V.

Rouva Simonin haukotteli tuontuostakin viuhkansa takana.

Nyt oli hän vaihteeksi siirtynyt uunin luo — se oli nyt hehkuvan kuuma, kiitos siitä Emmelinelle — ja seisoi parin herran kera, joista toinen oli varakonsuli:

"Altes Ding", sanoi hän päästäkseen jälleen vapaaksi ja viittasi pianoon.

Hän iski parisen ääntä kulkiessaan ohitse ja vielä parisen.

"Sie Berg", sanoi hän yhtäkkiä virittynein mielin; "hören Sie doch, es klingt wie eine Spinette."

Hän sysäsi pianotuoiin esiin ja istuutui ottaen muutamia akordeja.

Kukaan ei tiennyt, kuinka neiti Blanck, huippunenä, oli äkkiä tullut ensimmäiseksi ja istui parin askeleen päässä kaikkien muiden etupuolella lasisilmineen eräällä ruokotuolilia.

Kaikki oli yhdellä iskulla hiljentynyt. Etvös seisoi vaimonsa rinnalla.

"Adolfa, Adolfa", kuiskaili hän, puristaen suonenvedontapaisesti tämän rannetta.

Rouva Simonin soitti erään Haydnin pikkukappaleen.

"Klingt doch lustig? was?" sanoi hän sen mentyä.

Kukaan ei vastannut, ja hän soitti jälleen — erään Scarlattin pikkukappaleen. Rouva Etvös oli sennäköinen kuin näkisi hän jonkun raamatullisen ilmestyksen keskellä omaa arkihuonettaan.

Rouva Simonin lopetti ja kosketteli enää ainoastaan hieman näppäimiä.

"Singt denn hier Niemand?" kysyi hän äänellä, ikäänkuin olisi pitänyt yhtä mahdollisena kysyä, kävelikö seurassa kukaan käsillään.

"Juu — herra Etvös laulaa..."

"Herra Etvös on paikkakunnan tenori", sanoi varakonsuli haukotellen.

"Dann singen Sie doch etwas", sanoi rouva Simonin aivan samalla äänellä ja näppäili edelleen.

Etvös oli tullut valkoiseksi kuin palttina.

"Eihän sellaisesta voi olla lainkaan puhettakaan", sanoi hän hykertäen hikisiä käsiään yhteen: laulaa _hänen_ edessään (hän voi tuskin saada sanoja suustaan) — "niin, jospa hänellä vain olisi jotakin, — olisipa hänellä jotakin."

"Mutta" — ja hän meni lähemmäksi pianoa — "kaikki, mitä hänellä oli, oli niin vanhaa..."

Seura lausui laimeita kehotuksia. Rouva Etvös seisoi miehensä selän takana ja tepasteli samoin kuin hänkin ja hänen huulensa höpöttivät sanoja, joita ei kukaan kuullut.

"Jollei hän tahdo laulaa", sanoi rouva von Linden väsyneesti ja laski kätensä raskaasti helmaansa.

"Ja nyt ruuan jälkeen", sanoi Etvös, "tässä raskaassa ilmassa... Ja kuka sitte säestäisi?"

"Ah — ich", sanoi rouva Simoni samalla äänellä kuin ennenkin.

"Laula, _Alfredo_", sanoi rouva Etvös, joka yhä seisoi aivan miehensä takana ja oli niin liikutettu, että sai tuskin sanoja suustaan.

"Niin, niin", sanoi Etvös, joka ei nähnyt nuotteja; "mutta missä ovat ne?"

Rouva Etvös oli poissa. Hän oli mennyt noutamaan pastilleja ja raitista vettä, jotta niillä voisi virkistää suutansa.

"Mutta tässä ilmassa", sanoi Etvös, "ja täällähän on lämmitettykin."

Hän aikoi avata ruokasalin ikkunan, ja hän juoksi hämmennyksissään kautta kaikkien huoneiden makuukamariin.

"Kuka siellä on lämmittänyt?" huusi hän. "Aivanhan siellä tukehtuu."

"Minä, isä", sanoi Emmeline.

"No — aina sinunkin täytyy tehdä mitä kukaan ei sinulta ole pyytänyt."

Etvös poistui peilin edestä, jossa hän oli laittautunut ikäänkuin näyttelijä lämpiössään.

"Aina", sanoi hän jälleen ja meni.

Emmeline ei ollut vastannut. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä vettyä, ja sitte itki hän hiljaa nurkassa vuoteensa ääressä — hän oli tuntenut niin monia mielenliikutuksia näinä neljänäkolmatta tuntina.

Rouva Etvös tuli raittiine vesineen.

