Part 2

Tässä uutisessa ei Donaldin mieltä — häntä kutsuttiin yleisesti Isoksi Donaldiksi — suinkaan kiinnittänyt apina, vaan Mermaidin saapuminen. Sillä kapteeni oli hänen ystävänsä ja oli tuonut hänelle tässä laivassa muutamia työkaluja kotoa. Vaikka »Iso Donald» oli nyt kullankaivaja, oli hän jo aivan poikana lähtenyt Scotlannista. Hänen isänsä oli pieni farmari Skyessä, ja tämän varhain kuoltua muutti perhe Amerikkaan. Koska Donald oli tullut San Franciscoon juuri noita työkaluja hakemaan, meni hän heti satamaan, ja Mermaidin' löydettyään astui laivaan. Kun ei kannella ollut ketään näkyvissä, istui Donald köysikasalle odottamaan. Tuskin oli hän ollut siinä kolmeakaan minuuttia, kun takkuinen pää ja kaksi kiiltävää silmää äkkiä työntyi esille luukusta, ja täysikasvuinen apina hypähti hänen eteensä tuijottaen häntä vasten naamaa. Tämän näyn pahasti säikähdyttämänä komensi Donald elukan menemään tiehensä, mutta juuri hänen tätä sanoessaan juoksi apina hänen taakseen ja kiersi pitkät, karvaiset käsivartensa Donaldin kaulaan. Kullankaivaja ravisteli sitä peloissaan ja koetti juosta rannalle, mutta apina seurasi iloisesti hyppien hänen ympärillään ja ajaen häntä takaa pitkin satamaa. Pian Donald kuitenkin huomasi, ettei apina tarkoittanut mitään pahaa, ja muutamia päiviä myöhemmin keksi hän, mistä tuo äkillinen kiintymys vieraaseen johtui. Kapteeni kertoi hänelle, ettei apina tiettävästi milloinkaan ennen ollut käyttäytynyt sillätavoin. Donald muisti, että äkisti puhuessaan apinalle hän oli käyttänyt keltinkieltä. Luulen, että hänen säikähtäessään tuo poikuusaikojen kieli oli tullut hänen huulilleen, ja vaistomaisesti käytti hän sanoja: »Imich air falbh», mikä merkitsee: »Mene pois». Donaldin huomio kiintyi tähän seikkaan sen johdosta, että milloin hyvänsä hän myöhemmin käytti ylämaan murretta, apina silminnähtävästi ilostui. Tämän omituisuuden voi kullankaivaja selittää ainoastaan siten, että apina aikaisemmin oli kuulunut jollekulle keltinkieltä puhuvalle henkilölle — selitys, jota ihmiset yleensä nauravat. Siitä huolimatta pysyi kullankaivaja väitteessään, että apina ymmärsi kelttiä, ja hän puhui harvoin sille mitään muuta kieltä. Luonnollisesti sanovat ihmiset, että Donald aivan yksinkertaisesti tahtoi näyttää osaavansa kahta kieltä. En tiedä, ostiko kullankaivaja apinan, vai antoiko kapteeni sen hänelle, tai karkasiko se, mutta varmaa on, että tästä lähtien se kuului Donaldille. Kun hän jätti laivan työkaluineen, seurasi apina mukana juosten koko tien hänen kintereillään kuin koira kunnes hän pääsi asuntoonsa. Kun kullankaivaja meni huoneeseen ja sulki ovensa, jäi apina ulkopuolelle. Kymmenen minuuttia sen ilmestymisen jälkeen olivat kaikki San Franciscon pojat kerääntyneet tälle kadulle. Heitä oli tungokseen asti oven ympärillä, niin että liikenne miltei senvuoksi pysähtyi; ja poliisin täytyi tulla paikalle. Tämä oli melkolailla vihoissaan huomatessaan, että vain apina esitti voimisteluharjoituksia ovenkolkuttimessa. Soittaen rajusti kelloa määräsi hän Donaldin päästämään sisään apinansa. Tämä vastasi lempeästi, ettei ollut apinasta vastuussa, mutta poliisi sanoi, että hänet haastettaisiin oikeuteen »liikenteen sulkemisesta ja rauhan rikkomisesta», jollei hän ottaisi vierastaan vastaan. Siksipä oli Donaldin alistuttava, sillä hän näki, ettei San Franciscossa olisi rauhaa ennenkuin tuo itsepäinen elukka olisi saanut tahtonsa täytetyksi ja olisi onnellisesti oven sisäpuolella. Sinä yönä oli Donaldilla vakava keskustelu apinan kanssa tämän istuessa suorana tuolillaan illallispöydässä. Hän sanoi sille, että jos se käyttäytyisi siivosti, ottaisi hän sen mukaansa kalliovuorille kultaa kaivamaan. Apina näytti ymmärtävän, sillä se laski alas juustomöhkäleen, jota se parhaillaan söi, hyppäsi tuoliltaan ja painautui Ison Donaldin kylkeen. Vain yksi tapaus sattui enää tänä yönä: Donald antoi apinalle nimen. Hän risti sen »Tarriaiseksi» — koska se oli takertunut häneen kiinni.

