Chapter 2 of 2 · 2544 words · ~13 min read

Part 2

Minä olin | kivellä ja | kivi oli | sileä. J.n.e.

Näitä kolmea päälajia ja kutakin niiden alalajia sopii nimittää _yksinkertaisiksi mitoiksi_, jos niissä ei ole muuhun pääryhmään kuuluvia jalkoja muualla kuin silloin tällöin varsinaisten jalkojen sijaisina ja säkeiden liitekohdassa. Jos taas säkeessä on muun, tavallisimmin viereisen runojalkaryhmän jalkoja enemmän, itsenäisinä jalkoina, niin se on _yhdistettyä_ eli sekamittaa.

Olen edellä esittänyt kaksi-, kolmi- ja nelitavujalat, jotka hyvinkin voivat runoudessamme esiintyä, vieläpä muodostaa eri mittoja. Kun kuitenkin perusmitat, joissa korko- ja laajuussuhteet ovat niin sanoakseni yhteistoiminnassa, toinen toistaan tukemassa, ovat rytmiltään voimakkaimpia, on luonnollista, että juuri näitä etupäässä viljellään. Muut harvoin ovat suositeltavia yhtenäiseksi, esim. koko runoa muodostavaksi mitaksi. Mutta ettei meidän kielemme mukaista ole viljellä ainoastaan perusmittoja, siitä olen jo myöskin puhunut. Eikä muidenkaan runojalkojen ja -mittojen käyttäminen ole mikään rytmillinen rikos, päinvastoin omansa elähyttämään poljentoa, kunhan ne vain osataan asettaa sopiviin kohtiin.

Koska jo olen käsitellyt seikkoja, jotka sijaisjalkoja valitessa mielestäni olisivat huomioon otettavat, en enää erittäin puhu siitä miten luulisin perusmittojemme rytmin saatavan nykyistä paremmaksi. Sen sijaan on vielä sanottava muutamia sanoja sekamitoista.

Voimme jakaa sekamitat kahteen päälajiin: sellaisiin, joissa toisen jalkaryhmän jalkoja on eri säkeissä kuinka monta ja missä kohdin kulloinkin, ja sellaisiin, joissa on vain määrätty luku niitä ja ne aina määrätyssä säkeenkohdassa. Edellistä voisimme nimittää _vapaaksi_, jälkimäistä _sidotuksi sekamitaksi_.

Vapaa sekamitta on paljoa helpporakenteisempi, ollen myöskin varsin sopiva rytmimaalaukseen. Se onkin hyvin yleinen meilläkin. Esim.:

Ettei tämä ole sidottua sekamittaa, näemme muista värsyistä, esim. seuraavasta, jossa itsenäiset trokeet ovat toisissa säkeenkohdissa:

Kuten näistä esimerkeistä näkyy, voi vapaissa sekasäkeissä olla milloin yksi-, milloin useampitavuinen esitahti, olematta pituudeltaan toisia vastaava. Saattaapa vapaus näissä mennä vieläkin pitemmälle, joten esitahti jää toisissa säkeissä kokonaan pois, toisissa taas on yksi- tai useampitavuinen esitahti.

Yhtä suositeltava kuin nykyään suosittu ei vapaa sekamitta kuitenkaan ole, ainakaan säveltäjän kannalta katsottuna. Varsinaisessa laulurunoudessa näyttäisikin olevan syytä tyytyä etupäässä vanhempaan sekamitan lajiin, sidottuun sekamittaan, joka kukoisti jo muinaiskreikkalaisten ja roomalaisten runoudessa ja jota heidän esimerkkiään seuraten nykyiskansatkin ovat runsaasti viljelleet. Tämä laji on sävellettäväksi edellistä paljon sopivampi, kun kaikissa säkeistöissä vastaavat kohdat ovat todella toisiansa vastaavat, samallaiset. Sidottuja sekamittoja olivat Sapphon, Asklepiadeen ja Alkaioksen säkeet ja säkeistöt ynnä monta muuta kaksi- ja kolmitavujaloista muodostettua säe- ja säkeistölajia. Ne olivat sangen vaihtelevia säännöllisestä rakenteestaan huolimatta. Niiden poljento oli niin soitannollinen ja täsmällinen ja säkeistöjen muoto poljennolla niin määrätty, että nykyiskansain runojen tavalliset kaunistuskeinot, eri sointulajit, olivat tarpeettomat. Klassillisessa runoudessa ei käytettykään alku- eikä loppusointuakaan kuin joskus aivan satunnaisesti.

