Part 2

Uudenaikainen runo, ma tunnen sinut, koko sun aapeluksesi osaan kannesta kanteen ja kaikki sun ylirealistiset, konstruktiivis-koneelliset La Morgue-näkysi: naisruumiin pantterilevon ja pienten porttojen nälkäisten jäsenten geometria-rytmin ja Lontoon Hallit ja Piccadillyn ja esikaupunki-nokeen johtavat selkäydin-antennit, polttavilla katukivillä katuvan Pesupunkka-Magdalenan ja kuppatautisen Ryysy-Ristuksen, Rotonden ja Dômen mulattimallit ja maalari-epigonit takaraivottomat ja kabaretti-laulajain banaani-metaforat keskiyön aikaan, jolloin tuo vanha _petite différence_ leijaa areoplaanilla ylitse kuilujen, välillä säätyjen säädyttömäin, heitellen alas palopuheita _laisser-aller_-teorian. Tunnen myös berliniläisen Blume-Annan ja Anna-Blumen, suurella kirjaimella kirjoitetut jymysanat ja ykstavuiset säkeet, laittomien lait, ja kolmannen internatsionalen kiroja sylkevät evankeliumit. _Mein Liebchen, was willst du noch mehr?_ Niin uudenaikainen olen.

Mut milloinkaan et lohduttanut mua, sa puhkuva Pacific, sa uudenaikainen runo, et ylentänyt, nostanut, et antanut voimaa pyrkimään irti pakkotyöstä henkeä salpaavasta, jota elämä teettää, kestämään enemmän kuin ihminen kestää, ei, sit' et voinut sa tehdä, sa lauluton telme; yhtä vähän kuin mun laulavan hiljaisuuteni ihmisyystahto on riittänyt heille, joilla on kipeä tarve kieppua kirmassa kinon ja sylkäistä elämä esiin karuselli-kiireessä, vihlovin huudoin, laatusanoissa pillastuneissa. Niin vanhanaikainen olen.

Ja sittenkin! Aika on ilmaa. Uusi ja vanha sanoja vain, reklaamikylttejä tyhjiä, pintojen kuohaa! Ihminen eilen ja tänään, työssään ja rakkaudessaan ja sairaudessaan on alati sama. Hän pyytää viileää kättä polttavalle potilasotsalleen, hän rukoilee ikuisuutta katoavaisille kauneushaaveilleen, ja tahrattunakin tahtoo ojentaa veljille käden elämän valheen liejun suuresta suosta. Hän vaatii perspektiivejä ylös ja alas ja sivulle, kolmeen ulottuvaisuuteen, — mieluummin neljään — ja retkeilyalaa vieteille viiden aistin, — mieluummin kuuden —

Ken täyttävi nää hulluinhuoneesta tuodut tai sinne johtavat halut? Vain runoilija. Siks siedetään häntä itsemurhantekijää, hullua kroonillista, surmani entäjä, ukkosenjohdatinta taivahantulten, koesimpanssia, seeruminvalmistajaa elämän ruttoon. Ilman häntä ei oisi puhdasta ilmaa, ei lepoa viisaan, ei oisi myöskään maapallon päällä kuun kanavain karttaa: pienten porvariskotien juoksuhautoja parkuvan autuaita...

Mut sit' eivät tiedä he itse, nuo elämälle pelastuneet runoseerumin myrkyttämät sokeat onnelliset. He voivat hyvin ja heillä on voimaa elää ja varsinkin varaa halveksia runoja ja runoilijoita.

MUODONVAIHDOS.

Oli mies hän pirunmoinen, halpa rähjä, vaan ei loinen: sietänyt ei sielu likaa, siinä tarpeeks syytä, vikaa!

Oli mies, mi astui suoraan, — niinkuin luotu hirttonuoraan — kun ei ollut luihu, laaka, sai hän mainesanan: raaka.

Oli mies kuin pahin sälli; sanansa kuin poskimälli, mädäks haukkui täkykalaks, minkä muut ties herkkupalaks!