III LUKU.

Seuraavana aamuna lähtivät Donald ja Tarriainen San Franciscosta varhain aamujunalla matkalleen Silver Creekiin. Apinan ilmestyminen rautatievaunuun tuotti paljon hauskuutta matkustajille, ja Donald oli ollut helisemässä vastatessaan kaikkiin kysymyksiin, kuten oliko se kuulunut hänen isoisänisälleen vai posetiivinsoittajalle. Pila herkesi pian konduktöörin astuessa vaunuun. Tämä vaati Tarriaiselta pilettiä, ja kun sitä ei ollut, sukeutui kiivas sananvaihto maksusta. Donald sanoi maksavansa ainoastaan siinä tapauksessa, että konduktööri näyttäisi taksakirjasta hänelle apinan kuljetusmaksun. Koska ei oltu mainittu mitään apinan matkasta, kieltäytyi Donald maksamasta centtiäkään, jolloin konduktööri meni pois luvaten juhlallisesti työntää Tarriaisen pois junasta seuraavalla asemalla. Sille saavuttaessa olivat Donald ja apina toisiinsa painautuneina nurkassa, jälkimäinen lujasti puristautuneena suuren kullankaivajan käsivarsiin, ja nähtyään tilanteen päätti konduktööri odottaa soveliaampaa aikaa.

Ja sopiva hetki tuli. Oli oikea hellepäivä vieläpä Californiankin ilmastoon nähden, ja myöhään illansuussa nukahti Donald. Hänen käsivartensa olivat yhä kiertyneenä apinan ympäri eikä konduktööri olisi koskaan onnistunut aikeessaan, jollei sattuma olisi tullut hänen avukseen. Junan lähestyessä tärkeätä asemaa oli joka matkalipusta otettava osa pois. Amerikassa on rautatiepiletti toisinaan puoli yardia pitkä, ja siitä reväistään palanen aina silloin tällöin. Mukavuuden vuoksi on kullankaivajilla, paimenilla ja muilla tapana pitää pilettiään suurten, leveälieristen huopahattujensa nauhassa, ja Donaldin piletti oli tällaisessa mukavassa paikassa konduktöörin astuessa sisään. Tämä sieppasi sen hatusta reväistäkseen palasen, kun apina luullen hänen aikovan varastaa hyppäsi miehen kimppuun ja iski hampaansa hänen ranteeseensa. Kiljahtaen tuskasta tarttui konduktööri hyökkääjän kurkkuun, ja ennenkuin Donald saattoi tulla avuksi, heitti hänet ulos ikkunasta. Tie teki juuri mutkan ja juna syöksyi 30 penikulman vauhdilla tunnissa, ja kun Donald ojensi päätään nähdäkseen, mihin Tarriainen oli pudonnut, oli hänellä tuskin toivoa nähdä sitä enää koskaan. Kaksi minuuttia tuijotti kullankaivaja paikkaa, joka jäi yhä kauemmaksi, sitten kääntyi hän ympäri ja paiskasi sanaakaan sanomatta konduktöörin permantoon.

