IX.

Aarre.

Nyt olisi László Veres jo ollut uljas herra ja hänen kauniita vaatteitaan ja — kallisarvoista miekkaansa ihastelivat tytöt Gyulafehérvárin kaduilla, mutta mitä hän hyötyi niistä, kun hänellä ei ollut kolikkoakaan taskussaan. Koiran ruokiin oli häneltä jo mennyt viimeinenkin denaari. Eipä hänen siis auttanut muu kuin luopua herruudestaan ja kerjätä leipää hyviltä ihmisiltä. Ja näissä vaatteissahan se oli satakertaa vaikeampaa kuin ennen! Ja lopultakin oli niin, että aatelismies ennen kuolee nälkään kuin kerjää.

Hän pysähtyi tavan takaa kadulle ja pyhki ohimoitaan; hän mietti, eikö sittenkin olisi viisainta palata takasin linnaan, heittäytyä siellä Apaffyn eteen polvilleen ja pyytää häntä ottamaan hänet hovin palvelukseen. Olivathan ne olleet niin ystävällisiä häntä kohtaan.

Hän palasikin linnan portille, mutta vartijat eivät päästäneet häntä sisään.

— Mitä tahdotte?

— Tahdon päästä hallitsijan puheille.

— Oletteko hullu? Miten on sellainen juolahtanut mieleenne?

— Siellähän minä olin puoli tuntia sitten.

Viekkaan näköinen vartija sanoi pilkallisesti:

— Kun vaan ette pyytäisi meitä kutsumaan hänen korkeuttaan tänne portille puhuttelemaan teitä. Hiljaa vastamäessä, mahtava herrani. Hallitsija ei olekaan Wienin keisari, jonka linnan kautta kuljetaan toiselta kadulta toiselle. Tietäkää kenestä puhutte.

Nuori vintiö, joka istui portin pielessä olevalla pyöreällä kivellä, kääntyi uteliaana puhujaan:

— Oletteko te tosiaankin ollut Wienissä, Istók setä?

— Olenpa tietysti, kun olenkin.

— Kun ne sanovat, että rakennukset siellä ovat paljoa suuremmat kuin täällä.

— Rakennukset ovat kyllä suuremmat, mutta puutarhat ovat pienemmät Ja muutenkin on kaikki muu siellä pienempää.

— Ovatko ihmisetkin?

— Ovat nekin.

— Mutta ei kait varpunen liene pienempi?

— On sekin.

— Entä mehiläiset, Istók setä?

Vanha sotamies (vanhat sotamiehet osasivat jo kaksisataa vuotta sitten valehdella) tiuskasi hänelle suuttuneena:

— Pienempiä ovat, niinhän sanoin. Sitäpaitsi pidetään niitä lankaan sidottuina. Puutarhat ovat niin pieniä kuin linnunhäkki ja etteivät mehiläiset pääsisi naapurin puutarhaan, ovat ne rihmalla solmitut portinpieleen.

— Jopa nyt, — ihmetteli poika, ajatellen miten järjetön oli maailma toisella puolella Gyulafehérvária.

László Veres seisoi yhä vielä portin luona.

— Mitä te vielä odotatte?

— Odotan, että te muututte hiukan suopeammaksi.

Nyt muuttui Istók setä sulaksi hyvänsuopeudeksi.

— Mikä on toivomuksenne, rakas poikani?

— Se, että ainakin sanoisitte, millätavoin voi päästä hallitsijan puheille.

— Ainoastaan yhdellä tavalla. Täytyy pyytää audiensia lähettämällä anomuskirjelmä Mihály Teleky herralle.

— Missä Teleky herra asuu?

— Hänkin asuu täällä linnassa.

— No päästäkää minut sitten Teleky herran puheille.

— Se on mahdotonta, sillä Teleky herran puheille on suorastaan aivan mahdotonta päästä.

Alakuloisena kääntyi hän pois ja yhtä toivehikkaana ja rohkeana kuin hän tuntia aikaisemmin oli astellut sinne, yhtä painunein päin tallusteli hän nyt tiehensä. Aurinko oli jo laskenut ja maailma oli verhoutunut harmaaseen hamoseensa, pukeakseen pian yllensä mustan. Se toi vaeltajan mieleen surullisen ajatuksen: »Missä nukut sinä yösi?»

Torilla alkoivat kaupukset koota telttojansa ja myymättä jääneitä tordalaisia paisteja ja poimivat hedelmät suuriin koreihin.

Niiden tuoksu kutitti houkuttelevasti uuden aatelismiehen nenää, hänen teki mielensä kopata sieltä paistinkappale ja juosta tiehensä. Mutta miten voisi hän tehdä sen tämä miekka vyöllään.

Hän rohkaisi mielensä ja vaelsi eteenpäin. Teiden varsilta vilkuttivat hänelle mielistelevästi tuulessa huojuvat katajapensaat. Pari mustalaispoikaa juoksi hänen luokseen napautellen viulunsa kieliä.

— Suvaitkaa käskeä meitä soittamaan jotain kaunista laulua, jalosukuinen, sankarillinen herra ritari.

— Korjatkaa luunne täältä, vekarat, sillä jos vedän miekkani huotrasta, kierivät teidän päänne palloina pitkin tietä.

Riennättäen kulki hän eteenpäin pitkin kapeata käytävää, kääntyen kaupungin alaosaan, missä tulipalo varmaankin oli hiljattain raivonnut, sillä rakennusten seinämät törröttivät raunioina. Se oli musta kenttä, jolla hiiltyneet hirret retkottivat sikin sokin, ja siellä täällä oli suurempi ruhka, jota sade oli virutellut, sekottaen hävityksen kauhistukseksi riepuja, lasipalasia, tuhkaa, maata, kattotiiliä ja sulanutta rautaa. Tuuli otti kevyen tuhkan syliinsä ja kantoi sitä kaupunkia kohden...

Laszlon vieressä juoksentelevan valkean koiran häntä muuttui mustaksi, aivankuin se olisi ollut maalattu. Välistä se hankasi kylkensä mustankirjavaksi maassa viruviin hirsiin. Varmastikin se tahtoi muuttua kilin näköiseksi, muistuttaakseen paremmin vaakunakilvessä olevaa kuvaansa.

Ei mikään ole surullisempaa kuin tuollainen hävitetty katu. Sadat merkit osottavat, että täällä vähän aikaa sitten oli miellyttäviä koteja. Tuolla on pirstoutunut ovenpuolikas, tällä murskautunut kehto. Pienessä puutarhassa, jonka ruoho on kärventynyt, on suurten, tuuhealatvaisten puitten siimeessä pehmeä ruohopenkki. Miten herttainen pieni lehtimaja siinä oli ollutkaan! Mustan tuhkan lähelle oli luumupuu vielä jäänyt pystyyn. Hedelmiäkin riippui oksilla, vaikka ne olivat kuumuudesta kutistuneet.

László huomasi luumupuun. Sehän on todellinen aarre, ajatteli hän ja ryhtyi pureskelemaan luumuja. Tosin ne eivät maistuneet kovin hyviltä, sillä missäpä vielä siihen aikaan vuodesta oli kypsiä luumuja, mutta nälkäinen vatsa ei viisastele.

Tällävälin juoksenteli koira sinne tänne ja nuuski ja raaputteli maata, aivankuin olisi luita etsinyt. Yht'äkkiä se hypähti pystyyn ja alkoi vingahdella, juosten isäntänsä luo ja jälleen takasin samalle paikalle.

