Part 1

language: Finnish

APINA, JOKA EI OTTANUT KUOLLAKSEEN

Kertomuksia

Kirj.

HENRY DRUMMOND

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

Apina, joka ei ottanut kuollakseen Tarriainen

APINA, JOKA EI OTTANUT KUOLLAKSEEN

I LUKU.

Ei ole olemassa kuolematonta apinaa, mutta tämä apina oli miltei sellainen. Puhuttakoon kissan yhdeksästä hengestä, tällä apinalla oli yhdeksänkymmentä. Apinan tehtävänä maailmassa on tavallisesti tehdä kaikki mahdollisimman iloisiksi, mutta pelkään, että tämän erikoisenaConty'n

tehtävänä oli ärsyttää jokainen niin vihaiseksi kuin hän ikinä saattaa tulla. Todellakin sai tämä apina helposti toiset raivoisan kiukkuisiksi.

Ei kukaan tiedä, kuinka monta kertaa se oli paennut ennenkuin karannut orja toi sen lähetyssaarnaajalle, jolta ensin kuulin siitä. Varmaankaan ei sillä ollut paljon karvoja sen saapuessa perille, ja pahaatietävä arpi oli sen päässä, eivätkä sen korvat olleet täysin tasasuhtaiset. Mutta lapset olivat suunnattoman ihastuneita siihen, ja hyvän kohtelun avulla oli tämä eläin saavuttanut raakalaisen terveyden ja, täytyy tunnustaa, myöskin raakalaisen mielen. Lapset tahtoivat antaa sille kunnioitettavan Jaakko nimen, mutta monet urotyöt, joilla se kunnostautui kaikkien talon jäsenten kustannuksella, osottivat, että tälle erikoiselle nelijalkaiselle ilmeisesti sopi tuo yksi ainoa nimi — Vekkuli. Sentähden ristittiin hänet siksi ja Vekkulina hän eli — eikä kuollut.

Ei ollut rauhaa talossa Vekkulin tultua sinne. Se söi kaikki, kaatoi kumoon ja särki, mitä eteensä sai, varasti ja teki kaikkea, mitä tavallisen apinan ei pitäisi tehdä. Jos hänet suljettiin huoneeseen, karkasi Vekkuli savupiipun kautta ulos. Jos hänet ajettiin ulos tuli hän savupiipun kautta sisään. Mitä tehdä sellaiselle eläimelle? Häntä ei voinut pidättää sisässä, eikä häntä voinut pitää ulkona; siispä pidettiin käräjät, ja tuomioksi tuli, että Vekkuli lahjoitettaisiin pois.

Mutta siihen aikaan tunsi koko paikkakunta Vekkulin, eikä kukaan olisi huolinut siitä. Oli tavatonta ja ennenkuulumatonta kieltäytyä siten ottamasta vastaan lahja. Vieläpä karannut orjakin hymyili suloisesti vanhaa ystävää hänelle tarjottaessa arvellen ettei syväksi surukseen voisi ostaa kylliksi pähkinöitä elättääkseen sitä.

Luonnollisesti ajatus Vekkulin viemisestä metsään johtui Kylän neropatin mieleen, ja joukko poikia lähtikin eräänä lauantaina panemaan sitä täytäntöön. Mutta voisi yhtä hyvin lähettää sinne kirjekyyhkysen. Se oli kuin Maryn pieni lammas: mihin pojat menivät, sinne apinakin meni, kun he juoksivat, juoksi sekin, kun he peräytyivät takaisin samoja jälkiä, teki se samoin, ja kun he kuolemanväsyneinä palasivat kotiin, tulivat he sinne vain huomatakseen Vekkulin nauravan heille kirkonkatolta.

Sinä yönä sattui pahin tapaus. Kansan kokoontuessa viikkohartaushetkeen, ei kirkosta tahtonut löytyä ainoatakaan ehjää virsikirjaa. Joku oli nähtävästi pommittanut saarnastuolia niillä. Tyynyt olivat revityt, verhot rikki, kaksi harmonion tappia oli vedetty irti. Jumalanpalveluksen jälkeen oli lähetystö juhlallisesti odottamassa lähetyssaarnaajaa. He ottivat osaa salaiseen neuvotteluun, jota kesti puolitoista tuntia, eikä kukaan ole koskaan saanut tietää, mitä siellä sanottiin ja tehtiin. Ainoastaan muuan seikka voi valaista tuota hämäräperäistä asiaa: noin sydänyöllä oli pientä venhettä nähty salaa työnnettävän merelle. Siinä oli kaksi henkeä — toinen, joka sousi, oli vanhempi, toinen, joka istui perässä, näytti aivan pieneltä pojalta.

II LUKU.