IV LUKU.

Junan saapuessa asemalle noin tuntia myöhemmin meni Donald ravintolahuoneeseen juomaan kupin kaakaota vahvistaakseen hermojaan. Hän oli juuri istumaisillaan paikalleen vaunussa, kun hän huomasi ihmisjoukon asemasillalla vastapäätä junan loppupäässä olevaa jarruvaunua. Suunnatessaan askeleensa paikkaa kohden ja katsoessaan ryhmän päitten yli, oli hänen hämmästyksensä suuri, sillä hän näki Tarriaisen istuvan koneistolla ja katsovan Donaldiin täysin rauhallisesti. Toisella kourallaan piti se kiinni rautatangosta, toisella raappi päätään; ja paitsi toisessa kyljessä olevaa tahraa näytti apina täysin vahingoittumattomalta seikkailustaan huolimatta. Muutamat Donaldin keltiksi lausumat sanat panivat sen hypähtämään orreltaan kansanjoukon päitten yli Donaldin syliin, ja hetken kuluttua olivat oudot ystävät jälleen matkaansa jatkamassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Junaan oli juuri tullut uusi konduktööri ja Donald hieroi ystävyyttä hänen kanssaan kertomalla koko seikkailun, niin että he saivat olla lopun matkaa rauhassa. Noin puolen yön tienoissa pääsivät nuo kaksi pääteasemalleen, missä viettivät yön, ja aamunsarastaessa istuivat he Silver Creekiin meneviin vaunuihin. Donaldin tupa oli Silver Creekistä noin kahdenkymmenen penikulman päässä. Sinne oli mentävä pitkin jalkapolkua vuorten yli, ja kokonaisen päivän ankarasti ponnisteltuaan saapuivat he perille.

V LUKU.

Kuljettuaan pitkän matkan yli vuorten pääsi Donald Silver Creekissä olevaan matalaan majaansa. Mutta Donaldin vaimo ei ottanut apinaa vastaan aivan yhtä ystävällisesti. Ainoa lemmikkieläin, jonka heidän lapsensa joskus olivat nähneet, oli kuguaarin poikanen. Sen oli kullankaivaja eräänä päivänä pelastanut virrasta, johon se oli ollut hukkumaisillaan. Donald oli luullut sitä joksikin uudenlaiseksi kissanpoikaseksi, eikä ollut kulunut viikkoakaan, kun se jo hyppäsi hänen pienen tyttärensä kimppuun ja iski kyntensä tämän niskaan, ilmaisten täten, millaisen lelun Donald oli tuonut perheelleen — kuguaari on vuorten leijona —. Senvuoksi epäili Donaldin vaimo kaikkia lemmikkejä, ja apinan nähdessään oli hän varma siitä, että sekin oli leijona eikä tahtonut päästää sitä lainkaan ovesta sisään. Mutta Tarriainen tiesi toisenkin tien taloon kuin oven, ja lopulta oli se hyväksytty lailliseksi perheenjäseneksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä voitu karkoittaa. Uusi vieras tuotti sangen vähän haittaa kenellekään. Enimmäkseen kulki se päivisin Donaldin kanssa kaivoksella. Se seurasi kullankaivajaa tämän mennessä työhön aamulla hyppien hänen ympärillään kunnes tultiin kotiin aterialle, Ja sangen pian sattui tapaus, mikä kokonaan lepytti Donaldin vaimon outoa vierasta kohtaan. Donaldin kultakaivos oli huono. Hänen täytyi tehdä varsin ankarasti työtä saadakseen tuota kallisarvoista pölyä, jotta voi elättää perheensä, mutta hänen intoaan piti yllä alituinen toivo siitä, että hän vielä löytäisi rikkaamman suonen ja laskisi perustan varallisuudelleen. Kultaa saatiin siten, että otettiin santaa ja soraa joen äyräältä ja pestiin se pannussa puhtaaksi, niin että kevyemmät osaset erottuivat veden mukana pois jättäen kiiltävät kultahiukkaset pohjalle. Joskus kului viikkokin kaivajan saamatta enempää kuin sormustimellisen kultaa, mutta silloin tällöin löysi hän jonkun herneenkokoisen möhkäleen. Eräänä päivänä sattui onnenpotkaus Donaldin ollessa juuri sangen apealla mielellä. Hän oli ollut erittäin alakuloinen sinä päivänä, sillä kultaa ei ollut lainkaan löytynyt hänen vaivojansa palkkioksi sillä viikolla, ja perheen oli täytynyt lainata rahaa sekä jauhoihin että vaatteisiin. Mutta apinaa sai hän kiittää siitä, että voi mennä kotiin vaimonsa luo muassaan suurempi kultapala kuin mitä laaksossa oli nähty moneen vuoteen. Tarriainen oli kirmannut kuten tavallisesti sorakasalla, sen käpälät olivat irrottaneet muutamia kiviä, ja näitten vieriessä alas oli Tarriainen varmaankin kiinnittänyt huomionsa suuren möhkäleen keltaiseen kimallukseen, sillä samassa tuokiossa oli se nostanut sen maasta ja asettanut häntäänsä heiluttaen Donaldin jalkojen juureen. Kullankaivaja miltei itki ilosta ja ottaen Tarriaisen syliinsä ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsi, kiirehti kotiin ilmoittamaan onnellisesta löydöstä. Sinä yönä oli perheellä suuri juhla ja Tarriaisen malja juotiin väkevimmässä teessä, mitä kaivosmökissä voitiin valmistaa. Olisivatpa he tienneet, mitä pian tapahtuisi, eivät he ehkä olisi nukkuneet aivan näin rauhallisesti.