— Kutsutko minua, kelpo koirani? Sinnekö kutsut? Mitä löysit? Luunko? No heti minä tulen, annahan kun vielä syön hiukan. Tulen, tulen, no älä nyt nyiskele minua. Kyllä me sitten yhdessä etsimme itsellemme yösijaa!

Hän meni sinne, mutta untako hän näki, vai harhakuvanko, sillä siellä istui koira takajaloillaan niinkuin kyyröttävä ihminen ja piteli maasta etujaloillaan kaivamaansa kattilaa kiinni, aivankuin olisi mustasukkaisena vartioinut sitä.

Tuhannenyhden yön kaikki tarinat ovat varmasti tosia, jos oli totta se mitä hän silmillään näki, vaikka hän pyyhkäsikin niitä kerran, kahdesti.

Pata oli täpötäynnä kultarahoja ja kalleuksia; solet, sormukset, korvarenkaat, timantit, helmet ja smaragdit välkkyivät siellä sokaisevassa loistossaan. Ei koskaan ole nähty niin paljon aarteita yhdessä kasassa.

Hän huudahti riemusta, sitten katseli hän vavisten ympärilleen, näkisikö häntä joku.

Ei ainoakaan ihminen kuljeskellut tulipalon hävittämässä kaupunginosassa raunioiden lomassa. Pimeys verhosi kaiken samanväriseksi, puut sulautuivat yhteen ja ainoastaan tasangolla heijastui vaaleampana hiljaisesti vierivä Marosvirta. Mutta korkealla taivaalla syttyi kalpea lamppu, joka tällä kertaa tuntui aivan siltä kuin olisi se ollut Aladinin lamppu.

László kumartui padan ylitse ja aikoi poimia sen sisällyksen, mutta ei voinut, sillä hän ei saattanut liikahtaakaan kuormansa alla, eikä ollut hänellä sellaista laukkuakaan, johon olisi voinut sälyttää kaiken. Kun hän siinä kahmaloi aarteita, kihoilivat kylmät hikipisarat hänen otsalleen ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi ollut niin paljon. Hän pelästyi omaa onneaan. Mitä hän nyt tekisi, mistä hän alkaisi? Kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänestä tuntui, kuin ei hän voisi liikahtaa paikaltaan, sillä siihen hän lyyhistyisi ja kuolisi.

Hän solahutti toiset puolet aarteita pataan, mutta otti takaisin kahmalollisen ja vielä toisen ja kolmannenkin. Ei, ei hän voisi jättää tänne tuota suurta kultaista rintasolkea, eikä tätä topaasiakaan.

Jälleen hän huomasi, että kattila oli tyhjentynyt. Hänen täytyi uudestaan kaataa sinne liiat. Mutta vaikeata oli niistä erota. Muutamassa tuokiossa oli hänestä tullut nabob[21] ja sittenkin oli hän saita. Rahan mukana saa ihminen rahanhimon.

Miten helposti olikaan hän matkanvarrella usein jakanut kerjäläisten kanssa kellerinsä ja miten vaikeata oli hänen nyt luopua suunnattoman omaisuuden toisesta puolesta!

Mutta hänen täytyi sittenkin totella järkeään, sillä lakissaan hän ei olisi voinut kantaa aarteita, jotka eivät edes olleet hänen, sillä olihan hän vaan yksinkertaisesti löytänyt ne.

Saattoihan hyvin olla niinkin, että se, joka ne oli kaivanut sinne, oli aikoja sitten kadonnut elävien ilmoilta, mutta vastakohtakin saattoi olla mahdollinen.

László tarkasteli kultarahoja kuunpaisteessa. Ne olivat kaikki Leopoldin aikana lyötyjä, eivätkä siis voineet olla kauan maassa maanneita!

Senvuoksi hän jätti kattilaan toiset puolet aarteita, asetti sen takasin paikalleen niinkuin se oli ollutkin peitti sen mullalla ja tasotti maan, sirottaen jäljilleen tuhkaa. Mutta viereen survasi hän seipään, löytääkseen paikan palatessaan.

Kiihtyneenä lähti hän pois uskoen, että hänen kuumeinen rauhattomuutensa katoaa niinpian kuin hän jättäisi taakseen rauniot. Mutta rauhattomuus seurasi häntä niiden ulkopuolellekin. Se ratsasti hänen kultakolikoillaan.

Kiihtymys uuvutti häntä niin voimakkaasti, että hän tuskin jaksoi liikkua paikoiltaan. Hän istahti kivelle matalan talon edustalle ja nojasi hervahtaneen päänsä koiransa selkää vastaan.

— Oma koirani, sinä teit minusta herran! Sinä olet minun hyvä kohtaloni!

Hän silitteli ja hyväili koiraansa, joka katseli häntä viisailla ja surullisilla silmillä, aivan kuin olisi säälinyt.

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! — kajahti samalla hetkellä huuto hiljaiselta kadulta ja juoksevien jalkojen töminä kuului lähenevän.

Lászlón sydän oli pysähtyä, hän ponnahti pelästyneenä pystyyn ja ajatteli, että häntä ajettiin takaa, ja niin lähti hän suin päin juoksemaan kaupunkia kohden.

Mutta yht'äkkiä pysäytti hänet kaikkein mahtavin este: häntä vastaan tuntui voimakas paistin tuoksu. Hän oli joutunut kapakan edustalle, jonka avatusta ovesta hänen sieramiinsa levisi keittiön ihanat tuoksut.

László ryntäsi sinne henkitoreissaan.

Pelästyksissään ei hän edes huomannut, että kadulla hilpeä melu ja kaikuvat huudot etenivät toiseen suuntaan. Eivät kutkaan aikoneetkaan vangita ketään, ajoivat vaan muuten takaa hallitsijan ilkiteonhaluisia hovipoikia.

»Kultaisessa karhussa», Gyulafehérvárin kuuluisassa kapakassa herätti suurta huomiota uusi vieras, joka syöksyi sisään aivankuin takaa-ajettuna.

Vieraat, muutamat aatelismiehet, jotka hilpeään keskusteluun syventyneenä nauttivat illastaan, jättivät puhelunsa kesken ja kapakoitsija Gergely Nagy painoi nopeasti päähänsä karitsannahkaisen lakkinsa, joka hänelle merikitsi samaa, kuin että hänkin nyt tahtoi käydä herrasta.

— No mikä nyt? — sanoi hän murahtaen.

— Tahdon syödä — läähätti vieras.

— Minä luulin, että aiotte lyödä päänne seinään. Ja sitäpaitsi, herraseni, on kelpo ihmisillä huoneeseen tullessaan tapana hiukan heilauttaa lakkiaan.

Pöytäseurueesta sanoi joku välinpitämättömästi:

— Teidän taskunne on repeytynyt, arvon herra, sieltä näkyy putoilevan jotain rihkamaa.

László kumartui pelästyneenä katsomaan ja näki, miten timantit ja smaragdit tippuivat pitkin lattiaa.

Ilmeisesti hänen taskunsa paljosta kuormituksesta pullistuneena oli repeytynyt juostessa.

Rohkeasti hän saattoi poimia ne muuten, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan häneen, ei edes Gergely Nagykaan, jolta hän neljästi sai aristellen kysyä, olisiko ruokaa saatavissa.

— On senverran kuin toitte mukananne — vastasi isäntä härnäävän hidastelevasti.

— Jos olisin tuonut, en pyytäisi,

— Mutta tälläkertaa en minä voi antaa mitään.

