Part 1

language: Finnish

PYHÄSAAREN ARVOITUS

Salapoliisiromaani

Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

1. Luku.

Heräsin siihen, että ovi aukeni hiljaa, koputtamatta, ja oven raosta näyttäytyi sisälle naiskäsi, laskien oven viereen, pesukaapin päälle jotakin, mikä kahahti niin houkuttelevan pehmeästi.

Tiesin hyvin mitä se oli. Talon maitokuski oli jo palannut kaupungista ja tuonut päivän sanomalehden.

Oli häpeä maata keskellä kirkasta kesäpäivää! Kimmahdin heti vuoteestani.

Ikkunasta, joka oli ollut auki koko yön, tulvahti sylin täydeltä päiväpaistetta ja linnunlaulua. Mutta minusta se tuntui niin omituisen etäiseltä. Se ei ollut elinilmaa ja lumosointua, kuten muina kesinä, vaan se tuntui pikemminkin koristeelliselta kehykseltä. Asuin niin lähellä kaupunkia, etten päässyt luonnonvaistojen valtaan.

Tämä lehtikin saapui joka päivä aivan tuoreeltaan, niin että päivä aina alkoi kaupunkielämän merkeissä.

Hypähdin housuihini ja kävin kurkistamassa keittiön ovelta. Se oli merkki, että kesävieras oli noussut, ja että hänelle sai tuoda kahviaamiaisen. Heidän päiväkahviaan.

Aloin ahmia uutisia voileivän ja kahvin keralla. Tänä kesänä nämä lehdet toki tiesivät jotakin. Joka päivä jotain suurta tekeillä, luomistyötä ja kahleitten katkontaa. Lahon repimistä, uuden rakentamista!

Kiinnyin lehden alakertaan, jossa jatkui elämäkerrallinen luettelo paljastetuista santarmikätyreistä. Heille, miekkosille, ei vapautemme aamunkoitto tiennyt onnellisen ajan aamunkoittoa. Jokaisen rangaistusvanginkin on varmaan helpompi aloittaa uudestaan, sillä viha ja halveksiminen ei heitä kohtaan ole yhtä armoton, yhtä verinen, kuin niitä kohtaan, jotka ovat koko kansan elinehtoja vastaan taistelleet. Liekö kosto yleensä oikeutettu tai ei, niin ainakin se tuntuu ehdottomalta velvollisuudelta heitä kohtaan. Mutta samalla tulin pakostakin ajatelleeksi, että mihinhän nämä paljastetut miesrähjät tästedes tulevat ryhtymään. Kun paljastus tukkii kaikki tiet heidän edestään, sulkee heidät yhteiskunnan ulkopuolelle, heittää heidät henkipatoiksi, niin eiköhän heistä pakostakin tule ammattirikollisia, yhteiskunnan vaarallisimpia vihollisia.

Näin aprikoidessani temmattiin ovi yhtäkkiä auki ja talon tytär syöksyi sisään:

— Puhelimeen!

Riensin isännän kamariin, jossa puhelin oli.

—— Halloo!

—— Terve! Haukka täällä...

— Terve!

—— Olet aina sanonut, että tahtoisit nähdä "Silmän" joskus toimessa...

—— Olisihan se hauskaa.

—— Tuletko nyt?

—— Mihin sitten?

—— Pyhäsaareen.

—— Ja kuinka pian?

— Laiva lähtee puolen tunnin kuluttua.

— Hyvä isä! Etkö tiedä, että asun viiden kilometrin päässä kaupungista?

—— Ehdit vielä hevosella, kun heti lähdet.

—— Mutta talon miehet ja hevoset ovat töissään...

—— Oletpa sinä avuton! hän huudahti kärsimättömästi.

—— Mitä tehdä, kun...

—— No, laittaudu sitten valmiiksi kymmenessä minuutissa. Silloin on auto talon portilla.

—— Oho! pääsi minulta.

—— Jätä vain filosofiasi ja ole valmis.

—— Onko se sitten niin tärkeää?

—— Tahdon matkatoverin.

—— No, olen valmis sitten.

Hän soitti korvaani. Minä riensin pukeutumaan. Viidessä minuutissa olin kunnossa.

Pyhäsaareen! Pukeutuessani juolahti mieleeni, että lehdessä oli ollut lihava teho-otsake, jossa Pyhäsaaren nimi mainittiin. Sieppasin lehden ja istahdin silmäilemään. "Suuri, salaperäinen tulipalo Pyhäsaarella", oli yläotsakkeena suurilla kirjaimilla kahdella palstalla ja alaotsakkeet kertoivat koko uutisen sisällyksen: talo palanut kokonaan, vanha, halvaantunut isäntä jäänyt liekkeihin, neljä sikaa ja viljavarasto palanut, palon alku salaperäinen. "Murhapolttoko?" Tähän kysymykseen päättyi otsakesarja. Itse uutisesta ehdin silmätä vain loppurivit: "Paikkakunnalla on liikkeellä tästä salaperäisestä tulipalosta mitä kummallisimpia juttuja, joiden todenperäisyys tai perättömyys tänään pidettävässä poliisitutkinnossa selvinnee."

