Part 2
_Maria_. Niin, Ester-serkku, joka sinun mielestäsi oli aika soma niin kauan kuin hän ei ollut sinun holhokkisi.
_Oskar_. Toisin sanoen... niin, niin... hän ei ole paha.
_Maria_. Tuo kiitos on hieman laimeahko, siksipä käännynkin sedän puoleen, joka on nähnyt hänet Helsingissä ja ymmärtää kauneutta.
_Gideon_. Hän on rakastettava, suloinen, hurmaava!
_Maria_ (iloisesti). Näetkös! Siispä, hyvä herrasväki, ilmoitan teille, että odotan Esteriä.
_Oskar_ (poissa suunniltaan). Tuleeko hän jälleen?
_Gideon_. Minulle se ei ollut mikään yllätys, sillä minulle sanottiin Helsingissä, että tapaisin teidät täällä yhdessä...
_Maria_. Mutta ehkäpä tunnette itsenne hieman yllätetyksi, jos sanon juuri saaneeni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa tänään.
_Oskar_. Tänään!?
_Maria_. Mikä sinulle tuli?
_Oskar_. Minulle? Ei mitään... (Itsekseen.) Nähdä hänet jälleen vaimoni läsnäollessa... Hän arvaisi hämilläolostani kaikki!
_Loviisa_ (seisoen taustalla.) Rouva, ilmoitin äsken, että päivällinen...
_Maria_. Me tulemme. (Gideonille.) Käsivartenne, setä. (Lähtevät.)
_Oskar_ (aivan edessä, itsekseen). Jos voisin, lähettäisin itseni hiiden kattilaan!... Mitä minun on tehtävä?... Mitä minun on sanottava?... Nyt, kun hän on minun holhokkini... Eikä minulla ole aikaa kysyä neuvoa Gideon-sedältä...
_Loviisa_. Hyvä herra, ruoka...
_Oskar_. Minun ei ole nälkä!
_Loviisa_ (uteliaana). Miksi ei?
_Oskar_ (vilkkaasti). Onhan minun nälkä, minä aivan kuolen nälkään! (Itsekseen.) Kirotut palvelijat! (Gideonille ja Marialle ovenraosta.) Odottakaa toki minua, minä tulen myöskin. (Pois.)
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
Sama näyttämö kuin ensimmäisessä näytöksessä.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Tiainen. Loviisa.
_Loviisa_. Niin, hän se on. Olen vastikään nähnyt hänet, rakkaan Jaakkoni!
_Tiainen_. No, sehän on hauskaa!
_Loviisa_. Niin, Jaakko on nyt tullut takaisin. Ajatelkaahan! Minä tarjoilin kaikessa rauhassa ruokaa herrasväelleni, joka tänään syö setänsä seurassa, kun äkkiä kuului kadulta: pum, pum, pum! Rummut ja torvet! Minä ikkunaan! Katsoin ulos. Siellä väkeä mustanaan ottamassa vastaan rykmenttiä. Odotin hetkisen. Silloin ne tulivat nurkan takaa näkyviin. Pelkkiä nuoria miehiä, joukon edellä uljas lippu... Se oli minun Jaakkoni rykmentti! Ilossani minä pudotin lautasen kädestäni lattialle ja juoksin ulos...
_Tiainen_. Ja silloin Loviisa näki hänet?
_Loviisa_. Minä en tuntenut häntä, mutta hän tunsi minut heti ja lensi kaulaani. Oh, hän oli niin komea, niin sotaisen näköinen. Hiukan ruskettunut hän tosin on, mutta hän on minulle yhä uskollinen. Hän syleili minua, syleili niin rajusti ja tulisesti!
_Tiainen_. Vai niin, vai niin!
_Loviisa_. Niin, hän oli niin iloinen, niin iloinen!
_Tiainen_. Mutta vielä iloisemmaksi hän varmaankin tulee, kun Loviisa sanoo hänelle, että hänen rahansa, jotka hän uskoi lähtiessään huostaani — hänen kaksituhatta markkaansa — ovat eräässä liikeyrityksessä kaksinkertaistuneet, niin, vähän enemmänkin kuin kaksinkertaistuneet.
_Loviisa_. Voi, hyväinen aika, hänestä tulee loppujen lopuksi vielä miljonääri! Ja minä saan aina vain tehdä työtä sadan markan kuukausipalkasta... Meistä tulee perin eriarvoinen pari!
_Tiainen_. Loviisan palkka suurenee!
_Loviisa_. Ehkä rouva maksaisi minulle enemmän... mutta herralla on rahakirstun avain... Kuulkaa, ehkäpä te voisitte sanoa hänelle...?
_Tiainen_. Se ei ole helppoa. Minulla on itselläni pyydettävää häneltä.
_Loviisa_. Mitä?
_Tiainen_ (nauraen). Sen Loviisa toivoakseni vielä saa tietää!
_Loviisa_. Sanokaa! Sillä täällä ei saa koskaan kuulla mitään! Ja äskettäinkin aterialla herra oli niin merkillinen. Hän vuoroin punastui ja kalpeni, pyysi juotavaa, vaikka hänen lasinsa oli täynnä... sanoi rouvaansa sedäksi ja setäänsä rouvaksi... Mitähän se merkitsee?
_Tiainen_. Minä aavistan, minä aavistan!
_Loviisa_ (itsekseen). Hän aavistaa, tuo onnellinen.
_Tiainen_ (itsekseen). Maatilan-osto vaivaa häntä.
_Loviisa_. He tulevat.