László veti taskustaan kultarahan ja pyöritteli sitä sormissaan.

— Turhaan te houkuttelette tuolla keltaisella kolikolla — murahti Gergely isäntä. Ruokaa ei tänään saisi Herkopaterkaan, sillä me olemme keittäneet ainoastaan herroille metsämiehille heidän omista saaliistaan. Kuka te muuten olette?

— Minä olen aatelismies László Fáradi Veres.

— Aha! huudahti Gergely, te olette sama isänpoika, jonka hallitsija tänään teki kerjäläisestä aateliseksi, Näenpä, että hänen korkeutensa on kultakolikoltakin antanut. Tietysti hänellä on niitä runsaasti, lisäsi hän katkeran ivallisesti, — ja jos loppuu, antaa valtakunta lisää.

Herrat metsästäjätkin olivat jo kuulleet, mitä linnassa oli tänään tapahtunut; kaikenlaiset juorut kulkevat juoksujalkaa, ennen kaikkea tietysti myöskin hovijuorut! Äkkiä olivat he tehneet tuttavuutta ja paiskanneet kättä tulijalle.

— Miksi et heti sanonut, kuomaseni, että aatelisverta on sinunkin suonissasi? Sillä ei se mitään tee, että koirannahkasi on vielä hyvinkin tuore.

— Ja viinille tuoksuva — pisti lomaan toinen herroista.

— Se osottaa vaan sitä, että sinä olet sankari, mutta me vaan jälkeläisiä. Senvuoksi, jos suvaitset, niin istu pöytään, kunnon toverimme, ja syö ja juo meidän kanssamme.

Hänet istutettiin pöydän päähän ja hänen eteensä työnsivät kaikki kilvan ruokia ja juomia, niinkuin on tapana silloin kun jotakin vierasta erikoisesti tahdotaan kunnioittaa.

— Minun nimeni on Farkas Naláczy, — esitteli ruskea, kähäräviiksinen nuori mies, — tämä on István Veér, tuo on Gábor Petky ja tuo taasen Miklós Kovasóczy. Nyt sinä jo tunnet meidät. Kaikki me olemme iloisia veitikoita. Olimme hiukan metsästelemässä ja annoimme Gergely isännän paistaa riistamme. Ruoka on siis ilmainen, mutta viinin maksaa se, jolla on vähiten rahaa, sillä sellainen on meidän tapamme ollut. Toivon, ettei sinulla ole mitään tätä vastaan.

László pudisti hymyillen päätään ilmaisten sillä, ettei hänellä suinkaan ollut mitään sellaista ehdotusta vastaan.

— Hävytön vekkuli — sanoi Petky hiljaa Kovasóczylle — sillä ellei hän olisi sitä, ei hän olisi ehtoa hyväksynyt.

Sillävälin kun hän söi ja joi vatsansa täyteen, jatkoivat nuoret herrat keskeytynyttä pakinoimistaan; metsästysseikkailuja he kertoivat toisilleen, tehden kärpäsestä härkäsen ja valehdellen vimmatusti. Onneksi parooni Münkhausenille, ettei häntä vielä siihen aikaan ollut olemassa, sillä hän olisi saanut hävetä heidän rinnallaan. István Veérille oli kerran sattunut, että suunnaton haukka oli istahtanut hänen pyssynsä piipulle ja hänen oli täytynyt ensiksi hätyyttää se pois siitä, jotta olisi mukavasti voinut ampua sen. Vielä ihmeellisempi oli Miklós Kovasóczyn elämys, sillä hänen eteensä oli koira ajanut jäniksen, joka, sensijaan että olisi juossut pakoon, istahtikin uhkarohkeasti takajaloilleen juuri kun hän ojensi pyssynsä tähdätäkseen. Se oli oikaissut solakan vartensa niinkuin apina ja uhannut häntä oikealla etukäpälällään. Kovasóczy oli silloin heti pelästyneenä heittänyt luotaan murha-aseen.

Laszlo nauroi makeasti uhkailevan jäniksen jutulle.

— Minä en salli kenenkään nauraa itselleni pilkallisesti, — huudahti Kovasóczy vihastuen ja paiskasi voimalla edessään olevan kannun seinään, niin että porsliinin sirpaleet sinkoilivat ympäri huonetta. — Minä vaadin hyvitystä.

Toverukset hypähtivät kaikki pystyyn hiljentämään hänen kuohuntaansa.

— Älä nyt, rauhotu jo! sinun niskasihan on ihan paisunut ja sinä olet aivan punainen. Eihän toki kukaan ole loukannut sinua.

— Vai ei! Näen selvästi herra Veresin kasvoista ja silmistä ettei hän usko mitä kerroin. Mutta joka ei sanojani usko, hänet vaadin mittelemään miekkoja kanssani.

László änkytti hämmästyneenä:

— Minustako on kysymys?

— Niin, juuri sinusta — vastasi Naláczy — nyt sinun täytyy sanoa kautta aateliskunniasi, uskotko jänisjuttuun vai etkö, sillä siitä puristaa kenkä.

Hän huomasi, että häntä aiottiin hypitellä ja tehdä naurunalaiseksi ja sentähden hän vastasi vältellen:

— Jos te uskotte, miksi en minäkin silloin uskoisi?

— Se on pelkurikin — kuiskasi Kovasóczy Petkylle, joka ainoastaan senvuoksi oli kurillaan nostanut jupakan, että saisi uudelta kannalta oppia tuntemaan uuden aatelismiehen.

— Nähtävästi myöskin tyhmä, — huomautti Gábor Petky — Minäpä koettelen häntä siltä kannalta.

Sitten sanoi hän ääneensä:

— No sittenhän on rauha solmittu, sillä László Veres myöntää uskovansa jänisjuttuun. Ojentakaa siis kättä toisillenne. Mutta kerro sinä nyt joku metsästysjuttu, uusi toverimme.

— En minä ole koskaan metsästänyt.

— Mitä se tekee sellaiselle miehelle kuin sinä olet. Ethän sinä ole toisessakaan maailmassa käynyt ja kuitenkin tiesit kertoa hallitsijalle, mitä siellä on ja mitä ei.

— Ja sitäpaitsi, ellei sinulle ole sattunut metsästysseikkailua, niin ainakin jotain muuta. Ainahan ihmiselle jotain tapahtuu elämän varrella.

— No olkoon menneeksi — sanoi László Veres — minäpä kerron siitä, miten kerran tapasin karhun.

— Kuulkaamme, kuulkaamme, mutta ryypätään hiukan välillä!

He kilistelivät maljojaan ja László alkoi kaikkien seuratessa tarkkaavaisina:

Tullessani Kiralyhagyon yli Erdélyin, oleskelin siellä melkein kokonaisen vuoden miilunpolttajien parissa suurissa metsissä. Kerran kuljeskellessani siellä, kuulin kovaa ryskettä ja puiden tiheiden lehvien lomasta näin säihkyvän silmäparin tuijottavan itseäni. Pelästyin armottomasti, sillä siellä oli karhu. Minut valtasi kuoleman kauhistus, sillä, puhumattakaan pyssystä, ei minulla ollut mukanani edes linkkuveistäkään. Seisoin ahon keskellä, ja sensijaan että se olisi painunut kauemmaksi viteikköön, tulikin se suoraan minua kohden. Ensimältään olin niin pökerryksissä, ettei mikään juolahtanutkaan mieleeni, vaan lähdin suin päin juoksemaan pakoon. Onneksi oli siellä vähän matkan päässä leveä rotko ja joskus oli myrsky kaatanut suuren puun, jota myöten saattoi päästä syvän kuilun yli. — Minä olen pelastettu! — huudahdin. Minunhan ei tarvinnut muuta kuin kiivetä puuta pitkin toiselle partaalle ja syöstä puu rotkoon, silloinhan ei karhu voisikaan saavuttaa minua. Niin kävikin, otus syöksyi jälkeeni, mutta neuvottomana sen täytyi pysähtyä kuilun partaalle irvistämään hampaitaan. Kun olin päässyt rotkon yli uskoin jo pelastuneeni, mutta samassa näinkin kauhukseni, että siellä oli minua vastassa toinen karhu. Ajatelkaa, herrani, minkälaisessa asemassa olin.

