IV.

On aamu. Edessämme on keisarikaupunki monine tuhansine taloineen, keskellä pyhän Tapanin kirkko ruskean torninsa kanssa. Tuhansittain ihmisiä kiiruhtaa työhönsä, ilma on täynnä savua ja tomua. Monet sadat kirkonkellot kutsuvat uskovaisia aamumessuun. Bardóczyn joukko kulkee välinpitämättömänä kaupungin läpi keisarin linnaa kohden. Kansa katselee heitä uteliaana.

Kas tuossa on linna... harmaitten, kuluneitten muurien takana asuu mahtava vallanpitäjä... Säihkyvin silmin katselee Bardóczy ylös linnaan... Astutaan ulkoportin lävitse... Vartijasta astuu aseisiin, soittokunta soittaa keisarihymniä... ensimmäisessä kerroksessa aukenee ikkuna ja ystävällisen näköinen kaunis, nuori mies hymyilee alas pihaan astuvalle joukolle.

— Keisari! — kuiskaa Bardóczy. Upseerit kalpenevat ja purevat huulensa yhteen. Heidän sydämensä sykkii kovasti.

Ylhäällä odotetaan heitä. Menkäämme! He hyppäävät alas hevosen selästä ja antavat ohjakset kahdelle husaarille. Sitte he, nuo kaksitoista unkarilaista lippua mukanaan, lähtevät astumaan ylös leveitä portaita.

— Mitä nyt? — jupisee Bodó.

— Kuulkaa — kuiskaa Bardóczy — keisari ottaa meidät vastaan yksinään. Me ympäröimme heti hänet ja uhkaamme kuolemalla, jos hän ei tee mitä käskemme. Heitettyämme tämän rakuunaviitan hänen ylleen tuomme hänet alas ja kun hän käskystämme on sanonut hovimestarille, että lähtee meidän kanssamme Schönbrunn'iin, ratsastamme sukkelasti pois hänen kanssaan.

Kannukset kovasti kilisten kajahtavissa käytävissä he saapuivat valtaistuinsalin ovelle. Siinä Bardóczy katsahti taaksensa. Kaikkien silmät loistivat niinkuin hänenkin. Hän näki että tässä joukossa ei ollut ainoatakaan pelkuria.

He asettuvat vastapäätä valtaistuinta. Suuri kaksoisovi aukenee.

— Keisari! — huutaa kimeä ääni.

Kumartavien kamariherrain tiheän rivin välitse astuu sisään kevein askelin keisari ja nousee valtaistuimelle. Hovimestari viittaa pitkällä, kultaisella sauvallaan, kamariherrat katoovat. Hovimestarikin poistuu. Keisari katsoo heihin lempeästi, ystävällisesti, rohkaisevasti. Hänen kauniit siniset silmänsä loistavat ilosta. Husaarit eivät liikahda. Jokin taikavoima on lumonnut heidät...

Bardóczy astuu askeleen eteenpäin.

Silloin kuuluu ulkoa sekavaa melua, ovi paukahtaa auki ja nuori rakuunaluutnantti syöksähtää sisään.

— Pakoon päässyt luutnantti! — huusi Bodó. Luutnantti juoksee valtaistuimen luo. — Majesteetti... petosta... tahdotaan tappaa teidät... Apua, apua! Nämä ovat unkarilaisia!

Avoimeksi jääneestä ovesta rientää sisään hovisantarmeja.

— Hyökätkää päälle! — ärjyi Bardóczy.

Ja paljastettu miekka kädessä hyökkäsi hän valtaistuimelle.

Mutta keisari ei enään ollut siellä. Hän oli kadonnut valtaistuimen takana olevan salaoven kautta. Kuolettavan iskun otti vastaan rakuunaluutnantti. Verisenä luhistui hän maahan.

Sillaikaa olivat husaarit pistäneet kuoliaaksi nuo pari santarmia ja sulkeneet ovet.

Ulkoa kuului linnan hätäkellon kajahdus ja hälytystorvien räminä. Kokoontuvan sotaväen kumean astunnankin saattoi kuulla.

Husaarit olivat riisuutuneet paitahihasilleen. Kullakin oli kädessä miekka ja ladattu karapiini. Salin keskellä muodostivat he piirin. Yhdellä silmäyksellä ottivat he jäähyväiset toinen toisiltaan, sitten kaikui laulu:

/p "Herra taivaan armias, Siunaa Magyar-kansaa! Taisteluissa voimallas Ollos kalpanansa!" p/

— Loistava loppu, pojat! — huusi innoissaan pappi. — Niebelungien kuolonkamppaus!

... Sitte, kuin annetusta merkistä, kaikki ovet ja ikkunat yht'äkkiä romahtivat sisään ja kauhealla räiskinällä paukkui viisikertainen laukaus pientä joukkoa vastaan.

Bardóczy vaipui polvilleen, katsoi ympärilleen. Ammuttuna yhteen kasaan makasi koko joukko. Veristen ruumisten päälle sortui hänkin ja meni tainnoksiin.