Päivä ei ollut vielä valjennut, kun Vulcan-laivalla, sen rauhallisesti kelluessa rannikon läheisyydessä, oli vartija herännyt omituiseen hälinään. Mentyään paikalle löysi hän yllätyksekseen lian peittämän apinan hieromassa itseään purjevaatekasalla. Eläin oli ilmeisesti uinut tai ajelehtinut pitkän matkan ja yritti nyt saada verensä kiertämään. Jerry, joka pohjaltaan oli hyvä mies, toimitti sille vähän korppua ja teevadillisen rommia, sekä odotti, mitä tuleman piti. Tapahtumat seurasivatkin nopeasti toisiaan; kahdessakymmenessäneljässä tunnissa oli 740:n rekisteritonnin Vulcan-laivan päällikkönä Vekkuliniminen apina.

Aikaa ei riittäisi kertoa elämästä, jonka tämä apina sai aikaan Vulcan-laivalla. Ensimäisen viikon kuluttua ainoastaan kaksi seikkaa pelasti sen kuolemasta. Toinen oli sen kekseliäisyys. Vekkulin jumalattomuus oli kerrassaan nerokasta, joka päivä teki hän jonkin uuden konnuuden, ja kaikki uusi on laivalla pyhää. Siellä ei julkaista mitään »Punchia», mutta Vekkuli vastasi kaikkia maailman pilalehtiä. Tämä ei kuitenkaan ollut suurin syy. Laivalla on paljon äänetöntä kinastusta. Perämies armahti Vekkulia, koska ajatteli voivansa joka päivä antaa kapteenille »näpsäyksen»; kapteeni antoi sen elää toivoen sen tekevän konnankoukkuja perämiehelle. Jokainen odotti näkevänsä Vekkulin tekevän kepposia toisille. Niinpä se saikin laivanpäällystön ylimmät arvoasemat, ja kaikki Vulcan-laivalla kunnioittivat sitä miltei epäjumalana.

Eräänä päivänä oli Vekkuli hirtetty — sääntöjenmukaisesti, tahallisesti ja oikeudellisesti hirtetty. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli tappanut laivan kissan. Se oli tahallinen murha, lieventäviä asianhaaroja ei ollut, köysi silmukkoineen heilui raakapuussa, ja Vekkuli vedettiin ylös koko laivamiehistön läsnäollessa. Tämä tapahtui noin kahdeksan tiimalasin (klo 8) aikaan, ja hämärissä riippui Vekkuli vielä siellä hyvin hiljaa ja liikkumattomana. Seuraavana aamuna oli se vielä siellä — yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä meistä. Vekkulin hirttämisestä ei ollut tullut mitään, vaikka se riippuikin hirressä ja jokainen tietää, että apinat hyvin mielellään riippuvat. Todellakin oli se kiertänyt kätensä nuoran ympäri, ja oli kuin kotonaan, vaikka nuora kaulassa. Sellaisen kaulan ympärillä oli nuora melkein kuin kaulapuuhka.

Pyövelit olivat jotenkin noloja nähdessään tilanteen, mutta sensijaan, että tämä kuolleen apinan riippuva irvikuva olisi lepyttänyt heitä, se yhä kiihoitti heidän raivoaan, ja erästä pursimiestä käskettiin lopettamaan tämä murhenäytelmä pudottamalla Vekkuli mereen. Pursimies kiipesi heti vanttiin, ja irroittaen köysiä toisella kädellään ja toisella tarttuen apinan häntään heitti Vekkuli-paran matkan päähän laivasta keskelle Atlantia.

Tultuaan kannelle sai pursimies vastaansa äkillisen rankkasateen. Siellä vain Vekkuli pudisteli yltään suolavettä. Apina oli kiivennyt ylös laivan peräköyttä pitkin ja pääsi kannelle ennen häntä. On vaikea ennustaa, mitä sitten olisi tapahtunut, mutta tällöin tuli paikalle kapteeni kuullessaan, kuinka pursimiestä naurettiin. Hänelle kerrottiin tuosta hirttämispäätöksestä. Kapteeni oli suora, hyväntahtoinen mies, ja hän vannoi ettei kenenkään, joka oli ollut hirtettynä hänen laivallaan, tarvitsisi enää kuolla. Tämä oli laki maalla, sanoi hän, ja hän tahtoi rehtiä peliä. Siten alkoi Vekkulin toinen elämänjakso ja Vulcan-laivalla oli kaksi kuukautta kestävät kuumat olot.

