Part 2

Naapurimökeissä vielä nukuttiin. Mikolle johtui mieleen lähteä huvikseen juoksemaan mutkin Varpumäessä.

»Saapipa koettaa, miltä tuo rupeisi tuntumaan!» arveli hän.

Heti pirtin edestä hän potkaisi täyteen juoksuun ja antoi mennä myllytietä pitkin Talvitiehen. Talvitiessä näyttiin vielä nukkuvan, mutta Mikko pani kävelyä siitä pihan läpi, etteivät heräisi, kun maa juostessa tömisee. Mutta päästyään Talvitien navetan taakse puhalsi hän taas täyteen raviin Välijänkälle, missä polku oli porrastettu kuusiriu'uilla. Siinä ei saattanut juosta, sillä porraspuut olivat liukkaat, ja Mikko aikoi jo pyörtää takaisin ja juosta vaaran laitaa Varpumäkeen. Hän soikkoi kuitenkin poikki Välijänkän, puhalsi nuolena sitten maanrantaan, kiersi Varpumäen torpan taitse ja juoksi Jannenmäkeen päin.

Palatessa hän tuli metsää ja vaaran laitaa. Ja hänestä tuntui, että vielä oli jaloissa jäntevyyttä.

Seuraavana aamuna hän teki samanlaisen kierroksen, ja nyt tuntui hänestä jo, että juoksu kävi paljoa joutuisammin.

— Saadaanpahan nähdä tässä, — tuumaili hän hyvillään.

Sunnuntaiaamuna nukkui Mikko myöhäisempään, ja herätessään hän kuuli melua jostakin ulkoa. Joku kolkutti oveenkin sisälle päästäkseen.

Mikko ärähti, että »älkää ovea särkekö». Hän silmäsi kuitenkin porrasten eteen ja näki siinä kolme poikaa seisomassa. Niistä tunsi Mikko heti Mäenpään Arvin ja Rantalan Alkotin, mutta kolmatta nuorta miestä, joka oli pitkäsäärinen huiskale, ei hän ensi näkemällä tuntenut.

— Jos ei vaan liene Sipillan kylän Sääreläispoika, josta on kuullut puhuttavan, että on hyvä juoksija ja ahkera harjoittelija, — arveli hän ja meni päästämään vieraat sisälle.

Ne ne olivat. Niillä oli paljon uutisia, ja Mäenpään Arvilla oli sanomalehti »Tunturi» taskussaan. Siinä sanoi jo olevan ilmoituksen ja uutisia »Heinärannan urheilujuhlasta».

»Tosiko siitä sitten ainakin tulee?» oli Mikko olevinaan.

»Tosipa tietenkin. Eikä ole enää aikaakaan kuin rapea viikko», sanoi Mäenpään Arvi ja veti sanomalehden taskustaan. »Ja kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa... Kuulehan, Mikko, kun luen...»

»Mitäpä minä hänestä», oli Mikko vieläkin olevinaan, mutta nauru oli suupielessä.

»Parhaan paikan ne löysivätkin, kun kivikkopolkuja ja kanervikkoja», sanoi hän.

»Tämä onkin semmoista murtomaajuoksua», selitti Rantalan Alkotti.

Ja Mäenpään Arvi luki:

_Heinärannan urheiluseura_ toimeenpanee murtomaajuoksukilpailut tämän elokuun 22 p. Repovaaran laidassa. Palkintoja jaetaan kymmenen, ja on ensi palkinto 50 markkaa. Muilta paikkakunnilta ei oteta osanottajia. Lähempiä tietoja matkasta y.m. antavat allekirjoittaneet palkintotuomarit.

Aukusti Herrala, Robert Romsi, talokas metsäherra

Alfons Gullstén, Ernst Ropsu, vallesmanni eläinlääkäri

»Vaan eipä ilmoiteta lähtöpaikkaa», sanoi Ollin-Mikko.