Oli mies kuin kerjäläinen: risamekko, harripäinen, — sukat kurtut pauloi nilkan — maali kaiken maailman pilkan!

Suuttui tuohon: suunsa siisti, päänsä suki, nenän niisti, suostui toisten siistein tapaan: tottui törkyyn, tyytyi rapaan!

Sielunsa näin polo pilas... Näköpäänsä pöyhkäks silas, niinkuin hieno käytös sääsi: kukoks tunkiolle pääsi!

FARISEUKSELLE.

Sanot: »En tee kelleen pahaa enkä lankee kiusaukseen, vailla heikkouden vahaa valmis olen kirkastukseen. Kiitos Herran, en oo varas, aina olen puhdas, paras, puhtaampi kuin puritaani. Suori tiehes, publikaani: asun armon kukkulalla!»

Asut puolla paremmalla, tunnet sen, et tunne tätä, mik' on elo jalkais alla, arkitungos, puutos, hätä, tuska alhon astujalla.

Vasta kun käyt kukkulalta alas alhon lasten pariin, onnenlaivas lasket kariin, kuljet vaaran, kuolon kujaa, vasta sitten sull' on valta, valta laulaa hallelujaa, hyvyytesi hynttäntyytä, — jos on siihen vielä syytä! —

SOIHDUT.

POHJAN TÄHTI.

On yksi Pohjan tähti Pohjan päällä, on yksi tähden alla heimo täällä, min Sallima on säännyt määrään samaan: etäältä sädehtimään maailmalle, siks kunnes kaikki lain suuren alle, ikeeseen ihmisyyden kirkastamaan, maan kansat laajoin veljesparvin taipuu ja päiväks muuttuu pitkä päivän kaipuu.

Vuossatain vaivat valontemppelimme ilmoille nosti, toinen toisihimme näin meidät köyttäin sitkein sydänjuurin, työn ketjuun raskaaseen ja yhteisehen. Ei varaa meillä vainoon, kylmyytehen, ei kiistaan siitä, kuka pienin, suurin, vaan kell' on sydän kansaan hehkuvaisin ja rakkauden mitta kukkuraisin.

Ja ken ei rakastaisi synnyinmaata, min vuoksi työtä enempää ei saata yksikään heimo antaa uhriks onnen, uhriksi tulevaisen ihmissaaton! Tää maa on hellän maammon, urheen taaton, ja veressämme tunnemme sen ponnen. Maan kova kamara ei aihe soiman, me teemme siitä sydämemme voiman.

Ei kaataa kansaa saa sen koettelemukset. Kodiksi tuntea nää tutut ukset on käsky meidän, muuten kodittomain, niin ett' ois kohtalo tään Pohjan Hellaan, se että maailman kiehtois kauneudellaan, ei koskaan suistuis otaan nuolten omain, erheisiin eripuran, uhkaveikan, — kuin kävi ennen vanhan, kauniin Kreikan.

Rotumme rohkee yöss' on sotaa käynyt. Ehompi tie nyt eteen ennättäynyt, kun riemuin nousta saa sen henki vapaa. Mut jos se vaatis vielä: kaikki vaakaan! ei petturia olko ainoaakaan! Se muinaissankarten on sorjaa tapaa: vuoks yhden kaikki, yksi kaikkein vuoksi. Jos niin ei käy, suurhetket hiekkaan juoksi.

Korkeiden valtain luottain kutsumukseen kypsyttää voimme voimaan, siunaukseen parhaimman, mistä isät näki untaan, korottaa hengenlaiksi kaipuun jalon ja liittää pienen Pohjan tuikkeen palon kauneena ikuisempaan ihmiskuntaan. Kuin tähdet himmenevät aamun koittoon, raukeevat taistot rakkauden voittoon.

AARNI KOUTA.

In memoriam.

Muistan sun ma vuotten takaa: toinen oli aika silloin, toiset leikit aamuin, illoin, tulta tuhlata ja jakaa.

