Part 2

— Oletteko ennen nähneet tällaisia tikkuja? kysyi Haukka.

— Ovatko ne sitten tulitikkuja kummempia?

— No, eivät juuri, vaikka ovatkin hyviä. Mutta ne ovat kuopiolaisia. Hallmannin tikkuja Kuopiosta täällä maan länsirannikolla!

Miehet eivät ensinkään näyttäneet ottavan osaa hänen intoonsa.

— Voiko joku sanoa, onko tällaisia tikkuja kaupan täkäläisillä kauppiailla? hän kysyi tuumiskellen.

Muuan isäntämies tuli ja aikoi ottaa rasian Haukan kädestä, mutta nopeasti hän tempaisi kätensä syrjään.

— Katsoa saa, muttei koskea! hän varoitti.

Miehet tulivat ja tähystelivät vuoron perään rasiaa Haukan sormenkärkien välissä. Yhdestä suusta he vakuuttivat, ettei kukaan heistä ollut ennen nähnyt sellaista tulitikkurasiaa.

— Sen arvasinkin, sanoi Haukka.

Varovaisesti hän asetti rasian paikoilleen. Mutta samassa minusta näytti, kuin se iloinen herrasmies, jollaisena ystävääni olin tottunut pitämään, olisi tykkänään kadonnut. Haukassa oli todella jotakin haukkamaista. Hänen silmissään oli petomainen ilme, kasvoissaan pedon energiaa, kun hän kumartui ja päästi talutusnauhan koiransa kaularenkaasta.

— Silmä, nyt lähdetään! hän virkkoi äkäisesti usuttaen.

Arvasin, että Silmän oli lähdettävä jäljille.

— Eikö se jätä meidät? kysyin.

— Virkakoiria talutetaan nauhasta, virkkoi Haukka koppavasti. — Minun Silmäni osaa odottaa.

Hän osoitti tuimasti tulitikkurasiaa sormellaan.

— Silmä, uh!

Silmä syöksyi rasian ääreen ja nuuski sitä innoissaan. Kohotti sitten päänsä, katsoi herraansa ja liehutti kysyvästi häntäänsä.

— Uh! vastasi Haukka.

Silmä nuuskahteli ja usahteli touhuissaan pientareen nurmikolla ja kimmahti kohta keränä ruispellon ojaan. Haukka riensi jälkeen ja me muut yhdessä perästä.

Heinä oli ojassa niin korkea ja vahva, että Silmä olisi pian peittynyt meiltä näkymättömiin, jollei sen olisi täytynyt loikkia paksuimpien heinäpensasten ylitse. Juoksujalkaa me seurasimme häilyvää kippurahäntää ja vaaleanhallavaa karvatukkoa, joka tuon tuostakin kimmahteli heinikon latvojen ylitse. Ojan päähän päästyään Silmä poikkesi näkymättömiin. Mutta Haukka huusi samassa:

— Seh, Silmä, seh!

Ja kun mekin ehdimme ojan päähän, näimme Silmän siellä läähättäen seisovan ja odottavan. Se haukahti iloisesti meidät nähdessään ja lähti taas jatkamaan juoksuaan.

Se poikkesi raja-aidan vartta kulkevalle ajotielle. Mutta se ei juossut tietä, vaan alinomaa nuuskien jatkoi loikintaansa pitkin heinikkoista ojaa, joka oli tien ja ruisvainion välissä. Näki selvästi, että kulkijalla oli ollut syynsä hiipiä salassa.

Olin näkevinäni hänen kyyryisillään luikkivan pitkin ojaa ja tuon tuostakin vilkaisevan kylään, josta hän kenties kuuli tulipaloon heränneitten ihmisten hälinää.

Ojaa myöten loikki Silmä aina ruispellon ulkoreunaan saakka ja harppasi siellä aidan yli metsään.

— Seh, Silmä, seh! huusi Haukka.

Ja Silmä odotti. Metsässä ei meidän olisi ollut ajattelemistakaan pysymistä jäljillä, jollei Silmä siten olisi vähän väliä odottanut.

Metsiä myöten Haukka johdatti meidät siten monimutkaisessa kaaressa kylän ympäri. Jouduimme lopulta niin lähelle kirkkoa, että näimme sen ruskeanharmaat seinät petäjikön tyvien lomitse. Siitä jatkui retki pitkin vuorenrintamaa, joka ulottui yhä loitommalle salmenrantaa kohden. Siintävä salmenpinta pilkahteli jo silmiimme metsän lomitse.

Silloin kuulimme räyhäävää haukuntaa mäenrinteen alta. Silmä oli pysähtynyt korkeitten, jyrkkärintaisten kalliolohkareitten juurelle ja alkanut siellä haukkua.

— Se kuuluu Viikinluolasta, selittivät miehet.

Viikinluolasta! Tarujen rosvopesästä! Oliko Silmä löytänyt syyllisen sieltä? Vieläkö vanhat viikingitkin kummittelivat tällä muinaismuistoissaan elävällä saarella?

5. Luku.

Hengästyneinä ja jännittyneinä lähestyimme tarujen rosvoluolaa. Jokainen hermo oli kireällä.