"Oi, Emmeline", sanoi hän puolustaen. "Isä aikoo laulaa."

Isä oli jo alkanut, ja rouva Etvös jäi seisomaan. He kuuntelivat molemmat, äiti ja tytär, kaulat ojossa ja korvat hörössä.

"Hänen äänensä on hyvässä juoksussa", kuiskasi rouva Etvös hymähtäen, ja he kuuntelivat jälleen.

"Nyt tulee se paha paikka", sanoi rouva Etvös ja tarttui Emmelinen käsivarteen. Se oli eräs säveljuoksutus, jonka ohi Jakob Etvöksen oli vaikea päästä kurkkuäänelläkään.

"Niin, hänen äänensä on hyvässä juoksussa", toisti hän jälleen hymyillen: pahan paikan ohi oli päästy.

Etvöksen lakattua taputtivat kaikki käsiään ja rouva Etvös päästi Emmelinen käsivarren vavisten mielenliikutuksesta; ikäänkuin äkkiä kaivaten hälinää sisällä avasi hän oven ja astui valoon. Etvös säteili ilosta ja sanoi:

"Niin, — kun on tuollainen säestys", ja hapuili uusia nuotteja.

"Er hat gelernt", sanoi viuluniekka kulkien rouva Etvöksen ohitse.

"Niin — kyllä mieheni on paljo opiskellut", sanoi rouva Etvös.

Ainoastaan Silfverhjelm sanoi Cerlachiukselle:

"Niin — en ole musikaalinen", ja palasi ruokasaliin, jossa Emmeline oli hiipinyt esiin: hän tahtoi nähdä isänsä.

Etvös alkoi laulaa jälleen — kääntyneenä seuraan päin — tulipunaisena, keikuttaen ruumistaan, puserrellen käheitä ääniään yhä kovemmin, säteilevin kasvoin, kokonaan poissa suunniltaan, rouva Simonin vähitellen muuttuessa ikäänkuin automaatiksi — pää lerpullaan — ja ainoastaan kulutellen käsiään edestakaisin näppäimillä.

Tenoristi livisti piiloon. Hän pujahti Etvöksen huoneeseen missä paloi himmeä lamppu.

Mutta oven takana törmäsi hän rouva Etvökseen, joka istui piilossa tirkistäen oven raosta päätänsä nytkytellen mieheensä, joka lauloi.

Tenoristi joutui hämilleen ja tahtoi sanoa jotakin — jonkun laatusanan laulajasta, mutta ei saanut aikaa, sillä rouva Etvös nousi äkkiä pystyyn ja houkutteli hänet eräälle tuolille ja alkoi puhua — hänelle, vennonvieraalle, välinpitämättömälle, heidän elämästään, ahtaasta elämästä, heidän olosuhteistaan, niin pienistä, niin pienistä, sanoi hän.

"Eikä mitään muutosta", jatkoi hän, "ei vuosikausien pitkään." Hän toisteli sanoja ikäänkuin puhuisi itsekseen, ja hän katsoi jälleen tenoristiin, kasvoista kasvoihin, jatkaen jutteluaan, kuumeisesti ja hätiköiden kertoen nuoruudestaan, kuinka hän oli matkustellut — "ulkona maailmalla", sanoi hän; Etvöksestä, mitä tämä aikoi, mitä oli ajatellut.

"Tempautua irti maailmaan — sillä voimia hänellä oli", sanoi rouva Etvös ja huiskutteli laihoja käsiään kuin kahta raskasta vasaraa ylös ja alas polveaan vasten.

"Ja kuitenkin istutaan täällä", sanoi hän äkkiä ja tuijotti toista kasvoista kasvoihin silmillä, jotka eivät mitään nähneet: "täällä..."

Hän tyrkkäsi oven kiinni — sisällä jatkoi Etvös laulamistaan, lauloi aarian toisensa jälkeen, kaikki herrat olivat nyt siirtyneet ruokasaliin — ja rouva Etvös pidätti edelleen tenoristia samalla sanavirrallaan, nojautuen eteenpäin häntä kohden ja pidellen hänen käsistään.

"Sitte tulee ikävä, ymmärrättekö, pitkä ikävä, ymmärrättekö, kun istutaan täällä vuodet vuosien jälkeen..."

Äkkiä purskahtivat kyynelet hänen silmistään, ja hän itki, hiljaa ja taukoamatta, yhä kasvot käännettyinä tenoristin kasvoja kohden.

Pieni tenoristi ei ollut liikahtanut, hän ei tiennyt mitä sanoisi, sanoi sentään puoleksi kumartaen:

"Niin, ymmärtäähän sen... että täällä on rajotettua, rouva."