»Ei ole tässä ilmoituksessa, vaan täällä on sitten uutisosastossa siitäkin», sanoi Mäenpään Arvi ja luki taas:

Kuten toisessa paikassa lehteämme ilmoitetaan, pidetään Heinärannan urheiluseuran toimesta murtomaajuoksukilpailut kuluvan kuun 22 p. On ilahuttavaa merkitä, että Heinärannan urheiluseura, joka vielä on vallan nuori, näin heti alussa astuu jättiläisaskeleen. Mikäli olemme tietoomme saaneet tulee kilpailuista hyvin mielenkiintoiset, niihin kun tulevat osaa ottamaan paikkakunnan parhaat juoksijat, joista erittäin mainittakoon Ollin-Mikko ja Hietalan Salkko, jotka aikoinaan ottivat kiinni kuuluisan rosvon Mattsonin, jonka vanhempi polvi hyvin muistaa. Lähtöpaikaksi on valittu n.s. Erkintarha Heinärannalla Repovaaran laidassa ja paluupaikaksi vanhan Jannen lähde Jannenmäessä. Tulemme seikkaperäisesti tekemään selkoa näistä kilpailuista, jotka laatuaan ovat ensimmäiset paikkakunnalla ja...

»No voi saakeli», mainoi Mikko. »Vai Erkintarhasta lähdetään! — Tuossahan se on aivan lähellä», lisäsi hän sitten ja viittasi aukeaan paikkaan vaaran laitaan, jonka keskellä oli laaja ja korkea kivi kuin Karungin kirkontapuli.

No sitä varten olivat hekin, nämä Mikon vieraat, nyt lähteneet liikkeelle, nähdäkseen minkälaisia paikkoja tultaisiin juoksemaan.

»Pirullista kivikkoa ja mätikköä», sanoi Mikko.

He lähtivät kaikin ulos ja menivät kivikkoisen katajikon poikki Erkintarhalle, jossa oli suuri kivi.

»Kuka se tämä kolmas poika on?» kysyi Mikko Alkotilta.

»Se on se Sipillan kylän Sääreläispoika...»

»Jo minä arvasin... Pysyneekö juostessaan pystyssä, kun näyttää noin hoipertelevan kävellessäänkin», arveli Mikko.

»Se on mato juoksemaan», vastasi Alkotti.

He kiipesivät kaikin kiven päälle. Siitä oli avara näköala Jannenmäkeen asti. Palkintotuomarit tulisivat näkemään tarkoin, kuinka kukin juoksi, jos kiven päältä katsoisivat!

»Vallesmanni se on tämän paikan hoksannut», sanoi Mikko. »Muut eivät olisi arvanneet. Ja tahallaan tähän hommasi, kun tietää, että tuo Välijänkkä on vetelää suota... Siitä ei mene yli kuin lentävä lintu...»

Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti pyysivät Mikkoa näyttämään, mistä polut kulkivat, ensin Talvitiehen, sitten Varpumäkeen ja niin Jannenmäkeen asti, josta takaisin oli käännyttävä.

Ja koska oli sunnuntaiaamu eikä Mikollakaan ollut mitään kiirettä, lähti hän.

Ja niin menivät peräkkäin, Mikko ensimmäisenä. Kävelivät ensin Talvitiehen, missä pihalla oli isoja kiviä, ja lähtivät siitä navetan nurkitse Välijänkälle päin. Mutta ennenkuin ehtivät poikki Talvitien pihan, juoksivat Ojalainen ja Varpumäen vanha Mikko heidän peräänsä, varmaan arvaten, mitä varten olivat liikkeellä.

»Juoksupaanaako ne miehet katselevat?» kysyi Ojalainen.

»Nämä nuoret miehet ne pyysivät näyttämään», vastasi Mikko yli olkansa, edellä kävellen.