— No ja mitä sitten tapahtui? — kysyivät he ja kuuntelivat henkeään pidättäen.

— Minä uskoin sieluni Jumalan huomaan...

— Mutta mitä karhut tekivät?

— Mitäpä ne olisivat tehneet? Tarttuivat minuun kiinni kynsin, hampain ja söivät suuhunsa!

Ah? Oh! sellaista vastausta he eivät olleet odottaneet. Gábor Petky hypähti ensimäisenä tuoliltaan.

— Totisesti — huudahti hän heittäytyen Lászlón kaulaan — sinähän olet verraton poika, joka mainiosti osasit vetää meitä nenästä. Siitä me saimme kun pilkkasimme sinua! Sinä voitit meidät, veikko, me tunnustamme sen. Kovasóczy aikoi koetella rohkeuttasi ja minä älyäsi. No nyt sinä olet yhdellä lyönnillä iskenyt kaksi kärpästä. Sinulla oli rohkeutta tehdä meidät naurettaviksi ja annoit älysikin loistaa samalla kertaa.

He paiskasivat vuorotellen kättä Laszlolle ja tämän jälkeen sai seurustelu aivan toisen äänilajin. László tunsi herättäneensä kunnioitusta ja että tästä suuresta ystävyydestä oli vain toinenpuoli enää pilantekoa.

He jatkoivat ilotteluaan sivu puoliyön, kunnes István Veér vihdoin sanoi:

— Onpa jo aika vähitellen lähteä; maksetaan pois ja juodaan vielä Pyhän-Jánoksen uhrimalja.

Kovasóczy kuiskasi juuri Petkylle, että eiköhän olisi viisainta jättää Veres parka jo rauhaan ja antaa hänen maksaa juomat, kun itse Veres ehdotti:

— Tosiaankin, minäkin olen jo hyvin uninen ja tuskin jaksan odottaa maatapanon hetkeä. Saammepahan kuitenkin ensin nähdä kuka maksaa, sitten erkanemme.

Saammepa nähdä kuka maksaa?... Se sana pisti Kovasóczya. Hän ei siis ollut varma siitä, kenen oli maksettava? No, saadaanpahan nähdä!

— Isäntä hoi, maksetaan! Hei, pojat, paljonko teillä on rahaa? Kellä on vähiten?

Hän veti itse taskustaan kukkaron ja helisteli sitä käsissään:

— Tässä on satakaksikymmentä kultakolikkoa.

— Minullakin on ainakin sata — sanoi Petky ja levitteli pöydälle taskunsa sisällyksen.

László Veres huomautti hymyillen:

— No silloin minä jo huomaan, etten minä ainakaan joudu maksamaan.

— Miten niin? huudahtivat toiset kummastellen. Mistä sinä sen huomaat?

— Mistäkö? Siitä tietysti, että minulla on paljoa enemmän rahaa!

Ja hän tyhjensi takkinsa yhdestä taskusta kultarahat ja kalleudet, niin että ne häikäisivät toisten tuijottavat silmät.

— Siinähän on äärettömästi rahaa — kummasteli István Veér.

Veikot muuttuivat aivan suolapatsaaksi, kun Farkas Naláczy lopulta sanoi:

— Tunnusta pois, että sinä vedit nenästä tänään hallitsijaa.

— Millä niin?

— Sillä repaleisella puvullasi.

Kun he menivät ulos kapakanovesta, sanoi hän tovereilleen:

— Kuka teistä antaa minulle yösijan?

Kaikki olivat halukkaita, ja László vastaanotti Petkyn tarjouksen.

— Mihin aikaan nouset? — kysyi Petky.

— Aikasin, sillä minä lähden täältä eteenpäin.

— Minne menet?

— Lähden etsimään veljeäni.

— Missä on sinun veljesi?

— En tiedä, mutta minun täytyy löytää hänet.

Aamulla heräsivät gyulafehérvárilaíset kummallisiin satuihin, joista toiset puolet olivat tosia.

Se puoli nimittäin, että ne, jotka nousivat aikasin, löysivät useita kultarahoja tieltä, jota pitkin László Veres oli juossut tasku repeytyneenä. Lapset löysivät pieniä kiiluvia kiviä, joista yht'äkkiä levisi huhu, että ne olivat idän helmiä ja kalliita kiviä. Hallitsijattarenkin korviin ehti tämä sanoma ja hän lähetti uteliaana hakemaan muutamia sellaisia kadulta löydettyjä kiviä: ne olivat kauneimpia smaragdeja ja helmiä. Kultarahojakin tiedusteli hallitsijatar, mutta niistä ei löytynyt enää muuta kuin huhu, sillä ken oli löytänyt, hän oli ne visusti kätkenyt. Gyulafehérvárin kultaseppä, Albert Szana, juoksi kadulta kadulle niinkuin hullu ja kyseli kaupungin kaikilta lapsilta: mistä löysitte ne aarteet? Hovissa ja Mihály Teleky herran kotona ei koko päivänä puhuttu muusta, kuin eilisestä ihmetapahtumasta, johon ei kukaan voinut antaa selvitystä, ennenkuin puolelta päivin, kun »Kultaisessa karhussa» laastiin kapakkatuvan lattia ja sieltä löydettiin useita oikeita helmiä. Kapakan emäntä vei ne juoksujalkaa linnaan, saadakseen tietää senkin, kenen taskusta ne olivat pudonneet.

— Muuan nuori mies huvitteli meillä viime yönä muutamien muitten herrojen kanssa, — kertoi hän. — Hänellä oli mukanaan valkoinen koira ja hänen taskunsa oli repeytynyt ja siitä putoili tämmöisiä. Mutta eipä se näkynyt niistä paljoa piittaavan, kokoili niitä noin vaan kahmalokaupalla.

No nyt jo oltiin jäljillä, mutta vielä oli saatava selville, kuka se nuori mies oli.

Niin pienessä kaupungissa kuin Gyulafehérvárissa ei se kauan voinut jäädä salaisuudeksi. Metsästysveikot kertoivat koko kaupungille eilisestä tapahtumasta ja siitä miten outo mies oli nukkunut Petkyn luona, jolta aikasin aamulla oli ostanut ratsun ja sillä kiidättänyt Kolozsvária kohden. Hänellä oli äärettömiä aarteita. Hänen taskussaankin oli noin vaan irtonaisena _nyrkinkokoisia_ timantteja. Tämä tietysti ei ollut kukaan muu, kuin László Veres, vaeltava, likainen teini, jonka hallitsija eilen teki aatelismieheksi.

Tästä ei suinkaan ollut vaikeata arvata loppua.