Samassa suhahti auto tuututtaen pihaan. Kohta vilisi metsä silmissäni tien molemmin puolin, niin etten puita ehtinyt erottaa. Ja kaupungista palaavien maalaisten pelästyneet hevoset peittyivät tien varsilla paksuun tomupilveen.

Kuka minua sitten kiidätti tällaisella kumman vauhdilla? "Hast du Haukka gesehen?" on eräällä hyvällä toverillani tapana kysyä.

Kuka oli Haukka? Hän oli yksityisetsivä, tämän tarinan sankari. Hän ja hänen "Silmänsä".

Jos koira konsanaan on miehelle kunniaksi, niin haukansilmä oli totisesti Haukalle kunniaksi. Sillä Silmä ei ollut mikään saksalainen paimenkoira, kuten viralliset poliisikoirat, vaan oikea lappalainen pystykorva, porokoira, jonka Haukka itse oli kouluttanut.

Kun olen sanonut, mikä Silmä oli, olen kenties hänen isännästäänkin sanonut tärkeimmän.

Salapoliisikertomuksen reseptiin taitaisi tosin kuulua, että esittäisin sankarin puolittain noidaksi, puolittain tiedemieheksi, ylipäänsä joksikin mystilliseksi olennoksi. Mutta minua on kaiken ikäni kohdannut se kova onni, etten ole tutustunut muihin kuin rakenteeltaan varsin tavallisiin ihmisiin. Ja Haukkakin oli varsin tavallinen, iloinen ja reipas herrasmies. Sittenpähän näette, kun esittelen hänet tavattaessa!

Minä olin jo poikana tutustunut häneen. Siihen aikaan meillä vielä oli (helläluonteisten tyttöjemme tarpeeksi) sotaväkikin, ja ystäväni oli torvensoittajana savolaisessa tarkk'ampujapataljoonassa. Meitä vetivät yhteen kirjalliset harrastukset, vaikka makumme kävikin huomattavasti eri suuntiin. Hänellä oli paljon valikoivampi aisti kuin minulla. Minä luin mitä käsiini sattui, mutta rakastin varsinkin rakkausromaaneja. Hän puolestaan jakoi kirjallisuuden neljään luokkaan: rosvoromaaneihin, intiaaniromaaneihin, historiallisiin romaaneihin ja rakkausromaaneihin. Luokat olen luetellut arvojärjestyksessään. Ensimmäinen luokka oli hänestä verrattomasti paras, ja viimeinen ei kelvannut mihinkään. Nykyisin, kun hän on syventynyt rikosromaaneihin luonnossa, hän harrastaa psykologiaa ja sille läheisiä luonnontieteen haaroja, vieläpä historiaa ja monistista filosofiaakin.

Kun suomalaiset pataljoonat hajoitettiin, hän antautui poliisialalle. Oli aluksi kotvan järjestyspoliisinakin. Mutta se ei häntä tyydyttänyt. Häntä viehätti enemmän etsivän poliisin omavaraisempi toiminta. Hän saikin siirron ja toimi menestyksellä aikansa. Mutta takavuosina, kun poliisilaitoksen toiminnalla oli jokaista rehellistä suomalaista niin tympäisevä valtiollinen väritys, ei reipasta ystävääni kruunun leipä enää maittanut.

Poliisilaitoksessa hän oli kiintynyt poliisikoiriin niin suuresti, että tavallisella rohkealla reippaudellaan oli alkanut tuumia, jotta tarvitsikohan niiden välttämättä olla ulkolaista rotua. Hän oli kokeillut useammillakin kotimaisilla koira-tyypeillä, mutta huomannut lappalaisen pystykorvan taipuvaisimmaksi poliisitehtäviin. Hän oli muutaman porokoiran opettanut niin taitavaksi, että sille hänen kehumansa mukaan oli maksettu melkein yhtä suuri palkka kuin hänelle itselleenkin.

Sitten, kun hän muutamassa rikosjutussa oli joutunut venäläistyttämisjärjestelmän puristukseen, hän otti eronsa koirineen. Ja siitä pitäen Haukka (joksi hän vaatimattomasti oli suomentanut entisen Adler-nimensä) Silmänsä kera vietti varsin vapaata ja riippumatonta elämää.

En oikein muista, kumpiko meistä ensin tuli maininneeksi, ettei meidän rehottavassa suomalaisessa kirjallisuudessamme vielä ole, paitsi muuatta humoreskia, ainoatakaan varsinaista etsivätarinaa. Ainakin hän oli sangen innostunut asiaan. Hän jutteli minulle monia ihmeellisiä tarinoita Silmästään, niin ettei muka muuta kuin kirjoittaa. Mutta ne tuntuivat minusta siinä määrin pelkiltä kaskuilta, etten voinut kiinnostua asiaan.

Kerran tulin hänelle maininneeksi, että hän joskus ottaisi minut mukaan, sillä saattaisi olla sangen huvittavaa nähdä Silmää toimessaan ja voisi muutenkin kenties panna merkille jotakin kiinnostavaa.

Nyt hän oli sen muistanut. Ja uteliaana minä lähestyin autollani laivarantaa. Mitähän merkillistä hänellä oli tekeillä?

Olin ehtinyt niin aikaisin, että sain pari minuuttia odottaa häntä. Mutta kohta tuli tuiskuna ajuri, ja ystäväni vihreänharmaa metsästystakki ja samanvärinen lakki näkyi rattailla.