VI LUKU.

Oli toinen yö siitä, kun onnenpyörä oli saanut tuon odottamattoman käänteen. Donaldin vaimo oli niin ylpeä kultapalasta, ettei hän voinut pitää uutista omina tietoinaan vaikka Donald oli varottanut häntä kertomasta siitä kenellekään. Hän uskoi onnenpotkauksen toisen kullankaivajan vaimolle, joka asui muutaman sadan yardin päässä. Tämä arvon nainen kertoi uutisen toiselle, ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua oli huhu Donaldin löydöstä levinnyt kyläkunnan laidasta laitaan. Muualla maailmassa ei tällä seikalla olisi mitään merkitystä, mutta kaivosalueella asuu kaikenlaisia rikoksellisia ihmisiä ja seikkailijoita. Näiden joukossa oli muutamia heittiöitä, joiden elinkeinona oli hankkia kultaa jollakin muulla tavalla kuin työnteolla. Kaksi tällaista veljestä, jotka elivät perheineen alempana laaksossa, päätti anastaa itselleen Donaldin kultamöhkäleen. Mustiksi naamioituina, revolveri kädessä tulivat he puolen yön aikaan kullankaivajan majalle. Perhe oli juuri vaipunut syvään uneen, ryövärit työnsivät hiljaa ikkunan auki ja astuivat huoneeseen, jossa Donald nukkui. Suunnaten ladatun revolverin hänen päätään kohti herätti toinen mies karkeasti hänet sanoen, että jos Donald liikahtaisi tai huutaisi, ampuisi hän tämän ja murhaisi jokaisen talon asukkaan. Donald tunsi liian hyvin kaivosalueen murhajutut vastustaakseen äkkinäistä hyökkäystä, ja vaikka ladattu revolveri oli hänen oman tyynynsä alla, huomasi hän vastustamisen turhaksi ja koetti hillitä itseänsä vaimonsa ja lastensa vuoksi.

»Tahdon tuon sinun pienen metallipalasi», sanoi ryöväri. Donald makasi aivan tyynenä. »Kuuletko sinä?» huudahti mies. »Tahdon tuon kullan.»

»Mutta etpä saa sitä», sanoi Donald rauhallisesti.

»Luulen hänen lähettäneen sen pankkiin», kuiskasi toinen mies. »Tapa hänet, jos hän on tehnyt sen.»