Suunnattoman suuret kalliolohkareet nojautuivat vastatuksin, niin että niiden välissä oli ammottava aukko. Tummana ja tarumaisen kaameana tämä luola ammotti jo loitolle vastaamme.

Silmä seisoi luolan suulla ja haukkui äkäisesti. Se tuijotti luolaan silmäänsä räpäyttämättä. Hypähti tuon tuostakin, ikäänkuin näkymättömiä nuolia väistäen, mutta ei silloinkaan kääntänyt silmiään luolasta. Ja haukkui herkeämättä.

Lähestyimme varovaisesti luolaa. En voi olla tunnustamatta, että kaarsin muista hieman syrjään, kallionlohkareitten suojaan. Ettei vain surmannuoli ensiksi sattuisi minuun!

Haukka meni arastelematta koiransa luo. Minä rohkaisin mieleni ja menin perästä. Odotin näkeväni sen, jota etsimme, joko uhaten meitä tai kyyröttäen arkana jossakin luolan perimmässä kolkassa.

Tähystelin ja tuijotin luolaan. Mutta en erottanut mitään. Näin vain syvän, ammottavan kuilun, joka peremmältä hämärtyi hämärtymistään, pimeni pimenemistään. Ja näytti jatkuvan loputtomiin.

Jännittyneen odotuksen jälkeen tämä tyhjyys alkoi tuntua hieman naurettavalta. Muistin tarinan salakäytävästä, joka luolan aarresaleista muka vei mantereelle. Tuumailin ääneen:

— Se on mennyt mantereelle salakäytävää myöten...

— Eikös mitä! väitti muuan saarelainen vastaan.

— Mahdoton on mahdotonta, selitti toinen. — Mutta se on piiloutunut luolaan.

Nämä saarelaiset ottivat asian vakavasti ja niin tein minäkin.

— Pitäisi mennä luolasta etsimään, ehdotin.

— Lempo sinne lähteköön! kirosi muuan miehistä, hetken kaameudessa nähtävästi unohtaen hurskautensakin.

— Minä kyllä uskallan, jolleivät muut, uljailin.

— Älähän mene sotkemaan, huomautti Haukka. Hän tarkasteli jotakin luolan pohjalla. Siinä oli savukkeen pätkiä. Lähemmin katsoessani huomasin, että niitä oli luolan pohja kirjavanaan.

— Se on ollut täällä kauan, tuumi Haukka. — Kenties koko päivän.

— Miksei yötä? kysyin.

— Miksei, mutta mitäpä hän yöllä olisi täällä tehnyt.

— Mitä sitten päivällä?

— Oli piilossa.

— Ja se on ollut tupakkamies, uskalsin minäkin koettaa ajatukseni terävyyttä.

— Hyvin varustautunut matkalle, tuumi Haukka. — Hätiköidessään pani tulitikkurasiansa niin huonosti taskuun, että se putosi aidassa. Mutta ei joutunut pulaan.

Haukka tähysteli luolan pohjaa, ikäänkuin savukkeen pätkiä lukien.

— Niitä on toista laatikkoa, hän sanoi. — Hyvin on varustautunut! Hänelle on tupakka leipääkin tärkeämpi!

Uteliaisuuteni kannusti minua ryömimään luolaan ja tutkimaan, kuinka pitkälle se ulottui. Jaksoin sentään siitä pidättäytyä. Vanhoilla taruilla on viehätyksensä ainoastaan silloin, jollei niitä ja niihin liittyviä paikkoja ensinkään ryhdy tutkimaan ja repostelemaan. Utuharsot viihdyttävät tunnettamme, ja tutkimattakin tiedämme, että totuus on alaston.

Silmä oli isäntänsä saavuttua lakannut haukkumasta. Sen viisas katse tähysti vuoroin luolaan, vuoroin seurasi isäntänsä toimia. Kun Haukka vihdoin käänsi katseensa siihen, liehutti se iloisesti ja kysyvästi häntätupsuaan.

— Etsi vielä, Silmä! kehotti Haukka, lisäten tutun usuttavan äännähdyksen.

Silmä oli sekin ilmeisesti luullut ensin jälkien päättyvän luolaan. Nyt se aluksi nuuskahteli kaaressa luolan edustalla. Vihdoin se löysi jäljet uudestaan ja lähti vilistämään rantaa kohden. Rannalla se alkoi uudestaan haukkua. Tai ei oikeastaan haukkua. Pikemmin avuttomana ulvahdella.

Lähetessämme näimme sen tepastelevan rannalla ja suuntaavan kuononsa merelle. Jäljet olivat siihen katkenneet.

Se oli hiekkaranta. Hiekassa näimme uurron, jota myöten oli vedetty vene aivan rantaleppien väliin ja sitten taas työnnetty samaa jälkeään vesille.

— Arvasinhan, tuumi Haukka minulle. — Se ei ole tohtinut heti lähteä vesille, kun tiesi ihmisten heränneen tulipaloon. Se on maannut koko päivän luolassa ja luultavasti vasta viime yönä soutanut salmesta ylitse.