Ei hän voinut olla vaelteleva teini. Se oli sula mahdottomuus! Mistä voisi teinillä olla niin paljon kalleuksia? Oliko hän ehken varastanut ne jostain? Mutta keltapa hän olisi ne varastanut? Keltä siis puuttuivat kalleudet sitten eilispäivän? Ja sitäpaitsi, olikohan kellään täällä niin paljon aarteita! Puolesta taskullisestaan olisi hän voinut ostaa seudun kaikkein rikkaimman miehen!

Sanoma kasvoi kasvamistaan, kunnes lopulta oltiin täysin selvillä siitä, että se ei mitenkään saattanut olla kukaan muu kuin valepukuun puettu kuninkaanpoika.

Mutta mitä hän silloin täältä etsi?

Hei, mitäpä tavallisesti valepukuiset kuninkaanpojat etsiskelevät?

Puolisoa.

Ja jos hän siis etsi puolisoa, niin ketäpä muuta hän olisikaan voinut tähyillä, kuin Mihály Teleky herran kaunista naimaikäistä tytärtä?

Telekyt panivat toimeen oikein perinpohjaisen tiedustelun, ja saivat selville, että hänen korkeutensa kuninkaanpoika oli juuri eilispäivänä pyrkinyt heille, mutta vartijat eivät olleei päästäneet.

Pahasti kävi Istók sedän, hänet lyötiin rautoihin ja kaikille suunnille lähetettiin vakoojia ottamaan selkoa kuninkaanpojasta.

X

Agnes Nesselroth.

László suuntasi kulkunsa Wieniä kohden, ajatellen, että hän sieltä löytäisi Pistan jostain hovin läheisyydestä. Sillä koska häntä oli onni seurannut, piti hän aivan ilmeisenä, että Pistakin oli päässyt tahtonsa perille.

Helppoa oli hänen matkustaa, sillä olihan hänellä paljon rahaa ja niin sai hän muitta mutkitta aina uudet hevoset vaihdetuksi vaunujensa eteen. Kaikkialla luultiin häntä mahtavaksi valtaherraksi.

Päästyään Kolozsváriin, sai hän kuulla, että keisari Leopold ennen pitkää tulisi Budapestiin. Hän olikin jo lähtenyt matkaan Wienistä. No sellainenhan oli kovin harvinaista Unkarissa. Siitämisin kun kuolema teki tilan Ludvig II:lle Csele purossa, oli Budan linna ollut tyhjänä ja molemmissa kaupungeissa kahden puolen Tonavaa oli vallinnut melkein liikkumaton hiljaisuus. Kansakin oli tuntenut itsensä orvoksi. Huonosti olikin sen käynyt: Wienissä oli aina sen isäpuoli.

Senvuoksi suuntasi László kulkunsa suoraan Pestiä kohden. Juuri silloin odotettiin keisarillisen hovin tuloa ja monenlaisilla juhlallisuuksilla valmistauduttiin keisaria vastaanottamaan. Kunniaportteja oli pystytetty pitkin tietä ja talot ja luostarit olivat lipuilla koristetut.

Siihen aikaan ei Pestissä, joka nyt on suuri ja loistava pääkaupunki, ollut sanottavia nähtävyyksiä.

Leopoldin hallitusaikana ei koko kaupungissa ollut muuta kuin nykyisen kaupungin keskus. Sitä ympäröivät muurit ja vankat varustukset, eikä sinne päässyt kuin kolmen portin kautta. Kaksikerroksiset rakennukset kuuluivat silloin kaupungin merkillisyyksiin. Katolilaisten pienenpuoleinen kirkko oli keskellä kaupunkia ja verrattomat poroporvarit elivät ja kuolivat siinä uskossa, että se oli maailman kaikkein kaunein rakennus.

Unkarilaiset eivät rakastaneet Leopoldia, ja joskin kaupunki valmistautui suurella komeudella vastaanottamaan häntä, ei siihen ollut kukaan muu syynä, kuin pormestari Tamás Nesselroth herra, joka hinnalla millä hyvänsä tahtoi panna koko kaupungin liikkeelle, itse ennen kaikkea hyötyäkseen menestyksestä.

Hän oli kunnianhimoinen, pahanilkinen ihminen, jota porvarit vihasivat, ja kun raatihuoneella neuvoteltiin niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä keisarin vastaanottamiseksi niin että hän tuntisi itsensä yllätetyksi, että kansalla olisi siitä paljon iloa ja ettei se paljoa maksaisi, sanoi muuan rohkea unkarilainen porvari:

— Parhaiten saavutettaisiin nämä verrattomat vaikutukset, jos hänen armonsa herra pormestari ripustettaisiin Váczin porttikaareen, jonka alitse hänen keisarillinen korkeutensa saapuu kaupunkiin. Tällä me voittaisimme kaiken, sillä hänen keisarillinen korkeutensa olisi varmasti erittäin yllätetty, kansa iloitsisi siitä sanomattomasti, eikä se kalliiksikaan kävisi.

Kaikki purskahtivat valtavaan nauruun. Nesselroth herra punastui ja raivostuneena hän syöksyi neuvoshuoneesta. Mutta mitä mahtoi porvaritoverien pilkka ja ylenkatse sille, joka oli kääntänyt silmänsä valtaa ja mahtia kohden? Sellainen ei tunne eikä kuule muuta, hänen hermojaan ikuisesti kutittaa mieluisesti sen kuviteltu valo, ja niin toimeenpani Nesselroth herra hänen majesteetilleen niin loistavat vastaanottajaiset, etteivät molemmat kaupungit olleet nähneet sen vertaista sitten Mátyás kuninkaan tuloa Budaan. Ellei sellaisesta heruisi suosionosotuksia ja kunniamerkkejä, silloin ei kannattaisi maailmassa elääkään.

Varmaankin olisi hän onnistunut ja hänen majesteettinsa olisi merkinnyt Nesselrothin nimen pieneen muistikirjaansa, sillä hän oli erittäin tyytyväinen kaikkeen — mutta kohtalo teki sen mahdottomaksi (sekin jo työskenteli vallankumouksen hyväksi), eikä sallinut Nesselrothin hartaan toivomuksen toteutua, vaan muutti suurimman suopeuden suurimmaksi vastenmielisyydeksi.

Onko sellainen mahdollista? On, sillä itse Nesselroth herra oli kohtalon välikappaleena. Tapahtui näet, että juuri ennen kuin hän ojensi hänen majesteetilleen virastojen tervehdysadressin, ojensi koristeluiden ylin valvoja laskun kunniaporteista ja kaikenlaisista koristuksista pormestarille, joka hajamielisyydessään unohti tuon onnettoman paperin adressin paperien joukkoon. Tietysti tapahtui se aivan hänen tietämättään, sillä vasta muutaman viikon kuluttua pääsi hän selville hirveästä erehdyksestä, kun hän — odotellessaan juuri suosionosotusta — saikin kaksituhatta flormia hovimestarin virastosta sillä huomautuksella, että hänen majesteettinsa tällä kertaa oli halukas armossaan maksamaan hänelle ojennetun laskun, mutta lausui samalla määräyksenä, että kun hän ensi kerralla tulee Pestiin, älköön hänelle valmistettako mitään juhlallisuuksia.

Mutta nämä ovat kaikki sivuasioita kertomuksessamme. Sitävastoin tapaamme täältä erään, joka meille muuttuu erittäin tärkeäksi tekijäksi, ja se on neiti Nesselroth, pormestarin tytär, joka on arvokkaampi kuin kaikki maailman armonosotukset.