»Kas niin», jyrisi toinen, »voitko väittää, ettei kulta ole täällä?»

Donald ei vastannut. Jos hän olisi sanonut, ettei kultaa ollut majassa, olisivat ryövärit aivan yksinkertaisesti luikkineet tiehensä, sillä tiedettiin, ettei Donald valehdellut milloinkaan. Vielä kerran kysyi ryöväri häneltä, mutta Donald oli ääneti. Se riitti. Jos kulta olisi viety pankkiin, olisi Donald varmaan myöntänyt sen. Toisen miehen seistessä revolveri ojennettuna Donaldin korvaa kohden toinen jatkoi huoneen tutkimista. Laatikot, lippaat ja astiahyllyt avattiin ja tarkastettiin nopeasti toinen toisensa jälkeen; jokainen nurkka noissa kahdessa huoneessa oli tarkoin etsitty; kaikki astiat olivat mullin mallin ja sokerirasia oli ruhjottu palasiksi, koska ryövärit olivat epäilleet kullan olleen siinä.

»Anna minun etsiä», sanoi revolveria pitävä mies, »vartioi sinä vanhaa karhua, ja saammepa nähdä enkö löydä sitä.»

Vielä kerran tutkittiin talo katosta lattiaan asti, ja ryöväri oli miltei jättämäisillään etsimisen, kun äkkiä muuan ajatus pälkähti hänen päähänsä. Uuninreunalla tikitti puinen amerikkalainen kello noin kaksi jalkaa korkealla maasta. Mies aukaisi kotelon laatikon ja haparoi sormillaan. Samassa veti hän esiin kultamöhkäleen. Hän taivutti itseään tuon loistavan esineen puoleen voidakseen paremmin nähdä sen, ja sitten koetteli hän sen painoa kämmenellään nähdäkseen, minkäarvoinen se olisi. Kykenemättä hillitsemään uteliaisuuttaan liikahti toinen hohdetta kohti, kun toinen ehkäisi häntä vihaisesti huudahtaen ja käskien hänet takaisin uhrin ääreen jatkamaan vartioimista. Samassa olisi Donald jo saanut revolverinsa pois ja kulta olisi ollut pelastettu. Mutta katselipa tätä näytelmää joku muukin, jota varkaat tuskin olivat ottaneet lukuun. Tavallisella vuotellaan uunin vieressä istui Tarriainen. Ryöväri punnitsi kultaa kädessään pyöritellen sitä ympäri ja tuijottaen siihen, kun kallisarvoisen metallin hohde sattui apinan silmään. Se näytti pitävän tätä kultaa omanaan, sillä nopeana kuin salama kosketti se toisella karvaisella kourallaan ryövärin kättä ja kultaa ei näkynyt enää. Karkeasti kiroten hyökkäsi ryöväri Tarriaisen kimppuun ja löi sitä päähän viskaten sen huoneen toiseen päähän. Mutta ennenkuin tämä isku osui, oli jo ehtinyt sattua pari muutakin tapausta. Toisella kädellään suojellen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä apina tarttui hyökkääjän kasvoihin repien mustan naamion niin että Donald heti tunsi miehen tulen hohteessa, toisella kädellään, jossa piti kultaa, apina nopeasti pisti kultapalan suuhunsa.

Ryövärin silmät seurasivat kuitenkin tätä viimeistä liikettä, ja hän otti Tarriaisen raa'asti käsiinsä alkaen kiskoa auki sen leukoja. Hän koetteli sen suuta, mutta kultapala ei ollut siellä. Hän ravisti tiedotonta ruumista pitämällä kiinni sen hännästä, mutta kulta ei ilmestynyt. Hän otti apinan pään polviensa väliin ja tutki sen kurkkua, mutta kultaa ei näkynyt. Tosiasiaksi jäi, ettei sitä ollut siellä. Isku joka oli sattunut päähän, oli työntänyt sen kurkusta alas. Tarriainen oli niellyt kullan!