Vierashuoneessa oli Etvös lakannut laulamasta, ja kaikki ihmiset puhuivat yhteen suuhun. Yhtäkkiä tyrkkäsi rouva Etvös jälleen oven aivan auki.

"Nyt he ovat lopettaneet", sanoi hän ja koetti hillitä itseään, tenoristi vain kumarsi ja meni sanomatta sanaakaan; Etvös oli mennyt ruokasaliin, jossa kaikki taputtivat; hän huiskautti kättään ikäänkuin lehtorin ja Cerlachiuksen _ylitse_.

"Nyt on muuten ensi kerran ääntä", sanoi hän lyöden kurkkuunsa.

Sitte kääntyi hän jälleen vierashuoneeseen, ja naiset kokoontuivat piiriin sanoakseen hänelle jotakin miellyttävää.

"Mitäs siitä", sanoi hän, "eihän tuota ole vielä unhottanut kaikkea: se pulpahtaa ilmoille innostuksen hetkenä."

Mutta äkkiä hän vaikeni ja seisoi tuijottaen ontolla silmäparilla, kunnes hän syöksähti ulos piiristä kiireisesti höpisten: "Anteeksi." Hän oli saanut näkyviinsä viuluniekan, joka ei vielä ollut antanut lausuntoaan.

Hän tölmähti viuluniekkaa kohden nakellen omituisesti niskojaan, ja hän alkoi keskustella taidelaulusta: hän ei tiennyt, kuinka tavalliset laulajat muodostivat äänet.

Ja kesken kaikkea sanoi hän lyhyesti nyökäten — puoliääneen, kuten ainakin toverusten kesken —:

"No — miltä se sitte kuului?"

Viuluniekka vilkui ensin häneen — hänellä ei ollut mitään ajatusta Etvöksen esityksistä — ennenkuin hän sanoi:

"Niin, se oli tavattoman hyvin säilynyt ääni." Etvöksen kasvot kirkastuivat.

"Eikö totta?" sanoi hän nyökäten ja sanomattoman tyytyväisellä äänensävyllä.

"Tiedetäänhän sitä sentään hieman laulusta", sanoi hän ja puhui pitkään siitä kuinka hän muodosti äänet.

Kenraalitar oli jo voittopuolillaan sanoakseen jäähyväiset, ja rouva Simonin nousi tuoliltaan, hieman liian nopeasti.

"Ja — gehen wir", sanoi hän ja vetäsi hansikkaitaan ylemmäksi.

Kaikki naiset ponnahtivat kilvan pystyyn, rouva Etvöksen juuri tullessa miehensä huoneesta.

"Joko nyt", sanoi hän, "joko todellakin nyt..."

"Kuinka kiire teille tuli", sanoi hän puristaen kättä toisensa jälkeen.

"No, teidän täytyy _tosiaankin_ olla väsynyt", sanoi rouva Linden lyöden häntä molemmille olkapäille.

"Oi, ei, oi, ei", sanoi rouva Etvös pudistaen päätänsä ja piteli heitä kutakin kädestä ikäänkuin ei tahtoisi päästää pois laisinkaan.

"Eihän nyt ole lainkaan myöhä", sanoi hän lehtorittarelle.

Ovi eteiseen oli avoinna ja ikäänkuin sumun lävitse näki hän naisten yhden toisensa jälkeen katoavan suuriin kaapuihinsa.

Mutta herroja ei niin vain heti saatukaan mukaan, he joivat vielä ja huusivat hänelle eläköötä, ja hän joi hetkisen mukana — kunnes hekin olivat ulkona ja hän kuuli heidän tömistelevän ulkoeteisessä.

Cerlachiuksen ääni kuului sanovan:

"Niin on _nekin_ juhlamaljat juotu", sanoi hän.

Nyt sulkeutui katuovi.

Rouva Etvös kuuli vielä äänien hälinää pitkin katua. Sitte tuli hiljaista sielläkin.

Kauvan kulki hän ympärinsä ikäänkuin vielä kuuntelisi hiljentyneitä ääniä — sikinsokin seisoivat ruokotuolit hyljättyinä, pöydät olivat täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja.

Kynttilät sammutti hän yhden toisensa jälkeen — taloudellisen tottumuksensa mukaan — jotta ainoastaan lamput jäivät palamaan ja tuli jälleen puolihämärä.

Mutta sitte lysähti hän äkkiä kokoon ja itki jälleen, päänsä painaen vanhaa pianoa vasten.

Silla tuli häntä vihdoin herättämään. Matami Börner odotti sanoakseen jäähyväiset.