Maa ja taivas oli toinen, toisin hohti kuutamoinen, päivä, tähdet hetkein hiekkaan, kirkkahimmin runoniekkaan.

Parvess' säeseppoin nuorten sun ma muistan, ilakoitsi siinä lautsat, lauloi, loitsi, usko siirsi taakat vuorten.

Nuoret oli silloin säkeet, alttiit tahdon aurat, äkeet elon kyisen pellon kyntöön, pegasokset valmiit ryntöön.

Rakkain sulle ratsus virma, ylin mielikuvain kirma, tulijoutsen runoleikin, vei se sitten minne veikin!

Usein urhon lyöneen veikkaa Klotho kytkee pakkopankaan, kutoo kuormat kultalankaan taikka lennon kesken leikkaa.

Tänään uupuu yksi, kaksi, huomenna taas joku puuttuu... Hetki hetkeltä näin muuttuu maailma outo oudommaksi.

Liian varhain maille muiston vierit purteen Keerein noutaa. Olkoon tiesi kaunis soutaa halki Tuonen tumman puiston.

OMISTUS.

Robert Kajanuksen täyttäessä 70 vuotta.

Tähdet on taivaalla kukkia yössä. Ihminen kukkii elämänsä työssä, konsa hän piirtää yöhömme ylhäistä linnunrataa, vuossatain halki, ylitse unhon, mi yllemme sataa.

Soitto on suuri suruista luotu, laulu on sydämien lohduksi suotu kutomaan siltaa tähtien, haaveiden sädehelinästä kansasta kansaan, jumalten juhliin maan ikävästä.

Meill' oli suurempi ikävä kuin muilla, kotimme aidattu salon surupuilla. Kallehin aatos vaikersi vankina vierahan lain; joelta Tuonen joutsenet jäiset joikuivat vain.

Yö oli pitkä Pohjolan mailla, talvi ja mykkyys kevät-unta vailla. Silloin hän saapui sävelten mestari, löi, kipunoitsi, hyljätyn heimon voittojen virttä laulamaan loitsi.

Silloin hän saapui, ja uus' tuli aika: yhdisti kansan Kalevalan taika. Ankaran painon alta nous ilmoille Suomen soitto, kajahti kauas Väinämön kieli tuo outo ja loitto.

Niin, hän saapui, ja sävelin voitti, sukupuumme vapauden tuulin huminoitti. Vapauden virsi, virsistä valtavin oot elämän! Kauneuden kannel, ken sinut viritti, siunattu hän!

Sukupolvet vaihtuu ja vuossadat vaipuu. Ei tummu koskaan kauneuden kaipuu, aateluuden tunnus sielussa korkeiden aurinkolasten. Ken sitä palvoi, kuningas on hän maan kuningasten.

Taa ajan säilyy, mi parhaint' on meissä. Sävelten sankari elää säveleissä. Miestä, min työtä Suomen on soittelon sorea latu, ainiaan kantaa laulumme laineilla kukkiva satu,

satu, mi suurtuu kuin hengen ikivalta, nousee kuin aattehet murheiden alta, viestiä vieden vastaisuudelle polvesta tästä, isänmaan urhon uskosta, taistosta tulenväkevästä.

JUMALTEN KEINU.

Eino Leino in memoriam.

»Kenen korkeat jumalat ottavat keinuunsa kerta», hän Olympon lemmitty on. Hän korkeimmat huiput ja syvimmät kuilut näkee, tiet kohtalon. Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut, häll' on Fantasian siivet ja yhdeksän muusan suut.

Ja kun hän liikkuu parvessa elämän lasten, kaikk' katsovat, haastavat: »Kuin kummalle tuntuukaan, ohi viistää jumalten siipi povet polttavat! Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut, hänen kauttansa laulavat kaikki pyhän Dodonan puut.