Mitä tehdä? Jos ryövärillä olisi ollut veitsi taskussaan, olisi Tarriainen kuulunut kuolleisiin apinoihin kahden sekunnin kuluttua. Mutta hänen turhaan etsiessään veistä tuli Tarriainen tuntoihinsa ja rajusti tempautuen irti hypähti korkeimmalle hyllylle. Ryöväri ryhtyi ajamaan takaa. Sitten seurasi hullunkurisin metsästys, mitä milloinkaan on tapahtunut. Koska ryövärin kasvot olivat nyt paljaat (hän ei tiennyt Donaldin jo tunteneen hänet) ei hän uskaltanut kääntyä ympäri, ja hänen täytyi jatkaa metsästystään kääntämättä kertaakaan kasvojaan siihen suuntaan, missä Donald makasi, sillä seurauksella, että metsästys oli tulokseton, ja neljännestunnin kovan työn jälkeen luopui hän koko takaa ajosta. Hän ei voinut tehdä enää muuta kuin koettaa estää Donaldia näkemästä häntä. Pikaisesti lähestyen vuodetta veti ryöväri peitteen Donaldin kasvoille, ja sanoi ampuvansa hänet, jos hän uskaltaisi liikahtaa. Kaiken varalta vielä oli kullankaivajan revolveri kiskottu piilostaan ja siitetty niin kauas, ettei hän voinut koskea siihen. Sitten ryhtyivät molemmat miehet pyydystämään apinaa nuoralla. Vaikka apina olikin nerokas, kykeni se tuskin vastustamaan kahta miestä, jotka tunnettuina hevosvarkaina olivat taitavia suopungin käyttäjiä, ja pian vedettiin apina häpeällisesti alas orreltaan ja pistettiin Donaldin tyynyn päällisestä solmittuun pussiin, joka heitettiin toisen miehen hartioille. Sitten toivottivat ryövärit julmasti hyvää yötä sekä marssivat ulos »rahakukkaroineen». Kun he olivat ovessa, huusi Donald heidän jälkeensä. »Hyvää yötä, lurjukset, ja muistakaa sanani, jos teette pahaa apinalle, saatte katua sitä koko elämänne.» Tämä hiukan pelästytti miehiä, sillä Tarriaisessa oli heidän mielestään jotakin kammottavaa, vaikkakaan he eivät sitä tunnustaneet toinen toiselleen. Joka tapauksessa — pelkäsivätpä he sitten apinaa tai kolkuttipa heidän omatuntonsa — kantoivat he Tarriaisen koko pitkän matkan mukanaan kotiinsa keskustellen, kumman heistä piti tappaa se ja miten se oli tehtävä, sensijaan, että olisivat heti Donaldin majasta lähdettyään sen todella tehneet.

VII LUKU.