Tiemme oli noussut pystyyn. Minä en käsittänyt lainkaan, mitä meidän nyt oli tehtävä, mutta ystäväni tiesi ainakin yhden tehtävän. Hän lähestyi vesirajaa tähystellen hiekkaan. Ja sieltä hän löysikin etsimänsä.

Kosteassa vesirajassa oli sangen selväpiirteisiä suurenpuoleisten, leveäkärkisten kenkien jälkiä.

Haukka otti mittanauhansa, mittasi tarkoin jälkien pituuden ja leveyden ja merkitsi mitat muistikirjaansa.

Tyytyväisenä hän pisti muistikirjansa taskuunsa ja lähti astelemaan kylää kohden. Kävellessämme hän tuumiskeli minulle:

— Luulen, ettemme toistaiseksi voi tehdä muuta, kuin mennä mantereen puolelle tiedustelemaan, mistä miehellä oli ollut vene soutaakseen saareen ja takaisin. Kenties siten saamme jotakin vainua jäljistä, mutta luultavasti emme. Sillä mieshän on soutanut yöllä ihmisten nukkuessa, ja vene on nähtävästi ollut varastettu.

Emme päässeet heti mantereelle lähtemään, sillä pappilassa oli jo hyvät ajat odotettu meitä päivällisille. Ja kutsu oli sangen tervetullut.

Nimismies oli mennyt matkoihinsa ja vienyt pojat saaliinaan. Hän katsoi palojutun selvittäneensä ja oli lähtenyt pitäjälle ryöstämään papinsaatavia pitäjän aniharvoilta sosialisteilta, jotka eivät olleet pappia kuulleet eivätkä nähneet vuosikausiin, ja sen tähden paatuneet niin, etteivät hyvällä maksaneet kymmenyksiään. Nimismiehen käytyä he taasen saivat vuosikauden nukkua rauhassa suruttomuutensa unta.

Pappi oli muuten erittäin kiinnostunut asiaan, nimittäin palojuttuun, kuultuaan millä kannalla Haukan tutkimukset olivat.

Päivällisen jälkeen hän avuliaasti kyseli puhelimella mantereen puolelta, oliko siellä kenelläkään ollut venettä lainassa tai kateissa. Soitettuaan muutamiin paikkoihin hän saikin selville, että erään talon pikku vene oli koko eilisen päivän ollut teillä tietämättömillä. Sen katoaminen oli huomattu lähdettäessä tulipaloa sammuttamaan ja oli pelätty sen menneen niille teilleen, kun ei vielä illallakaan ollut tuotu takaisin. Mutta tänä aamuna se oli ollut jälleen rannassa, vaikka hieman toisessa paikassa.

Se kävi Haukan päätelmien kanssa yhteen, mutta enempää ei selvinnyt siitäkään.

Tiedettiin vain, miten perinpohjaisen järjestelmällisesti mies oli saarella tehnyt tihutyönsä, mutta ei enempää. Ei aavistustakaan siitä, mikä murhapolttaja oli miehiään. Eikä siitä, mitä kumman aihetta tällä tuntemattomalla miehellä saattoi olla polttaa Kännärin talo kaikkine suojineen, yksinpä molempine riihineenkin, jotka olivat muista rakennuksista erillään.

Maalaistalon palo, joka alkujaan oli näyttänyt hyvin yksinkertaiselta, oli muuttunut käsittämättömäksi ongelmaksi.

6. Luku.

Pappi kertoi hymyillen, että pyhäsaarelaiset jonkin vanhan tarinan nojalla julistivat Kännärin palon taivaan ihmeeksi, Jumalan valkeaksi. Niin että viranomaisten ja muiden syntisten ihmisten oli turha, jollei suorastaan syntikin ryhtyä sitä tutkimaan.

Pappi itse oli kuitenkin niin jumalaton, että lupasi sievän rahapalkinnon Haukalle, jos tämä saisi mystillisen rikoksen selvitetyksi, sillä olihan tulipalo niin läheltä uhannut pappilaakin.

Ja ystäväni Haukka oli siinä määrin tavallinen kuolevainen, että lupaus melkoisessa määrin syvensi hänen kiinnostustaan asiaan. Hän ei ollut ensinkään niin ihanteellinen kuin romaanien etsivät, ettei olisi välittänyt rahoista. Hänellä ei ollut niitä liikoja.

Hän tuumaili lähteä iltapäiväksi mantereen puolelle tiedustelemaan, oliko siellä nähty liikkuvan ketään epäilyttävää henkilöä. Sillä emmehän missään tapauksessa päässeet palaamaan kaupunkiin ennen kuin huomisaamuna.

Mutta ennen kuin ehdimme lähteä, tultiin keittiön puolelta sanomaan, että siellä oli muuan vaimo, joka tahtoi tavata vierasta herraa.

— Ketä vierasta herraa? kysyi isäntämme.

— Sitäpä kaupunkilaista koirapoliisia, rohkeni lihavahko köksä selittää eukon omin sanoin.

Pappi nauroi makeasti tai oikeammin ilkikurisesti ystäväni uudelle arvonimelle. Mutta itse asiassa se oli aivan oikeaa ja viatonta kielenkäyttöä. Sillä niin kuin koira, joka seuraa poliisia, on poliisikoira, niin poliisi, joka seuraa koiraa, on koirapoliisi.