Välijänkän telat olivat liukkaat kuin rasvassa, ja hyvin siinä piti varovasti astua, jalkaterät kuin suntiolla kävellessään, ja sittenkin tahtoi jalka luiskahtaa teloilta. Mikko, joka oli tottunut elinaikansa teloja kulkemaan, käveli menemään aika vauhtia, mutta nuoria miehiä pyrki vastustamaan. Sääreläispojalla jo kerran luiskahti jalka syrjään ja upposi heti pehmeään jankkaan päältä polven.

Mikko nauroi ja huusi:

»Teepäs testamenttisi...»

Mutta Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti sanoivat:

»Tämä on kamala jänkkä... tätä ei juoksua mene kukaan...»

»Vallesmanni tämän on hoksannut», vakuutti Mikko. »Se on semmoinen koiransilmä, että se hoksaa aina semmoista, mistä tietää toisella olevan vastusta... Kerrankin narrasi...»

Mutta silloin pääsivät he onnellisesti jänkän toiseen laitaan ja nousivat hiekkamellalle, josta polku vei Varpumäen torppaan. Siitä kulkivat poikki pihan Jannenmäkeen päin. Varpumäestä Jannenmäkeen oli polku kivikkoista vaaran laitaa, paikoin kalttoa ja paikoin niin mutkikasta, että melkein takaisin vei. Ja jos siinä vain juoksuvauhdissa sattuisi kompastumaan ja lentämään kivikkoon silmälleen, niin...

»Pitää olla selvät askeleet, joka täällä juoksee», arveli Alkotti.

Ja muut tuumailivat, että olisi kumma nähdä, kuinka nopeasti Kolehmainen näitä polkuja porhaltaisi...

Menijät saapuivat Jannenmäkeen vanhan Jannen vainion laitaan, jossa ensiksi oli perunamaa ja sitten ohrapelto. Lähde oli toisessa laidassa vainiota, ja sinne oli kierrettävä ensin perunamaan piennarta »vinkkeliin» Jannen pirtin luo ja siitä taas Jannen vesitietä myöten lähteelle. Jos olisi saanut juosta suoraan poikki perunamaan ja ohrapellon, olisi se oikaissut Mikon arvelun mukaan hyvinkin sata metriä.

He kävelivät piennarta myöten ja menivät lähteelle asti.

Siihen seisahtuivat, ja Mikko otti tuohisen kuusen oksalta ja joi vettä lähteestä.

Ojalainen ja Varpumäen Mikko panivat tupakaksi.

Ja siinä kun katselivat Talvitiehen ja Ollin-Mikon pirtille päin, näkyi tänne lähteelle selvästi Erkintarha ja suuri harmaja kivi sen keskeltä...

Minkä mitäkin siinä juttelivat, kunnes Ojalainen kysyi:

»Aiotko yrittää, Mikko?»

»Mitä minusta enää vanhasta miehestä nuorten kanssa kilpailemaan», vastasi Mikko.

»Vaan niin sanoi vallesmanni, — eilen illalla puhuttelin, — että sinuun, Mikko, ja Hietalan Salkkoon hän luottaa», tiesi Ojalainen.

»Ei meistä enää ole. Vaan jos olisi tämä kilpailu ollut niihin aikoihin kun minä ja Salkko rosvo Mattsonia pyysimme kiinni, niin...»

Mutta ilmestyi siihen vanha Jannekin portailleen, ja kun näki miehet lähteellä, niin tiuskaisemalla kysyi:

»Mitä sieltä haette?»

»Katselemme näitä sinun vesivarojasi», vastasi Ojalainen leikkisästi.

Tunnettua oli, että vanha Janne oli lähteensä puolesta ylpeä. Ja Mikko selitti, ettei ollut pahantekoaikeita, ilman aikojaan tässä vain... näin sunnuntaipäivän kuluksi...

Mutta äkäisenä vetäysi Janne pirttiinsä ja veti oven vihaisesti kiinni.