—— Terve! Jopa jouduit! hän huusi lähestyessään.

Rattailta astui alas ensin Silmä, sitten itse Haukka. Silmä seurasi kyllä visusti isäntäänsä vapaanakin, mutta hetken tärkeyden vuoksi se oli talutusnuorassa.

Koirakin näytti ymmärtävän, että oli tärkeää tekeillä. Se tuli korvat terhassa, minkä talutusnuoralta pääsi, ja nuuskaisi hyvin hanakasti housujani, mutta tutuksi tunnettuaan liehutti ystävällisesti pörröistä kippurahäntäänsä vaaleanhallavalla peräkannellaan.

Astuimme höyrypurteen. Silmä varovasti edellä, korvat ja häntä etukäppyrässä. Jäljestä lyhyehkö, ketterä Haukka, ja minä joukon jatkona.

Silmä kytkettiin purren suurehkon konehuoneen nurkkaan, ja se näytti hyvin loukkaantuneelta ja tyytymättömältä, kun me poistuimme yläkannelle, jättäen hänet siihen maalaisten joukkoon.

Istuuduttuamme vastatusten höyrypurren pieneen kansisalonkiin loin ystävääni kysyvän katseen. Hän vain hymyili minulle, veti taskustaan sikarikotelonsa ja tarjosi minulle baharabatin, joita hän aina poltti. Mutta hänen silmiensä iloisessa tuikkeessa oli aina jotakin pistävää, kirpaisevaa.

—— Sekö tulipalo se on? kysyin.

—— Se, vastasi hän kuin ohimennen.

— — Mihin kummallisiin juttuihin uutisen lopussa viitattiin?

—— En tiedä vielä muuta kuin mitä oli lehdessä. Eikä tiennyt paljoa seurakunnan pappikaan, joka minut kutsui puhelimella. Hän oli asiasta kovasti kuohuksissaan, koska valkea oli pahoin uhannut pappilaa. Palo oli syttynyt riihirakennuksesta, jota ei ole lämmitetty puoleen vuoteen. Murhapoltto siis, mutta syyllisestä ei ole niin mitään vihiä, yhtä vähän kuin rikoksen syystäkään.

Haukka tuntui ottavan asian jotenkin kylmäkiskoisesti. Mutta lehden viittausten vuoksi se herätti minussa uteliaita aavisteluja. Ja olinhan saava olla omin silmin näkemässä.

2. Luku.

Ihana oli laivamatka kauniina ja kirkkaana kesäpäivänä pitkin Länsi-Suomen satasaarista, tuhattutkelmaista, muistorikasta rannikkoa.

Päästyämme hyvään matkavauhtiin tuli purren ystävällinen, puhelias kapteenikin kansisalonkiin kahville. Pakina kääntyi itsestään tämän rannikon historiallisten muistojen runsauteen, ja kapteeni tuntui tuntevan kaikki vanhat tarinat purtensa liikkumavesillä. Tuli siinä mainituksi matkamme määränpääkin.

— Pyhäsaari? tuumin. — Olisi hauska, jos joku kerran tutkisi, mistä kaikki tällaiset "pyhät" paikannimet ovat saaneet alkunsa.

— Useimmilla niillä varmaankin on syntytarinansa, virkkoi kapteeni vilkkaasti. — Tämä pyhä on muuten siitä merkillinen, että se täydellisesti vastaa nimeään. Pyhäsaari lienee tosiaankin pyhimpiä paikkoja Suomessa.

— Kuinka niin? kysyin.

— Uskovaisin ja rukoilevaisin, selitti kapteeni. — Tuskin missään muualla on kansa niin harrashenkistä läpikotaisin.

Sanojensa jälkeen kapteeni silmäili katuvaisesti meihin. Katsoi varmaankin puheliaisuudessaan menneensä hieman harhaan. Sillä jotenkin yleisesti nykyään pidetään hengellinen hartaus yhtä epäilyttävänä seurakeskustelun aiheena kuin lihalliset himotkin.

— Saaren nimi, jatkoi kapteeni hymyillen, — kuului muuten aikaisemmin olleen Pahasaari. Tarun mukaan se oli harmaassa muinaisuudessa ollut viikinkien pesäpaikka. He olivat asuneet saarella kallioluolassa, Viikinluolassa, josta muuten vei salakäytävä mantereelle parin kolmen kilometrin levyisen salmen alitse. Saareltaan käsin nämä viikinkiertäjät soutelivat sotapursillaan pitkin rannikon lahdelmia tekemässä tuhojaan, ja vuoren povessa heillä oli suuret salit, joissa säilyttivät aarteitaan.

Hymy katosi taitavan kertojamme huulilta ja hänen kasvonsa saivat tekopyhän ilmeen.

— Mutta sitten olivat hurskaat munkit tulleet ja seudun kansan kastaneet. Saarelta oli rosvot karkotettu ja kirkko pystytetty Viikinluolan lähelle, joka on juuri viikingeistä saanut nimensä. Ja silloin sai Pahasaari Pyhäsaaren nimekseen.