Köksälle sanottiin, että hän toisi vaimon sisälle. Tämä näyttäytyikin kohta ovella. Leveä röijy, ristikko sisällä. Vanha tuttu variksenpelätti, joka jo pari kertaa oli avannut suunsa ja todistanut. Varmaan hänellä oli enemmänkin sydämellään.

Eukko astui epäröiden sisälle. Luulenpa, että hän arasteli virallista sielunpaimentaan. Tämän ylemmyys varmaankin tuntui vaikuttavan häiritsevästi tehtävään, jota varten hän oli tullut. Eukko vilkuili ja yskähteli, tuskin muistaen edes niiata.

— No, mitäs se Karukka haluaa? kysyi pappi.

Ilmeisesti eukko olisi halunnut puhua koirapoliisille yksin, mutta nyt hän joutui puhumaan papille. Se hämmensi häntä, mutta juuri hämmennys pakotti hänet ponnistamaan kaikkensa päästäkseen voitolle itsestään. Siitä hän innostui puhumaan entistäänkin kimeämmällä äänellä:

— Sitä minä... sitä... että turha on sitä Kännärin asiaa maailman viisaitten työntyä tutkimaan! Yksi on, yksi ainoa, joka sen on tiennyt jo kuusikolmatta vuotta...

— Kuusikolmatta vuotta! Kuka sitten? kysyi Haukka uteliaana.

— Hän, joka sen on tiennyt jo aikojen alusta...

— Mutta mitä tarkoitatte sitten kuudellakolmatta vuodella? kysyi Haukka.

— Sitä, vastasi eukko hämillään, — että silloin sen jo tiesivät hänen valittunsakin.

Haukka ei enää puuttunut eukon naiselliseen logiikkaan. Hän silmäili tarkkaavaisesti eukon teräväsärmäisiä kasvoja, ilmeisesti tutkistellen, miten saisi vieraansa hieman tasaantumaan.

Hänellä oli omat noitakeinonsa. Matalalla, lempeällä, melkein suojelevalla äänellä hän virkkoi:

— Huomasin jo aamupäivällä, että te ymmärrätte asian paremmin kuin muut. Mutta kertokaahan kaikki alusta alkaen. Muuten en ymmärrä, mitä tarkoitatte.

Kuinka tämä uskonkiihkoinen akka ilostuikaan ystäväni imartelusta! Voitonriemuisesti, melkein ylenkatseellisesti hän silmäsi pappiin. Ja sitten hän lähestyi antautuvalla luottamuksella koirapoliisia, jonka saapuminenkin oli hänestä ennen ollut pahennus. Kaiketi hän iloitsi syntisen parantumisesta...

— Hyvä herra, lasketti hän virtanaan, — kuusikolmatta vuotta sitten sen tiesi jo Ristiniemen autuas kapteeni ja puhui siitä puhumasta päästyäänkin, ja kyllä sen sai kymmenet kerrat kuulla tämä Kännärin vanha isäntäkin, hän juuri, jonka nyt Herra kutsui tuomiolle tulessa ja liekeissä, ja saipas sitten ampujaisenkin, niin että hänen piti maata niin kuin Ristiniemen autuaan kapteeninkin, ja nytkään ei päässyt liikkeelle, vaan hukkui liekkeihin talonsa mukana. Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Ihmeellistä oli tämä eukon puhekin. Ihmeellistä ja käsittämätöntä sekamelskaa. Mutta tunsin, että siinä sittenkin oli kumma teho, joka helposti tarttui. Niin kuin luja usko aina herkästi tarttuu ja valtaa monet ihmiset kokonaan, vaikkei sillä olisi mitään järkisyitä puolellaan. Tunsin, että eukon sekavien sanojen takana oli rikas pikku maailma, omituisen tukehtunut ja ummehtunut unelmamaailma, jossa vallitsi palava, mutta samalla kivettynyt tunnekylläisyys. Kivihiilethän todistavat meille, että on vuoria, jotka palavat, eivätkä kuitenkaan ole tulivuoria.

— Kuka oli Ristiniemen kapteeni? kysyi Haukka.

— Kukako? ihmetteli eukko, alkaen tilanteen ymmärrettyään kertoa aivan ymmärrettävästi. — Eikö herrastuomari sitä tiedä? Se oli tämän Kännärin veli. Herra häntä armahtakoon! Veljekset olivat, mutta millaiset veljekset! Vihaa ja alituista riidan härskettä, alituista toraa ja tappelua koko kylän ja pitäjän pahennukseksi! Uskovaisia olivat molemmat ja rukoilevaisia. Mutta mistä luulit riidan ratkenneen, mistä kiehtyneen kaunan? Maailman mammonasta, katoavasta tavarasta kamppailivat. Vanhempien perinnöstä ja sukutiloista. Kuinka monet Herran vuodet olivatkaan jo otelleet, kuinka monet maanmittarit olivat jo käyneet rajoja ratkomassa! Mutta sopua ei syntynyt, ei rakentunut rauha, yhä yltyi vain tora ja temmellys. Koko saaren perisynti lie mennyt miehiin, hornan henki, joka ei täältä kuunaan lähde tekemästä tihujaan, täytisen tuli, jonka usein on nähty öisin Viikinluolassa palavan.

