko hiukan katkerasti. — Menossa sitä on oltava, jos mieli leivissä pysyä. Eipä tuota näy vain rikastumaan pääsevän.

Mitäs me siitä rikastumisesta, hyvinhän on tähän asti eletty. Eikä siltä leipä lopu, jos muutaman viikkokauden levähdät, vaikka minun mielikseni.

Vähänpä minusta taitaisi sinulle iloa olla, tämmöisestä vanhenevasta miehen köntyksestä.

— Vanhetaanhan me molemmat, aloitti Mari. — Mutta eihän sitä vanhenemista minun mielestäni olisi pakko aivan tahallaan ilottomaksi tehdä, niinkuin mekin olemme tehneet. Niinhän tässä ollaan jo vuosikaudet eletty kuin ihan sattumalta samaan majapaikkaan eksyneet matkalaiset. Talvisin tavataan toisensa korkeintaan kerran kuukauteen. Kesät kyllä ollaan elävinään yhdessä, mutta semmoista on se elämä silloinkin. Yösydännä nukahdetaan saman katon alla, mutta päivät kulkee kumpikin omissa hommissaan toisestaan välittämättä. Aivan kuin ei olisi mitään yhteisiä rihmoja kehrättävänä.

Marin ääni oli ruvennut värisemään, vaikka hän koetti sitä hillitä. Jaakko jäi ällistyneenä katselemaan vaimoaan unohtaen syömisen sikseen. Näin suoraan ei Mari ollut konsanaan vielä puhunut heidän yhdyselämästään. Jaakko oli kyllä aavistanut, ettei se Maria tyydyttänyt, mutta ei hän ollut osannut arvata Marin niin kovin kärsivän ja ikävöivän yksinäisyydessään. Sääliä hän tunsi ja syyllisyyttä vaimonsa edessä. Näihin tunteisiin sekoittui myös mieltä värähdyttävää hellyyttä. Mutta yhtäkaikki hän koetti puolustautua.

— Tiedäthän, Mari, etten tahallani ole sinun luotasi paennut, puhui hän sanojaan tapaillen. — Ei tämä ajossa kulkeminen minusta niin mieluista ole, etten sen himosta kotona viihtyisi. Vaan pitäähän sitä tehdä, kun ei muuhun pysty, pitää, jottei sinun ja lasten tarvitseisi edes puutetta kärsiä. Sitä varten yksistään olen koettanut ahertaa.

— Mieluummin kärsin vähän puutettakin, kun vain silloin tällöin saisimme muutaman viikkokauden elää niinkuin mies ja vaimo, nauttia edes murusen onnea ja tyytyväisyyttä toistemme rinnalla. Ethän sinäkään, Jaakko, ole konsanaan tyytyväinen ja onnellinen, sen minä näen. Ja mitenkä tämmöinen elämä voisi ketään onnelliseksi tehdä. Toisenlaista sen pitäisi olla.

— Mitenkäpäs me sen muutimme toisenlaiseksi, voihkaisi Jaakko. — Jo olen liian vanha muuksi muuttumaan.

— Enhän minä niin suurta muutosta pyydä. Sen verran pyydän, että nyt jäisit kotiin joulunpyhiin asti, ja sehän ei ole mahdotonta.

Jaakko ei vielä antanut varmaa lupausta, mutta hänen lähtöaikeensa rupesi horjumaan. Hän käveli syömisen lopetettuaan pihamaalle ja seisahtui siellä epätietoisena puolivalmiiksi kuormatun reslarekensä luo. Marin sanojen herättämät tunnelmat kuohuivat voimakkaina hänen sisällään.

Jaakko tajusi nyt entistä selvemmin, että oli rikkonut raskaasti vaimoaan vastaan, tehnyt Marin eliniäkseen onnettomaksi, vaikka oli omasta mielestään koettanut juuri tämän onnen hyväksi ahertaa. Ja samalla liikahti syvällä pohjaton kaipauksen tunne. Se tunne sanoi, että hän itse myös oli kulkenut elämässään umpisilmin oman onnensa ohi. Se oli ollut hänelle joka päivä tarjolla, mutta hän ei ollut kyennyt sitä omakseen ottamaan, vaikka oli sitä alati ikävöinyt, alati tavoitellut. Se oli karvas, masentava tunne. Jaakon olisi ihan tehnyt mieli itkeä omaa ja Marin surkeata kohtaloa ajatellessaan. Mitä varten he elivät yhdessä, kun eivät voineet toistensa kalseata kohtaloa lämmittää. Kärsivät vain molemmat toistensa rinnalla.

Vai muuttuisiko kaikki toisenlaiseksi, parantaisiko edes hiukkasen, jos hän noudattaisi vaimonsa pyyntöä, jäisi tällä kertaa kotiin? Mari oli niin hartaasti pyytänyt, ja voisihan hän hyvin jäädä. Suoranaista lähtöpakkoa ei ollut, ei ainakaan ennen joulua.