Minä olin pelkkänä korvana, ja kapteeni huomasi kiinnostukseni. Hän jatkoi:

— Eikö muuten lie se sopukka vanhin historiallinen seutu Suomessa. Pyhäsaaren lähellä on Ristisaari — näytän sen herroille, kun niille main joudutaan. Siellä oli munkeilla ollut ensimmäinen tyyssijansa. Sinne olivat he ensin ristinsä pystyttäneet. Sinne olivat laittaneet pienen luostarin ja kirkon, varmaan ensimmäisen Suomessa. Risti on siellä pystyssä vieläkin, ja paikkaa pidetään pyhänä. Milloin risti lahoaa ja kaatuu, on uusi heti pystytettävä tilalle, ja voi sitä sukupolvea, joka lyö laimin pyhän perinnön vaalimisen!

Tämä tällainen saattoi pakanankin syvennyttää hartauteen. Mutta ystävääni Haukkaa näytti pyhäsaarelaisten nykyinen sieluntila kiinnostavan enemmän.

— Harrastavatko seutulaiset jotakin erikoista lahkosuuntaa? hän kysyi.

— He lienevät lähinnä vanhaa herännäisyyttä, vastasi kapteeni. — Mutta oikeastaan he yleensä harrastavat kaikkea sitä, mikä vanhaa on. Heidän sielujensa kalleimpana aarreaittana on joku vanha suomennos kuudenneltatoista sataluvulta. Sitä levitetään näillä seuduin yhä uusina painoksina, ja jos sen oikeinkirjoitusta kirjaimenkin verran muutettaisiin, olisi sen pyhyys piloilla. Vanha yleensä on heille rakkainta. Tässä muutama vuosi sitten, kun uusi kirkkokäsikirja tuli käyttöön, pitivät pyhäsaarelaiset kirkonkokouksen, jossa vaativat, ettei ainoastaan hyljättäisi uusi käsikirja, vaan palattaisiin siihen, joka oli käytössä ennen tätä nykyistä. Kokouksessa kävi sellainen metakka, että pitäjän pappi, joka on verrattain uudenaikainen mies ja ympäristössään kuin mato muurahaispesässä, lopulta livisti tiehensä kokousta johtamasta. Ja silloin kokous joutui niin avuttomaan tilaan, ettei saanut mitään lausuntoa aikaan, ja uusi käsikirja astui vastalauseetta käytäntöön.

Haukkaa ilmeisesti huvittivat kuvaukset näistä omituisista ihmisistä, joiden kanssa hän oli kohta joutuva tekemisiin. Sen tähden kapteeni jatkoi:

— Kun tämä nykyinen suursota syttyi, uskoivat pyhäsaarelaiset lujasti, että se oli maailmanlopun enne. He löysivät selvät todistukset Vanhan testamentin profeetoista, ja monet odottivat loppua ristissä käsin ja virsiä veisaten. Kettelin vanha isäntä myi talonsa kaikkineen polkuhintaan — arveli varmaankin puijaavansa epäuskoista ostajaa, joka luuli vielä taloja tarvitsevansa — muutti mantereelle, laittoi metsämajan johonkin takamaille ja odotti siellä erakkona viimeistä tuomiota.

— Loppua ei tullut, jatkoi kapteeni. — Mutta pyhäsaarelaiset eivät suinkaan horjuneet uskossaan. Kun tuli tämä kumousaika ja esivallat kukistettiin, niin he uskoivat nyt tämän viimeiseksi villitykseksi, joka oli pahempi kuin ensimmäinen. Tuskin lie koko saarella muusta välitetty kuin virrenveisuusta ja hartauskokouksista. Se on heikäläisten vallankumousta. Jos lienevät peltonsa kyntäneet, ovat tehneet sen vain koneellisesta tottumuksesta tai siksi, että raamatussa käsketään tekemään työtä otsansa hiessä. Kaikkea he katsovat uskon utukehästä, arkiaskareetkin ovat heille vain uskonnollisia menoja.

Purren merkkipilli vihelsi, ja kapteeni pujahti tehtäviinsä. Poikkesimme vielä useaan laituriin.

Vihdoin lähdimme tiedustelemaan, eikö jo aleta tulla perille.

— Tuolla on Ristisaari, sanoi kapteeni, viitaten metsäiseen kalliosaareen, joka kuvasteli tyyneen veteen. — Ja tuolta näkyy Pyhäsaaren kirkko edestä päin.

Poikettuamme vielä laiturissa, joka kuului olevan Riitaranta nimeltään, laskimme leveähkön salmen poikki Pyhäsaaren satamaan.

Rannalla laiturin juurella oli koko joukko väkeä, ukkoja ja akkoja, poikasia ja lapsia. He töllistelivät kaikki höyrypurteen silmää räpäyttämättä. Ja kun me astuimme laiturille, seurasivat ihmettelevät katseet ihmekoiraa, jota Haukka talutti.

Joukosta lähestyi meitä muuan isäntämies körttiläiskuosisessa sarkatakissa. Hän kohensi hieman lakkiaan, raapaisi tasalatvaksi leikattua tukkaansa korvallisellaan ja kysäisi Silmään viitaten:

— Taitaa tämä olla se koira?

— Niin on, koira on, vastasi Haukka juhlallisesti.

Isäntä jatkoi omituisella ivahymyllä:

— Kirkkoherra käski minun tulla herrasväkeä vastaan.

Hän tarkoitti nähtävästi koiraa.

— Hyvä on, vastasi Haukka.