* * * * *

Kun Mikko seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän ulkoa omituisia ääniä. Oli kuin olisi rautavitjoja vedetty pitkin someroista myllytietä ja niinkuin useamman miehen askeleet kuuluisivat... Hän ihmetteli, mikä maailmainen siellä nyt noin, kun ei ole vielä myllynkäytönkään aika, mutta samalla hän kuuli selvästi vallesmannin äänen sanovan:

»Mitatkaa menemään siitä vaan pitkin myllytietä Talvitien torpan tienhaaraan!»

Mikko oli äkkiä pystyssä, pani tavallista sukkelammin vaatteet ylleen ja veti kengät jalkaan.

»Mikä perhana on vallesmannin näin varhain aamulla ajanut liikkeelle!» höpisi hän itsekseen ja koetti joutua ulos, mutta ennenkun ehti, kuuli hän vallesmannin koputtavan ovelle ja kysyvän:

»Nukkuuko se Mikko vai onko kotonakaan?»

Silloin Mikko ehti ulos ja sanoi:

»Kotona minä tässä...»

Hän näki kaksi miestä menevän vitjain matkassa Talvitiehen päin ja arvasi, että nyt ollaan juoksumatkaa mittaamassa. Vallesmanni ja metsäherra Romsi olivat komentajina, ja joka sadan metrin päähän lyötiin seiväs pystyyn. Seipäiden latvat nilottiin, niin että ne näyttivät niinkuin olisivat maanmittarin viittakeppejä. Erkintarhassa, suuren kiven luona, oli ensimmäinen keppi ja Mikon pellon päässä toinen...

Mikko ei osannut mitään kysyä, katseli vain ja mietiskeli.

Mutta vallesmanni alkoi selittää, mistä oli kysymys ja minkävuoksi kepit pystytettiin.

»Sen vuoksi, että kilpailijalla on selvä tie juosta, kun monta mutkaa tulee tehdä... Erkintarhaan, ison kiven luokse, pystytetään pitkä riuku ja lippu päähän.»

»Poikki Välijänkänkö aikovat taakoittaa?» kysyi Mikko.

»Niin tietenkin. Talvitiestä suoraan Välijänkän poikki Varpumäkeen ja siitä Jannenmäkeen lähteelle asti», sanoi vallesmanni.

»Pahan taipaleen panette juostavaksi», virkkoi Mikko. »Miksei pantu pitkin maantietä?»

»Tämä on murtomaajuoksua, näetsen, Mikko», hymähti vallesmanni.

»Vaan perkelekö siinä juoksee tuossa Välijänkällä, jossa telat ovat liukkaat kuin munakka jää...»

»Saapi kävellä siinä», naureskeli vallesmanni. Ja vallesmanni lähti vitjamiesten ja Romsin perään, jotka jo olivat menossa Talvitien pihalla ja siihen melkein keskelle pihaa iskivät seipään pystöön.

Ja niin läksivät vitjoineen eteenpäin Välijänkälle. Mikko seurasi uteliaana perässä.

»Tietysti Mikkokin tulee juoksemaan?» kysäisi vallesmanni.

»En minä tule... tarpokoot muut liejujänkässä, jos tahtovat», vastasi Mikko äreästi. »Herroilla on herrain konstit ja joutavat hullutukset...»

Vallesmanni ei ollut kuulevinaankaan Mikon vastausta, vaan huusi vitjamiehille:

»Mitatkaa tarkkaan Välijänkkä!»

Ja Romsi ja vallesmanni lähtivät kuivia maita kiertämään Välijänkkää, jonka liukkaille teloille eivät uskaltaneet. Mutta sitten täytyi heidän kulkea maantielle asti ja sieltä vasta pahoja polkuja nousta suoraan Jannenmäkeen.