Jaakko tarttui jo reslareen aisoihin aikoen ruveta lykkäämään sitä takaisin katoksen alle. Mutta silloin kuuli hän kylätieltä kulkusten helinää, rekien ratinaa ja reippaita, iloisia huudahduksia Hän pysähtyi ja kääntyi, toinen aisa yhä kädessään, katselemaan sinne.

Siellä ajoi ripeätä ravia muutamia lähtövalmiita hevoskuuria Salamon Hakulin talolle päin. Näkyivät kiirehtivän jo yhteiseen lähtöpaikkaan.

Ensimmäisen talvipäivän ilma oli kuulakan kirkas, vasta satanut lumi teki sen niin puhtaaksi ja raikkaaksi, että pakosta rupesi veri suonissa koskena kuohahtelemaan, kun sitä sisäänsä veti. Ilmankos ajajat huutaa huikkailivat niin hilpeästi.

Ja tuo kulkusten helinä. Se kajahti kuin outo, kiehtova kutsu. Se toi ihan kuin lumouksena Jaakon mieleen aikaisimman nuoruutensa ensimmäisen rahtimatkan: Heitä ajaa loputon hevosjono merenjäätä myöten Kronstadtiin. Ilma on seesteinen, meri rannaton, avara. Kulkuset helisevät, ajajien laulu kiirii reestä rekeen siirtyen. Aurinko silmiä häikäisee, niin että lumi jäällä näyttää säkenöivän ja tanssivan. Sitten alkavat kaukaisena kangastuksena kumottaa Kronstadtin kullalta välkkyvät kirkontornit. Hän näkee ne ensi kerran elämässään, ja outo, värisyttävä tunne täyttää hänen sielunsa. Hän istuu kuin unessa korkean rahtikuormansa nokalla, luulee kummaa satua katselevansa. Tuo rannattoman meren keskeltä kohoava kumotus, ennen näkemätön, se panee sydänalan vavahtamaan, se kutsuu, maanittaa...

Nykyisen olonsa unohtaen seisoi Jaakko nuoruusmuistelojensa tenhoamana, seisoi kuunnellen kulkusten helinää ja hengittäen keuhkoihinsa ensimmäisen talvipäivän veriä kiihdyttävää raikkautta.

Hänet havahdutti Anton Lempiäinen, joka juoksujalkaa kiiruhti omasta pihastaan ja alkoi sanoja tulvanaan lasketellen ihmetellä, mitä Jaakko siinä töllisteli eikä jouduttanut rekeään lähtökuntoon.

Jaakko oli kuin puusta pudonnut eikä osannut ensi tuokiossa mitään sanoa. Sitten sukelsi äkkiä muisto äskeisestä keskustelusta Marin kanssa ja hänen kotiinjäämis-aikeensa. Mutta ties mistä syystä häntä alkoi odottamatta hävettää, eikä hän viitsinyt aiheestaan sanallakaan Antonille mainita.

Anton tarrasi aikaa tuhlaamatta reslareen viereen valmiiksi vedetyn raskaan kivireen sepiin ja patisti Jaakkoa auttamaan. Jaakko totteli koneellisesti. He nostivat kivireen kumolleen reslan päälle. Anton ryhtyi sitä kätevästi nuorittamaan hoputtaen Jaakkoa itseään hevosta valjastamaan.

Mari sattui silloin vilkaisemaan ikkunasta. Hänen sydämensä tuntui kutistuvan kokoon, kun hän näki Jaakon hätiköiden valjastavan hevostaan lähtövalmiin reen eteen.

Täydellistä puutumista jäsenissään tuntien nouti Mari kesäsäilystä valmiiksi Jaakon lyhyen matkaturkin ja huopikkaat. Sitten alkoi hän täyttää kannellista eväsvakkaa. Sitä tehdessä tahtoi itku aivan väkisin esille purskahtaa. Mutta Mari nieli sen, väänsi vakan kannen kiinni ja läksi sitä sylissään kantaa retuuttaen pihalle.

Reelle jouduttuaan ilmoitti hän lyhyesti Jaakolle turkin ja huopikkaiden olevan valmiina tuvan penkillä. Alkoi sitten kaivaa vakalle koperoa heinäsäkkien lomaan.

Jaakko tuskin uskalsi vilkaista vaimoonsa tuvasta palattuaan. Häntä hävetti ja suututti oma arkamaisuutensa. Hän näki Marin olevan itkun rajoilla, ja hänen sydäntään kouraisi tuskallisesti. Hän halusi jäädä kotiin, jäädä Marin luo, mutta ei vain saanut sanaa suustaan ilmoittaakseen sen Antonille.

Mari katseli ohuissa vaatteissaan väristen miesten lähtöä. Anton hyvästeli hänet iloisesti lörpötellen. Jaakko murahti vain jonkun epäselvän sanan, hyppäsi sitten rekensä seville ja nykäisi melkein vihaisesti hevosensa lähtöön.

Kun reki oli painunut kujasille, kääntyi Mari ja palasi tupaan. Siellä tuntui niin tyhjältä ja autiolta.

Oli niinkuin Jaakko olisi mennyt viimeisen kerran.