Tämän ajan loppupuolella tapahtui käänne. Laiva lähestyi satamaa ja perusteellinen puhdistus oli tulossa. Muun muassa piti laivan venheet maalata. Eräänä sopimattomana hetkenä meni muuan miehistä alas päivälliselle jättäen maalipöntön kannelle. Jos Vekkuli olisi jättänyt käyttämättä hyväkseen tällaisen tilaisuuden, ei se olisi ollut apina. On turhaa sanoakaan, se ymmärsi tilanteen. Vekkulin suurin hetki oli tullut, sen huomasi jo siitä tavasta, jolla se ryhtyi työhön. Se alkoi papukaijasta, jonka maalasi heleällä punavärillä, sitten siirsi se sudin iloisesti eteenpäin äskettäin kiilloitetulle puulle, töhersi mastot ja touvin kokonaan, raappi nimet pelastusrenkaista ja lopetti varsin onnistuneesti työnsä tyhjentämällä pytyn kapteenin parhaalle puvulle, joka oli levitetty aurinkoon oikenemaan.

Lasken esiripun niitten tapausten eteen, jotka sattuivat Vulcanilla seuraavan neljännestunnin aikana. Ei koskaan ollut sellaista laivamiehistön katselmusta ollut heidän lähdettyään satamasta. Jokaisella näytti olevan asioita kannelle. Kun kapteeni tuli, olisi voinut kuulla neulan putoamisen. En tahdo toistaa hänen sanojaan enkä tahdo, vertailla mihinkään maalliseen ääneen ääntä, jolla hän komensi kaikki miehet alas. Tahdon vain sanoa, — ja tämä on mainittava kapteenin ikuiseksi kunniaksi, — että tänä kohtalokkaana hetkenä hän oli valalleen uskollinen. »Näettekö maata?» huusi hän perämiehlle. »Kyllä, herra kapteeni», vastasi perämies, maata on näkyvissä alihangan puolella.» »Siis kääntäkää laiva sinne», sanoi kapteeni.

Myöhään samana yönä laski laiva lähelle erästä pientä saarta Skotlannin pohjoisrannikolle, ja venhe laskettiin juhlallisesti maihin, eikä kukaan Vulcan-laivan miehistö nähnyt enää tämän jäljestä Vekkulia.

III LUKU.

Saari, johon Vulcan-laivan kapteeni karkoitti Vekkulin, on kartalla merkitty »asumattomaksi». Mutta kartta oli väärä. Kymmenen vuotta sitten oli eräs paimen tullut sinne eläen nyt vaimoineen ja lapsineen mereen pistävän kallion liepeellä. Voitte arvata heidän tunteensa, kun todellinen, elävä apina aikaisena aamuhetkenä ilmestyi tälle kaukaiselle saarelle, yksinäiselle paikalle. Paimen oli lampaitaan kaitsemassa, kun tämä ilmestykseltä näyttävä olio kohosi maasta. Yhtävähän hän kuin lampaatkaan olivat koskaan nähneet apinaa, ja niin paimen kuin lampaatkin pakenivat kuin metsäpaloa. Vekkuli seurasi tietenkin kaksijalkaista, sillä hän oli aina tottunut ihmisseuraan, ja paetessaan mökkiänsä kohden näki paimen apinan aivan kintereillään. Siksi hyökkäsi hän avoimesta ovesta sisään paiskaten oven jäljessään kiinni semmoisella voimalla, että maja oli hajota. Pakolainen oli juuri päässyt sisään, kun hän yhtäkkiä tunsi itseensä tartuttavan takaapäin. Näytti kuin voimakas käsi vetäisi häntä oveen päin, hän heittäytyi lattialle pitkäkseen ja ulisi peloissaan. Asianlaita oli niin, että paimenen viitan lieve oli jäänyt oven väliin, mutta hän oli varma siitä, että tuo pahahenki piti häntä kynsissään, ja kului pitkän aikaa, ennenkuin paimenen hämmästynyt vaimo sai miehensä vakuutetuksi siitä, ettei asiassa ollut mitään erinomaista. Hyvä vaimo auttoi miehensä ylös ja tyynnytteli tätä, ja niinpiankuin paimen saattoi puhua, kertoi hän vaimolleen kauheasta kummituksesta, joka oli tullut tappamaan heidät kaikki. Tuskin oli hän saanut suustaan sanan kummitus, kun savupiipusta kuului rapinaa ja kummitus esitti itsensä heille ja istuutui tyynesti jauhotynnyrille. »Varmastikin on se verikoira», huusi paimenen vaimo (hän oli ollut mantereella), ja alkoi silittää sen selkää. Sitä tehdessään huomasi hän elukan kaulassa vanhasta laivaköydestä sidotun pannan, johon oli kiinnitetty pieni paperipala. Hän avasi sen ja luki seuraavat kiireessä töherretyt sanat: —

»Ei huku eikä kuole hirttämällä.»