Rouva Etvös meni kyökkiin, jossa matami seisoi napitettuna hikistä otsaansa myöten. Rouva Etvös kiitti niin monin, monin kerroin, sanoi hän vielä itkusta värähtelevällä äänellään.

"Nehän olivat _suuret_ hääkekkerit", sanoi matami Börner liikahtamatta.

"Mutta eihän ole mitään kiirettä", sanoi rouva Etvös istuen pölkyllä ja tarttuen keittäjättären käsiin. "Voimmehan vielä puhella hieman", sanoi hän, "ei ole vielä niin myöhäinen..."

Mutta matami Börnerillä oli kiire: "Huvinsa vuoksi ei hän kulkenut ympärinsä keittämässä — sairauksineen. Mutta oli lapsia, seitsemän lasta, ja Börneriin, häneen ei ollut luottamista. Ja pahinta oli niinä päivinä, joina hän oli poissa kotoa."

Matami Börner istui puhuen yksitoikkoisella äänellä ja silmät helmassaan.

Rouva Etvös tuskin kuuli, hän istui ainoastaan kasvot matamin kasvojen vierellä ja pudisti päätään; hän tiesi että se oli tavallaan kurjaa.

"Niinpä niin, niinpä niin", sanoi hän nyökytellen päätään.

Mutta sitte heräsi hän ja sanoi: "Oletteko edes saanut mitään?... Ettehän ole vielä saanut mitään — mukaanne kotiin. Siellä on kyllä suita, joiden täytyy saada maistaa..."

Ja hän alkoi koota pala palalta jäännöksiä koriin.

Sitte meni matami Börner, ja kyökissäkin oli autiota.

* * * * *

Vieraat menivät koteihinsa pitkin katuja. Lehtoritar tarttui hieman lujanpuoleisesti lehtorin käsivarteen.

"Hän oli kaunis, Louise", sanoi lehtori pysähtyen erään lyhdyn alla.

"Hän oli _alaston_, Kalle", vastasi lehtoritar vain.

Lehtori kulki allapäin ja äänetönnä edelleen.

Heidän päästyään katuovelle, sanoi lehtoritar päättävästi ja vääntäen lujasti lukkoa:

"Maksaneen kuuluu Cerlachius."

Huippunenää saattoi Tanskan varakonsuli, jonka mieli nyt kotimatkalla oli täytenään ranskalaisia laatusanoja.

"Sen sanon minä", sanoi neiti, "ettei hän olekaan mikään letukka."

... Kenraalitar kotiinpäästyään päästeli kukkia tukastaan peilinsä edessä. Päästettyään viimeisen kukan, kääntyi hän kenraaliin ja sanoi olkapäitään kohauttaen:

"C'est bonnet blanc et blanc bonnet."

Rouva Simonin lepäsi ylhäällä huoneessaan yöpukuun pukeutuneena. Hän katseli pitkään pikku tohveliensa kärkiä: huomenna oli syötävä kenraalin luona.

Sitte koputteli hän kantapäitään yhteen ja sanoi alistuen:

"Na — am End', sie haben ihr Geld bezahlt."

Etvös oli saattanut tenoristia, joka mieluimmin tahtoi mennä hotelliinsa. Hän puhui edelleen taidelaulustaan eikä tiennyt miten ihmiset menettelivät instrumentteineen.

Hän pysähtyi joka kymmenennellä askeleella.

Heidän vihdoinkin erotessaan hotellin portilla, sanoi Etvös äkkiä katsoen kauvas tenoristin ylitse:

"Lieneeköhän vielä liian myöhä alottaa?"

Ja kun tenoristi ei silminnähtävästi ymmärtänyt, sanoi hän:

"Tarkotan: voikohan vielä tehdä jotakin tästä täällä?" ja viittasi reippaasti kurkkuunsa.

"Mutta miksi ei?" sanoi tenoristi tullen tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Etvös jäi kävelemään sinne tänne katuja, kauvan.

Palatessaan vihdoin kotiin, oli hän vielä haltioissaan, mutta lopuksi menivät kaikki vuoteeseen.

Isä nukkui jo, kun Emmeline nousi puoleksi vuoteellaan.

"Äiti", kuiskasi hän.

"No?"

"Minä kuulin neiti Zelchenin sanovan jotakin."

"Mitä sitte?" kuiskasi äiti.

"Tämä oli merkillinen päivä, sanoi hän isälleen."

"Missä kuulit sen?" kuiskasi äiti jälleen.

"Olin hiipinyt portinpieleen, kun he menivät", sanoi Emmeline.

"Hyvää yötä, lapsi."

"Hyvää yötä."