TOINEN KOHTAUS.
Tiainen. Loviisa. Gideon. Oskar. Maria.
_Gideon_. Eläkööt kaikki konsulit! Teidän luonanne syö hienosti kuin ministerin luona!
_Maria_. Ah, herra Tiainen. (Esittelee hänet Gideonille.) Saanko esitellä: kanslisti, herra Tiainen.
_Gideon_. Kanslisti. Siis juristi. Hyvä. Minä pidän juristeista.
_Maria_ (hymyillen). Te pidätte koko maailmasta silloin kun olette vastikään noussut pöydästä.
_Gideon_. Se on totta. Ja erikoisesti minä silloin pidän kahvista.
_Maria_ (Loviisalle). Nopeasti, Loviisa.
_Gideon_ (poistuvalle Loviisalle). Sopivan lämmintä! Sillä kahvin ja (tarttuu Oskarin käteen) hyvän ystävän tulee olla sopivan lämpimiä. Mutta hitto tietäköön, mikä sinun on... Sinä olet niin kylmä ja äänetön. Olet aivan kuin kassakirja: avoin ja kuitenkin mitään sanomaton.
_Oskar_. Rakas setä, minä olen tavallisesti sellainen.
_Gideon_. Siinä tapauksessa minä säälin rouva-parkaasi.
_Oskar_ (itsekseen). Jo kokonaisen tunnin minä olen pelännyt, että Ester sattuu tulemaan! (Gideonille.) Pyytäisin teiltä neuvoa eräässä asiassa, rakas setä.
_Maria_ (nopeasti). Koskeeko se maatilaa?
_Tiainen_. Minulla on mukanani tilusten kartta ja muut tarpeelliset asiapaperit.
_Oskar_ (hämillään). Sitähän se koskee. (Loviisa tuo kahvia.)
_Gideon_. Oh, kahvi! — Minullakin on tärkeätä puhuttavaa teille... minua koskevaa... ja kun me nyt olemme perhepiirissä... (Tiainen nousee kuin lähteäkseen.) Jääkää te vain, herra kanslisti... Te ette häiritse... päinvastoin tarvitsen teitä...
_Maria_. Ajatteletteko tekin maatilanostoa?
_Tiainen_. Aiotte ehkä ostaa saman tilan?
_Oskar_ (nopeasti). Jos niin on, niin minä luovun ostoaikeista.
_Gideon_. Oh, ei, parempaa minulla on mielessä! (Kaikki istuutuvat.) Kuulkaa siis. Olen kyllästynyt tähänastiseen elämääni ja tunnen vihdoinkin tarvetta sanoa jäähyväiset...
_Maria_. Mille ihmeelle, setä?
_Gideon_ (juo kahvia). Jäähyväiset seikkailevalle, valloituksia tavoittelevalle elämälleni. Minä... minä aion mennä naimisiin.
_Oskar_. Tekö, setä?!
_Maria_. Niinkö?!
_Gideon_. Filosofin tavoin. Maailmaa ymmärtävän miehen tavoin. Omaisuutta minä en valitultani vaadi.
_Oskar_. Kuinka?
_Gideon_. Korkotuloistani, jotka, kuten tiedätte, eivät ole varsin pienet, on... hm... on vallaton elämäni niellyt kutakuinkin puolet... ne rahat ovat menneet suoraan sanoen ihan hukkaan... mutta nyt aion muuttaa elämäntapani, aion pyytää omakseni köyhää, mutta hyvää ja herttaisen kaunista tyttöä...
_Oskar_. Ihanko totta?
_Gideon_. Kun minä kerran sanon...
_Maria_ (tarttuen hänen käteensä). Hyvä, setä! Oikein hyvä! Sitä minä en olisi ikinä odottanut.
_Oskar_. En minäkään... Eikä siis lainkaan myötäjäisiä?
_Gideon_. Ei lainkaan myötäjäisiä. Minä en niistä välitä. Mitä ovat kulta ja hopea, setelit ja arvopaperit? Niitähän kyllä saa nähdä kuka tahansa ja melkeinpä missä tahansa, mutta viattomuus ja sydämen puhtaus, se on nykyään harvinaista, voipa sanoa, että se on uutta, omalaatuista ja odottamatonta... No, ettekö ole samaa mieltä?
_Oskar_. Tietysti.
_Maria_. Ja me olemme hyvin uteliaita näkemään uuden tätimme.
_Gideon_. Te saatte nähdä hänet vielä tänään... ja te jo tunnettekin hänet.
_Oskar_. Todellakin?
_Maria_. Onko se mahdollista?
_Gideon_. Puhuakseni oikein selvästi, hän on teistä riippuvainen, tai vieläkin oikeammin sanoen, riippuvainen Oskarista, sillä Oskar on hänen holhoojansa.
_Maria, Oskar, Tiainen_ (nousevat, yhtaikaa). Esteri?
_Gideon_ (jää istumaan, katsoo heitä). No, tehän näytätte kaikki kolme hyvin ällistyneiltä!
_Tiainen_. Hyvä herra...
_Maria_ (Tiaiselle hiljaa). Vaiti!
_Oskar_. Kuinka, setä, Esterkö?
_Gideon_. Tapasin hänet hiljakkoin Helsingissä, ja hän oli mielestäni kerrassaan suloinen...
_Oskar_. Ja hän on siis se nuori tyttö...?
_Gideon_. Jonka kanssa minä aion mennä naimisiin ja jonka kättä minä pyydän!