Paimen näytti säikähtyneemmältä kuin milloinkaan tämän ihmeen kuullessaan. »Ei huku eikä kuole hirttämällä», mutisi hän. »No katsotaanpa sitten, eikö hän kuole ampumalla.» Ja hän meni takan uunin luo ottaakseen pyssynsä, jolla ampui kaniineja. Kun hän latasi sitä, näytti vaimosta siltä kuin hän käyttäisi talon kaiken ruudin ja patruunat siihen, ja hän rukoili miestään säästämään Vekkulin henkeä. Näytti melkein siltä kuin olisi hän onnistunut, sillä paimen laski pyssyn olkapäältään ja seisoi hetken ikäänkuin epäillen. Mutta ei hän tehnyt sitä vaimonsa tähden. Se tapahtui osaksi senvuoksi, että paimenen käsi vapisi liiaksi osatakseen tähdätä suoraan ja osaksi senvuoksi, että hänen suonissaan virtasi liian paljon urheilijan verta, jotta hän olisi voinut ampua olennon, joka hiljaa ja rauhallisesti istui hänen omalla jauhotynnyrillään. Mutta suurimpana syynä oli se, että hän pelkäsi ampuvansa lapsensa, jonka kehto oli jauhotynnyrin vieressä. Senvuoksi potkaisi paimen jauhotynnyriä saadakseen apinan lähtemään pois. Hän arveli että se menisi ulos ovesta, ja siellä ulkona voisi hän ampua sen ilman muuta.

Mutta apina oli toista mieltä. Sen oli nälkä, ja senvuoksi pisti se käpälänsä lasten puuroon, joka oli parhaiksi valmiina, ja alkoi murkinoida. Paimen oli aivan kivettynyt kyetäkseen estämään sitä, ja vasta Vekkulin kaataessa maitokannun lapsen päälle, selvisi hän ja ryhtyi täyttämään velvollisuuksiaan perhettään kohtaan. Ottaen pyssyn vielä kerran ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Vekkuli oli aivan oven kohdalla, tähtäsi hän suoraan sydämeen ja vetäisi liipasinta. Apinan olisi siinä samassa pitänyt aivan murskaantuneena lentää mäenrinnettä alas, mutta mitä vielä — se oli pöydällä matkien ampumista pitäen lusikkaa pyssynä. Paimen ei ollut ampunut harhaan. Ensi kertaa hänen eläessään oli ruosteinen pyssyrämä tehnyt lakon ja hämmästynyt paimen oli entistään varmempi siitä, että apina oli noita. »Ei kuole ampumalla», mutisi hän itsekseen, »ei hirttämällä eikä hukuttamalla. Olen koettanut ensimäistä tapaa, tahdon koettaa seuraavaa.» Liian taikauskoisena ei hän yrittänytkään ampua uudestaan, vaan meni ulos hirttääkseen apinan. Mutta koko saarella ei ollut ainoatakaan puuta. Päivän läpeensä etsi paimen paikkaa, johon hirttäisi Vekkulin, mutta turhaan. Sinä yönä makasi hän vain ajatellen pitkin ja poikin, mihin voisi hirttää sen. Ja aikaiseen aamulla keksi paimen keinon: jospa koettaisi kaivonvipua. Hän nousi hiljaa ylös ja painoi kaivonvipua niin että se nousi korkealle ilmaan, muodostaen siten hirsipuun, ja sitoi siihen silmukan. Sitten pani hän Vekkulin kiipeämään vivun päähän, solmi nuoran sen kaulaan, ja kaikki oli valmista. Paimen oli kuullut, että hirtettäessä on uhrin niska äkkiä katkaistava. Mutta koskei hän voinut saada Vekkulia kyllin korkealle, päätti hän tehdä sen toisella tavalla. Hän kokosi kaiken tarmonsa ja lennätti koko voimallaan Vekkulin ilmaan. Arvannettehan, mitä tapahtui. Nuora — oli aivan mädäntynyt, se katkesi, Vekkuli putosi suin päin alas ja seisoi virnistellen pyövelilleen aivankuin tahtoen sanoa, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka temppu olisi uudistunut. Koko tämän päivän — jäivät saaren lampaat ja vuonat hoitamatta. Päivän umpeensa nähtiin paimenen istuvan jotakin palmikoimassa. Hänen ympärillään oli maassa hajallaan kaisloja toiset irrallisina, toiset kimpuissa, mutta jokaisesta sadasta valitsi hän vain yhden, koska muut eivät olleet kylliksi vahvoja ja sitkeitä, ja hänen siinä palmikoidessaan ja solmiessaan ja vääntäessään ja koetellessaan paloi hänen silmissään synkkä tuli, ja kasvot olivat kuin ukkospilvi. Seuraavana päivänä aamun valjetessa marssivat paimen ja apina entistä tietään vanhalle kaivolle. Uuden nuoran piti kestää vaikka elefanttia hirtettäessä. Se oli kuin jättiläiskäärme, ja paimen hääräsi kokonaisen tunnin hirsipuun ja silmukan valmistuksessa. Sitten tuli tuo tuhoisa hetki. Entistään suuremmalla voimalla sysäsi paimen apinan ilmaan, ja nuora pingottui ja kesti kuin laivanköysi. Pyöveli ei kuitenkaan ollut ottanut kaikkea huomioon. Nuora ja hirttolava olivat paikallaan, mutta apinan nytkäyttäessä hirsipuuta katkesi pumpun varsi kuin tulitikku, vanha sammalen peittämä puu heilahti pari kertaa ja kiersi sijoiltaan mennen pirstaksi maahan. Samassa tunkeutuivat neulanterävät sirpaleet paimenen sääriluihin asti repien alaosan hänen pukuaan ja pannen hänet tanssimaan tuskasta ja raivosta. Vekkulin näkeminen suututti häntä yhä enemmän. Tuo aina iloinen eläin oli nopeasti juossut alas mäkeä suoraan syövää lammaslaumaa kohti. Pumpun varsi oli vieläkin sen niskassa, ja se ratisi kiviä vasten kamalasti meluten niin että se olisi voinut peloittaa koko lauman mereen. Paimen tunsi, että suuri onnettomuus oli lähellä, mutta hän oli voimaton sitä estämään. Hän oli liian kipeä seuratakseen apinaa, sentähden ontui hän hitaasti majaa kohti hautoen kostoa ja haavojaan.