* * * * *

Rouva Simonin matkusti kolmannen päivän aamuna. (Hänen oli annettava konsertteja Venäjällä. Seitsemäntoista konserttia kahdeksassakymmenessä päivässä, sama ohjelma. Alku oli otettava Kiew'issä. Sitte seurasivat muut kaupungit — hän ei tiennyt niiden nimiä.)

Rouva Etvös oli asemalla parisen ruusua staniolissaan — pari harvalehtistä kalpeaa kukkaa, jollaisia melkein voi puhjeta hautausmaalla joulun aikaan.

Etvöksellä ei tietenkään ollut aikaa — hän oli menossa kouluunsa.

Mutta eräällä kadulla, joka kulki rautatien poikki, seisoi pitkä olento huiskuttaen hattuaan.

Tämä oli Etvös ja hänen mukanaan oli kaksi yhdeksästä juoksemassa kouluun. Tuuli liehutteli pitkän villaisen kaulaliinan päitä kuten harmaita lippuja.

"SINÄ KYLLÄ MUISTAT MINUT."

Olin tuntenut saksalaisen ystäväni hänen aikaisimmasta nuoruudestaan saakka. Olin myöskin seurannut sitä intohimoa, joka hänet valtasi, aivan ensi hetkestä alkaen.

Olin, sen pahempi, tuntenut myöskin naisen, jota hän rakasti — ja minä tiesin paremmin kuin kukaan muu ja liian hyvin, ettei nainen ollut ystäväni ajattelemisen arvoinen.

Ja sentään vaikenin. En sanonut hänelle mitään. Vaikenin — hienotunteisuudesta ystävääni kohtaan tai naista — kuinka tietäisin? Kentiesi vain hienotunteisuudesta itseäni kohtaan. Tekomme, jotka voivat näyttää mitä jaloimmilta, ovat useinkin kaikessa salaisuudessa kehnoimpia, raukkamaisimpia tekojamme...

Mutta saatuaan sen vihdoin tietää, meni hän metsään ja ampui itsensä. Oli yö, ja hän ampui kuulan keskelle sydäntään, läpi naisen kuvan, jonka hän oli pistänyt poveensa.

Tällainen juttu päättyy harvoin näin. Mutta tämä päättyi.

Kuullessani hänen kuolemastaan, oli minusta kuin olisin hänet tappanut ja (se oli hirveintä kaikista) minä sain tietää että hän tosiaankin olisi lähtenyt täältä kantaen sydämessään kaunaa minua kohtaan — —

Sillä ennen kuolemataan oli hän kirjottanut minulle kirjeen. Hän kirjotti:

"Menen, koska kaksi ihmistä ovat minut pettäneet, hän ja sinä. Mutta sinä kyllä muistat minut."

"_Sinä kyllä muistat minut!_"

Hän oli oikeassa. Hän oli oikeassa. Hänen elämänsä ja kuolemansa painoi pitkät ajat raskaana ajatuksiani... kunnes aika verkalleen kulutti hänen kuvansa pois. Sillä elävällä on tekemistä elävien kerällä.

Kuolleiden ystäviemme, oi, heidän varjonsa istuvat kuin kerjäläiset tiemme varrella, (tien, jota me vielä elävinä kuljemme) ja kuinka usein heitämme, ohimennen heitä muistaen, almun heidän ojennettuun käteensä?

Oli kulunut viikkoja ja oli kulunut kuukausiakin, joina en lahjottanut ystävälleni ainoaakaan ajatusta.

Mutta sitte... niin, sitte tapahtui se. Se nimittäin, että eräänä yönä näin hänet... tarkotan — ei, antakaas, jotta kerron sen juurta jaksaen.

Sillä luonnollisesti aivoni olivat toimineet huonosti, olin päästäni vialla — juuri kun näytin terveimmältä. Mutta on kaikessa tapauksessa eräs syrjäseikka, joka ei silloin voinut olla hämmentämättä mieltäni ja joka panee pääni pyörälle vielä nyt, vielä nyt, milloin itseni pakotan sitä ajattelemaan.

Olin viettänyt iltani lueskellen, ja ennen maatapanoani olin leikkinyt isännän pikku koiran kerällä. Olin syönyt illallista ja ollut täydellisessä ja häiritsemättömässä tasapainossa. Nukkuessani paloi pieni lamppu, kuten tavallisesti, pöydällä vuoteeni vierellä.

Ja olin nukkunut aivan rauhallisesti, unia näkemättä, sangen rauhallisesti.

Mutta äkkiä heräsin ja minusta tuntui, että jokin oli liikuttanut ovea ja että joku oli astunut huoneeseen.