Kuinka kummasti eukko voi puhua itsensä lämpimäksi, yltyä omista sanoistaan! Mutta aina käytännöllinen Haukka koetti saada häntä jälleen rajoihin.

— Mitä tapahtui kuusikolmatta vuotta sitten?

— Mitäkö tapahtui? kertasi eukko. — Kuusikolmatta vuotta sitten alkoi Ristiniemen kapteeni ennustaa tätä Kännärin paloa, paunasi siitä lakkaamatta, maatessaan rujona ja rampana vuoteessaan.

— Hm, silloinko hän tuli rammaksi?

— Silloin.

— Kuinka sitten?

— Oma veli runteli Luolavuoren rinteellä. Oma veli runteli, tämä Kännärin isäntä. Herra häntä armahtakoon! Kumpikin katsoi omakseen sitä Luolavuoren vierua, ja Ristiniemen kapteeni pani renkinsä sieltä hirsiä hakkaamaan. Tämä Kännäri säntäsi hänkin sinne miehineen, ja siellä syttyi sota ja tappelun tuoksina. Tappelussa Ristiniemen kapteeni suistui alas jyrkältä rinteeltä, oma veli oli sysännyt. Ja oli kapteeni pomppinut kuin koppi kivestä kiveen, loukosta toiseen. Tiedottomana toivat hänet kotiin, ja siinä oli katkennutta käsivartta ja kylkiluuta, ja selkärangankin sanoivat taittuneen. Eikä noussut sen jälkeen kapteeni vuoteestaan, oma veli oli hänet siihen tuominnut.

Hartaalla, mutta kumman kirvelevällä liikutuksella eukko jatkoi:

— Ja lakkaamatta, jos vain kuka oli kuulemassa, pauhasi rampa vuoteestaan: Jumalan valkea on vielä polttava hänen talonsa, taivaan tuli tuhoava, ettei jää hirttä hirren päälle, ei hirttä hirren päälle... niin että lopulta alkoi kipinöidä silmissä ja kyteä kaikkien kyläläisten mielissä, ja monet sukupolvet tulevat sen kostonhuudon muistamaan. Kahdeksan pitkää vuotta sai Ristiniemen vanha kapteeni maata vuoteen omana, mutta ei lakannut hän taivaan kostoa huutamasta, hänen, jonka kosto on. Eikä tullut sovintoa veljesten välille, vaan kostoa huusi ja Jumalan valkeaa ennusti autuas kapteeni vielä ennen lähtöään.

Eukko alkoi nyyhkyttää.

— Vanhurskaan rukous voi paljon, jatkoi hän hieman tyynnyttyään. Tämä Kännärin isäntä sai ampujaisen kohta veljensä kuoltua ja sai kahdeksantoista vuotta maata vuoteen omana. Ristiniemen kapteenin poika luki tohtoriksi vai miksi rovisoriksi lie lukenut, myi perintötalonsa ja muutti muille maille näiltä veljesvihan kirokedoilta. Muilta nuoremmilta koko asia unohtui. Hiljaisessa mielessään vain vanhat muistelivat vainajan kostonhuutoa ja ennustusta, eivätkä siitä sanaakaan puhuneet. Mutta ihmeellisesti se vihdoin toteutui, ihmeelliset ja tutkimattomat ovat hänen tekonsa.

Saatuaan sydämensä kevennetyksi vanha vaimo itki hiljaa huojutellen laihaa ruumistaan ja sulin mielin ja leppyneenä koko maailmaa kohtaan. Kohteliaasti Haukka kiitti häntä tarinastaan.

— Jos Ristiniemen kapteeni vielä eläisi, niin tässähän olisi aihe epäluuloon häntä kohtaan, tuumaili pappi eukon lähdettyä.

— Entä hänen poikaansa kohtaan? rohkenin minä kysyä.

He istuivat molemmat kotvan äänettöminä, niin ystäväni kuin pappikin. Pappi ja minä odotimme Haukan vastausta. Mutta hän ei näyttänyt huomautustani ottavan ensinkään huomioon.

— Tiedetäänkö kapteenin pojasta mitään? hän kysyi vihdoin.

— Hän lienee apteekkarina jossakin Savon puolella, vastasi pappi.

Minä tunsin aivan kuin kirkkaan välähdyksen sielussani. Muistin kuopiolaisen tulitikkurasian, joka ystävääni oli niin kiinnostanut. Tähystelin tarkasti Haukan kasvoja, mutta en huomannut niissä mitään erikoista ilmettä. Ainoakaan hermo ei näyttänyt värähtävän. Ei suinkaan hän ollut unohtanut tärkeää rasiaa?

Minusta tuntui sopimattomalta kysyä tai mainita siitä mitään, sillä ystäväni ilmeisesti vältti katsettani. Nähtävästi hänestä oli väärin ilman perusteita suunnata epäluulojaan niin aroille aloille.