Ja kun hän poistuu, maan kehä autioituu, sydän ihmisen yksin jää; se huokaa: »Taas elo nostaa ja laskee laineitansa, kuka ymmärtää?» Ei koskaan, ei koskaan hän ollut kuin ovat muut! Hän kuului sinne, miss' auringot alkaa ja tähdet ja kuut.

MUISTOLAULU.

Sun menneeks mainivat, ma sit' en usko. Ken eli työssään, eläväksi jää. Ain' askeleittes kaiun kuulee kansa ja Suomen korpipolut kaikki nää. Ja viel' on niinkuin vastaan astuis tiellä tuo tuttu hahmo, — viitta, hattu, pää... Ma laulan sulle niinkuin ystävälle kaipaava sydän hiljaa helkähtää.

Sa suuren sydämesi vaateen täyttäin teit kauneudelle aina kunniaa, jot' itse harvoin sait — tai liian myöhään, kun poves hehkuvan jo peitti maa. Kuin kalliit olivatkaan laulus lunnaat! Kirpeimmät nuolet meillä parhain saa. Ma laulan sulle, laulutoverille, jollaista tääll' en nähnyt kauniimpaa.

Ma laulan sulle, niinkuin meille haastoi muinoisin suven heljä onnenpuu, ma laulan sulle, niinkuin talvi-illoin meill' loisti kohtalomme kuolon-kuu. Ma laulan sulle rajan tuolle puolen sen, mit' ei sinne sinkoo ihmissuu, kuin ikuisuuden eessä meren laine, mi kuultaa tähtiä ja vaientuu.

Kuin sa, ei rakastanut kenkään meistä, maan kuorta tätä sydänkukkivaa, kuin sa, ei syössyt siipiratsullansa yksikään kauemmaksi taivaan taa. Nyt irti elon ikäväst' on henkes, min kaipuu kantoi kohti Jumalaa. Ma laulan sulle niinkuin pieni peippo suur'-tuntemattomalle laulahtaa.

TERVEHDYS TURUN YLIOPISTON VIHKIÄISIIN.

Turun viiri, yksi, ylväs ajantietoon piirtyi niin, että jos tuo kaunis kaatuis, koko Suomi murtuis, maatuis. Valon, tiedon luja pylväs, siksi sinut tunnettiin.

Aura-joen vihryt parras kutoo sorjan kirjovyön ylles muinaismuisteloista, vuosisatain auringoista. Tääll' on laulun kanta harras, valta vanha aatteen työn.

Yhä loiskii Auran laineet, yhä nousee korkee koi yli sukupolvein surun. Yli uuden kevät-Turun siivittyvät uudet maineet, Flooran päivät karkeloi.

Jälleen kukat nähdä saamme, lapset nuoret Apollon. Terve lyyraa kantamasta, rakkautta antamasta sydämelle synnyinmaamme, alttarille auringon!

Terve teille soittamasta kanteloa kotoisaa, jok' on muita herttaisempi, kieltä, joka soi kuin lempi himartaissa kullan hasta, kesäyötä valkeaa.

Terve kuulemasta tuota kotikuusen huminaa, palvomasta pyhää puuta, soutamasta Auran suuta, valon suuren valtavuota, joka vierii aikain taa!

Viekää kansa onnen teille! Teill' on käsky ylhäinen: tehdä rinnat rikkahiksi, Suomellemme sykkiviksi! Terve hengen sankareille seppelpäille keväimen!

SISAR VIRSI,

Suomen naisten päiville 5.III.1927.

Varhain mainittu on maassa naisen hellyys, miehen voima, myöhään oivallettu onni yhteistunnon aateloima.

Myöhään vapahdettu vasta vaimo vangin karsinasta kaitsemahan kalliimpata. osan saamaan olevasta.

Siitä tiedon maailmalle saattoi Suomen syrjäissoppi. Teot tehtiin, työssä nähtiin suuri oikeudenoppi.

Nähtiin täällä vertaisina eessä lain työ miehen, naisen, molemmilla vastuu vankka ihmisen ja kansalaisen.