Vanhain kansain esimerkkien mukaisia uusiakin sidottuja sekasäkeistöjä on monellaisia, myöskin loppusointuisia. Esimerkkinä sidotusta sekamitasta mainittakoon Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet", jonka ensi värsy kuuluu:

Saman kaavan mukaan menee koko runo. On nautinto lukea näin rytmikästä runoa, jossa laajuus on siihen määrään otettu huomioon, ettei yksikään nousutavu ole lyhyt, paitsi säkeiden lopputavuina olevista muutamat harvat. Nämätkään eivät riko rytmiä, koska jokaisen jälkeen on selvä paussi. (Kts. [2] ed.). Laskutavujen laajuus on myöskin yleensä moitteeton. Korkoa sen sijaan on joissakin paikoin loukattu.

Näytteeksi siitä, millä vapaudella meillä nykyään sekasäkeiden erilaisia jalkoja liitetään vierekkäin, pantakoon tähän joitakin säkeitä:

On | louhikko harmaata | kive|ä.

Yks | oli, | yksi, mun | kohta|loni.

Terve, | taistelo | tasa|pää.

Kuten huomaa näistäkin esimerkeistä, eivät parhaatkaan nykyiset runoilijamme ole tarkkoja rytmin suhteen. En tiedä, millä pätevillä syillä tällaista vapautta puolustetaan tai voidaan puolustaa. Kun ylimalkaan kaikissa säkeissä pitemmät jalat etupäässä määräävät tempon silloinkin, kun niitä on vain harvoja, täytyy esimerkkeinä olevien tapaisissa säkeissä pitkänousuistenkin trokeiden oikeata tempoa lukiessa vähän hidastuttaa. Että lyhytnousuiset, jotka yksinkertaisissakin säkeissä usein tuntuvat pitkänousuisten rinnalla liian lyhyiltä tai muuten rytmiä liiaksi muuttavilta, esimerkkisäkeidenlaisissa vielä huonommin täyttävät paikkansa, on selvä. Vieläkin kehnommin sopivat lyhytnousuiset trokeet sellaiseen sekasäkeeseen, jossa on sekä kaksi- ja kolmi- että nelitavujalkoja, esim.:

Esimerkin viimeisen edellinen jalka on tässä yhteydessä aivan liian lyhyt. Jos viimeisen sanan sijalle panisimme _itkeväinen_, olisi rytmin kompastus pienempi, mutta vasta sana sellainen kuin _kaipaavainen_ soveltuu rytmiltään tähän säkeeseen.

Vapaiden sekamittojen luontoisia ovat tähän asti yleensä olleet yksinkertaisetkin runomittamme, niissä kun on sekaisin hyvinkin erilaisia saman jalkaryhmän jalkoja, jotka eivät rytmiltään sovi varsinaisten sijaisiksi. Tällaisten vapaiden _sekatrokeisten, -daktylisten_ ja _-peonisten_ mittojen sijaan olisi etenkin varsinaisten laulurunojemme rytmin parantamiseksi saatava _sidottuja_, joten siis samankin ryhmän erilaiset jalat pantaisiin vastaaviin määrättyihin kohtiinsa. Minkälaiset runojalat ja missä järjestyksessä täten sopivat kunkinkertaiseksi runomitaksi, sen määräävät runon sisällön mukaiset poljennolliset näkökohdat, joihin musiikin rytmiteoriakin osaltaan luo valaistusta, asettaen omat vaatimuksensa.

SÄE, SÄEJAKSO JA SÄKEISTÖ.

[Nimet samansuuntaisesti esitetty »Virittäjän» 5. n:ossa 1908.]

_Säettä_ eli _runoriviä_ nimitetään myöskin _värsyksi_ (latin. versus). Tavallisesti meillä värsy sanalla kuitenkin tarkotetaan säkeistöä. Lieneekin selvintä käyttää sitä vain siinä merkityksessä, joka kerran on niin yleistynyt.

Säkeistöä muutamat sanovat _säejaksoksi_. Tämä nimitys sopii minusta paremmin merkitsemään kahta tai useampaa toisiinsa läheisesti liittyvää säettä, jotka yhteensä muodostavat säkeistön alaosan. Tällä käsitteellä ei vielä ole omaa vakaantunutta nimeään. Säejakso sopii siksi, se kun hyvin vastaa käsitteen vieraskielistäkin nimeä _perioodi_. Säejaksoja voi säkeistössä olla kaksi tai useampia, sekä _pää- että sivusäejaksoja_.