Käänsin päätäni ja sanoin (ja olin aivan huoleton):

— Tekö se olette, Andreas?

Sillä Andreas oli palvelija, ja luulin tulijaa häneksi.

Mutta ovella en nähnyt ketään, eikä kukaan vastannut minulle.

Silloin yhtäkkiä — ja taivas tietää, että ainoastaan sekuntia aikaisemmin en ollut edes ajatellutkaan tehdä sitä — käännyin vuoteessani ja nostin päätäni, ja tuossa, keinutuolissa, jossa tapani oli istua lueskellen, tuossa, nurkassa, suoraan vastassani — istui hän, hän, ystäväni joka oli ampunut itsensä, hän, jota en ollut muistanut moniin viikkoihin — istui ilmielävänä.

Harmaassa univormussaan; parrattamme, sileine, alakuloisine kasvoineen, liikkumatonna — istui hän tuossa keinutuolissa ja tuijotti eteensä saappaidensa kärkiin, kuten hänellä oli tapana...

Ja minä sanoin ääneen, ilmaan, häntä kohden: — Tekö se olette, Arnold — mitä tahdotte?

Minua ei pelottanut. Yhtä pelottomana pysyinkin. Näin vain että hän istui siinä, ja ihmettelin.

Jäin häntä katselemaan tuntematta minkäänlaista pelkoa — kunnes hän katosi.

Hänkö katosi? Hän, hän —

Varmaankaan ei. Eihän se ollut hän. Ei, ainoastaan harhakuva katosi. Sillä, vaikka olinkin täysin tasapainossa, täytyihän minun sittekin olla sairas... päästä pyörällä, pois suunniltani, olin kai jossakin ulkosalla. Järkeni oli yhtäkkiä pettänyt. Voihan sellainen sumentuminen tapahtua aivoissamme, aavistamattamme siitä mitään. Niin se on — ja hänen kuvansa näin sellaisena sumentumisen hetkenä. Oi, varmaan, varmaan!

Kuolleet ovat kuolleita. Hiukkanen tomua, niin vähän, ettei se riitä peittämään kämmentänikään — niin vähän, hiukkanen tomua ei saata ottaa ihmisen muotoa ja 'näyttäytyä' — eikä muistuttaakaan...

Vaikka...

Sillä oli olemassa myös syrjäseikka ja tämä syrjäseikka — — —

Mutta kuten olen sanonut, antakaas, jotta kerron juurta jaksain:

Aivojeni äkillisen sairauden täytyi olla tarttunut. Tai ehkä oli niin: aivojeni pahoinvointi oli tarttunut eräihin toisiin aivoihin talossa, jotta ne sekaantuivat samaan aikaan ja sairastuivat samaan aikaan.

Sehän se minua...

Mutta jahka kerron:

Tultuani seuraavana päivänä huoneestani, sanoi talon emäntä, jolle en ollut virkkanut mitään öisestä taudinpuuskastani (sellaisista asioista ei pidä puhua, ei edes lääkärillekään, hän voisi helposti ymmärtää väärin, sitä vähemmän muille, aivan tavallisille ihmisille, jotka saattavat helposti ymmärtää väärin maailman selvimmätkin sanat):

— Kuinka on laitanne? kysyi emäntä aamulla teetä juodessani. Olen ollut niin levoton teidän tähtenne. Istuin illalla odotellen viimeisten vierasten poistumista, istuin lukien ruokasalissa.

Mutta yht’äkkiä alkoi, en tiedä miksi, tuntua oloni niin sietämättömältä että panin pois kirjan tuumien: "Istut mieluummin vieraskamarissa. He kai pian menevätkin, ja niin pääset levolle..."

Silloin kulki yht’äkkiä puuska läpi talon, jotta kaikki ovet aukenivat.

Ja, "Vips", olihan se hirveää, syöksähti ulvoen nurkastaan. Se seisoi ulvoen aivan edessäni kuin talossa olisi ollut ruumis...

("Kuin talossa olisi ollut ruumis", toistin itsekseni ja hiusteni juuret tuntuivat jääpuikoilta päänahkassani.)

— Tosiaankin kävivät jääkylmät väreet lävitseni, sanoi emäntäni (ja häntä näytti vieläkin palelevan), vaikkei tässä ollakaan taikauskoisia...

Mutta sitte ajattelin että olipa se merkillistä — ja menin ulos pihalle katsomaan, oliko tosiaankin yht’äkkiä ruvennut niin kovasti tuulemaan. Mutta oli aivan tyyni. Oli ihka tyyni.

Sanoin silloin yksikseni: "Herra tiesi, eikö vain herra ole sairastunut..."