Agnes Nesselroth oli kaikkein huomattavin neitsyt siihen aikaan Pestissä: varreltaan, kasvoiltaan ja hyveiltään. Hänen sinisistä silmistään kuvastui sula hyvyys ja kaikissa hänen liikkeissään ilmeni miellyttävä ja sopusointuinen sulous. Mutta vaikka hän olisi ollut kymmentä vertaa kauniimpi, vaikenisi tämä kertomus hänen kohdallaan, ellei hän aivan sattumalta olisi istunut katselemassa loistavaa kulkuetta juuri sillä katsojalavalla joka suuren väkijoukon paineesta luhistui kokoon, niin että sillä olijat suinpäin sortuivat kiviselle kadulle.

Agneksen olisi käynyt aivan samalla tavoin, ellei häntä sattumalta olisi saanut kiinni muuan kaunis aatelinen herrasmies, joka koppasi säikähtäneen tytön syliinsä juuri hänen pudotessaan. Agnes ehti kuulla lautojen rysähdyksen ja näki koko korokkeen sortuvan kokoon, hän kirkasi samassa ja kadotti tajuntansa. Senjälkeen ei hän tiennyt, mitä hänelle tapahtui.

Hän jäi hervotonna ritarin käsivarsille, eikä avannut kauniita silmiään, vaikka kansajoukko pauhaten huusi: »jo tulee! jo tulee!» Siellä missä keisari kulki, kajahti maata järisyttävä »vivat». Neljänsadan rakuunahevosen jalkojen töminä kopisi pitkin kivikatuja, mutta tytön silmät pysyivät yhä suljettuina.

Ritari levitti maahan viittansa, laskeakseen kauniin taakkansa sille. Mutta ankarassa tungoksessa olisivat ihmiset polkeneet tytön kuoliaaksi, niin että hänen jälleen täytyi nostaa hänet käsivarsilleen ja viedä naapuritaloon, jossa asui köyhä räätäli neljän tyttärensä kanssa.

János Babó oli tunnettu suurena kansanpuhujana ja hän vihasi intohimoisesti kaikkea valtaa. Senpä vuoksi soveltuikin hänen mielenlaatunsa verrattomasti jaloon räätälinammattiin. Onneksi sepitteli hän runoja kotonaan sensijaan, että olisi mennyt katselemaan keisarin kaupunkiin tuloa. Oli hän mielestään nähnyt merkillisempiäkin ihmisiä. Ei edes tyttäriään hän päästänyt kadulle.

Hyvä olikin, ottivathan ainakin heti hoidettavakseen Agneksen. He virvottelivat hänen ohimoitaan, pakottivat hänet vähitellen palaamaan tajuihinsa ja niin avasi hän vihdoin kauniit, puhuvat silmänsä.

— Missä minä olen? — kysyi hän väsyneesti.

— Täällä olette hyvien ihmisten parissa, — vastasi nuorukainen, joka väsyneenä ja kiihtyneenä odotti hänen tuntoihin palaamistaan; — älkää pelästykö, ei teille ole tapahtunut mitään pahaa.

— Miten olen minä joutunut tänne? — sammalsi hän hämmentyneenä, antaen katseensa kiitää yli oudon huoneen.

— Teidän istuimenne sortui, neiti, ja minä olin sattumalta juuri siinä ja tartuin teihin kiinni. Siinä kaikki.

— Voi Jumalani, minun tätini! Voi, nyt minä jo muistan. Miten on tätini käynyt?

— En tiedä — vastasi ritari hyväntahtoisesti — minä vaan ajattelen, että ellei hän nyt aivan kylkiluutaan murskannut, niin loukkasi hän ainakin nenänsä, sillä te istuitte hyvin korkealla.

Tyttönen (sillä hän oli todellakin vielä aivan aukenematon ruusunnuppu) purskahti itkuun ja vaikeroi katkerasti: »Voi rakas kiltti Franczka täti kulta!»

— Iloitkaa toki ainakin neiti — sanoi yksi räätälin tyttäristä, joka oli Agnesta vaalimassa, — että itse pelastuitte.

Silloin Agnes, aivankuin Franczka täti olisi muistuttanut hänelle laiminlyödystä velvollisuudesta, yht'äkkiä rohkasi mielensä ja ojensi viehättävästi kätensä pelastajalleen.

— Antakaa anteeksi, että minä niiden huolien tähden jotka tätini epävarma kohtalo aiheuttaa, unohdan teidät. Minä kiitän teitä siitä, mitä hyväkseni teitte, enkä itse koskaan unohda sitä, yhtävähän kuin isänikään, joka tämän kautta jää teille kiitollisuudenvelkaan. Oi kunpa olisitte pelastanut tätinikin samalla!

— Minä näin ainoastaan teidät, neitini!

— Ja kuitenkin istui hän aivan vierelläni — vastasi Agnes lapsellisesti.

— Olihan teitä siellä montakin istumassa, mutta minun täytyy tunnustaa kulkeneeni siellä niinkuin vaeltaja kedolla, joka tulpanin nähdessään unohtaa miljoonat muut yrtit ja tavottelee ainoastaan tulpania.

Vasta nyt katsoi Agnes ensi kerran puhujaa ja hän punastui korviaan myöten, painaen silmänsä kainosti umpeen. Se oli epäämätön merkki siitä, että hänestä tuntui nuorukainen aivan liian hienolta, puhuakseen jotain sellaista. Vanhempi herrasmies saattaa sellaista sanoa ritarillisena kohteliaisuutena, mutta jos nuori ja hieno aatelismies sen sanoo, on se vallatonta hakkailua. Agnes Nesselrothille ei sellaisia uskaliaisuuksia saa sanoa — noin yht'äkkiä!

Hän heitti ritariimme kylmän silmäyksen.

— Voitteko huonommin? — kysyi hän huolestuneena.

— Kiitos, päinvastoin tunnen kokonaan toipuneeni, niin että jo voin ajatella kotiinlähtöä.

— Minä saatan teitä, neiti.

— Ei ole tarpeellista, — sanoi hän kylmästi ja luotaantyöntävästi, mutta katui heti ja lisäsi lempeästi: — antaisin aihetta panettelulle, herrani.

Hän nousi seisomaan ja rakastettavasti kiitettyään talonväkeä ystävyydestä hän kevyesti ja iloisena poistui nuorukaisen kanssa yhdessä, joka jätti kultarahan lahjaksi hoidosta räätälin pöydälle.

— Jumalani! Minun puolestaniko te sen annatte! — sammalsi tyttö. — Mutta miten minä nyt annan sen teille takasin? Sillä minulla ei ole lainkaan rahaa, herrani!

— No välipä sillä, — naurahti hyvänsuopa aatelismies. — Antakaa siis velkakirja siitä. Teemmekö niin?

— Kyllä, kyllä, minun isäni maksaa sen teille takasin, mutta hän ei ole tällä haavaa kotona ja minä olen hyvin epätietoinen... Odottakaahan hiukan!...

Hymyillen hän juoksi takasin räätälin huoneeseen.

— Unohditte varmaan jotain? — kysyi nuorukainen, joka odotti pihalla saadakseen sanoa jäähyväiset.

— Minä olen Agnes Nesselroth, pormestarin tytär; minä kirjotin nimeni tälle valkealle paperille. Jos tahdotte, niin merkitkää sekin, paljonko olen teille velkaa ja lähettäkää se meille, jotta voisin lunastaa sen. Minä pidän sitä velkakirjanani!