Mutta Mikko seurasi vitjamiehiä ja teki havaintojaan. Yhtäkkiä juolahti hänelle mieleen onnellinen ajatus: hän kiertää Välijänkän vaaran puolelta! Sieltä oli matka tosin vähän pitempi, mutta sitä tietä saattoi juosta, vaikka maa olikin kannikkoa ja varvikkoa. Ja jos sieltä kilpailussa puhaltaisi menemään, ehtisi epäilemättä ennen Talvitien pihaan kuin ne, jotka Välijänkän liukkailla porraspuilla saikkosivat.

III

Juostava matka oli siis mitattu ja viitoitettu. Selvä oli nyt tie, sillä jokaisen sadan metrin päässä oli paljaslatvainen seiväs pystyssä.

Vihollisen mutkikkaan taipaleen olivat herrat hoksanneet, sen sanoivat kaikki.

Lähtökohdaksi oli katsottu sopivimmaksi Erkkiläntarha, Ojalaisen mäkipellon takana. Sieltä oli avara näköala joka haaralle. Oli juostava lähtöpaikasta ensin kivikkovaaran laitaa myllylle menevälle tielle, myllytietä pitkin sitten ohi Ollin-Mikon pirtin Talvitien torppaan ja siitä pihan läpi ja navetan nurkatse Välijänkälle, joka oli pehmeää, silmäkkeistä suota, vetelä ja kaltioinen. Sen poikki johtivat niljakat kuusirangat. Välijänkän toisesta laidasta, jossa oli jyrkkä hietamella, oli juostava mellan niskalle ja käytävä mutka Varpumäen pihassa, jossa oli seiväs melkein porrasten edessä. Siitä taas oli jatkettava matkaa louhikkoista vaaranlaitaa Jannenmäkeen asti, vanhan Jannen lähteelle, johon oli pystytetty pitkä kuusinen riuku merkiksi, että siihen loppui matka sinnepäin.

Jannen lähteeltä oli tultava samaa kuumaa takaisin samoja teitä aina Ollin-Mikon pirtille saakka. Mutta siitä ei saanut kääntyä Erkintarhan lähtöpaikkaan, vaan juoksua oli jatkettava Ollin-Mikon pirtin ohi, sivu Apunlaakson Virnemäen pihaan, joka oli kahdesti kierrettävä ympäri. Virnemäen pihasta oli juostava jyrkkää ja louhikkoista Repovaaran kylkeä Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, jossa taas oli pystyssä nilottu kuusiranka. Siitä sai pyörtää takaisin, vihollisen jyrkkää vaaranlaitaa alas ja niin Virnemäen pihaan, joka palatessakin oli kahdesti juostava ympäri. Vihdoin sai juoksija oikaista Apunlaakson kautta myllytielle ja siitä sitten lähtöpaikkaan Erkintarhaan.

Semmoinen oli juostava matka, kivikkoinen ja mutkainen.

Kun matka oli mitattu ja viitoitettu ja mittarit ja vallesmanni poistuneet, läksi Mikko yksin juostavaa matkaa tarkastamaan.

Hitonmoinen taival se oli. Varsinkin oli Reponvaaran laita ilkeintä mitä olla voi. Kiviä ja kantoja, syviä kuoppia, pensaita ja käryskuusia ja rosoisia katajapehkoja. Joka vain vauhdissa siitä alas juoksi, niin ei penikka vieköön ollutkaan kehnojalkainen...

Mikko nousi vaaran laitaa ylös, viittakeppejä noudattaen. Ja monenlaiset olivat hänen mietteensä. Jos olisivat viitoittaneet hiukan syrjempää, lähempää Repo-ojaa ja myllyjä, olisi siitä ollut puolta tasaisempi matka. Mutta tahallaan tästä juuri viitoittivat, tahallaan aivan, että saisivat nauraa, kun tässä joku kilpailijoista keikahtaisi...