Ja nousin rappusia ylöspäin — pääsin tuskin paikaltani, niin polveni vapisivat — ja kuuntelin ovellanne. Mutta kun huoneessanne oli kaikki hiljaa, palasin takaisin ja olin iloinen...

Kaikkihan on tietysti lasten lorua... (ja hän koetti hymyillä) tuollaisina öinä saattaa saada niin monenlaisia ajatuksia päähänsä... sanoi emäntäni.

Mutta minä kysyin vain:

— Mihin aikaan suunnilleen ovet aukenivat?

— Täsmälleen kymmentä vaille yksi, sanoi hän. Sillä katsoin juuri bornholmalaista ruokasalissa oveltanne palattuani.

Kymmentä vaille yksi. Juuri sama hetki, sama silmänräpäys, jona olin hänet nähnyt, ystäväni, vainajan — tai ei, ei, hänen kuvansa... sillä minäkin olin katsonut kelloon: täsmälleen kymmentä vailla yksi...

Se oli kummallista, sangen omituista, sitä ei ollut helppo selittää, ei sinne päinkään...

Mutta vaikkeipa jotakin asiaa voisi selvittää, eihän sitä siltä tarvitse pelästyä.

Ja sitäpaitsi, olihan ajatus kerrassaan naurettava; jos hän tahtoi minua "muistuttaa", miksi valitsisi hän juuri hetken, jona olin tyytyväinen ja rauhallinen — ei suinkaan hän tahtonut juuri rauhaani häiritä.

Mutta niin voi olla. Jos hän todellakin tuli, ei hän tullut hyvässä mielessä. Mitä hän kirjotti, oli uhkaus. Ymmärsin hyvin, että hän oli silloin uhannut minua — — —

Mutta, jos lakkaamatta vatvon mielessäni tätä juttua, alan lopulta siihen uskoa — alan uskoa kummituksiin. Minä — — —

Mutta totta on, etten eläessäni ole elänyt niin tyyntä aikaa kuin nähdessäni hänet ensi kerran ja toisen kerran.

Sillä olenhan nähnyt hänet — toisenkin kerran.

Kaksi kertaa olen hänet nähnyt. Ja se, aivan varmaan se... ei, älkäämme vajotko tutkistelemuksiin. Antakaas, taivaan nimessä, jotta kerron juurta jaksaen.

Mutta olen siis nähnyt hänet toisen kerran.

Hänen kuvansa, tarkotan, olen nähnyt.

Se tapahtui Pariisissa.

Olin palannut kotiin suurista pidoista. Eräs palvelija oli kyydinnyt minut kotiin vaunuillaan. Olimme puhelleet joutavimmista asioista maailmassa, ja meillä oli ollut sangen hauskaa. Juoneet, voin lisätä, emme olleet mitään. Pariisilaisissa pidoissa ei saa juodakseen. Sen muuten tietää kaikki ihmiset. Pariisilaisissa juhlissa täytyy tapella tarjoilupöydän luo päästäkseen ja tapellenkin saa ainoastaan lasin "Mercier'tä". Palvelijani oli laskeutunut vaunuistaan ja olimme vielä vähän pakinoineet, seisten molemmat katuvierustalla asuntoni edessä. Tarinoimme, mitä, sitä en tiedä...

Lopulta soitin ovikelloa ja katuovi avattiin, ja kulin viheltäen käytävän lävitse, muistan hyvin, että vihelsin erästä valssia. Tulin arkihuoneeseeni ja riisuin päällystakkini ja ajattelin vielä häntä, palvelijaani, ja hänen hevosiaan — silloin käännyn ja _tuolla_, nurkassa, keinutuolissa, kasvot suoraan vastassani istuu hän — hän, saksalainen ystäväni, kuollut ystäväni, joka ampui itsensä...

Univormussaan, kasvot suoraan minua kohden... suoraan vasten kasvojani.

Niin, nyt hän oli kohottanut katseensa saappaiden kärjistä...

Mutta hätääntymättä, hämmästymättä — — kuin näky olisi ollut kauan odotettu, sanoin:

— Tekö se olette, Arnold? Mitä tahdotte!

Hän ei liikahtanut, ja kuullen palvelijani vaunujen vierivän tiehensä, ulkona kadulla (sillä sen kuulin), jäin häntä katselemaan — — kunnes hän katosi.

Ei, ei, vaan kunnes hänen kuvansa katosi. Vaikkakin silmät, jotka olivat tähdätyt suoraan minua kohden, suoraan vasten kasvojani — olisin voinut vannoa, että ne elivät, ei tosin minun elämääni, vaan _toista_ elämää, paljon eloisampaa kun minun silmissäni on — mutta että ne elivät...