Päästyään kotiin söivät varkaat kiireesti aamiaisen jatkaen keskustelua kuinka »kukkaro oli avattava ja kulta saatava turvalliseen paikkaan». Apina oli onnettomuudeksi ponnistellut ulos tyynynpäällisestä heti miesten päästyä taloon ja ryövärin lapset ympäröivät sen samassa vaatien sen lemmikikseen. Miesten kertoessa, että se piti tapettaman, nuorin lapsista, niin suloinen pieni tyttö, ettei huono isäkään voinut olla häntä rakastamatta, puhkesi kyyneliin, ja pannen kätensä ryövärin kaulaan pyysi ja rukoili tätä säästämään apinan henkeä ja sallimaan hänen leikkiä sen kanssa. Niin konnamainen kuin mies olikin, oli lapsella salaperäinen vaikutus häneen, ja vaikka ryöväri oli aikonut heti tappaa Tarriaisen, päätti hän nyt, ettei lapsi saisi nähdä sitä, eikä saisi tietää hänen sitä tehneen. Sitäpaitsi tahtoi hän salata kylän asukkailta tekonsa, sillä Donald varmaankin tutkisi asiaa; niinpä tulivat ryövärit vähän aikaa keskusteltuaan siihen päätökseen, että Tarriainen oli tapettava salaa. Oli selvää, että jos he ampuisivat sen tai hukuttaisivat, tai iskisivät puukolla sen kuoliaaksi, niin lapset suuttuisivat, ja juttu varmaan kerrottaisiin näiden leikkikumppaneille tullen siten pian Donaldin perheen tietoon. Siis hautoivat he sangen pirullista suunnitelmaa. Ainoa tapa, millä Tarriaisen voi tappaa niin ettei kukaan näkisi eikä kumpikaan heistä olisi läsnä tämän tapahtuessa, oli räjähdyttää hänet. Tällä surmaamistavalla oli toinenkin etu, jonka merkitystä kumpikaan ei mielellään tunnustanut, mutta joka todellisuudessa merkitsi enemmän kuin mikään muu, ja pani heidät ajattelemaan ruutia. Pohjaltaan olivat miehet pelkureita ja outo uhkaus, minkä Donald oli lausunut heidän jättäessään hänen talonsa, pelotti heitä tappamasta Tarriaista. Apina oli sangen salaperäinen olento. Heillä ei ollut milloinkaan ollut mitään tekemistä sellaisen elukan kanssa. Tarriaisen kasvoilla oli omituisen inhimillinen ilme ja sen kylmäverinen tappaminen tuntui miesmurhalta. Niinpä oli sopivinta käyttää ruutia ja he ryhtyivät heti valmistuksiin. Toisen miehen jäädessä keittiöön, jottei perheessä syntyisi epäluuloja, toinen työnnettyään taskuunsa pienen rasian kullankaivajan räjähdysainetta, kaksi jalkaa sytytyslankaa ja narunpalasen meni metsään teeskennellen kävelyttävänsä apinaa. Niin pian kuin matala tiheikkö oli katseitten suojana, sitoi ryöväri apinan puunrunkoon. Sitten kiinnitti hän ruutirasian apinan häntään ja sytytti toisen pään. Heti kun hän näki, että sytytyslanka oli kunnollisesti alkanut palaa ja punainen liekki hitaasti hiipi ylöspäin, juoksi hän takaisiin kotiin niin nopeasti kuin pääsi. Sillä välin oli toinen mies ottanut harmonikan hyllyltä ja soitteli nyt kaikin voimin estääkseen räjähdyksen kuulumasta. Vaikka pyöveli olikin hengästynyt kotiin tultuaan, yhtyi hän remuten tanssiin, jonka lapset olivat alkaneet harmonikan ruvetessa soimaan, ja heti oli sellainen töminä ja kiljunta majassa, että se olisi voinut tukahduttaa maanjäristyksestäkin syntyvän äänen. Äkkiä tuli pelottava keskeytys. Avonaisesta ovesta hyppäsi apina sisään ja asettuen piirin keskelle yhtyi tanssiin. Sen niskasta kieppui nauhanpalanen, jonka pää oli palanut, mutta eniten nauratti lapsia pieni, apinan häntään sidottu tinarasia, joka kalisi aina sen kääntäessä ruumistaan ja näytti oudolta pieneltä hännän jatkolta. Se näytti palavan, sillä pieniä savupuuskia nousi siitä ja sen pää hehkui punaisena. Tämän kummituksen näkeminen sai ryövärit hetkeksi huutamaan pelosta, mikä säikähdytti lapset aivan liikkumattomiksi. Miesten kasvot olivat kauhusta lyijynharmaat ja muutamia sekunteja kului kummankaan tulematta järkiinsä. Toinen mies tarttui kiivaasti lapsiin heittäen nämä sikin sokin viereiseen huoneeseen heidän parkuessaan tuskasta ja ihmetyksestä. Toinen, joka oli vastuunalainen teosta, näki, että huoneen voi pelastaa ainoastaan työntämällä Tarriaisen ulkopuolelle, ja ottaen Tarriaisen käsivarrelleen hän syöksyi ovelle. Niin nopea kuin tämä liike olikin ei se kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea. Talossaolijat kuulivat korvia huumaavan räjähdyksen, talo tuli savua täyteen, oviaukossa oli pudonneita puita, ja miehen mustunut ruumis makasi voihkien hiiltyneitten jäännösten keskellä. Toinen ryöväri, heidän vaimonsa ja lapsensa olivat vahingoittumattomia. Mutta kun savun haihduttua oven luona olevaa ruumista oli tutkittu, oli kuin olisi henki siitä ollut lähtenyt. Viikkoja häilyi ryöväri elämän ja kuoleman välillä. Ei kuulu tähän tarinaan kertoa niistä tuskista, joita hän kärsi tai sielunhädästä, minkä hän kesti, taikka kettoa kuinka hän kuukausienkin jälkeen pelkäsi nousta vuoteestaan ja lähteä ulkoilmaan, koska hän ei milloinkaan enää näkisi auringonpaistetta tai kukkia sokeilla silmillään. Varmasti olivat Donaldin sanat toteutuneet. Vaikka kullankaivaja oli jo lähettänyt sanan lähimmälle poliisiasemalle ja ilmiantanut rikollisten miesten nimet, niin hän, kuultuaan edellisen illan tapahtumat, jätti asian sikseen. Jumalan rangaistus oli nopeampi kuin ihmisten.