Oomme olleet lumiaura kansakuntain talvimailla. Viel' on kesä kerkeemättä, virvet vienot kukkaa vailla.

Retki pitkä, vuodet raskaat. Kauan kestää kova kirsi. Sentään nyt jo taivahille soikoon uljas sisarvirsi!

Naiset vapaat, orjat ennen, kaikki lyökööt käden käteen, kaikki tuokoot tullessansa tupaan tummaan päivänsäteen!

Joka aamu heljemmäksi saattakohon pirtin sumeen, joka säen sokealta pudottakoon silmän lumeen!

Valta viisauden vielä maailman laupiaamman laatii, mutta joka voitonseppel uudet uhrisuitsut vaatii.

Vaatii soihdut hengen kirkkaan, vaatii uskon, tunnon vakaan, jot' ei suista pettymykset, jot' ei peitä kuolemakaan.

Tiedämmehän, tunnemmehan: käymme kohti aikaa uutta, käymme kohti ihmisyyden valoisampaa vastaisuutta.

Oomme rakkauden kansaa, lapsi alla sydän-alan; aavistamme aikain salan, voimme tehdä sisarvalan:

Kaipaa talo ihmiskunnan naisen syöntä, naisen kättä. Ei jää uran-uurtajien pyhä kynnös kylvämättä.

Ei jää koskaan Suomen kodin kultalanka kehrääjättä. Paljon täällä työtä tehtiin, enemmän on tekemättä!

CREDO

quia absurdum est.

CREDO.

Ei mikään haivu hukkaan, mi tehtiin, kärsittiin, mi vaipui elon virtaan tai särkyi säveliin: sen _täytyi_ olla niin.

Ei turhaa tummat päivät, ei kerkein kesän sää, ei suotta surut rinnan, ikuinen kaipuu tää: kaikk', kaikki tänne jää.

Jok' uni, mi ol' unta, jok' aatos armainen, mi salaa kirjoitettiin vain lehtiin sydämen, on työtä jumalten.

Ja kerran aikain päästä, kun hetki ennättää, ne luovat uutta unta ja uutta elämää. Kaikk', kaikki tänne jää.

LAULAJA.

He luulevat, että ma laulan. Siin' erehdyttiin. En laula, en mitään ma sano, olen mykempi mykkää kalaa. Sain vain tahdon tavata lapsen lailla Yli-taattomme käsialaa. Niin se on, veljeni, niin.

Sain vain käden ja kaulan, sain vain kielen ja huulet, joilla on ikuinen jano ihmisten tulkiksi tulla. Muuta ei mulla. Sain vain tyhjän sielun, mi heitettiin elämän eteen syöksymään syöveritse, kestämään kaikki kohtalon ärjyt ja tuulet. Ja sanat, jotka kirjoitin veteen, ne kirjoitti elämä itse.

TAHTO.

Tahtoisin tehdä syntiä, paljon syntiä tullakseni ihmisyyden kautta pyhimykseksi. Tahtoisin kantaa maailman vääryyden kuorman tullakseni marttyyriuden kautta sankariksi itseni tähden, muiden tähden, puolesta kaikkien, joissa Jumalan henki elää.

MAAILMAN MERI.

Ma rannalla viivyn ja katson: meri musta on niinkuin yö. Ja ikuisen kurjuuden aallot lianvihreät vastaani lyö.

Miks värjyn ja varron ja viivyn, miks heity en hetteeseen? Nuo kuohut ne tuutisi munkin utuhallavaan turtuuteen.

Miks kuolon kuiluhun katson, miks käännä en silmiä pois? Tuoll' ylhäällä taivaan rauha ja valkeat tähdet ois.

En taivaan tähtihin kuulu, en kuiluun myllertävään; ma maan olen värjyvä ruoko, ja siksi ma rannalle jään.

Sa ääretön taivahan tarha, niin puhdas ja ylhäinen, sydänkuormaksi tunnen sun katsees niin vierovan kaukaisen!