— Hyvä on, neitini. Minä vastaanotan tämän paperin muistoksi teistä. Vaikka minä ilman sitäkin muistan tämän puolituntisen elämänikäni.

— Ei, ei, teidän täytyy lähettää se takasin. Mutta mikä on teidän nimenne, että minäkin voisin painaa sen mieleeni? — kysyi hän sitten hiukan kainosti.

— Laszlo Färadi Veres.

Portilla he erosivat, Agnes meni vasemmalle, sillä Nesselrothit asuivat siellä jossain Turkin keisarin tyttären palatsin vieressä, mutta László sekaantui lainehtivan ihmisvirran keskelle. Olihan siellä liikkeellä koko valtakunta, ehken saisi hän tietää jotain veljestään tai ehkäpä hän löytäisikin hänet.

Oi, miten hänen mielikuvituksensa olikaan värittänyt loistavaksi tämän tapaamisen. Se oli ollut hänen ainoa unelmansa Gyulafehérvárista tänne asti sekä yöllä että päivällä. Joka yö oli hän unissaan kohdannut veljensä mitä kirjavimpien olosuhteitten vallitessa. Kerran oli hän löytänyt hänet tiepuolesta kerjäläisenä lyseon aitauksen alta, toisen kerran oli hän tullut vastaan kallisarvoisessa puvussa, istuen loistavissa vaunuissa, ja ajanut huomaamatta veljensä ohi, kunnes László oli huutanut »Pista», Pista!» — ja siihen herännyt. Hän näki hänet joskus taistelutantereella haavoitettuna makaavan henkitoreissa; eräänä yönä oli hän käyskennellyt hautuumaalla ja näki suurelle marmorilohkareelle kirjotetut sanat: »Tässä lepää Pista Veres», toisella kerralla taasen oli hän istunut professorin kateederissa Debreczenissä selittäen Ciceroa. Sanalla sanoen: hän ajatteli veljeään niin lakkaamattomasti päivällä, että yön haltijattaret säännöllisesti toivat hänet hänen luokseen joko surullisessa tahi iloisessa asemassa, aina sen mukaan, kuin hänen oma kohtalonsa vaihteli.

Mutta päivien haltijattaret ovat hidasta väkeä. Ne kulkevat raskaissa kengissä! Ne eivät tuoneet Pistaa hänen näkyvilleen, eivätkä edes kuiskanneet hänen olinpaikkaansa. Ja kuitenkin, miten olikaan hän veljeään ikävöinyt: miten onnellinen hän olisi saadessaan sanoa hänelle: Minä olen aatelismies ja omaisuutta on minulla niin paljon, että voin sinutkin tehdä rikkaaksi. Meillä on rahaa runsaasti, Jumalan kiitos, ja ellei ole riittävästi, käyn minä hakemassa aarteeni toisen puolen. — Me ostamme itsellemme linnan ja suuren maatilan, jossa on metsää, peltomaata ja rikkaita niittyjä. Me ostamme Debreczenin markkinoilta neljä korskuvaa hevosta, valjastamme ne komeitten vaunujen eteen ja niin me ajamme Szegediin ja tuomme linnaamme Dobos tädin ja hänen miehensä nopeilla vaunuillamme. Se on meidän ensimäinen matkamme.

Oi, miten pamppaileekaan sydän ilosta, kun vanhukset astuskelevat siellä pitkin marmorisia auloja ja sanovat toisilleen: »Totisesti, verrattomia poikia ovat nämä meidän teinimme!» Mutta ei ole toinenkaan retkemme ikävämpi. Arvaatko, Pista, minne me sitten ajamme vaunuillamme? No onpa sinulla kova pää! Minnekä me muualle menisimme, senkin vintiö, kuin sievästi ja siivosti Debreczeniin, professori Szilágyi herran pihalle... jos sieltä vielä löytyy sinun kallis aarteesi, joka sinulle kerran antoi miekankannattimen. Mutta entä sitten, entä sitten? — kysyy Pista. No sitten on meillä vielä kolmaskin matka edessämme, mutta sitä et voi arvata, sillä sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä, minne sen teemme.

Ja hän katseli ikävöiden poistuvaa Agnesta. Jopa olikin hän kadonnut rahvasjoukkoon, ei edes hänen hameensa lievettäkään näkynyt.

Hitaasti hän sekaantui väkijoukkoon, sillä hänen täytyi alinomaa pitää silmällä koiraansa, ettei se jäisi jälkeen, samalla kun hän mielessään rakenteli tuulentupia ja kuvitteli tulevaisuutensa ruusunpunaista satua. Sillä sellainenkin tuottaa ihmiselle suurta huvitusta.

Ehken olisi sittenkin parempi, jos Dobos tätiä ja hänen miestään olisi emäntänä linnan pihalla vastaanottamassa kaunis Magdalena Szilágyi. Tietysti, eihän keittiötä saa unohtaa, sillä kauniin rouvan keitokset olisivat jo valmiina odottamassa heitä rikkaasti katetulla pöydällä. Niin pitäisi ollakin! ja senvuoksi haettaisiin Magda kaikkein ensiksi. Kylmä on talo, vaikka se olisi linnakin, jos sieltä puuttuu emännän hymyily. Se antaa loistoa. Mutta jospa Agneskin olisi siellä. Kaunis Agnes Nesselroth! Jos hän sanoisi raikkaalla ystävällisellä äänellään »tervetuloa, Dobos täti» ja syleilisi ja suutelisi kunnon vanhuksia, joilla kyyneleet valuisivat pitkin ryppyisiä kasvoja. Niinpä niinkin, Agneksen me haemme kaikkein ensiksi!

Hän ajatteli Agnesta niin paljon, että vähitellen hän ei ainoastaan tullut ensimäiseksi linnaan, vaan melkein syrjäytti toiset sieltä kokonaan...

... Hovin kulkue oli silloin jo lopussa. Ihmiset lainehtivat edestakasin enää vaan kerran vielä laverrellakseen näkemistään, loistosta, keisarin ulkomuodosta, Nádasdyn vaahtosuisesta ratsusta, Eszterhäzyn viitasta[22] ja monista huvittavista kohtauksista kulkueen ohi ajaessa. Välistä tuli vielä joku hovin pikalähetti tahi rikkaasti puettu valtaherra, ja sekin kelpasi nähtäväksi paremman puutteessa.

László toivoi suuressa rahvasjoukossa tapaavansa jonkun debreczeniläisen tuttavansa, jolta ehken saisi kuulla jotain Pistasta, mutta suunnattomassa ihmisvilinässä ei hän nähnyt ainoitakaan tuttuja kasvoja. Lopuksi hän jo kokonaan luopui toivostaan, kun hän laivasillalla yhtäkkiä huudahti ilosta. Hän näki János Rozsomákin keskustelevan parin komeapukuisen herran kanssa. Itse oli hän puettu yksinkertaiseen mustaan arkipukuun.

Hänen sydämensä löi kovasti, hän tunki joukon läpi, puukkasi syrjään pari naista ja astui muutamien ihmisten liikavarpaille.

— Rozsomák herra, Rozsomák herra! — huudahti hän päästyään perille ja löi tuttavallisesti kelpo miestä olkapäälle.

Puhuteltu kääntyi ärähtäen taakseen ja katseli tulijaa kiireestä kantapäähän:

— Mitä se sellainen käytös merkitsee? Mitä tahdotte?