Minä silmäilin väkijoukkoa, ja ihmeekseni olin huomaavinani samanlaisen, miltei vihaisen ivahymyn muidenkin vanhempien ihmisten silmissä. Ainoastaan nuorison ja lasten silmistä tuikki ihmettelevä uteliaisuus.

— Nimismies on muuten, jatkoi isäntä, — jo löytänyt syypäät.

— Oho! äännähti Haukka yllätettynä, melkein pettyneenä.

Nurjamielinen väkijoukko oli kerääntynyt aivan ympärille, ja he katselivat koiraa kammolla kuin itse paholaista. Silmä ei kuitenkaan heistä välittänyt, tähysti vain isäntäänsä korvat pystyssä ja häntä käppyrässä peräkannella.

— Nimismiespähän sen löysi! kuului kimeä naisääni selittävän väkijoukolle. — Jumala itse näytti käden, jota oli käyttänyt. Ei tarvinnut nimismiehen panna rikkaa ristiin.

Puhuja oli laiha akka, jonka tavattoman leveä röijy roikkui kuin linnunpelätti. Körttitakkinen isäntäkin oli kuullut eukon selityksen.

— Niin, vahvisti hän huoaten. — Ei häneltä ole mikään salattu, ei tässä asiassa enemmän kuin muissakaan.

Hän tarkoitti Jumalaa, eikä eukkoa.

— Eikä saloja ilmi saataessa tarvita herroja eikä herrojen koiria, lisäsi muuan mökkiläisen näköinen mies.

Hän mahtoi edustaa pyhäsaarelaisten luokkatietoisuutta.

Ystäväni oli lähtenyt Silmää taluttaen kohoamaan vastarinnettä kylään. Jälkijoukossa kuulin samaisen leveäröijyisen variksenpelätin kertovan jotakin tarinaa, jossa mahtipontiset sanat "Jumalan valkea" toistuivat useaan kertaan. Hän mahtoi selittää palon syttymistä. Körttitakkinen isäntä johdatti meitä pappilaan, jossa nimismieskin kuului olevan.

Tiemme kulki aivan palaneen Kännärin talon mustien raunioitten ja kekälekasojen ohitse. Pappila oli lähinnä tuulen alla, ja pappilan ikkunat olivat kuumuudessa särkyneet paloraunioitten puolelta. Seinät ja kattokin mustuneet. Ihme, että se oli saatu pelastetuksi.

— Oli sallittu, selitti pitkätukkainen saattajamme, — että pappila pelastui, kuten kyläkin. — Mutta ihmeitten ihme oli, että Kännärin ulkoriihikin paloi, vaikka oli kylän takana lähes kilometrin päässä.

— Kuinka? kysäisi Haukka kiinnostuneena.

— Kännärin ulkoriihikin paloi kaukana kylän takana! toisti isäntä, äänellään osoittaen, että juuri tässä taivaan ihme oli suurin.

— Talossa oli siis kaksi riihtä?

— Niin oli. Tuli sai alkunsa kotiriihestä, tuosta, jonka rauniot näkyvät kivenheiton päästä, tuolta tuulen päältä. Toinen riihi oli kylän takana peltojen perällä.

— Ja sekin paloi?

— Paloi.

— Mikä sen sitten sytytti?

— Sama taivaan tuli, joka poltti talonkin. Ihmeelliset ovat Herran tiet... ja taivaan tulenkipinät, selitti isäntä heprealaisin kertosäkein.

Haukka pudisti kummastellen päätänsä. Mutta pettymyksen ilme hänen kasvoillaan näytti hälvenneen. Juttu ei ilmeisesti ollut vielä selvitetty.

3. Luku.

— Silmä makasi ovipielessä, johon isäntänsä oli hänet komentanut. Me muut istuimme nelikannassa kahvipöydän ääressä: pappi hyväntuulisena, vierasvaraisen kohteliaana, nimismies virallisin ilmein, Haukka hieman rauhattomana ja minä silmänä ja korvana.

— Turhaan tulitte, sanoi nimismies itsetietoisesti. — Pojat ovat jo tallessa.

— Pojat? virkahti Haukka iloisen uteliaana.

— Kaksi kerjuupoikaa, kuritta kasvanutta mierolaista, vastasi nimismies.

Ja hän alentui hyväntahtoisesti selostamaan Haukalle tutkimuksensa tulokset.

Kylästä saaren toiselta kulmalta oli aamulla saapunut pari miestä taluttaen kumpikin kulkija-poikaansa. Nämä eivät, kun kylässä oli kerrottu Kännärin talon palosta, olleet malttaneet olla kehumatta, että he olivat siitä tienneet ennen kuin kukaan muu. He olivat näet olleet nukkumassa riihessä, josta palo alkoi, mutta aamulla ennen auringon nousua heränneet muka palon räiskeeseen ja savuun, joka jo tunkeutui riiheen. He olivat siitä muka niin säikähtyneet, että lähtivät päättöminä juoksemaan tietä, joka ensiksi eteen sattui. Vasta illalla, kun kaikki palosta puhuivat, olivat uskaltaneet saaren toisella kulmalla mainita olleensa sen alkua katsomassa.