Täten on Oksasen "Eräs nälkätalven kuvia" nimisessä runossa kolme _säkeistöä_ eli _värsyä_ (stroofia). Kukin niistä sisältää kaksi nelisäkeistä pääsäejaksoa, joista kumpikin jakaantuu kahteen sivujaksoon (viite [4] jälj.):

Oli kolkko; mä kangasta kuljin, lumi singoten silmihin lyö; | jop' on päiväkin maillensa mennyt, pian joutuvi jouluinen yö. — || Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla maantietä mun eelläni päin? | Koto kaukana lienevi sillä, joka matkall' on tuiskussa näin! |||

Säkeen lopussa on säännöllisesti pienempi tai suurempi pysähdys, jota nimitän _säkeeneroksi_. Säe saattaa kuitenkin joskus liittyä seuraavaan niin läheisesti, ettei niiden välillä ole mitään varsinaista pysähdystä. Tällaista säkeiden yhtymistä (enjambement) kutsun _säkeensito_ nimellä. Esim.:

Jo lempeäll' illalla poski (s-sito) impeni kelmenee.

Säkeeneron rinnalla on muutamia ulkonaisempiakin keinoja, joiden avulla säkeen loppu selvemmin esiintyy. Sellaisia ovat säkeen viimeisen jalan vaillinaisuus ja loppusointu.

Kaikissa säkeissä ei joka runojalka ole täydellinen, vaan saattaa niissä myöskin olla vajanaisia jalkoja, joista puuttuu joko nousu tai lasku. Tätä jalan vaillinaisuutta (katalex) nimitän _runojalanvajaksi_. Sellainen vajanainen jalka, jossa ei ole nousutavua ollenkaan, on esijalka l. -tahti. Säkeen lopussa taas on usein vajajalka, jossa ei ole muuta kuin nousutavu. Vielä voi joskus säkeen sisälläkin olla tällainen vajajalka. Sekä säkeen sisällä että lopussa olevan vajajalan muodostaa siis yksi ainoa, nousussa oleva tavu. Säe, jossa on jalanvaja sekä keskellä että lopussa, on esim. pentametri:

Sinne mun kultani | jäi, | sinne mun ystävän' | myös.

Voidakseen rytmiltään sopia säkeeseen saa vajajalan nousutavu lukiessa hidastetun tempon tai jälkeensä paussin, tahi yhtyvät nämä molemmat rytmin täydentäjät.

Säe, jonka kaikki jalat ovat täydelliset, on _täysijalkainen_ (akatalektinen). Jos säkeessä on vajajalkoja, on se _vajajalkainen_ (katalektinen). Näillä nimillä (akatalektinen ja katalektinen) tarkotetaan tavallisesti säkeen lopussa olevaa vajaa.

Näin säkeen alku ja loppu voi olla vajajalkainen, jos katsotaan irtosäettä. Mutta kun säkeet yhtyvät toisiinsa rytmilliseksi kokonaisuudeksi, vajanainen loppujalka voi saada täytteensä seuraavan säkeen esijalasta, esim.:

Kuin Väinämö nuori sä lasket | vain päin | unten ja toivojen saarta.

Säkeiden liitekohdissa varsinainen rytmi usein muuttuu, runojalkojen joko lyhetessä tai pidetessä. Joskaan se näissä kohdin ei ole niin loukkaavaa kuin säkeen sisällä, koska säkeen muutenkin enimmäkseen tulee esiintyä vähän muista erottuvana, on kuitenkin katsottava, ettei säkeen liittäminen toiseen liiaksi koettele rytmin kimmoavaisuutta.

Kuten säkeen jälkeen tavallisesti on pysähdys, säkeenero, niin säejaksonkin jälkeen on vielä yleisemmin pysähdys, edellistä suurempi: _säejaksonero_. Harvoin esiintyy _säejaksonsito_, esim.:

Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan (sj-sito) sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan.

_Säkeistönero_ on säejaksoneroakin sekä yleisempi että suurempi pysähdys. _Säkeistönsitokin_ on joskus paikallaan, joskin se on vielä harvinaisempi kuin säejaksonsito. Sillä pitääkin olla pätevät perusteensa. Esimerkki säkeistönsidosta — muista sidoista tässä välittämättä:

Jos tuikutella voisin mä kielin sataisin tai kiurusena öisin kohoova pilvihin, (säk-sidos)

niin aina kiitteleisin suloista Suomea, ja Jumalalle veisin ma huokauksensa.