Vaimon sanat, että palojuttua oli turha tutkia, näyttivät muuten toteutuvan täydelleen.

Me lähdimme mantereen puolelle ja tiedustelimme koko illan, oliko siellä nähty ketään, johon epäluulomme olisimme voineet kohdistaa.

Kyselimme tarkoin kaikista ihmisasunnoista eri teiden varsilla, joita kylästä lähti. Tiedustelimme puhelimellakin kaikista lähimmistä majataloista, arvellen, että hän olisi siellä näyttäytynyt päivällä, vaikka täällä liikkuikin yöllä. Mutta missään ei hänestä tiedetty mitään.

Hän oli kadonnut jäljettömiin. Kaikki tiedustelumme näyttivät turhilta.

7. Luku.

Haukalla oli asioita, jotka vaativat hänet seuraavaksi päiväksi kaupunkiin. Höyrypursi lähti sinne aamulla anivarhain.

Sitä paitsi hän heitti vielä viimeisen toivonsa juuri tähän purteen. Vaikkei Riitarannalla kukaan ollutkaan pannut merkille, että ketään epäilyttävää henkilöä olisi tullut tai mennyt purrella, niin saattoihan olla jäljellä joku mahdollisuus. Saattoihan olla, että hän oli tullut ja mennyt huomaamatta, ja tietysti hän ei tahtonutkaan herättää huomiota.

Vietimme iltayön majatalossa ja aamulla puoli neljän aikaan olimme jälleen purren kansisalongissa. Sen nimittäin täytyi varhain kuljettaa maalaisia kaupunkiin.

Haukka paloi halusta päästä kapteenin kanssa juttusille. Mutta olisi ollut rauhatonta keskustella ulkosalla kannella, ja Haukan kannalta olisi myöskin ollut kömpelöä kutsua kapteenia luoksemme.

Meidän ei sentään tarvinnut kauan odottaa tilaisuutta. Kapteeni oli kuullut, millä asioilla liikuimme ja tuli itse juttusille.

— No, mitäs herrat pitävät Pyhäsaaren muinaismuistoista? hän kysyi.

Haukka silmäsi kysyvästi häneen.

— Tarkoitan eläviä muinaismuistoja, selitti kapteeni. — Tuskinpa he perimmältään lienevät ihmisiä kummempia. Kullakin on vain oma hajunsa, tuumi ystäväni. — Ai, herra katsoo ihmisiä koiransa kannalta!

— Tottuu vähitellen, hymähti ystäväni. — Mutta muistin juuri, jatkoi hän, — tuliko Riitarannalta eilisaamuna mukaanne ketään herrasmiestä?

— Herrasmiestä...?

— Niin, tai jotakin siihen malliin.

— Ei nyt johdu mieleeni. Voitteko sanoa, miltä hän näytti?

— En. Hän on minulle aivan tuntematon. Mutta luullakseni pitkämatkalainen, ei paikkakuntalainen.

— Tuskin oli ketään sellaista. Mutta annahan olla... ei... hän ei tullut Riitarannalta...

— Mitä tarkoitatte?

— Tarkoitan, että joku herrasmies, tai ainakin kaupunkilainen, tuli kyllä laivaan. Mutta hän tuli Kynsilahdesta.

— Missä Kynsilahti on? kysyi Haukka vetäen turistikarttansa esiin.

— Kynsilahti on tuskin parin kilometrin päässä Riitarannalta.

— Ai, tuossa! löysi Haukka.

— Niin, kapea niemenkannas vain välissä. Meillä on alituinen riita kynsilahtelaisten kanssa, kun he eivät tahdo tulla kaupunkimatkoillaan tänne Riitarannalle, vaan vaativat sinne poikkeamaan. Saamme tehdä kuuden, seitsemän kilometrin mutkan heidän takiaan.

Haukka katsoi karttaa huulet vihellyssupussa. "Kas, minkä tepposen teki peittääkseen jälkiään!" olin lukevinani hänen silmistään.

— Menikö hän kaupunkiin? Haukka kysyi katkaisten kapteenin pakinan laituririidoistaan.

— Niin, se herrasmies! Joo, hän meni. Ja kaupungista hän tulikin.

— Samaanko laituriin?

— Joo.

— Edellisenä päivänä?

— Edellisenä? Annas olla... edellinen oli palopäivä... ei hän tullut sinä päivänä.

— Tarkoitankin palon edellistä päivää.

— Joo, hän tuli palon edellisenä päivänä.

— Tulitteko tarkastelleeksi miestä niin, että muistaisitte joitakin hänen tuntomerkkejään?

— Annas olla... alkoi kapteeni muistella, mutta samassa purren merkkipilli vihelsi. — Odottakaahan vähän, sillä tulemme juuri Kynsilahteen.

Käytyään selvittämässä purtensa jatkamaan matkaa, palasi kapteeni luoksemme.

— Siellä saa usein käydä aivan turhaan, hän valitteli. — Jaha, vai oli se mies epäiltävillä retkillä?

Haukka pudisti umpimielisesti päätänsä. Hän halusi udella itse eikä tyydyttää toisten uteliaisuutta.