Kuulustelussa oli selvinnyt asian oikea laita. Pojat olivat myöhään palon edellisenä iltana tulleet Kännärin taloon. Olivat pyrkineet yöksi. Mutta Kännärin isäntä ei ollut antanut heille yösijaa, vaan ajanut mierolaiset tiehensä. He olivat varkain pujahtaneet talon kotiriiheen yöksi. Mutta kehno oli heidän kiitoksensa yösijasta. Pistivät riihen tuleen lähtiessään.

Teoriaansa poikien syyllisyydestä piti nimismies niin sitovasti todistettuna, ettei siinä ollut pienintäkään aukkoa. Ensiksikin pojat yksin, oman tunnustuksensa mukaan, olivat olleet riihirakennuksessa palon syttyessä. Toiseksi heillä oli mielestään syytä kantaa kaunaa isäntää vastaan, joka tylyin sanoin oli heidät ajanut tiehensä. Kolmanneksi, mikä oli mitä ilmeisin syyllisyyden todistus, olivat he tulen sytytettyään kiireesti paenneet, eivätkä tulleet talonväkeä herättämään. He olivat muuten ensin viettäneet yönsä riihessä ja sitten vasta aamun koitteessa, kun eivät enää yösijaa tarvinneet, sytyttäneet sen tuleen. Ainoastaan poikien kannalta oli siis selitettävissä, miksi palo syttyi vasta aamulla eikä yöllä aikaisemmin... Eikö kaikki ole päivänselvää? kysyi nimismies selostuksensa lopetettuaan.

— En ole tutkinut asiaa, vastasi Haukka. — Mutta kuinka on ulkoriihen syttyminen selitettävissä?

— Kipinästä tuli syttyy, hymähti nimismies kuin lapselle.

— Kilometrin päässäkin!

— Miksei niin kova tuuli saattaisi lennättää tulen kauemmaksikin.

— Yhden ainoan kipinän, koko kylän ylitse, kauas peltojen perille!

— Kylää suojeltiin.

— Ja kuinka pojat, jotka eivät malttaneet toisessa kylässä pitää suutansa kiinni, saattoivat täällä itsepintaisesti kieltää totuuden?

— Luulivat siellä, ettei heillä ole vaaraa. Täällä eivät voi luulla samoin. Tyhmiä ovat, mutta paatuneita.

— Hm, hymähti Haukka.

— Tahdotteko muuten itse kuulustella poikia? kysyi nimismies toisen epäilyksistä hieman närkästyneenä.

— No, olisipa hauska nähdä heidät, suostui Haukka.

Pojat tuotiin perhetuvasta, jossa he olivat olleet kyläläisten mulkoiltavina. Konstaapeli talutti heitä käsipuolesta kumpaakin ja tuuppasi heidät kynnyksen yli sisälle.

Toinen heistä oli kymmenen tai yhdentoista vuotias, toinen paria vuotta nuorempi. Arkoina ja itkettyneinä he jäivät seisomaan oven suuhun. Nuoremmalla oli sormi suussaan.

Tarkastelin ystävääni. Tuokioksi hänen silmiinsä ilmestyi pistävä tuikahdus, mutta se sammui heti lempeään, iloiseen hymyyn.

Katsoin uudestaan poikiin. Näiden pikku veljesten silmissä oli niin auttamattoman kaino madonnan ilme, että sitä etsii turhaan muiden kuin syvimmän salosopukan lasten silmistä.

Jos nämä lapset olivat palon sytyttäneet, oli se tapahtunut vahingossa, eikä ikinä mistään "kostosta". Mutta miksi he olisivat ensinkään tulta käsitelleet? Ja jos heille oli tullut vahinko, kuinka he olisivat voineet olla sitä tunnustamatta? Ei, se oli mahdotonta!

Nimismies loi Haukkaan kysyvän katseen. Minusta näytti, että hänkin epäröi katsellessaan poikia ja odottaessaan toisen arvostelua hänen päätelmistään.

Haukka iski nimismiehelle silmää merkiksi, että tämä antaisi hänen rauhassa toimia.

Hän nousi ja lähestyi poikia. Pelotellut pojat näyttivät tahtovan kyyristyä kasaan kuin vitsaa varovat koiranpennut.

Haukka silitti ja taputti nuoremman pojan päätä. Sitten hän kysyi toverillisesti, mahdollisimman arkipäiväisesti:

— Ovatko ne muistaneet antaa teille ruokaa?

Kaikista valtavin ja ihmeellisin lumovaikutus on väliin kaikkein arkipäiväisimmillä sanoilla. Mikään liikatunteellinen "rakkaus" ei varmaan olisi tehonnut poikiin niin kuin tämä yksinkertainen kysymys. Näytti ikäänkuin jotakin ahdistavaa putoavan pois heidän päältään. He tunsivat löytäneensä turvan ahdingossaan, ja herkin lapsen äänin he riensivät selittämään:

— Kyllä me olemme saaneet!

— Hyvä on.

Samassa Haukka suuntasi katseensa osaaottavasti vanhempaan poikaan.

— Kuinka tulit niin varomattomasti käsitelleeksi tulitikkuja?

— Tulitikkuja? ihmetteli poika suurin silmin. Hän oli niin vilpittömästi kummissaan, ettei näyttänyt heti osaavan ensinkään ajatella, että vastaus merkitsi hänelle sangen paljon.