_Oskar_. Minulta? (Itsekseen.) Ei, tämä on liian paksua! Ja kuitenkin... hän on minun setäni (Ääneen.) Mutta minä en voi... minä en voi suostua...
_Gideon_. Ja miksi et, jos saan kysyä?
_Oskar_ (hämillään). Siitä syystä, että... siksi, että...
_Gideon_ (vaativasti). No?
_Oskar_ (itsekseen). Hän ei näe... hän ei ymmärrä... vaikka tekisin minkälaisia merkkejä... (Ääneen.) Siksi, että ikäero ja luonteiden erilaisuus varmaankin tekisivät avioliiton onnettomaksi.
_Gideon_. Se ei kuulu sinuun... se on minun asiani. Ja jos sinä kieltäydyt niiden palvelusten jälkeen, joita olen sinulle tehnyt...
_Maria_. Palvelusten? Minkälaisten palvelusten?
_Oskar_ (Marialle). Ei minkäänlaisten. (Gideonille.) Tahdoin vain teidän takianne saada sanotuksi... tehdä teille ymmärrettäväksi... (Vetää Gideonin syrjään.)... että se oli hän.
_Gideon_ (kärsimättömästi). Mikä se?
_Oskar_ (hiljaa). Hyväinen aika! Hän joka oli siellä puistossa — jonka se sininen ja punainen ruusuke on!
_Gideon_ (hämmästyneenä). Esterkö?! Voi, voi!
_Maria_. Mitä te siellä puhutte? Olette niin omituisen näköisiäkin!
_Gideon_. Ei laisinkaan. Ei laisinkaan! Mutta... miehenne, joka tietysti erehtyy... väittää, että... tai pikemminkin antaa minun ymmärtää, että...
_Oskar_ (tahtoo saattaa hänet vaikenemaan). Hyvä setä!
_Gideon_. Että mainittua nuorta naista saattaa syyttää eräästä ajattelemattomuudesta... jonkinlaisesta kevytmieli...
_Tiainen_ (Oskarille). Se ei ole totta! Tahtoisinpa nähdä, voiko herra konsuli tai kukaan muukaan esittää vähintäkään tosiasiaa...
_Oskar_ (itsekseen). Nyt se vielä tuokin alkaa! (Ääneen.) Anteeksi, minä sanoin arvelevani...
_Gideon_. Et siis ole varma asiasta...
_Oskar_. Niin, kyllähän minä...
_Tiainen_. Siinä tapauksessa, hyvä herra, teidän on esitettävä minulle, ja ihan heti, todistuksia...
_Oskar_. Minä en voi... Kuulkaahan...
_Tiainen_. En tahdo kuulla mitään. Teidän täytyy puhua.
_Maria_. Niin, tosiaankin, sinun on sanottava!
_Kaikki_. Niin, se on sanottava!
_Oskar_ (itsekseen). Hyvä isä, mikä tilanne! (Ääneen.) No niin, minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään. Naikaa hänet, setä, naikaa hänet!
_Gideon_. Ei, ei, sinun on sanottava...!
_Oskar_. Minä itse, omalta osaltani, en tiedä mitään, mutta minä olen kuullut puhuttavan... tosin vain epämääräisesti ja katkonaisesti... että joitakuita kuukausia sitten... jossakin puistossa... jokin kohtaus... joku viaton sattuma...
_Maria_ (hymyillen). Sekö se vain on?! Ole levollinen... minä tiedän sen asian.
_Oskar_ (itsekseen, säikähtäen). Taivasten tekijät!
_Maria_. Minä luulin, ettei tuo pilanteko koskaan tulisi kenenkään tietoon...
_Oskar_ (hämillään). Pilanteko?
_Maria_. Niin juuri, Mutta kun siitä nyt näyttää tulleen hiukkasen vakava juttu, niin minä kerron sen herroille kokonaisuudessaan...
_Oskar_ (itsekseen). Hän kertoo minulle — se on sentään...
_Maria_. Ester sanoi minulle eräänä päivänä, että hän oli löytänyt neulomakoristaan...
_Oskar_ (hiljaa Gideonille). Niin on asia.
_Maria_. ... rakkauskirjeen... kirjeen, jossa joku uskalsi pyytää häntä kohtaukseen.
_Gideon_. Ja se kirje?
_Maria_. Minä en saanut sitä nähdäkseni. Ester oli sen heti luettuaan heittänyt suuttuneena uuniin...
_Oskar_ (itsekseen). Olenpa pelastettu!
_Maria_. Ja jostakin syystä... ehkä hienotunteisuudesta... hän tahtoi salata minulta sen lähettäjän nimen...
_Oskar_ (itsekseen). Kuinka jaloa!
_Maria_. Mutta minä, minä tahdoin, että se mies oli paljastettava ja häväistävä! Ja puhumatta Esterille asiasta mitään minä lähetin erään uskottuni kohtauspaikalle määrättynä hetkenä.
_Gideon_. Niinkö? Ja kenet sitten?
_Maria_. Loviisan, palvelustyttöni.
_Oskar_. Totta vieköön! Se oli siis...?
_Gideon_ (nauraa täyttä kurkkua). Oivallista!
_Maria_. Niin, hyvät herrat. Mutta ilma oli sinä iltana niin kamala, ettei viettelijä saapunutkaan kohtauspaikalle. Loviisa tuli pois tapaamatta ketään... ainakin hän sanoi, ettei ollut tavannut ketään.
_Oskar_ (itsekseen). Se valehtelija!
_Gideon_ (nauraa). Mainiota! Sillä veljenpoikani, joka luuli...