IV LUKU.

Kolme päivää apinan hirttämisen jälkeen ei se lähestynyt paimenta eikä majaa. Apina on tuntehikas olento. On jo tarpeeksi joutua hirteen roikkumaan ja miltei menettää henkensä, mutta saada jättiläiskäärme kaulansa ympäri ja punapuutanko niskaansa on enemmän kuin mitä kukaan itseään kunnioittava eläin voi kestää. Senvuoksi kulutti Vekkuli kokonaan päivänsä lampaitten kaitsemiseen. Kolme päivää se paimensi laumaa pumpunvarsi erinomaisen hyvänä apunaan. Ei ollut edes ruohoakaan lauman pureskeltavana koko aikana. Pitkää, mieletöntä pakoa oli jatkunut yötä ja päivää. Lampaat kuolivat nälkään. Vanha lammas horjui lopen uupuneena. Koko lauma oli tuhon oma. Todellakaan ei saarella ollut naulaakaan tervettä lampaanlihaa hirmuhallituksen päätyttyä.

Miksi ei paimen pannut tikkuakaan ristiin sen hyväksi? Siksi että hänellä oli paljon tärkeämpää tehtävää näinä kolmena päivänä, kuten saamme nähdä. Kun paimenen vaimo meni alas kaivolle sinä aamuna noutamaan vettä puuroa varten, huomasi hän kaivon olevan raunioina. Hän tuli takaisin ilmoittamaan uutisen paimenelle väittäen salaman lyöneen siihen. Paimen varoi ilmaisemasta mitään, vaan pujahti heti synkkänä ulos tarkastaakseen vielä kerran hävitystä. Se oli suurempi kuin mitä hän oli luullutkaan. Pumpun täytyi olla sekä ilma- että vesitiiviin, mutta tämä pumppu oli rikki, monesta kohdin aivan särkynyt. Ei ollut juoma- eikä puurovettä ennenkuin putki oli korjattu. Senvuoksi oli paimen koko tämän päivän korjaillut ja hakkaillut, liimannut ja sitonut. Koko seuraavan päivän teki hän samaa. Hän ei saanut syötävää eikä juotavaa, ei kukaan saanut syötävää eikä juotavaa. Lapsi parat olivat pysyneet elossa yhden ainoan vadillisen avulla, se oli ollut sattumalta huoneessa, mutta nyt juuri oli tämä loppunut ja he itkivät nälästä. Jos tosiaankin tätä janoa ja nälänhätää olisi kestänyt muutaman päivän kauemmin, olisi saari varmaankin jäänyt »asumattomaksi,» niinkuin se oli karttaan merkittykin.

Neljännen päivän aamuna oli pumppu korjattu; ja oli se taas veden ja ilman pitävä. Siitä puuttui vain kädensija. Ei auttanut muu kuin koettaa saada Vekkuli kiinni, sillä saarella ei ollut mitään muuta, mistä saada kädensija. Mutta juuri silloin ei Vekkuli tahtonut joutua kiinni. Se istui sillä hetkellä oven kynnyksellä katsellen pumpun ympärillä olevaa ryhmää. Kaikkien ollessa ulkona oli se käyttänyt tilaisuutta hyväkseen saadakseen kunnollisen aamiaisen — koko jauhohinkalon sisällyksen — ja nautti juuri lepohetkestä ennen sodan uudistumista. Paimen oli yhdellä harppauksella sen vieressä, mutta oi voi! Vekkulin kaulassa ei ollutkaan hänen etsimäänsä. Kulunut köydenpätkä riippui siinä, mutta pumpunvarsi oli mennyt matkojaan. Kesti kauemmin kuin kaksi päivää ennenkuin se löytyi. Jokainen saaren kolkka oli tarkasti tutkittu. Vieläpä nuorinta edellisenkin lapsen oli täytynyt ottaa osaa etsimiseen. Yötä ja päivää olivat kaikki työssä; ja vihdoin viimeinkin oli paimenen vaimo löytänyt sen kanin kuopasta. Koko tänä aikana ei kukaan joutanut tappamaan Vekkulia. Mutta seitsemäntenä päivänä nousi paimen ylös murhanhimo silmissä. Apinaa ei voitu ampua eikä hirttää; jäi siis jäljelle vain hukuttaminen. Siksi sitoi hän ison kiven apinan kaulaan ja talutti sen suuren, mereen pistävän kallion reunalle.