— Ei Akulla ole ollut tulitikkuja! ehätti nuorempi selittämään.

— Olikos sinulla sitten!

— Ei. Ei ole ollut koskaan!

— Ei minullakaan, yhtyi vanhempi poika selitykseen.

Tilanne oli niin ylenmäärin selvä, että Haukka näytti käyvän melkein neuvottomaksi.

— Niin, ette taida olla tupakkamiehiäkään, hän virkkoi sitten naurahtaen.

Nimismiehen luo palattuaan Haukka totesi yksinkertaisesti:

— Pojat eivät ole paloa sytyttäneet.

— Eivätkö? sanoi nimismies itseviisaasti hymyillen.

Haukka ilmaisi lähtevänsä hieman katselemaan. Nimismies oli niin varma asiastaan, ettei suvainnut edes tulla mukaan. Sanoi olevan toisia virkatehtäviä.

Haukka lähti koiraansa taluttaen. Pappilan pihalta lähti joukko miehiä ja poikasia jälkeemme.

4. Luku.

Menimme ensin palaneen Kännärin talon raunioille. Kännärin isäntä oli muiden miesten mukana. Haukka pyysi häntä kertomaan palosta hieman tarkemmin.

— Minä heräsin vasta tulen räiskeeseen ja savuun, jota tihkusi makuukamariimme läpi laipion, aloitti isäntä. — Kun hypähdin pystyyn ja juoksin katsomaan, oli katto ja lakka valkean vallassa.

— Kuinka! huudahti Haukka ihmeissään. — Asuinrakennuksen lakkako?

— Niinpä, vastasi isäntä. — Ensin tulin ajatelleeksi että onkohan isä pidellyt tulta varomattomasti. Yritin mennä lakkaan, vinttikamariin. Mutta se oli mahdotonta. Lakka oli tulimerenä. Isä jäi sinne, sairas, halvaantunut isäni.

— Entä riihi? kysyi Haukka.

— Se oli tulessa kokonaan. Vasta sitten, kun sen näin mentyäni pihalle, käsitin, että kova tuuli oli sieltä paiskannut tulen tuparakennuksen tuohikattoon.

— Mutta välillähän olivat ulkohuoneet, ladot ja navetat! huudahti Haukka viitaten mustaan hiilikasaan pihan ylitse. — Eivätkö ne olleet tulessa?

— Niidenkin olkikatto oli jo tulessa useista paikoin, niin ettei sammuttamisesta voinut olla puhettakaan.

— Ei siis kauttaaltaan! huudahti Haukka. Ainoastaan paikoittain?

— Ei, näin aivan tulenkoskemattomiakin olkia, vahvisti isäntä.

Haukka mittaili välimatkoja katseellaan. Yhtäkkiä hän kysyi:

— Onko asuinrakennuksen ulko-ovi lukittu öisin?

— On tietysti, vastasi isäntä.

Haukka seisoi kuin käyristynyt kysymysmerkki ja tuijotti asuinrakennuksen kekäleihin. Yhtäkkiä hän hypähti lähemmin tarkastamaan mustia kekäleitä palopaikan reunalla. Siinä oli hiiltyneet tikapuut, joiden yläpää oli kokonaan palanut.

— Nämä tietenkin olivat asuinrakennuksen räystästä vasten? kysyi Haukka.

— Olivat.

— Ja katto oli tuohesta?

— Niin.

— Oliko vanhan isännän vinttikamari suunnilleen tikapuiden kohdalla.

— Oli kyllä, vastasi isäntä, ilmeisesti ihmetellen, mitä tämä kaikki kuului asiaan.

Haukka mietti jotakin niin ankarasti, että hän näytti aivan pöyristyvän omia ajatuksiaan.

— Entä jos asuinrakennuksen tuohikatto syttyikin ensin? hän kysyi sitten iskevästi.

— Ensin? ihmetteli isäntä.

— Niin.

— Ennen riihtä?

— Niin.

— Mutta kuinka Herran nimessä olisi tuli sitten päässyt riiheen vastatuuleen? huudahti isäntä.

— Ei tietysti, myönsi Haukkakin.

— Mitä kummaa sitten tarkoitatte?

— Riihi on voitu sytyttää heti perästä.

Isäntä seisoi kuin pyörällä päästään.

Kuka kumma ne sitten olisi sytyttänyt? hän kysyi epäillen.

— Siitä juuri on kysymys, vastasi Haukka.

Hän siirtyi tarkastelemaan pappilaa ja Kettelin taloa, joiden tontit rajoittuivat Kännäriin.

— Kuinka kummalla nuo saatiin pelastetuksi? hän kysyi silmäillen talojen mustuneita seiniä.

Ne oli saatu suojelluksi kirkon ruiskulla, selittivät miehet. Omituista kyllä, tämä harras seurakunta oli uskonut kaikkivoivan Jumalan niin vähän välittävän omasta huoneestaan, että kirkon turvaksi ukkosen nuolia vastaan oli hankittu varsin nykyaikaiset palokalut. Niiden avulla oli naapurit saatu pelastetuksi. Kylän takalistolla sijaitsevia taloja ei valkea ollut hätyytellytkään.