Hän nousi Repovaaran mäkeä ylös ja kääntyi Ylipään Vilhemin suoviljelykselle. Seipäät johtivat poikki Repo-ojan juuri siltä kohdalta, missä vesi vaahtona ja kovana koskena putosi Metsämaan myllyn kouruun. Oja oli siitä lisäksi niin leveä, ettei siitä hyppäämällä kukaan jaksaisi yli päästä... Rantakivet molemmilla törmillä olivat märkiä ja liukkaita, niin ettei niille ollut vauhdissa astuminen. Muu siinä Repo-ojan yli mennessä ei auttanut, vaan täytyi siivosti laskeutua ojaan ja koettaa sitten syvimmän kuohun yli loikata...

Mikko koetti... hyvin onnistui... jalat kuitenkin kastuivat, ja kuohuista räiskyi vettä rinnalle ja vasten silmiä...

Repo-ojasta Ylipään Vilhemin suoviljelykselle ei enää ollut kuin neljä viittakeppiä, mutta sekin väli oli kaulamätikköä ja pehmeää pounikkoa.

Mikko kävi rajassa asti, pitkän nilotun kuusirangan vieressä, ja palasi samaa tietä. Virnemäen piha oli melko tasaista, mutta aikaa sitä menisi siinäkin ennenkun sen kahteen kertaan mennen tullen juoksisi...

Alkoi jo vähän hämärtää, ja Mikko kiirehti suoraan Erkintarhan kautta Välijänkän laitaan, josta maa alkoi nousta ja muuttua kivikkoiseksi.

Sieltä hän päätti valita kiertotien itselleen. Kun muut tarpoisivat Välijänkän pehmeässä mudassa, kiertäisi hän vaaran laidatse ja joutuisi epäilemättä ennen Apunlaaksoon kuin toiset! Hän tarkasteli paikat valmiiksi, mistä juoksisi. Otti veitsen tupestaan ja teki pilkkoja puihin ja koetti sovittaa niin, että kiertotie tulisi mahdollisimman suora. Eräästä paikasta hän kiskoi katajapensaita pois tieltä ja merkitsi liukkaat laa'at, joihin maalähteistä itki lakkaamatta vettä. Niin pilkkoi hän suoraan Varpumäkeen, jonka pihalta jo sopi lähteä Välijänkkää kiertämään.

Päästyään lähelle Varpumäkeä hän seisahtui miettimään. Selvää oli, että vaikka vaaran laitaa tulikin pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki, kiertotie sittenkin oli edullisempi kuin liukkaan niljakat jänkän telat, joiden päällä ei pysynyt paras tukkilainenkaan.

Ja niissä mietteissään Mikko tuli takaisin ja meni mökkiinsä.

Oli jo hyvin hämärä elokuun ilta. Ei ollut enää kilpailupäivään kuin vajaa viikko! Jonakuna aamuna hän koettaa!

Ja tulisissa ajatuksissa valvoi Mikko vielä silloinkin, kun punertava kuu nousi Varpumäen pirtin takaa ja valaisi Mikon pirtin lattiaa.

Hän heräsi aamulla siihen, että kuului töminää ja huutoja. Ikkunaan rientäessään hän näki, että Erkkiläntarhan ison kiven päällä seisoi mies, taskukello kourassa...

Samalla juosta vihkaisi Sipillan kylän Sääreläispoika hänen pirttinsä ohi, jotta vain vilahti, ja jonkun sekunnin kuluttua Mäenpään Arvi...

Mikko ei joutanut pukeutumaan, vaan ryntäsi ulos alushoususillaan ja avopäin... Ja juuri kun hän ehti porrasten eteen, vilahti sivu Rantalan Alkotti ja aivan hänen kantapäillään Varpumäen Frans Penjami irvellä ikenin ja kädet huitoen julmasti molemmin puolin...

Vihollisen vauhtia painuivat menemään Talvitiehen päin, jotta myllytie kumisi niinkuin olisi satoja miehiä sitä ollut polkemassa...