Sata jalkaa alapuolella päilyi meri peilikirkkaana ja hakiessaan syvää kohtaa näki paimen suurten merikasvien ja vuokkojen sekä hyytelökalojen kelluvan liikkumattomina kristallinkirkkaassa vedessä. Sitten otti hän apinan ja kiven suuriin kouriinsa, tutki nopeasti solmun ja viskasi sen äkkiä kallion yli.

Paimen olisi nyt paljon mieluummin vetäytynyt pois näyttämöltä. Mutta hän ei uskaltanut. Hän ei voinut luottaa tähän apinaan. Paimen tahtoi perheensä ja itsensä vuoksi saada varmuuden sen kuolemasta. Senvuoksi tirkisti hän yli kallion ja näki meren pärskyvän ja vartioi väreilyn selkeämistä siksi kunnes jokainen raakku näkyi pohjassa. Aivan varmaan oli Vekkuli siellä alhaalla tähtikalojen seassa lujasti kiinnitettynä sinne hautakivineen pätkä hyvää köyttä ankkuriketjunaan. Ensimäisen kerran senjälkeen kuin Vekkuli oli astunut saarelle, hengitti paimen nyt vapaasti. Sitten kulki hän hitaasti takaisin kotiin ja kertoi tarinan Vekkulin lopusta.

Ei ollut vielä keskiyökään kun Vekkuli tuli takaisin. Selväähän oli, että Vekkuli tulisi takaisin, että nuora irtautuisi kivestä tai katkeisi tai puraisisi sen suuri kala poikki tai jotakin tapahtuisi, ja vaikkapa mitään tällaista ei olisi sattunutkaan, aivan varmaa on, että puolenyön aikaan Vekkuli kiipesi ylös majalle. Ehkäpä minun pitäisi sanoa hänen tulleen alas, sillä se tuli tapansa mukaan sisään savupiipusta. Mutta vasta seuraavassa luvussa kerrotaan mitä tietä tuo kummallinen eläin pelastui vesihaudastaan.

V LUKU.

Jos paimen olisi hetkeäkään kauemmin seisonut kallion reunalla katselemassa, olisi hän nähnyt hullunkurisen ilveilyn. Jokainen koulupoika tietää, että kivi on kevyempi vedessä kuin ilmassa. On mahdotonta sanoa, kuinka apina tiesi sen, vai tiesikö se sitä ollenkaan, mutta hän toimi kuin filosofi. Sillä sensijaan, että olisi jättäytynyt kohtalonsa valtaan, se kumartui alas ja tarttui kiveen, joka sitä pidätti tuolla vesihaudassa, ja käveli tyynesti eteenpäin pohjaa pitkin rantaan päin. Suurin ponnistuksin sai se sitten vähitellen kiven siirretyksi puolittain vedessä olevan kallion reunalle, mutta nyt sen ollessa pois vedestä oli se liian raskas nostaa, ja Vekkuli oli suuresti hämmennyksissään matalassa vedessä, ihmetellen kuinka hän pääsisi tästä uudesta pulasta. Ei näyttänyt olevan muuta keinoa kuin käydä hampain kiinni köyteen ja tunnin ajan ponnisteli Vekkuli uutterasti köyden kimpussa, mutta melkein tuloksetta. Uurastettuaan vielä toisen tunnin teki apina hirveän keksinnön. Kun hän alkoi työn, ulottui vesi ainoastaan polviin saakka. Vähän ajan kuluttua ulottui se jo kaulaan asti, ja Vekkulin mielestä oli selvää, että jos kallion reuna vajoisi tällä tavoin, kuuluisi hän pian kuolleitten apinoinen joukkoon. Vekkuli mietti, hän oli selvillä kaikista merta koskevista seikoista, mutta siinä vieraassa meressä, jossa hän oli elänyt lähetyssaarnaajan kanssa, ei ollut luodetta ja vuoksea, ja tämä hiljainen vedennousu häiritsi sangen pahasti hänen sielunrauhaansa. Mutta suureksi ilokseen huomasi apina kuitenkin, että hän jaksoi taas kantaa kiveä, joka nyt oli kokonaan veden alla. Apina vieritti sitä pitkin reunaa, kunnes vesi oli liian matalaa, jotta sitä olisi voinut liikuttaa kauemmaksi. Juuri yläpuolella tätä kärkeä oli toinen reuna korkealla ja kuivana nousuveden rajan yläpuolella, ja nuora oli juuri tarpeeksi pitkä, jotta apina sen avulla voi päästä sinne ja ravistella itsensä kuivaksi auringossa.