VIII LUKU.

Myöhään illansuussa tuli apina vanhaan kotiinsa. Donald löysi sen maasta oven vierestä ruumis aivan ruhjoutuneena, joten sitä tuskin tunsi. Olkoon ryövärin ansiota, että puolet oli kokonaan vahingoittumattomana, mutta toinen puoli oli surullisen näköinen, ja pitkä, kiemurainen häntä, Tarriaisen paras koriste ja leikkikalu, oli juuresta katkennut. Eläinparka oli tainnoksissa, mutta oli selvää, että se oli maannut siinä tunnin tai kaksi suuressa tuskassa, sillä tien soran oli hän piessyt hajalleen. Donald oli suuresti liikutettu, hän nosti apinan käsivarrelleen niin hellästi kuin olisi se ollut lapsi, asetti sen omaan vuoteeseensa ja sitoi sen haavat. Kauan maattuaan se heräsi, ja Donald, joka oli istunut ääneti sen vieressä, kumartui ja antoi sen nuolla kasvojaan. Samassa avasi se suunsa, kullankaivaja hypähti tuoliltaan kuin ammuttuna. Sillä siellä, hampaittensa välissä säilytti apina kultapalasta.

Viisi vuotta on kulunut. Donald on Silver Creek Conty’n rikkain mies, ja hänen suurella kaivoksellaan työskentelee satoja miehiä. Hän asuu suuressa talossa, joka on komeasti kalustettu ja täynnä kallisarvoisia esineitä. Niitä hän näyttelee vierailleen, joita kokoontuu katsomaan hänen kaivostaan. Mutta kaikkein kallisarvoisin on Tarriainen, hännätön apina, ensimäisen kultapalan löytäjä ja hänen onnensa perustaja, kuten hän sanoi jokaiselle. Sitten kertoo hän Tarriaisen löytäneen kultapalan, juttelee kuinka se varastettiin, ja kuinka Tarriainen toi sen takaisin, kertoo kuinka he molemmat Tarriaisen parannuttua menivät paikalle, josta suuri kultamöhkäle oli löydetty, ja etsivät etsimästä päästyäänkin löytäen möhkäleen toisensa jälkeen, kultaa kullan perästä, siksi kunnes muutamien kuukausien kuluttua Donaldin vuoteen alle oli piilotettu enemmän kultaa kuin oli tullut kaikista kaivoksista yhteensä siitä saakka kuin ensimäinen oli löydetty. Sitten tuo kelpo mies sanoo sanan keltinkielellä, ja hännätön apina hyppää hänen käsivarrelleen hyväiltäväksi ja Donald pyytää vieraitaan lukemaan sen kaulassa olevasta kultaisesta nauhasta kirjoituksen:

Uskolliselle Tarriaiselle hänen kiitolliselta isännältään

Tehty ensimäisestä kultapalasta — 2 p:nä elok. 1888.