Mikko katsoi heidän jälkeensä ja alkoi arvata, että ne olivat harjoittelemassa. Nyt hän tunsi miehenkin, joka kello kourassa seisoi Erkintarhan kivellä. Se oli Jänesvaaran Artturi, kuuluisa hevosmies ja varsainkasvattaja ja kilparadalla monet palkinnot juoksijoillaan saanut...

Mikko pyörsi takaisin pirttiinsä, pani sukkelaan vaatteet yllensä ja kengät jalkaansa ja riensi Erkintarhaan, kiiveten kiven päälle Artturin viereen...

Juoksijat olivat jo sivuuttaneet Talvitien ja kiitivät Välijänkän toisessa laidassa, kun Mikko kivelle ehti.

»Miltä näyttää? Kuinka juoksevat?» kysyi Mikko.

»Aika hyvin», vastasi Artturi. »Mutta mitä juoksun malliin tulee, niin puhtain juoksu minusta on Rantalan Alkotilla...»

»Entäs Sääreläispoika? Sillähän on pitkä askel!» sanoi Mikko.

»Nähdään, kun palaavat», vastasi Artturi.

He näkivät juoksijain nousevan Välijänkän mellan päälle ja vihkaisevan menemään Varpumäkeen. Kova näytti vauhti olevan, ja melkein peräkkäin olivat kaikki, Sääreläispoika eillimmäisenä...

»Käyvätkö ne Jannenlähteellä asti?» kysyi Mikko.

»Eivät aikoneet käydä kuin Varpumäen pihassa», vastasi Artturi.

Ja hän seisoi siinä aivan kuin kilpa-ajoissa, rintavana ja mahtavana, kello kourassa.

»No kuinka käy, Mikko? Aiotko ottaa osaa kilpailuihin?» kysyi hän Mikolta.

»En tiedä. Ei taida vanhasta enää olla juoksijaksi.»

Mutta sillä aikaa kun juoksijat tekivät paluuta, kertoi Artturi, että hänellä kerran oli vanha juoksija, jolla ei luultu mitään tekevän, ei ainakaan kilparadalla. Mutta kuinka kävikään! Hän ajaa hurautti sillä palkinnon, jotta vilahti...

»Niin että ei sitä tiedä, Mikko, ennenkuin koettaa!» lopetti Artturi.

Sillä aikaa olivat jo juoksijat ehtineet takaisin Välijänkälle ja saikkaroivat paraikaa jänkän liukkailla porraspuilla.

Ja kun pääsivät Talvitien torppaan, oli Sääreläispoika taas etumaisena, mutta aivan hänen kantapäillään juosta vihmoi nyt Rantalan Alkotti.

Melkein yhtaikaa saapuivat he Erkintarhaan ison kiven luokse. Ja kun vähän aikaa levähtivät, päättivät tehdä vielä koematkan Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan asti ja sieltä takaisin.

Mutta mietteissään palasi Mikko pirttiinsä, söi, pani piippuunsa ja rupesi tuumimaan.

Hän oli päättänyt, että hän illalla, kun alkaa vähän hämärtää, käy koejuoksun tekemässä. Mitä siitä tarvitsi muiden tietää! Hänestä oli näyttänyt nuorten miesten vauhti siltä, että siinä hänkin riittäisi!

Kuumissa ajatuksissa hän vartoi iltahämyä. Ja kun alkoi hiukan hämärtää, pani hän paulakengät jalkaansa ja köytti nilkat nahkapaulalla lujaan kiinni, niin että kintut nauskuivat.

Sitten hän silmäsi kelloonsa, pannen mieleensä paljonko oli, jotta palatessa näkisi, viipyikö kauan aikaa, kun kävi mutkin rajassa, Ylipään Vilhemin suoviljelyksellä asti.