Sa rajaton kurjuuden ryöppy, omantuntoni tuskana lyöt, ma syykseni tunnen kaikki sun riehujes rikostyöt!

Kun ei ole valtaa mulla sylis ahmiva asettaa, niin että kuin kalvosta tähtein näkis kasvonsa kotini maa...

Kun ei ole voimaa mulla alas kutsua kirkkahat kuut ja sfäärien soittoon liittää surun, kuoleman sulkemat suut...

Ma uudet maat sekä taivaat, yön, päivän yhtenä nään; kunis onni se oma on kaikkein, sinis veljeini vierelle jään.

Ma rannalla viivyn ja kärsin, pelastusta viel' löydä ma en. Tihut tuntoa vastaan lyövät elon aaltojen miljoonien.

HYVÄ PIETARI JA MINÄ.

Kun kohta ollaan oudon ovella ja Pietari mun passiani kysyy ja päätään puistaa: »Lienet suuri kelmi; sult' talo tää kait suljettuna pysyy, mut jos lie sulla joku tunteen helmi minulle antaa, voisin harkita...»

niin vastaan hälle: »Pois oon jakanut elämän tiellä helmet kirkastuksen, mut kaiken tunsin, min voi ihmisrinta, ilon ja murheen, uhman, talttumuksen, se Herran puuta oli palavinta. Nyt on sen tuhka tuuliin varissut.»

Korvaansa kynsii hyvä Pietari: »Herramme lapsista siis lienet tuhmin ja synkeällä näyttää retkes pää nyt, kun tuntees tuuliin tuhlannut oot uhmin, mut jos ois joku tiedon pisar jäänyt sinulle sentään, ois se mieleeni...»

Ma vastaan: »Suistot elon virtojen ma luotasin ja luin pohjimmitse. Mut kunis sieluun karttui synty syvin, ma sinis nöyremmäksi kävin itse. Täydesti elin, huonosti ja hyvin, sen tiedän vain ma, mitään muuta en.»

Hymyilee vaiti vanha vartija, mi ajast' aikaan kysellyt on noita maan tuomisia niinkuin juomarahaa, helyjä tunteen, tiedon pisaroita, joit' ei hän pyydä: kamaa halpaa, pahaa... Hymyilee hyvä taivaan portilla...

YÖN ENKELI.

Äärillä elon myrskyävän rannan on kotini. Maapallon kohtalon siipeini alla kannan ja sitä suojaan niinkuin äiti lastaan, vaikk' äidin nimeä saa koskaan en, ma tiedän sen. Ma yksin olen koko maailmaa vastaan.

Syleilen käden kahden valtamerta, mi syöksyy päin, ja sormin vapisevin kätken syyn ja nuhteen yöss' eläjäin. Mut sarastaissa kerran aamupuhteen, välähteen väkevämmän tulta, verta, ma äiti nimetön kaikk' kokoon kannan teidät sylissäin säteiksi Jumalani pyhätön.

Ma teidät kaikki lapsikseni sain, te ihmiset; tähtenne teidän särjen taulut lain eess' syyttäjäin ja evankeliumiksi muutan tuskat tuhannet, — ma sydämeenne näin. — Ma teistä taistelen kuin emo kalleimmastaan ja teistä eessä taivaan Luojan vastaan.

Ma lepoon laulan sen, ken itkee ikävissään. Rataanne rakastan. Oon lohtu kauneuteen kaipaavan ja toivo tulevan, jot' ei viel' ole, viel' ei näy missään. Niin tyhjää työnne on, te lapset inehmon, mut kärsimyst' on täynnä tyhjyytenne ja paremmasta enne.

Ja kerran valmis on tää vaippa kultakuteen, jot' ihanteista, uskost' ihmisten ma kehräilen yön enkeli. Ja silloin täytetty mun työni on ja maailman kohtalon. Taas tarttuu suitsiin säderatsuni, käyn lentämään tähdestä toiseen hätää välkkävään ja haihdun unelmana valkeuteen...