Kännärin isäntä oli muiden miesten mukana Haukkaa seuratessaan lähemmin miettinyt tämän kaameaa otaksumaa, että hänen talonsa asuinrakennus olisi sytytetty erikseen. Yhtäkkiä hän kysyi:

— Mutta mikäs ulkoriihen sitten sytytti?

— Niin, sitä minäkin ihmettelen, vastasi Haukka.

Miehet kertoivat, että keskellä paloa, hätää ja hälinää oli yleiseksi hämmästykseksi huomattu mainitun riihirakennuksenkin olevan valkean vallassa. Tuuli oli tosin ollut kova, mutta ihmeitten ihme oli, etteivät takimmaiset talot, eivätkä muut riihet pitkin peltoja, olleet ensinkään missään vaarassa. Kännärin riihi, joka oli kauimpana peltojen perillä, se yksin oli syttynyt.

— Jumalan valkea se oli! Jumalan valkea! Siinä on kyllin syntisille ihmisille ihmettelemistä! kuului silloin kimeä, uskonpauhuinen ääni miesjoukon takalistolta.

Vanha, laiha variksenpelätti leveässä röijyssään! Hänkin oli saapunut paikalle. Haukka vilkaisi hymähtäen minuun ja kysyi sitten miehiltä:

— Mistä sinne ulkoriihelle mennään?

Miehet lähtivät, vakaasti ja hitaasti, joukolla tietä näyttämään. Me kuljimme kylänraittia läpi kylän, jossa oli lähemmäs kymmenkunta taloa yhdessä rykelmässä. Sitten tulimme pelloille, jotka olivat aitaillut pieniin tilkkuihin, sillä eri talojen peltokappaleet olivat toistensa lomissa mitä somimmassa epäjärjestyksessä.

Matkan varrella oli monia olkikattoisia latoja ja riihiä. Mutta vasta peltojen perillä, missä Kännärillä oli isompi peltotilkku ja sen reunassa riihi, oli tuli tehnyt tuhojaan.

Koiraansa talutusnauhasta pidellen pysähtyi Haukka tuhka- ja hiilikasan ääreen, kaameasti ammottavan uunin lähelle. Siitä hän loi pitkän katseen kylää kohden.

En ollut koskaan nähnyt ystävääni niin tyhmän näköisenä. Hän seisoi siinä ja tuijotti pitkän aikaa, mutta ei ilmeisesti lopulta nähnyt mitään. Koko hänen ajatusjuoksunsakin näytti pysähtyneen.

Vihdoin hän osoitti jälleen elonmerkkejä. Hänen avuttomasti harhaileva katseensa suuntautui ensin tuhkakasan takana humisevaan metsään. Sitten hän silmäsi pisteaitaan, joka palaneen riihen nurkalta juoksi kylään päin.

Aidan takana heilimöi parhaillaan pitkäkasvuinen ruis. Muut läheiset peltotilkut olivat joko kesantona tai matalampana orastavassa kevätkylvössä.

Ikäänkuin vaistomaisesti Haukka meni pisteaidan varteen, nojasi siihen kyynärvarsillaan ja tähysti ruispellon ojaan. Minä seurasin häntä ja hänen katsettaan.

Oja kasvoi heinää aivan täydeltään, ja siniset elokaunokit pilkistelivät ruispellon olkien lomista. Kärpäset ja mehiläiset surisivat ojanurmen tuoksuvissa kukissa, ja loitommalla liiteli iso vaaleanvihreä apollo-perhonen. Olin pääsemäisilläni oikeaan maalaiseen suvitunnelmaan.

Mutta ystäväni ei tarkastellut kukkia, ei perhosia eikä muita hyönteisiä.

— Katsos, siitä on joku kulkenut tai luultavimmin kontannut aivan äskettäin, hän sanoi minulle.

Minäkin katsoin ojaan toisella silmällä. Siitä oli tosiaan joku kulkenut ja kyntänyt vahvaan heinikkoon syvän vaon. Jälki oli aivan veres, sillä taittuneet heinänkorret eivät olleet ensinkään kuivuneet.

Ystäväni alkoi innolla tarkastella pisteaidan ylimpiä aidaksenpäitä edessään. En tiedä, näkikö hän niissä mitään erikoista, mutta minä olin hänen kasvoissaan näkevinäni metsäkoiran sokeaa intoa, kun se näkee isäntänsä ottavan pyssyn olalleen. Se hyppelee ja touhuaa tolkutta ympäriinsä, kun ei vielä tiedä, minne päin lähdetään.

Aidanselkää tarkastellessaan ystäväni tuli silmänneeksi myöskin pientareelle aidan ylitse. Yhtäkkiä hän hypähti aidan yli niin ripeästi kuin vainolaistaan ahdistava villi. Hän harppasi niin innoissaan, että Silmä oli vähällä kuristua talutusnuorassaan, ennen kuin ehti jäljestä.

Yli päästyään hän kumartui ja otti maasta jotakin. Hänellä oli kädessään tulitikkurasia. Varovasti, ikäänkuin verenmyrkytystä peläten, hän piteli sitä molemmista päistä peukalonsa ja etusormensa äärimmäisten kärkien välissä.

— Tulkaa katsomaan! hän huusi miesparvelle.

Miehet lähestyivät suut uteliaisuudesta ammollaan, mutta pian he murahtelivat pettyneinä:

— Tulitikkurasia!