_Maria_ (nopeasti). Mitä?
_Oskar_ (nopeasti, mutta hiljaa). Vaiti!
_Gideon_ (oikaisten puhettaan ja yhä nauraen). Joka luuli, että hänen on... kieltäydyttävä antamasta suostumustaan... minulle, sedälleen... perheen kunnian takia... Hyvä on, oikein hyvä... erinomainen veljenpoika! Mutta nyt on kaikki saanut selityksensä... rajuilma ja luultu ajattelemattomuus ja... Mitään esteitä ei enää ole olemassa, siis ei mitään kiertelyjäkään... Sinä et enää holhoojana voi olla antamatta minulle suostumustasi ja siunaustasi.
_Oskar_ (kärsimättömästi). En kylläkään...
_Tiainen_. Hyvä Jumala! (Hiljaa Marialle.) Te kuulitte...
_Maria_ (hiljaa Tiaiselle). Kuulin...
_Gideon_ (hiljaa Oskarille). Tule, lähdetään panemaan asiaa kuntoon. Aikaani seuraavana miehenä minä tietysti valitsen siviiliavioliiton — ja siihen minä tarvitsen tuon nuoren juristin apua, vaikka hän tuntuukin minusta perin epäilyttävältä apurilta tässä asiassa.
_Oskar_ (hiljaa Gideonille). Eihän toki!
_Gideon_ (hiljaa). Minä ymmärrän tällaisia asioita paremmin kuin... (Ääneen.) Mennään huoneeseesi sopimaan asiasta.
_Oskar_ (itsekseen, ajatuksissaan). Se oli Loviisa!
_Gideon_ (oikealla ovella). No, tuletko vai etkö tule?
_Oskar_. (yhä ajatuksissaan). Kyllä, setä.
_Gideon_. Ah, Oskar... minä odotan sinua!
_Oskar_ (hypähtää pystyyn). Mitä! Mitä!? (Puoliääneen.) Perin sopimatonta pilaa...
_Gideon_. Olenhan sanonut sinulle, että minulla on kiire... paljon asioita toimitettavana... Näkemiin, rakas Maria, tulen pian takaisin... Ja sinä, holhooja ja veljenpoikani, sinä kunnianarvoisa holhooja, tulehan nyt nopeasti!
(Poistuu Oskarin kanssa oikeanpuolisesta ovesta.)
KOLMAS KOHTAUS.
Maria. Tiainen.
_Tiainen_. No, armollinen rouva?
_Maria_. No, hyvä herra?
_Tiainen_. Miehenne antaa suostumuksensa...
_Maria_. Kenen syy? Teidän... sillä aluksi hän kieltäytyi... mutta te, tehän vaaditte todistuksia...
_Tiainen_. Saatoinko olla sitä tekemättä? Saatoinko antaa vähimmänkään epäluulon varjon langeta henkilöön, jota rakastan?
_Maria_. Ette. Se on totta. Tarkoitus oli jalo ja kiitoksen arvoinen. Mutta maailmassa vievät hyvät tarkoitukset pelkästään turmioon.
_Tiainen_. Minä siis olin väärässä?
_Maria_. Olitte, kaikesta huolimatta. Mutta minun kunnioitukseni teitä kohtaan lisääntyi tuon menettelynne johdosta.
_Tiainen_. Olettepa kovin hyvä. Mutta sillä aikaa kun minä odotan, toimii kilpakosijani...
_Maria_. Pelkäättekö häntä? Hänhän on viidenkymmenen vuoden vanha!
_Tiainen_. Mutta hänellä on suuret tulot, hän on rikas... Ja hän on epäitsekäs ja jalomielinen...
_Maria_. Sellaiselta hän nyt näytti. Mutta sitä minä en ymmärrä. Ei hän ennen ole osoittanut sellaisia ominaisuuksia... Meillä on huono onni pelissä...
_Tiainen_. Niin, minä joudun nähtävästi pelin maksamaan, sillä teidän herra miehennehän antoi hänelle sanansa...
_Maria_. Hänen oli mahdoton olla sitä antamatta. Mutta sillä ei ole sanottu, ettei hän voisi ottaa sitä takaisin.
_Tiainen_. Kuka saattaisi hänet pakottaa siihen? Kuka voisi pelastaa meidät?
_Maria_ (nauraa). Uusi liittolainen. (Soittaa kelloa.)
_Tiainen_. Mitä te teette?
_Maria_. Kutsun kamarineitoani, Loviisaa.
_Tiainen_. Jonka te lähetitte tuohon kohtaukseen?
_Maria_. Älkää uskoko siitä sanaakaan... Loviisa on kelpo tyttö eikä lähde mihinkään kohtaukseen, ei edes valtuutettuna.
_Tiainen_. Mutta miksi te sitten sanoitte...?
_Maria_. Miksikö?... Siksi että valhe usein kantaa paremman hedelmän kuin totuus... Sen saatte kohta nähdä.
NELJÄS KOHTAUS.
Maria. Tiainen. Loviisa.
_Loviisa_. Hattulippaat, joita rouva Pariisista on odottanut, ovat saapuneet...
_Maria_. Hyvä, hyvä... tarkastelen niitä myöhemmin.
_Tiainen_. Ah, armollinen rouva, sellainen uhraus...!
_Maria_ (nauraen). Kuten näette, on rouvillakin sankarilliset hetkensä... Tulehan tänne, Loviisa ... Onko sinun mukava olla talossani ja tahdotko jäädä tänne?