HARTAUS.

Enemmän kuin vettä ja leipää ma isoan ja janoan sinua, Jumala. Olen nääntyä janoon ja nälkään, kun olet niin kaukana.

Mut kuvia silmähän sataa, jotka hengen hiipuvan polttoa viihdyttää, ja sieluhun kantaa sävel, mi soimahan jää:

On talvinen taival pitkä, ja sentään me elämme lämmöstä, valosta; on yllämme yössäkin aina elon luoja ja antaja.

On pilvissä, usvissa voima, on aurinko, kaikenvoittaja, -kantaja, valonlähteen rajaton syli, josta pirskahdin pisara.

Mitä siitä, jos ylhäisin Totuus niin onkin yksin, korkeella, kaukana, kun Sinussa me elämme ja liikumme, sa elävä Jumala!

Mitä siitä, jos auringosta alas syöstyt me oomme varjojen karkeloon, kun kasvomme aina vain ovat päin käännetyt aurinkoon!

MYSTEERI.

Näen unta valvehilla, unessani valvon rukka. Siinä auringon ajatus, siinä kuura kuutamonkin, siinä mysteeri elämän, elon onni, onnen hukka.

Taida en tajuta kieltä, mitä Korkeat puhuvat, mitä Vallat kirjoittavat kirjahan poloisen sielun, jok' on auringon asunto, jok' on kuun ja kuolon kukka.

SOKEITA.

Ah sokeita me kaikki, kaikki oomme, maan vaeltajat! Vain äänet tunkee kovaan kohtaloomme, nuo ihanat.

Ne kertoo kevään suuren kukinnasta meit' oottavan, ne meitä taluttaa kuin pientä lasta luo Jumalan.

Ah kaikki käymme lume silmillämme me ihmiset! Kuin varjo, verho tään on elämämme yöt tuhannet,

sen harhat, erheet, uskon unikuvat, jok' askele... Vast' Ijäiseen kun sielut avautuvat, me näemme...

ENNEN — NYT —

Ennen, kun kohtasin ihmisen oudon tai oman ma mietin: nään itsellein ijäti vieraan, on välillä kuilu... Nyt: nään sieluni vaellustiellä, se on minä itse.

Ennen, kun etäiseen katsoin taivahan tähteen, ma tunsin: se kaiken on turhuuden tunnus, maan matojen pilkka... Nyt: se odottavainen on akkuna, se on minun kotini.

Ennen, kun iltaisin levolle laskin tomukuormani viereen, ma uskoin: ma nukun ja kohta nään unta... Nyt: taas valvon sytytetyin lampuin ja varron ylkää...

VALKEAT KYYHKYT.

Helluntai-tunnelma.

Valkeat kyyhkyt, viestit ylhät, siipenne välkkyvät levittäkää. Väistyvät jääsydän-peikot jylhät, kun ilolaulunne helkähtää.

Hengen pyhän lempeät kyyhkyt, saapukaa satuna helluntain, lientäkää murheen ja tuskien nyyhkyt, soittakaa kelloja unelmain!

Onnen kutsuna, ihmeenä tulkaa kutreille kauniin, kukkivan maan, näyttäkää hopeista, hohtavaa sulkaa, tietä päivähän laupeampaan!

Puhukaa suulla suuremmalla, virttä Taattonne virittäkää, joka on tummille tähtien alla kirkkaampi kirkkojen kynttilää!

Taitaa jo leuto läntinen tuulla, liemme jo heimoa helluntain. Haastamme halumme Jumalan suulla, kielellä kyyhkyjen valkeain...

VAPAUDEN VUOKSI.

Kun myrskysin, kun henkeni kapinoi ja uhmasi ja pettyi, kun sielu poti haavojaan ja silmäkulma vettyi ja elonhetket ryöpyten ja raueten juoksi, se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.