— Ettekö tunne minua, Rozsomák herra?

— Olettako kadottanut järkenne? — murahti toinen vihasesti. — En minä ole Rozsomák!

— Ettekö ole Rozsomák? — sanoi László epäilevästi kummastellen. — Mutta kuka te siis olette?

— Minä olen kreivi Miklós Bercsényi.[23]

Ei hänen nimensä vielä silloin ollut kuuluisa ja sydämiä sytyttävä. Päinvastoin tuntui se Lászlósta siltä, kuin olisi hän saanut ryöpyn kylmää vettä niskaansa. Surullisena poistui hän sieltä ja harhaili ilman päämäärää kaiken iltaa pitkin katuja.

Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä. Valveillaan hän virui pehmeillä patjoillaan Budan puoleisessa »Griff»-nimisessä majatalossa, jonne hän oli asettunut.

Hän uneksi Agnesista ja eli kymmenesti yhä uudelleen ja uudelleen seikkailunsa hänen kanssaan pienimpiäkin yksityiskohtia myöten: sen, miten hän oli sylissään kantanut pyörtyneen tytön räätälin luo ja sen, miten miellyttävästi hänen korvissaan soi kaikki, mitä hän oli sanonut. Kädessään hän piteli valkeata paperiakin, jonka neito oli antanut. Miten hienolla tavalla olikaan hän tahtonut palkita hänet. Hän oli ajatellut itsekseen: »jos hän on köyhä, merkitköön tuohon nimeni yläpuolelle muutaman kultarahan, mutta jos lie rikas, säilyttäköön muistonaan.»

Mutta László ei tehnyt kumpaakaan. Tuskin malttoi hän odottaa aamua ja kärsimättömästi pyysi hän majatalon isännältä mustetta, täyttääkseen valkean paperin. Näin hän kirjotti »Agnes Nesselroth» nimen yläpuolelle:

»Minä allekirjottanut lupaan kuolemaani asti uskollisesti rakastaa Laszlo Verestä.»

Hän sulki sen kuoreen, painoi punaisen sinetin sen päälle ja lähetti majatalon palvelijan viemään kirjettä Nesselrothille.

Kiihtyneenä odotti hän vastausta. Hänen päätänsä poltti, sydän löi pelonalaisesti ja hänen keuhkonsa kaipasivat raitista ilmaa. Hän lähti kävelemään linnaan päin ja jäi katselemaan kiirehtivää ja puuhailevaa hoviväkeä. Kun hän siellä kummeksien katseli tätä kaikkea ristikkoaidan takaa, näki hän pihalla kreivi Bercsényin, jonka kasvot eivät enää olleet yhtä äkäsen ja kylmän näköiset kuin eilen. Hän tuli Lászlóta kohden ja kysyi hyvänsuopeasti:

— Ettekö näe O-Budan puolelta ratsumiestä tulevan? Minun silmäni ovat hiukan heikot.

— En näe ketään. Ei ole tomupilven hattaraakaan tiellä, herra kreivi.

— Miksi sanotte minua kreiviksi?

— Eikö teidän ylhäisyytenne sanonut eilen, että olette kreivi Bercsényi? — kysyi László loukkaantuneena.

— Minäkö? — vastasi hän reväyttäen silmänsä pyöreiksi. — Minä olen hovin ylivalvoja, János Rozsomák.

— No Jumalan kiitos, — huudahti László. — Vihdoinkin minä siis löysin teidät, rakas Rozsomák setä. Mitä, ettekö tunne minua?

— En herrani. Kuka te olette?

— Minä olen toinen niistä pojista, jotka tapasitte vuosia sitten metsästä... Ettekö muista, silloin kun söimme jäniksen.

— En minä ole siellä ollut koskaan, — vastasi Rozsomák vieraasti, mutta äänessä vilpitön suoruus.

— Veljeni Pistan te veitte mukananne Wieniin, — jatkoi László kuohuen.

— En minä ole vienyt ketään. Tässä mahtaa piillä jokin erehdys. Minäkin olen kuullut, että olen hyvin Bercsényi nimisen kreivin näköinen, — lisäsi hän hiukan ystävällisemmin, — mutta en koskaan ole tavannut sitä kreiviä.

— Se, joka vei minun veljeni mukanaan, oli tarkka jäljennös teistä ja sanoi nimekseen János Rozsomákin.

— Tuhat tulimmaista, ellei vaan lempo ole ottanut minun ruumistani ja nimeäni omikseen. Tai sitten olette te kadottanut järkenne, nuori mies! Mutta katsokaapa, joko ratsuri on näkyvissä?

Ratsuria ei vieläkään ollut silmän kantamalla ja mies katosi muristen linnaan, jättäen siihen Lászlón, jonka päätä huimasivat ristiriitaiset ajatukset.

— Mutta kuka oli siis se Rozsomák? Kaksi ihmistä vaiko yksi? Jos se on tämä, miksi hän siis kielsi tavanneensa veljeni, jos taas se toinen, miksi hän silloin väitti, ettei hän ollut Rozsomák?

Tämä tuntui hänestä aivan käsittämättömältä arvoitukselta, johon hän ei voinut löytää selitystä.

Ratsuri, jota Rozsomák oli odottanut, karahutti juuri samassa linnan pihalle, niin että vaahtoisen hevosen kavioista sinkoilivat säkeneet.

Hovipalvelijat piirittivät hänet heti, tarttuen hevosta suitsista kiinni:

— Laskeutukaa nopeasti ratsailta, älkääkä vaihtako pukuanne. Hänen majesteettinsa odottaa jo kärsimättömästi.

* * * * *

Puolen tunnin kuluttua ruvettiin hovissa säälimään tavaroita matkaa varten ja iltapäivällä levisi jo huhu, että vangittu Ferencz Rákóczy II oli paennut vankilastaan Wienistä ja pelastunut Puolan maalle.

Joka päivä oli lähetti tullut Wienistä keisarin jäljestä. Vanha keisari, aivan kuin aavistaen vaaraa, odotti joka hetki kiihtyneenä ja kärsimättömästi lähettejä.

Tänään saapunut toi huonon sanoman. Viimeinen Rákóczy on vapaudessa.

Kalpeina tulivat ja menivät ministerit ja hovin virkamiehet. Ajajat ruoskivat säälimättömästi hevosiaan ja lakeijat sälyttelivät matkalaukkuja vankkureille.

Porvariston keskuuteen levisi paljon merkitsevä sanoma, kaikenlaisista arveluista ja otaksumisista alinomaa kasvaen.

Ja tästä päivästä lähtien kokoontuivat ihmiset suurin joukoin Tonavan rannoille tähystelemään, eikö taivas punertaisi Puolan maan puolelta...

Jokainen uskoi lujasti, että se punertaisi.

Mutta Lászlóta ei sanoman lumousvoima saanut pyörteeseensä, sillä kun hän saapui majataloon, oli palvelija jo tuonut Agnes Nesselrothin vastauksen.

Hän oli kirjottanut ainoastaan neljä sanaa, mutta ne merkitsivät paljon.

Hän lähetti takasin velkakirjan samanlaisena ja hän oli kirjottanut hienoilla kirjaimilla:

»_Olen nähnyt. — Pidän lupaukseni_.»

Hän huudahti riemusta.

Mitäpä hän siitä välitti, että Rákóczy oli vapaana, koko hänen sydämensä täyttyi armaalla tunteella siitä, että hän itse oli vanki.