Juuri tämä ravisteleminen antoi Vekkulille aiheen keksintöön, jonka kuka hyvänsä meistä olisi tehnyt ilman muuta, mutta joka apinalle oli todellinen neronleimaus. Vekkuli huomasi, että juuri se osa nuoraa, jota hän oli jyrsinyt, oli kallion reunan terävää syrjää vasten, ja että hieroontuneita säikeitä oli jakautunut hänen ravistellessaan itseänsä. Kallionreuna oli todellinen veitsi ja kauan aikaa vakavasti hangattuaan sekä monesti levättyään huomasi Vekkuli kolmen tai neljän säikeen erottavan itsensä vapaudesta. Oli melkein puoliyö viimeisen säikeen katketessa, ja muutaman minuutin kuluttua oli urhea apina ryöminyt kalliolle ja seisoi vielä kerran pyövelinsä huoneen ovella.

Pelkään, että olisitte yhtä ihmeissänne kuin Vekkuli oli hämmästyttävästä havainnosta, jonka hän teki sinne tultuaan. Maja oli tulessa! Muistattehan, ettei paimenen mökissä ollut moniin päiviin ollut yhtään ruokaa. Mutta tänä päivänä oli perhe juhlallisesti juhlinut pumpun korjausta suurin kestein ja pesuin. Sellaista tulta ei ollut loistanut liedessä vuosiin ja pimeän tultua lensivät punaiset kipinät ilmaan putoillen vaarallisena rankkasateena kuivalle olkikatolle. Tuuli vielä lisäksi nousi illansuussa ja lietsoi eräässä turpeessa kytevän kipinän tuleen, ja Vekkulin saapuessa paikalle oli vähintäinkin jo puolet katosta ilmiliekissä. Mutta Vekkuli oli nälissään tämän päivän seikkailujen jälkeen ja koska savupiipun ympärystä ei ollut vielä syttynyt tuleen, hyppäsi se katolle ja alas keittiöön yhdellä harppauksella. Nuorimman lapsen kätkyt oli kuten ennenkin aivan uunin vieressä, ja apinan oli varmaankin ohimennessään täytynyt koskea siihen hännällään, sillä lapsi rupesi äkkiä parkumaan, se kaikui kautta koko talon ja herätti samassa paimenen. Tuo kelpo mies ei herännyt minuuttiakaan liian aikaiseen. Jos apina olisi saapunut perille viisi minuuttia myöhempään, olisi koko perhe ollut tuhon oma. Savu oli jo täyttänyt toisen huoneen ja suurina pilvinä tunkeutui jo toiseenkin keittiön ovesta. Kuten ukkosensalaman iskentää, katsoi paimen yövartijaa, joka oli herättänyt hänet niin sopivalla hetkellä, — ja joka juuri istui tavallisella valtaistuimellaan jauhotynnyrillä, kiivaasti aivastaen savusta, ja ihmetellen, eikö olisi ollut parempi jäädä mereen. — Sitten syöksyi paimen ovea kohti pelastaakseen molemmat vanhemmat lapsensa, jotka nukkuivat palavassa huoneessa. Ottaen nämä käsivarrelleen kantoi hän heidät suojaiseen paikkaan ulkoilmaan ja sitten haki vaimonsa ja toiset lapset. Vekkuli seurasi hänen kantapäillään; ja vähän sen jälkeen seisoi pelastettu perhe vapisten avuttomasti katsellen liekkejä. Pian katto romahti alas ja aamulla olivat ainoastaan jotkut hiiltyneet kattohirret muistona paimenen majasta.

Paikalla, missä paimenen maja oli palannut, on nyt komea majakka. Se rakennettiin muutamia kuukausia tulipalon jälkeen, ja siinä on kolme majakanvartijaa, joista yhtenä on paimen. Toinen vartija on mies, joka mielellään kertoo merijuttuja väittäen muinoin olleensa Vulcan-nimisen laivan perämiehenä. Kolmas majakanvartija on nelijalkainen, Vekkuli nimeltään. Hän ja paimen ovat omituisesti kiintyneet toisiinsa. Luullaan jonkin tapahtuman liittäneen heidät yhteen, mutta paimen ei koskaan puhu paljon. Kysyttäessä onko totta, ettei apinaa voida tappaa, hän aina vastaa: »Kyllä, mutta sen vuoksi ei se ole elossa.» Ainoastaan erään kerran tiedettiin paimenen lisänneen jotakin tähän huomautukseen. Se tapahtui muutamana iltana, jolloin Vekkuli oli pitänyt kiinni nuorimmaisen selästä — tämä oli juuri oppinut konttaamaan — jottei se pääsisi putoamaan kalliolta alas. Sentähden hymyili paimen heittäessään Vekkulille täyden pussillisen pähkinöitä sanoen: »Tämä apina ei voi kuolla— eikä se anna muidenkaan kuolla.»