_Loviisa_. Kuinka sellaista voi kysyäkään! Koko kaupungin parhain talo. Ja te olette niin antelias ja hyvä, rouva, ette koskaan ole huonolla tuulella ettekä itsepäinen, vaikka teillä olisi enemmän oikeutta siihen kuin kaikilla muilla...
_Maria_ (nauraa). Kiitän sinua. (Kylmästi.) Luuletko, että minä todellakin olen valtiatar?
_Loviisa_ (ojentaen nopeasti kätensä). Kyllä... vaikka ei siltä näytäkään... sillä herra, jolla on valta ja voima käsissään, vain käskee, mitä rouva haluaa.
_Maria_. Oikein hyvin!
_Loviisa_. Niin hyvin, että meilläkin täytyy olla niin... kun minä Jaakkoni kanssa olen aviosäätyyn astunut.
_Maria_. No, no!... Mutta päästäksesi Jaakkosi kanssa aviosäätyyn täytyy sinun tänään totella minua kaikessa, kuuletko! Vastaansanomatta, nurisematta...
_Loviisa_. Se on helppoa.
_Maria_. Ja kysymättä mitään.
_Loviisa_. Se on vaikeampaa, sillä minä olen hyvin tiedonhaluinen. Mutta siitä huolimatta...
_Maria_. Mene työhuoneeseen, missä ovat mieheni ja hänen setänsä, jotka juuri laativat avioliittosopimusta. Hiivi mieheni luo ja kuiskaa hänen korvaansa: »Tahdon, ettei tästä avioliitosta tule mitään, kiellän sen teiltä!»
_Loviisa_. Kuinka... minäkö?
_Maria_. Sinä, juuri sinä.
_Loviisa_. Pitääkö minun herralleni, herra konsulille, jota minä kunnioitan, sanoa...?
_Maria_ (ankarasti). Joko sinä sanot, tai...
_Loviisa_. Mutta jos minulla olisikin siihen rohkeutta... kuinka minä voin kuvitella, että hän kuuntelee minua, ajamatta minua paikalla tieheni?
_Maria_. Sitä hän ei tee.
_Loviisa_. Minun vuokseniko?
_Maria_. Niin, sinun vuoksesi. Mutta jos hän kuitenkin aikoo vastustella, lisää silloin: »Minä kiellän sen teiltä tai sanon kaikki.»
_Loviisa_ (reippaasti). Siinä on siis jokin salaisuus?
_Maria_ (ankarasti). Loviisa!... Ehtomme?
_Loviisa_. Oi, ei se ole mitään uteliaisuutta, minä kysyin vain teidän vuoksenne, rouva. Se, mitä te annoitte minun sanottavakseni...
_Maria_. On helppo pitää mielessään: »Minä kiellän sen teiltä...»
_Loviisa_. »Tai sanon kaikki!»... Se edellyttää, että minä tiedän jotakin... ja kun en mitään tiedä...
_Maria_. Niin se tekee saman vaikutuksen. Mene nopeasti, tottele.
_Loviisa_ (lähestyy työhuonetta). Kyllä, rouva... Kuitenkin on tämä hyvin merkillinen tehtävä, ja minusta olisi ollut mieluisampaa, että rouva olisi yksin ottanut sen huolekseen. (Ovi avautuu, Loviisa rientää nopeasti entiselle paikalleen.) Siinä hän jo on!
_Maria_. Sen parempi... Sano vain se, mitä sinulle sanoin, ei enempää eikä vähempää... äläkä petä minua... (Tiaiselle.) Meillä, hyvä herra, on tärkeämpää tehtävää.
_Tiainen_ (hämmästyen). Mitä sitten?
_Maria_. Emmehän ole vielä puhelleet maatilasta... ja sehän on toki tärkeintä.
_Tiainen_. Palvelukseksenne, rouva.
(Molemmat istuutuvat vasemmalla olevan pöydän ääreen ja tarkastelevat maatilan asiakirjoja ja karttoja.)
VIIDES KOHTAUS.
Tiainen ja Maria (pöydän ääressä). Loviisa (taka-alalla). Oskar (tulee oikealta työhuoneesta).
_Oskar_ (puhuu työhuoneeseen). Niin kyllä, niin, rakas setä... Olkaa vain rauhassa, kaikki järjestyy mielenne mukaan. (Itsekseen.) En ole milloinkaan nähnyt mokomaa kiirettä. (Huomaa Loviisan.) Taivas! Loviisa!... Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin minä näen hänet senjälkeen, kun minä, voimatta epäillä, tiedän, että ... että se oli Loviisa... Ja seisoa näin häntä vastapäätä!...
_Loviisa_. Herra konsuli...
_Oskar_ (itsekseen). Voi, hyväinen aika, hän tulee lähemmäksi! Ja vaimoni on täällä!
_Loviisa_ (hämillään). Armollinen herra...
_Oskar_ (itsekseen). Hän tahtoo epäilemättä sanoa minulle jotakin. (Katsoo häntä.) Ja kuinka hämmästynyt, kuinka liikutettu!... En ole koskaan ennen huomannut sellaista. (Ääneen.) Minulla on työtä.
_Loviisa_. Minulla on herralle vain sana sanottavana.
_Oskar_ (itsekseen). Jos kieltäydyn, saattaa hän panna toimeen kohtauksen. (Menee kauas oikealle etualalle ja viittaa Loviisaa tulemaan luokseen.) Tule tänne.
_Loviisa_ (itsekseen). Nyt on suuri hetki käsillä! Miten minä sanon sen hänelle?