Niin, sen puolesta olisin antanut kunniasanani ja itsekin kuollut... En tiedä kuinka pitkä aika oli kulunut, kun säpsähdin siitä, että ikkunaani koputettiin.

Mitä se oli?

Avasin — ja, sen tunnustan, käteni vapisivat sitä tehdessäni — ja ulkona näin pariisilaisen palvelijani kasvot:

— Ette siis ole sairas, huusi hän ikkunan lävitse.

— En, en lainkaan. Miksi niin? vastasin sangen levollisesti,

(Kuten jo olen sanonut: tällaisia asioita ei ole ilmaistava kellekään, ei edes ystävillensäkään. Sellainen ystävä näyttää osanottavalta meidän kertoessamme, ja kun hän menee alas rappusista sanoo hän itsekseen: "Kas niin, niinpäs kävi. Hohhoh, raukka — sitä olin jo kauan odottanutkin.")

— Oi, sanoi palvelijani ikkunan takaa, se oli siis vain hullu päähänpälkähdys... Mutta yht'äkkiä, vaunuissa Istuessani, tuumin itsekseni, että olitte tullut sairaaksi — — — ja käskin kuskin odottaa.

— Mutta, niin, luojan kiitos, hyvää yötä... jatkoi hän.

Ja hän nousi vaunuihinsa jälleen ja ajoi pois.

Aivojeni sairaus oli siis _tarttunut_, tarttunut kuten ensikerrallakin, tarttunut tähänkin suhteellisesti vieraaseen ihmiseen, tähän ihmiseen, joka istui tyyneen iloisena vaunuissaan. — — —

Niin, se on kieltämättä ihmeellistä.

Mutta miksei aivojenkin äkillinen sairaus saattaisi tarttua? Sehän näyttää olevan mitä luonnollisinta. Sehän on vaan ajatuksen siirto (sairaan ajatuksen siirto), ajatuksen siirto melkein kuin monet muutkin.

Sairaus — ainoastaan sairaus, joka tarttuu.

Mutta kuitenkin, miksi en sitä tunnustaisi, kerrottuani kerran kaiken muille. Niin, olen sanonut itsekseni: Jos hän "muistuttaa" minua kolmannen kerran — eiköhän se silloin — — — eiköhän se silloin tapahdu siksi, että hän, vihdoinkin, tahtoo _tuoda_ minulle rauhan?

Ja tämä kolmas kerta — jää viimeiseksi kerraksi...

Eiköhän hän silloin, viime kerralla, kentiesi kutsukin — viittaa kalpealla kädellään (hänen kätensä oli aina kalpea; hänen eläessäänkin se oli kalpea) ja kutsu?

Ja minä tahdon häntä seurata ja mennä hänen mukanaan, mennä pois hänen mukanaan — mennä niinkuin meni veljenikin.

ROSENBORGIN PUUTARHAN LÄVITSE

Kevätkesällä kohtasin joka aamu, kun menin työhöni, nuoren miehen ja nuoren naisen. Joka aamu kävelivät he kuninkaan puutarhassa nuorten puiden alla.

He tulivat joka aamu samaan aikaan, ja aina katselin minä heitä. Sillä aamu tuli ikäänkuin valoisammaksi heidän saapuessaan.

Yksistään heidän päidensä taivutuksesta, miehen pää kallistui alaspäin naisen päätä kohden, saattoi nähdä, että he rakastivat toisiaan. Mutta soittolavan edustalla pysähtyivät he aina tuokion, ja he tempasivat ilmasta muutaman sulosoinnun hymyillen toisilleen.

Silloin seisoivat syreeenit kukassaan ja lukemattomat pensaat tuoksuivat.

Sitte matkustin pois enkä enää kulkenut puutarhan lävitse.

Mutta tänä aamuna, kun jälleen kuljin tavallista tietäni tavalliseen toimeeni, näin äkkiä saman naisen kulkevan edelläni — yksin. Menin kiireesti luo, sillä tahdoin päästä varmuuteen.

Niin, se oli hän.

Mutta hän kulki paljo hitaammin ja hänen silmissään oli kuin ihmettelevän surun ilme.

Soittolavan edessä — sillä minä seurasin häntä — pysähtyi hän kuten ennenkin. Ja hänen kasvoillaan näin minä äkkiä hymyn, joka oli tuskallisempi kuin kaikki kyyneleet.

Sitte meni hän.

Mutta minun täytyi tahtomattani kysyä itseltäni:

"Mitähän tietä mies nyt mahtaa mennä päivätyöhönsä?"