TARRIAINEN

I LUKU.

Oletan, että ajattelette apinan jo aikoja sitten kuolleen, saman apinan, josta kerroin teille. Mutta luulen sen yhä olevan elossa. Ainakin olen jotenkin varma, että apina, josta juuri aion kertoa teille, on sama, vaikken olekaan siitä aivan varma. Ensiksikin oli tämä uusi apina aivan Vekkulin näköinen ja toisekseen, tätäkään apinaa ei voitu tappaa. Enkä ole koskaan kuullut puhuttavan kuin Vekkuli-nimisestä apinasta, jota ei voitu tappaa.

Toinen seikka, mikä saattaa minut arvelemaan, että tämä apina olisi sama kuin Vekkuli, on se, että Vekkuli katosi saarelta, missä sen viimeksi tapasimme. Ei kukaan tiedä, miten se tapahtui, mutta oli tämä katoaminen sattunut samoihin aikoihin kuin tapaukset, joista aion kertoa. Eräänä aamuna astui maihin laivamiehiä vesitynnyriään täyttämään samaan saareen, missä Vekkuli asui majakanvartijan kanssa. Majakanvartija oli heille ystävällinen, sillä he olivat ulkomaalaisia, ja näytti heille koko majakan. Päästyään huippuun näkivät he apinan, joka puhdisti lamppua kuin ihminen ainakin. Merimiehet olivat suuresti hämmästyneitä, ja eräs heistä, joka osasi puhua englantia, tahtoi ostaa Vekkulin kahdella punnalla. Kun majakanvanrtija kuuli tämän, oli hän sangen vihoissaan ja käski heidät kaikki alas. Tästä suuttuivat taas miehet vuorostaan, sillä he eivät voineet ymmärtää, miksi majakanvartija piti apinasta, ja sanoivat, etteivät unhoittaisi majakanvartijan solvanneen heitä. Eihän hän tosin ollut loukannut heitä ollenkaan, mutta vieraat merimiehet ovat toisinaan kiivasluontoisia, ja nämä miehet olivat maasta, missä helposti loukkaannutaan. Merimiehet kuluttivat koko päivän rannalla, koska tuuli oli vastainen, mutta ei kukaan nähnyt heidän astuvan sisään majakkaan. Seuraavana aamuna oli näiden komean märssyn huippu ainoa, mitä majakanvartija näki. Eikä paimen tämän jälkeen nähnyt vilahdustakaan apinasta, jota ei voitu tappaa, viikon, yön ja päivän etsinnänkään jälkeen.

II LUKU.

Kullankaivaja Donald Mac Alsh Silver Creekista Californiasta ollessaan sattumalta San Franciscossa, luki eräänä aamuna seuraavan palan San Francisco Heraldista:

Merkillinen merijuttu. — Mermaidin kapteeni J. E. Dawkins, joka on juuri saapunut satamaamme Liverpoolista, kertoo erään omituisen tapahtuman. Noin kymmenen päivää sitten laivan juuri lähdettyä kotisatamasta huomasi tähystäjä merellä esineen, jota hän luuli suureksi merikäärmeeksi, mutta joka lähemmin tutkittaessa havaittiin laivahylyksi. Paikkaa lähestyttäessä huomattiin siellä elävä olento, joka näytti pieneltä pojalta, ja joka ilmeisesti vielä oli elossa, sillä se tuntui pitävän kiinni taittuneesta maston jäännöksestä. Kiireesti irroitettiin pieni vene laivamiesten tehdessä merkkejä pojalle, että hän oli pelastettu. Epävarmuutta kesti noin puoli tuntia, silloin palasi venhe tuoden mukanaan sen ihmeellisen tiedon, ettei nähty olento ollutkaan poika vaan apina. Näyttäytyi hyödyttömäksi etsiä ihmisruumiita, ja luultavaa on, että suuri haaksirikko on tapahtunut. Ei tiedetä, mistä maasta laiva on ollut. Ainoana ohjeena siitä ovat kirjaimet »vorni» eräässä hylynosassa, mistä ilmeisesti voi muodostaa pelastusvenheen keulan. Mahdollisesti ovat nämä kirjaimet italiankielisestä sanasta »Livorni» jonka sataman laivaluetteloa parhaillaan tutkitaan.