_Oskar_ (luo katseensa maahan, puoliääneen). Mistä on kysymys, Loviisa?
_Loviisa_. Minä tahtoisin vain... (Itsekseen.) En luota itseeni. (Ääneen.) Minä... minä tahtoisin vain sanoa, herra, että eräs herra odottaa konsulia vierashuoneessa.
_Oskar_. Hyvä... (Itsekseen.) Minä hengitän taas! (Ääneen.) Tulen heti. (Astuu muutaman askeleen.)
_Loviisa_. Armollinen herra...
_Oskar_ (kääntyen.) Vieläkö jotakin, Loviisa?
_Loviisa_. Kyllä... Mutta uskokaa, armollinen herr että minä kunnioitan teitä... Te tiedätte, olenko minä koskaan puhunut...
_Oskar_ (puoliääneen ja nopeasti). Et, Loviisa, et, sen minä myönnän... ja minä kunnioitan vaiteliaisuuttasi... Mutta tällä hetkellä, näetkös, minulla on eräitä liikeasioita herra Tiaisen kanssa suoritettavina... mutta avioliittosopimus...
_Loviisa_. No, minä olisin juuri sen vuoksi halunnut puhua kanssanne.
_Oskar_ (hämmästyneenä). Tuon avioliitonko vuoksi?!
_Loviisa_. Niin, herra. (Itsekseen.) Nyt rohkeutta! (Puoliääneen.) Se ei saa tulla voimaan, minä kiellän sen teiltä!
_Oskar_ (murtuneena). Voi taivas!
_Loviisa_ (itsekseen). Nyt se on sanottu!... Kuinkahan mahtaakaan ruveta raivoamaan!
_Oskar_ (hiljaa). Sinä kiellät sen minulta? Loviisa... Mitä merkitsevät nämä uudet vaatimukset, tämä petos, tämä kuulumaton julkeus? Ja mitä varten, mistä syystä...
_Loviisa_ (samoin). Siitä syystä, siitä... Lyhyesti ja mutkattomasti: minä kiellän sen teiltä, en suostu sellaiseen!
_Oskar_. Mutta sehän on sentään...
_Loviisa_. Tai minä sanon kaikki!
_Oskar_. Hiljemmin... hiljemmin, mieletön!
_Loviisa_ (itsekseen). Oho... alanpa miltei uskoa, että hän pelkää enemmän kuin minä.
_Oskar_. En toivo itse mitään parempaa... mutta setäni... ja olen hänelle luvannut...
_Loviisa_. Mitä vielä! Katsokaa... sanon kaikki, sanon...
_Oskar_ (hiljaa ja ystävällisesti). Hyvä on, annan sinulle mielelläni myöten... mutta vaikene! (Itsekseen.) Ei uskalla heittää häntä ovesta ulos... Nähdä olevansa palvelustytöstä riippuvainen!... Mikä häpeä!
_Maria_ (nousee). Mitä nyt?
_Oskar_ (osoittaa Tiaista). Niin, minä... minä pyytäisin herra kanslistilta apua, juristina hän...
_Maria_. Ja se saattaa sinut noin levottomaksi?
_Oskar_ (katsoen Loviisaan). Kyllä, sillä minä huomaan, että oikeastaan olen tehnyt sedälleni ajattelemattoman myönnytyksen... Hän on varallisuudestaan huolimatta siinä iässä, että hän vain saattaa vaaraan Esterin onnen...
_Tiainen_. (iloissaan). Taivas!
_Maria_. Mehän sanoimme sitä jo.
_Oskar_. Jos sinä voisit auttaa minua, että saataisiin setä käsittämään kaikki tämä... Ah, sitä minä oikeastaan vain kaipaan... (Yhä Loviisaa silmäillen.) Siten olisi kaikki hyvin ja huomiota herättämättä ratkaistu... että me kaikki voisimme olla tyytyväisiä.
_Maria_. Oivallista! Minä käyn myös asiaan käsiksi... Mutta sinua odotetaan.
_Oskar_. Minä menen. (Lähestyy Loviisaa, Tiaisen ja Marian kokoillessa papereita, jotka he olivat jättäneet pöydälle.) Oletko tyytyväinen, sinä tyranni?
_Loviisa_ (itsekseen). Oh, sainpa aatteen! (Oskarille.) En aivan... Jos minun palkkaani lisättäisiin sadalla markalla...
_Oskar_. Mitä, sinä tahtoisit myöskin...?
_Loviisa_. Niin, varmasti... muuten sanon kaikki!
_Oskar_ (nopeasti). Hyvä... saat sen, mutta ole vaiti! (Itsekseen.) Oi, minun miehinen arvoni!... (Marialle, joka katselee häntä.) Minä menen vierashuoneeseen. (Pois keskiovesta.)
KUUDES KOHTAUS.
Tiainen. Maria. Loviisa.
_Loviisa_ (katsoen Oskarin jälkeen). Hei, hei, hei, tämäpä metkaa!
_Tiainen_. Rouva, te olette suorittanut ihmeellisen teon.
_Maria_. Kunhan te vain olette onnellinen, vaikkette kaikkea ymmärräkään! Mutta jokainen minuutti on kallis, menkää sentähden nopeasti mieheni jäljessä ja antamatta hänelle aikaa tointua hämmästyksestään pyytäkää hänen holhottinsa kättä.
_Tiainen_. Minäkö?
_Maria_. Kilpailijanne täytyy, kun hän palaa, löytää paikkansa miehitettynä.
_Tiainen_. Miten?... Minähän voin kyllä esiintyä kosijana... mutta pakottaa herra konsuli hyväksymään minut...