Tämäkään ei ole aivan hyväksyttävä säkeistönsito, koska esiintyy heti runon alussa, tässä kun säkeistöjen muoto ei vielä ole selvinnyt runoa kuulevan tajunnalle, joskin sitä näkevän. Vasta kun tällainen sito on säännön poikkeuksena ja muuten oikeutettu, saattaa sillä olla hyvä, voimakaskin vaikutus.

Säkeistöt voivat tietysti rakenteeltaan olla hyvin erilaiset. Lähemmin puuttumatta niihin teen vain yhden yleisen huomautuksen. Kun säkeistön tarkotus on muodostaa muista erottuva kokonaisuus, tulee sen muodoltaankin olla sellainen, että sen runoa kuulevakin helposti siksi huomaa. Hyvin tavallisia kuitenkin ovat sellaiset säkeistöt, jotka yhtä hyvin voisi käsittää kahdeksi tai useammaksi. Niinpä edellä esitetty Oksasen värsy[4] kuulijasta hyvinkin saattaa pääsäejaksojen mukaan tuntua kahdelta eri värsyltä.

Runosepolla on kyllä useita eri keinoja voidakseen sepittää säkeistöt kiinteämmät, jos hän vain kiinnittää huomionsa tähän kylläkin tärkeään seikkaan.

Milloin säkeistöt ovat olevinaan toisiaan muodoltaan vastaavia, on vastaavaisuutta mielestäni vaadittava nykyistä paljoa tarkemmin, ainakin mitä varsinaiseen laulurunouteen tulee. Lukurunoja sepittäessä voi kyllä käyttää monellaisia vapaampia runomittoja ja säkeistömuotoja. Kun säkeistöt eivät korko- ja laajuussuhteiltaan ole toisiaan vastaavia, ei säveltäjienkään sovi niitä sellaisina käsitellä.

SOINNUISTA.

Soinnuista on meillä _alkusointu_ (allitteratsioni) vanhin ja omaperäisin. Se oli vanhassa kansanrunoudessamme myöskin ainoa sointulaji, jota yleisesti viljeltiin runokielen kaunistuskeinona. Ovatpa jotkut arvelleet, että vain se on nykyisenkin runokielemme kaunistuskeinoksi sopiva ja sellaiseksi muka hyvin riittäväkin.

Alkusointu on taitavasti käytettynä oiva tyylillinen kaunistuskeino. Se voi esiintyä myöskin rytmillisenä keinona, säkeitä ja säejaksoja toiselta puolen rajottavana, toiselta puolen yhdistävänä. Näin oli alkusointu rytmin palveluksessa muinaisskandinaavialaisessa runoudessa. Myöskin nykyisessä taiderunoudessa se joskus esiintyy tällaisenakin. Säkeet

Ikkunat verhoo jo illan harmaja hämy

tuntuvat pelkällä alkusoinnulla rytmillisesti rajotetuilta, säkeiden ensimäinen ja viimeinen sana kun alkavat samalla äänteellä. Mahdollisesti täten hyvinkin sopisi alkusoinnulla ulkonaisesti merkitä esim. loppusoinnuttomain säkeiden loppua.

Säkeitä yhdistävänä alkusointu voi esiintyä monella tavalla, esim. siten että säkeessä muutamat sanat, etenkin viimeinen, ja seuraavassa joku tai jotkut, varsinkin ensimäinen, ovat alkusoinnussa keskenään, tai siten, että yhteenkuuluvat säkeet tai säejakson kaikki tai äärimäiset säkeet alkavat samoilla äänteillä. Esimerkkinä säkeistöä sitovasta alkusoinnun käytöstä olkoon seuraava säkeistö:

Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan.

Kun alkusointu rytmillisen tehtävänsä ohessa vielä hyvin täyttää varsinaisemman, tyylillisen tarkotuksensa, kuten edellisessä esimerkissä, jossa _äännemaalausta_ (onomatopoieesis) on taitavasti käytetty, on vaikutus vielä parempi.

Rytmillisine ja tyylillis-soitannollisine edellytyksineen alkusointu hyvinkin pystyy korvaamaan loppusoinnun puutetta useissa tapauksissa, etenkin vaihtelevien, poljennollisessa suhteessa täsmällisten runomittojen yhteydessä, jolloin loppusointu ei aina ole oikein paikallaan.