— No, olkoonpa retkillä millä tahansa, lohduttautui kapteeni. — Mutta alaspäin näytti mies menneen. Olen näet nähnyt hänet ennenkin.

— Tunnette hänet! huudahti Haukka.

— No, tuntevani en juuri voi sanoa. En tiedä nimeäkään, mutta hän matkusti kerran purressani.

— Milloin?

— Viime kesänä. Ja hienossa naisseurassa! Hieno oli silloin mieskin. Puku aivan räätälin silitysraudan jäljiltä. Nyt se oli epäsiisti ja kulunut. Eikö lie ollut sama puku.

— Matkustiko hän silloinkin näille tienoille?

— Ei.

— Mihinkäs sitten?

— Ei oikeastaan mihinkään. Tuli vain mukaan naisensa kanssa, ja juomia oli kovasti eväinä. Niitä hoitelivat tässä samassa salongissa. Kyselivät, onko jossain kievaria rannalla. Kun neuvoin, että Tammilahdessa on, jäivät sinne maihin. Kievarissa olivat vuorokauden juopotelleet ja rähjänneet. Seuraavana aamuna palasivat.

Minä tunsin suurta pettymystä kapteenin kertomuksen johdosta. Mieleeni oli alkanut juurtua unelmallinen ajatus, että Ristiniemen kapteenin poika piili koko salaperäisen murhapolton takana. Mutta nyt tuntui unelmani särkyvän. Sillä kuinka joku savolainen apteekkari olisi tullut tänne länsirannikolle moisille retkille?

— Naisen, jatkoi kapteeni, — olin nähnyt ennen tarjoilijattarena Commerce-hotellissa. Kun väkevien tarjoilu on nyt lopetettu, ovat siitä ammatista monet antautuneet seikkailuun.

— Entä mies? kysyi Haukka. — Minkä näköinen hän oli?

— Vaaleaverinen, kookkaanpuoleinen. Kasvoissa oli jotakin onttoa, auhtoa, ikäänkuin liiaksi tuuletettua, niin että hän näyttää verettömältä, vaikkei silti laihalta. Molemmilla eri näkemillä hän oli muuten aivan erilainen käytökseltään. Viime kesänä rehentelevä, melkeinpä röyhkeä, virallisen varma, mutta samalla ikäänkuin väijyvä katseeltaan. Tuppautui silloin mielellään juttelemaan, etenkin politiikasta. Nyt mies oli arka ja hiljainen, painautui melkein piiloon konehuoneen nurkkaan, maalaisten joukkoon, ei liikkunut sieltä mihinkään ennen kuin perille päästyään pujahti matkoihinsa. Näytti aivan kuin pelkäävän tuttujen tapaamista.

— Sanoitte hänen olevan vaaleaverisen ja kookkaan, huomautti Haukka. — Kuulkaas, tunsitteko Ristiniemen kapteenin?

— Hänetkö, joka on kuollut jo lähes parikymmentä vuotta sitten?

— Niin.

— Tunsin hyvinkin.

— Entä hänen poikansa?

— Poikasena kyllä näin hänetkin.

— Olivatko he tummia vai vaaleita?

— Tummia, kuten koko sukukin.

— Mitä luulette, eikö matkustaja olisi voinut olla hän?

— Niin kapteenin poikako?

— Hän.

— E-ei, naurahti kapteeni.

— Kiitos! virkkoi Haukka. — Mutta ettekö vielä muistaisi tuosta tuntemattomasta matkustajasta mitään täsmällisempiä tuntomerkkejä?

— Annahan olla, muisteli kapteeni. — Hattu, musta huopahattu, oli ruttuinen ja tomuinen.

— Hyvä, arvosteli Haukka.

— Ja sitten muistan, että hän käveli näin... Kapteeni näytti mallia. — Kädet riippuivat omituisen hervottomasti... näinikään... ja hän käveli hartiat hieman kumarassa... näinikään...

— Hyvä, hyvä!

— Muuta en muista panneeni merkille, virkkoi kapteeni hymyillen.

— Se riittääkin.

— Ai, niin, jatkoi kapteeni. — Sen samaisen naisen, joka viime kesänä oli hänen mukanaan, näin muutama viikko sitten Cour-kahvilassa. Hän tietenkin tuntee miehen. Ja hän näytti olevan hyvä tuttu kahvilan tarjoilijattaren kanssa.

— Kiitos, se oli tärkeä huomautus, sanoi Haukka. — Mutta voitteko mainita joitakin hänenkin tuntomerkkejään?

— Hän on yhä mitä hienoin daami ulkoasultaan, hyvin putsattu ja pyntätty kaikin puolin. Keskikokoinen, kohtalaisen pyöreähkö, joustava ja kimmoinen, tumma tukka, ja posket taitavasti punatut.

Kapteenin täytyi jälleen mennä selvittämään purttaan jostakin laiturista, ja tyytyväisenä siihen, että olimme päässeet taas jäljille, me jäimme kiittelemään hänen kuvaustaitoaan.

— Yksi asia vain käy yhä käsittämättömämmäksi, tuumaili Haukka. — Se nimittäin, että miksi tämä mies kävi polttamassa Kännärin?