_Maria_. Se on minun asiani; minä ryhdyn heti toimeen... lyömättä laimin tilaisuutta.
_Tiainen_. Oi, rouva, tuhannet kiitokset!
_Maria_. Pian, pian! Pitäkää kiirettä! (Tiainen suutelee hänen kättään ja menee.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Maria. Loviisa.
_Maria_ (istuu oikealle pöydän ääreen kirjoittamaan). Niin, vain muutamia sanoja väärennetyllä käsialalla, jonka hän helposti tuntee!
_Loviisa_ (yritettyään jo muutamia kertoja puhua). Rouva...
_Maria_ (jatkaen kirjoittamistaan). No?
_Loviisa_. Enkö saisi tietää edes vähän, vain vähän?
_Maria_. Mahdotonta... Olenhan kieltänyt sinua kyselemästä. (Nousee.) Mutta kuulehan nyt.
_Loviisa_ (iloissaan). Vielä jotakin... sitä parempi.
_Maria_. Tässä on kirje, joka sinun tulee heti salaa antaa herrallesi.
_Loviisa_ (avaa kirjeen, joka on vain taivuteltu kokoon). Se ei ole vaikeaa, ja niin pian kuin te ette ole läsnä...
_Maria_ (keskeyttäen). Ei, minun läsnäollessani, mutta huomaamattani.
_Loviisa_. Minun uskollisuuteni, se vasta sitten on luja! Jospa te sanoisitte minulle vain vähän...
_Maria_. Vaiti! Mieheni!... Muista sopimustamme!
(Oskar tulee keskiovesta. Maria menee vasemmalle. Loviisa jää oikealle.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Maria. Oskar. Loviisa.
_Oskar_ (vihoissaan). Näyttää siltä kuin kaikki tämä olisi ennakolta järjestetty!
_Maria_ (hellästi). Mistä on kysymys, Oskar?
_Oskar_. Ne näyttävät kaikki sopineen siitä, että tulevat pyytämään Esterin kättä.
_Maria_ (naivisti). Todellako?... Ja ketkä sitten?
_Oskar_. Sinä et voisi sitä koskaan arvata... Tiainen, kanslisti! Mitä sinä sanot tästä pyynnöstä?
_Maria_ (kylmästi). Minäkö? En mitään... se on sinun asiasi. Mitä olet vastannut?
_Oskar_. Mitä vastaa, kun ei tiedä, mitä pitäisi vastata... kun ei ole mitään ajatusta ja odottaa sitä tulevaksi!
_Loviisa_ (puoliääneen). Herra...
_Oskar_ (kärsimättömästi). Taasko? (Loviisa näyttää hänelle kirjettä, Marian seisoessa selin.)
_Oskar_ (puoliääneen). Kirjekö vaimoni läsnäollessa?
_Loviisa_ (samoin). Hän ei näe sitä.
_Oskar_ (samoin). Samantekevää, en huoli siitä!
_Maria_ (vilkkaasti). Mitä nyt?
_Oskar_. Sanon, että minä, menköön syteen tai saveen, vastaan herra Tiaiselle.
_Loviisa_ (lähestyy häntä, puoliääneen). Panin kirjeen kirjoituspöydällenne.
_Oskar_ (viittoo häntä lähtemään). Näen sen liiankin hyvin.
_Loviisa_ (näyttäen sormellaan). Se on tuolla.
_Oskar_ (itsekseen). Tuo tyttö on hölmö ja varomaton.
_Loviisa_ (mennessään Marian ohi). Onko hyvä näin?
(Maria nyökkää. Loviisa pois keskiovesta.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Maria. Oskar.
_Oskar_ (istuu kirjoituspöydän ääreen ja kätkee kirjeen paperien, alle). Onneksi ei vaimoni ole mitään nähnyt... Jumala suojelee aviomiehiä!
_Maria_ (on nyt tullut hänen taakseen). No, Oskar, etkö sinä kirjoita?
_Oskar_ (hämmästyneenä). Minä... minä etsin juuri sopivaa johdantoa... ja kynänvartta.
_Maria_ (antaa hänelle kynänvarren). Tässä on. (Nojautuu hänen olkapäätään vastaan.) Häiritsenkö sinua?
_Oskar_. Et.
_Maria_. Tahdoin vain sanoa sinulle, sillaikaa kun kirjoitat, tehtailijan maatilasta, ettei kukaan muu kuin hän itse ole saattanut minua ajattelemaan sen ostoa... hän on yleensä hyvin rakastettava... hyvin kiltti minulle...
_Oskar_ (yrittää nauraa). Niin, voisi miltei luulla, että hän mielistelee sinua...
_Maria_ (nauraa). Sitä hän tosiaan tekeekin... mutta hän tuhlaa suotta aikaansa, sillä minä sanoin heti hänelle: »Rakastan puolisoani, ja niin kauan kuin hän rakastaa minua, niin kauan kuin hän on minulle uskollinen...»
_Oskar_ (itsekseen). Hyvä Jumala!
_Maria_. Jos kaikki muuttuu... sitten kyllä... Onneksi ei tässä suhteessa ole mitään pelättävää, vaan nyt on puhe ennen muuta maatilasta, joka sijaitsee hyvin terveellisellä paikalla, kuten hän sanoo... ja sinun heikontuneen terveytesi vuoksi...
_Oskar_ (kirjoittaen). Oh, minä olen aivan terve.
_Maria_. Et, et, minä olen samaa mieltä kuin hänkin, sillä jo jonkun aikaa... Etkä sinä tänäänkään näytä aivan terveeltä.