_Loppusointuakaan_ (l. riimiä) ei toki sentään ole syytä hylätä, kuten jotkut vaatisivat, joskin meillä olisi paljon rajotettava ja parannettava sen viljelemistä.

Runojalkojen laajuussuhteista jo olen kyllä puhunutkin, mutta en malta olla sanomatta niistä pari sanaa tässäkin yhteydessä, koska niiden halveksiminen loppusoinnuissamme ilmenee sikäli suuremmassa määrässä kuin lyhytalkuiset, varsinkin kaksitavuiset loppusoinnut ovat saaneet enemmän jalansijaa. Kun saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavaisina riimeinä on _näen (väen) — aatteet (vaatteet)_, joista edellinen laajuudeltaan on vain puoli jälkimäisestä, niin se ei suinkaan tunnu hyvältä eikä seurattavalta. Samoin muodot _loisto|si — vois_ ja _turun — poistaa — hyvyys — voisi_ ovat laajuudeltaan liian kirjavat sopiakseen saman runon vastaavaisiksi riimeiksi. Sisällyskään ei tee täyttä vaikutustaan jos muotoa vastaan näinkin paljon rikotaan. Täysin hyväksyttävinä ei näet mitenkään voi pitää sellaisia vastaavaisuuksia.

Mitä erityisesti tulee sellaisiin loppusointuihin kuin syksyllä — elämä — kevättä, joita parhaatkin runoilijamme viljelevät, ne täyttävät perin huonosti tehtävänsä. Puhumattakaan nyt siitä, että loppusoinnuiksi paraiten sopivat sellaiset sanat ja tavut, joilla muutenkin sana-, mieluimmin pääkoron, ja lausekoron vaikutuksesta on huomattavampi asema kuin vain pelkän runokoron antama — kuten alku- ja puolisointukin ovat tällaisissa kohdissa vaikuttavimmat — puhumattakaan siis tästä ovat esimerkkeinä mainittujen kaltaiset loppusoinnut aivan liian lyhyet. Niiden keksimiseen uhrattu vaiva on jotenkin tuloksetonta, sillä mainittavaa soinnun vaikutusta ne tuskin tekevät. Pääasiallisesti juuri foneettisesta syystä lyhyet yksitavuiset riimit olisivat hylättävät meillä, kuten ovat enimmäkseen hylätyt muuallakin. Eivät siis sellaisetkaan tavut kuin esim. _ma — tuulilla_ eivätkä edes vastakohtaiset _se — he_ ole riimeinä oikein hyväksyttävät, vaikka ovatkin paremmat kuin ainoastaan runokorolliset tavut.

Yksitavuisia sanoja, jotka paraiten sopisivat yksitavuisiksi loppusoinnuiksi, on meillä vähän. Edellä esitetyn mukaan olisi näidenkin kuten muiden yksitavuisten loppusointujen käyttöä vielä rajotettava. Täten niiden muutenkin pieni määrä yhä pienenee. Kun useimmat jäljelle jääneistä harvoista jo väkisinkin tuntuvat liian jokapäiväisiltä, pitäisi siis turvautua muihin keinoihin. Yksinkertaisin sellainen olisi tietysti jättää miespuoliset riimit ilman muuta kokonaan pois. Muutamat näyttävätkin suosivan sitä menettelyä, että käytettäisiin vain etupäässä kaksi- ja useampitavuisia loppusointuja. Kieltämättä nämä, etenkin kaksitavuiset, ovatkin paljoa paremmin kielemme mukaisia kuin yksitavuiset. Kun kuitenkin runon luonne usein vaatii säkeen loppuun nousutavun eikä kahta jalkaa täyttäviä loppusointujakaan ole näihin kohtiin varsin viljalti sovitettavissa, voi tällaiset säkeet useassa tapauksessa vahingotta jättää ilman loppusointua, tietysti silloin runon kaikki vastaavaiset säkeet. Tämä käy hyvin laatuun esim. milloin alkusointu on otettu erikoisesti rytmin palvelukseen. Sellaisissa tapauksissa, jolloin kaksi- tai useampitavuinen loppusointu selvästi päättää säejakson, säe niinikään riimittömänäkin sopivasti liittyy kokonaisuuteen jakson osana, varsinkin lyhyissä perioodeissa. Esim.:

Ja kolme veljestä voittaja | nyt näki tuotavan tuomitta|vaksi. Oli yksi jäykkä ja ylpe|ä, mut nöyrää, kalpeeta | kaksi.