Kun armastin, kun sydän paloi, hehkui ja — lemmestänsä luopui, kun jumalien nektarista hulluksi se juopui, kun levon sijaan valitsin ma vaivan ja taiston, se kaikk' oli käskystä vapauden vaiston.

Kun hiljenin, vierryt en enää sotavankkurin mukaan, yksin olin niin, ettei tuntenut kukaan, ei kenkään käteen käynyt, ei pyytänyt luoksi, se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.

Kun etäännyin rinnalla öisen ritarin rämettä upottavaa, joss' sumu, liete kulkijalle salahaudat avaa ja joka surun sulhoille saa kadotuksen suoksi, se kaikk' oli vapauden, vapauden vuoksi.

Kun raskain syin ja harteilla kantamus oma sekä muiden taas korkeuteen katseen loin, ohitse onnen puiden, ja vasamoiden viuhuessa vaelsin vailla soimaa, ma siitä kiitän vapauden valkeaa voimaa.

Kun ihmistyin... kalliit mulle elämän on kasvot moninaiset, kirvelevät kipunat ja pienet pisaraiset, itse olen tullut meren pisaraksi tuoksi. Se kaikki on vapauden, vapauden vuoksi!

HILJAISUUS.

Hengen pelto, salainen kylvön sarka, niin hedelmällinen kuin muta Niilin. Luomispätsi, kuumuutta mykkää täynnä, vartoova luojaa vapisevin hiilin.

Hiljaisuus arka, maa laulun, runouden ja keinuttuja korkeen tähkävanan. Näkyjen mahti, mi kerran voittaa, muuttaa tekojen myrskyks unelmoivan sanan.

MATKALLA.

Yksin en oo yksinäinen, olen yksi miljoonista; näen entispolven silmät, tunnen riemun tulevista.

Ehk' on eri riennon tahti, yksi ensin, toinen sitten; sama eessä juoksun määrä kuollehitten, elävitten.

On kuin joku kaunis tähti matkaa ohjais okahista... Yksin en oo yksinäinen, olen yksi miljoonista.

HOUKOT.

Mitä siitä, jos liemmekin houkot, jos lyö meitä laumat ja joukot, kun emme me mammonan orjiksi saa, ei saalista sormemme rihkamaa, joka täyttää sopet ja loukot!

Vain se, mik' ei ole, se on! Sana tuttu ja tuntematon tuo tunnus on rientäjäin rauhattomain. Siit' usko sai uoman ja tuntomme lain ja retkemme laulelon.

Kun siipeimme iskut kaikaa, me emme nää paikkaa, ei aikaa. Ja vaikk' osuu rintaamme nuolenpää, sen kaipuumme kiihkeä kilpistää, ja riemumme ilmassa kaikaa!

Monen turmion Turso jo vei, monen tempasi Lorelei... Tuhat elämää tuhlata näin ne voi, jotka Herramme huomisen urhoiksi loi, vaan taipua, tinkiä ei!

Paras sittenkin säilyy meistä pois kaikkemme liekehtineistä. Kun tulta lyö ylhäisten ilmojen sää, muu murtuva on, vain kauneus jää. Vielä mainitaan houkkojen teistä!

SUVI-ILTA.

Suloinen, vieno Suomen suvi-ilta, sun kauttas tunnen, ett' on synnyinmaa ikuinen armo, lahja jumalilta.

Siunattu ollos metsäin tyyni syvyys, mi äidin lailla huntuus peitit mun, kun enin tarpeen oli hellyys, hyvyys.

Ja ylistetty ollos vetten kaari, mi kultaa kuun ja päivän kuvastit, kun aita uppos multa onnen saari.

Oi hämäryyttä, vilpoisuutta ehtoon, kuin turvallisesti se tuudittaa pois elon helteen alta Tuonen lehtoon!

Hiljainen, harras Suomen suvi-ilta, sun varjoos sammua ma halajan kuin aurinko, mi vaipuu taivahilta.