_Oskar_. Se johtuu siitä, ettei minulla ole mieluista tehtävää...
_Maria_. Sinä tarvitset raitista ilmaa. Meillä pitää olla maatila, jolle sinä joka ilta voit lähteä lepäämään toimistasi. Niin, sinä tarvitset sitä... ja koska hyvinvointisi riippuu siitä... ja sinä pidät minusta, rakas mieheni...
_Oskar_. Voitko sinä epäilläkään sitä?
_Maria_ (hellästi). En jätä sinua, ennenkuin suostut.
_Oskar_ (itsekseen). Hän näyttää valitsevan sellaiset hetket, jolloin en voi häntä vastustaa. (Ääneen.) No, hyvä sitten, niin... minä suostun... ostan sen sinulle... lahjoitan sen sinulle...
_Maria_. Autonko myös?
_Oskar_ (kärsimättömästi). Myöskin auton!
_Maria_. Ah, kuinka hyvä, kuinka rakastettava sinä olet! Minä kerron sen koko maailmalle... ja ensin kanslistille, joka on vielä täällä, koska hän odottaa sinun vastaustasi.
_Oskar_. Enkä minä ole vielä voinut kirjoittaa edes paria riviä!
_Maria_. Niin, minä tässä pidätän sinua... Hyvästi, rakas mieheni.
_Oskar_. Hyvästi, rakkaani!
_Maria_. Nyt päästän sinut rauhaan. Hyvästi, Oskar.
_Oskar_. Hyvästi, Maria.
(Maria menee vasemmasta ovesta.)
KYMMENES KOHTAUS.
Oskar. Gideon.
_Oskar_ (hengähtäen). Vihdoinkin! (Etsii kirjeen paperien alta.) Nyt voin katsoa, mitä tuo onneton minulle kirjoittaa.
_Gideon_ (tulee keskiovesta). Tässä minä olen. Tulen maistraatista, jossa kävin ottamassa selkoa siviliavioliiton solmiamisesta.
_Oskar_. Oi, hyvä Jumala! Mahdotonta... mahdotonta nyt.
_Gideon_. Mitä sinä siinä höpiset?
_Oskar_ (antaa hänelle kirjeen). Lukekaa, setä... lukekaa tämä Loviisan kirje.
_Gideon_. »Ah, Oskar!»
_Oskar_. Miksi palvelustytötkin on opetettu kirjoittamaan!
_Gideon_. »Ah, Oskar! Herra Tiainen, nuori kanslisti, lupaa minulle kolmetuhatta markkaa, jos hän saa Ester-neidin vaimokseen.» — Ahaa, enkö minä heti sanonut, että Tiainen on rakastunut häneen!
_Oskar_. Mitä se minuun kuuluu? Lukekaa edelleen...
_Gideon_ (lukee). »Minä pyydän siis, käskemättä teitä —»
_Oskar_. Mokoma sananmuotokin!
_Gideon_. »Antamaan hänet jo tänään Tiaiselle... Jos ette... silloin sanon kaikki rouvallenne!»
_Oskar_. Hän sanoo kaikki, kuten kuulette! Mikä kohtaus... mikä melu... mikä häväistys!
_Gideon_. Anna minun kuitenkin olla rauhassa!
_Oskar_. Kunniani, rauhani tähden... täytyy ehdottomasti...
_Gideon_. Minunko hävittää omani?
_Oskar_. Ei, mutta jos te välttämättä tahdotte mennä naimisiin, niin onhan niin paljon muita naisia! Miksi te tahdotte juuri tämän, jonka tuskin tunnette ja joka on varaton?
_Gideon_. Varatonko? (Painokkaasti.) Hänellä on viisisataatuhatta markkaa!
_Oskar_. Ei ole, sillä eihän hän saanut perintöä, vaan hänen serkkunsa!
_Gideon_. Niin, hänen serkkunsa sai... Mutta anna kuolleiden olla rauhassa, nyt perii Ester!
_Oskar_. Mitä sanotte?
_Gideon_. Noin kolme viikkoa sitten joutui serkku auto-onnettomuuteen ja kuoli tekemättä testamenttia...
_Oskar_. Oletteko varma siitä?
_Gideon_. Olin eilen ulkoasiainministeriössä, kun tieto juuri saapui... Ei ole ketään muita sukulaisia eikä perillisiä kuin Ester...
_Oskar_. Nyt minä vasta käsitän teidän auliutenne!
_Gideon_. Sinä olet luvannut minulle... No, kerta kaikkiaan, jos et pidä sanaasi, ei minunkaan tarvitse pitää... minun ei tarvitse olla puhumatta vaimosi läsnäollessa...
_Oskar_ (kauhistuen). Setä!
_Gideon_. Tee päätöksesi!
_Oskar_. Mitä te tahdotte minun tekevän?... Miten minä voin päästä vapaaksi tuon tyrannimaisen palvelustytön ikeestä, tuon palvelustytön, joka niin kylmästi käyttää hyväkseen heikkouttani?
_Gideon_. Ei mikään ole yksinkertaisempaa! Tämän kirjeen käsiala osoittaa, että hän toimii vain ylempää tulleen määräyksen mukaan.
_Oskar_. Niinköhän?
_Gideon_. Kuten kaikissa luottamustehtävissä! Kolmetuhatta markkaa liittää hänet vastapuolueeseen. Jos hänelle annetaan neljätuhatta, kuuluu hän meikäläisiin... ja on vaiti...