Täten voisi säästää yksitavuiset loppusoinnut tarpeellisempiin kohtiin, etupäässä säejaksojen loppuun, milloin jakso loppuu nousutavulla. Esim.:

Päivän viime säteet | lankee yli tutun piha|maan. Mieleni on ahdas, | ankee kuin ei ennen konsanaan.

Etenkin jos säejakson muut säkeet ovat loppusoinnuttomat, tuntuu yksitavuinen riimi jakson nousutavuilla päättyvissä loppusäkeissä tarpeelliselta. Esim.:

Ma yksin kannelta | soitan, niin hiljaa hiipii | yö; niin kummasti sävel | värjyy, niin oudosti sydän | lyö.

Riimin tehtävä ei ole ainoastaan rytmillinen, säkeitä toisistaan erottava ja samalla niitä säejaksoiksi ja säkeistöiksi yhdistävä, vaan se on myös ja ennen kaikkia musiikillinen ja tyylillinen. Milloin näistä tai muista syistä yksitavuisiakin riimejä pitäisi runsaammin käyttää, saattaisi sellaisiksi joskus vastaavaisiin kohtiin hyväksyä edellä esitettyjä lyhyitäkin, esim. siten vahvistettuina, että pannaan edellisen jalan täyttävä puolisointu niiden eteen. Esim. _aamusi — saapuvi_ tuntuu täyteläisemmältä kuin _aamusi — pääsevi_, joskaan viimeinen tavu ei edellisessäkään tapauksessa tule sen huomatummaksi.

Loppusointumme eivät tavallisesti ole niin vaikuttavia kuin muiden kielten painokkaat riimit, meillä kun kielemme luonnon mukaisesti niinä runsaasti viljellään sivukorollisia ja sanakorottomiakin tavuja. Mutta väärin olisi, jos tässäkin taas asetettaisiin vieraat kielet määräämään, mikä meillä on kelvollista, mikä kokonaan hylättävää. Joskin riimimme yleensä ovat heikommat, on kielellämme sen sijaan muihin verraten useita sekä rytmillisiä että soitannollisia ja tyylillisiä etevämmyyksiä. Näitä kun taitavasti käytellään, loppusointumme kernaasti voivat ollakin miedompia kuin muilla. Liian heikkoja ja tyhjiä ei tietysti sovi viljellä. Ne ovat yhtä tarpeetonta ja paheksittavaa voiteen haaskausta kuin sekin, että asetetaan riimit liian etäälle toisistaan tai muuten mutkallisesti, jotteivät kuulijaan tee muuta kuin kiusallista vaikutusta.

_Puolisointu_ (assonansi) ei useimpien maiden taiderunoudessa ole oikein hyvässä maineessa. Romaanilaisten kansain, etenkin espanjalaisten runoudessa se kuitenkin on yleinen kaunistuskeino. Saattaisi mahdollisesti tämäkin sointulaji meillä olla armoihin otettava. Etenkin sellaiset puolisoinnut, joissa vokaalit ovat keskenään täydellisessä soinnussa, näyttäisivät meidän vokaalirikkaan kielemme mukaisilta. Yksitavuiset puolisoinnut esimerkiksi voisivat joskus olla paikallaan, miespuolisten loppusointujen puutetta korvaamassa. Tällöin tulisivat kysymykseen pitkävokaaliset tai -diftongiset tavut, sellaiset kuin _saan — maat_, _pois — loi_ j.n.e. Nämä sopisivat ehkä paremmin säkeiden loppuun kuin lyhyet loppusoinnut, koska pitkät tavut lopussa tuntuvat pontevammilta. Laulussakin säe usein loppuu pitkällä sävelellä. Puolisoinnut olisivat vain pantavat vastaaviin kohtiinsa runon alusta alkain, jotteivät vaikuttaisi puutteellisilta loppusoinnuilta.

Jälkilause.

Näin kosketeltuani muutamia runomittakysymyksemme eri kohtia, mielestäni nykyään sen tärkeimpiä, olenkin jo sanottavani sanonut ja samalla esittänyt joitakin uuden runomittaopin alkeita. Toivon vain, että esitykseni onnistuisi kaikista puutteistaan huolimatta tai ehkäpä juuri niiden johdosta saada osakseen edes joitakin asiallisia arvosteluja, joista kysymyksen myöhempi käsittely hyötyisi.

Virtain Toisveden kansakoululla marraskuussa 1907.