Vaikka variksenpelättimen kaamea tarina yhä tenhosikin tunteitani, en enää uskaltanut savolaisesta apteekkarista mainita mitään. Nähtävästi murhapolttaja oli tämän puolelaisia. Eikähän muuan tulitikkurasiakaan niin paljoa merkinnyt. Kuopiolaisia tikkuja saattoi olla kaupassa täälläkin, vaikkei ollutkaan yleisesti.

8. Luku.

Kaupunkiin päästyämme menimme Cour-kahvilaan. Siellä sain nähdä ystäväni uudessa osassa, jota hän mielestäni näytteli odottamattoman hyvällä menestyksellä. Nimittäin kevytmielisen vekkulin osassa. Tarjoilijattarelta, joka toi tilaamamme kahvit, hän kysyi koppavasti:

— Näkyikö heilaani täällä eilen illalla?

— Oliko tilaus! nauroi neitonen.

— Olipa niinkin.

— Miksette tullut sitten?

— Löysin toisen ja paremman.

— Jospa hänkin löysi toisen!

— Oliko hän sitten täällä?

— Minkä näköinen hän on?

— Kaunis!

— Tietysti. Mutta kauniitakin on monenkarvaisia.

— Punaiset silmät ja siniset posket! kuvasi Haukka.

— Kaunispa olikin! nauroi neitonen.

Haukka aloitti uuden nuotin. Hän katsoi kauas ja puhui vienolla ja ihastelevalla äänellä. Mutta sanat olivat samat, joilla kapteeni oli kuvannut entistä tarjoilijatarta. Neitonen seurasi hymyillen hänen pilaansa, mutta kohta tytön silmät tuikahtivat niin kuin sen, joka on arvoituksen arvannut.

— Onko hänellä vihertävä harso? hän kysyi varmuuden vuoksi.

— On kai, vastasi Haukka. — Mutta hän kohottaa sen pois, kun...

— Pitikö hänen istua tuolla? kysyi tarjoilijatar viitaten pöytään oven poskessa, katuikkunan edessä.

— Siellä juuri, vastasi Haukka silmää räpäyttämättä.

— Sehän on sitten Ruura! huudahti neitonen nauraa kihertäen.

— Ruurako hän on? tuumi Haukka. — Emme näet ole vielä lähemmin tutut. Hän on ennen tarjoillut hänkin.

— Commercessa?

— Niin juuri. Oliko hän täällä?

— Onhan hän melkein joka ilta. Mutta hänellä on heiloja joka sormelle!

— Peijakas! harmitteli Haukka. — Mutta lupasiko hän tänään tulla uudestaan?

— Kyllä hän tulee, sanoi tyttö virnistellen.

Tytön poistuttua Haukka selitti minulle, että tämän kahvilan omistaja, entinen viinuri, suosi sellaisia somannäköisiä, hienosti puettuja kevytkenkiä, sillä hänestä ne olivat hyvä vetovoima kahvilalle.

Meidän täytyi siis odottaa iltaa. Sovimme ajasta, jolloin saavumme uudestaan.

Määräaikana istuimme juuri oven viereisessä pöydässä, katuikkunan alla. Minä odotin uteliaana, kuinka Haukka oli selviytyvä. Mutta se oli helpompaa kuin aavistinkaan.

Emme olleet kauan ehtineet istua, kun sellainen nuorehko nainen saapui, joka vastasi kuvausta. Kohta ovesta tultuaan hän katsoi yli olkansa meihin.

Haukka iski haikailematta silmää, nyökäytti päätä ja lisävarmuudeksi viittasi kädellään.

Ruura silmäili ympäri kahvilaa, katsoiko kukaan. Kun kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota meihin eikä häneen, hän lähestyi epäröiden.

Haukka viittasi uudestaan ja Ruura tuli luoksemme. Hän tarkasteli meitä arvostelevasti kauluksista aina kengänkärkiin. — Mitä kello on? hän kysyi sitten. Haukalla oli kahvilan seinäkello aivan edessään, mutta hän ei katsonut siihen, vaan veti kultakellonsa taskustaan, avasi kannen ja antoi neidin itsensä katsoa. Kultakello sai neidin sangen ystävälliselle tuulelle.

Jälkeenpäin Haukka selitti, että jos hän olisi katsonut seinäkelloa, olisi neiti luultavasti lähtenyt tiehensä. Se oli heikäläisten näppärä keino ottaa hieman selkoa toisen varallisuudesta. Jos ei miehellä ollut edes kelloa, voi kelloa kysyttyään hyvin sanoa, että oli kiire johonkin muualle.

Haukka viittasi kohteliaasti tuoliin, ja Ruura istuutui pöytäämme kodikkaasti kuin vanhojen tuttujen seuraan.

Kupposet juotuamme poistuimme. Kävimme hiljalleen katua eteenpäin.

— Mihinkäs mennään? kysäisi Ruura ammattiäänellä.

— Me asumme maalla kesällä, vastasi Haukka.

— Ettekö halua munkkia? kysäisi Ruura tunnustellen.

— Mistä sitä saa?

— Tulkaa meille... äiti käy noutamassa. Viisikymmentä markkaa kvartta...