Heti porrasten edestä puhalsi hän täyteen raviin ja vilahti kuin varjo Apunlaakson ohi Virnemäen pihaan, jota ympäri lähti painamaan kuin karusellissa. Hän oli jo ensi kierroksen tehnyt, mutta kun hän toisella kierroksella oli juuri ehtinyt Virnemäen kuistin eteen, töksähti hän vastakkain Ojalaisen emännän kanssa, joka oli tulossa sisältä...

Emäntä alkoi siunailla ja sadatella, eikä Mikko viitsinyt enää jatkaa juoksuaan. Kova oli emännän saarna, ja kun Virnemäen väki kokoontui kuuntelemaan, mistä oli kysymys, vakuutti emäntä, että hän oli lukenut tuomion sekä isännälle että pojille, jos ottavat osaa kilpailuun...

»Kuvernööriin siitä vielä valitus pannaan, ja kummia vielä kuulevat herrat ja muut hulluttelijat», pauhasi hän. »Ja jos minä olisin tässä Virnemäessä emäntänä, niin jo minä näyttäisin, antaisinko juosta pihaani ympäri niinkuin rakkikoirain... Antaisi Jumala siksi päiväksi niin vetisen sateen, ettei ulkona siedettäisi... Ohoo sentään! Jumalattomuus kasvaa!»

Mikko lähti nolona miehenä kävelemään mokilleen, ja äsken raittiit ajatukset kävivät kovin alakuloisiksi.

Mutta hän kimposi pian entiselleen. Sillä kun hän saapui kotia, istui penkillä Hietalan Salkko; kun ovi ei ollut lukossa, oli tämä omin lupinsa tullut sisälle ja arvannut, ettei Mikko voinut olla kaukana.

»Pistäysin tuossa naapurissa», sanoi Mikko.

Hietalan Salkolla oli paljon kilpailu-uutisia.

»Oikea juhla siitä tulee. Romsi, metsäherra, pitää puheen, ja palkintotuomariksi on lisäksi valittu Jänesvaaran Artturi, juoksijain ajaja ja varsain kasvattaja, jonka tunnet...»

»Tunnen tietenkin», sanoi Mikko.

»Artturi on sitä varten valittu, että hänellä kun on tottunut silmä, niin osaa arvostella, kenellä on hyvä askel ja puhdas juoksu», jatkoi Salkko. »Ja palkinnot jaetaan heti, kuivat rahat käteen! Ja kuuluu opettaja Jatko tulevan kynämieheksi, joka merkitsee kirjaan, kuinka kauan kullakin menee aikaa...»

»Lieneekö niillä tarkka kellokaan?» kysyi Mikko.

»Herralan Aukustilla on oikea kilpa-ajokello, ja Aukusti ja vallesmanni tulevat kellonkatsojiksi...»

»No niihin miehiin tuota sitten uskaltanee luottaa», arveli Mikko ja alkoi nyt vuorostaan selittää Salkolle, että aamulla oli koejuoksua pidetty, ja mainitsi, kutka olivat olleet juoksemassa. Salkko ei ollut siitä mitään kuullut, mutta nyt hän innokkaana kysyi:

»No kuinka näyttivät juoksevan? Katkesiko taival hyvin nopeaan?»

»Minusta näytti, että olisi siinä vauhdissa riittänyt joku muukin», vastasi Mikko ja kertoi sitten kaikki näkemänsä ja tekemänsä havainnot.

»Saattaa tulla hyvinkin juoksija siitä Sipillan kylän Sääreläispojasta, vaan ei näytä olevan oikeata tarmoa jaloissa», arveli Mikko lopuksi.

»Kuuluu aikoneen Tiehaaran Tanelikin kilpailuun», kertoi Salkko. »Tässä eräänä iltana oli koettanut juosta, ja Romsi oli ollut kellonkatsojana, ja kehoittanut oli kilpailuun...»

»Kyllä niitä sitten kerääntyy kaikenlaisia räkänokkia», arveli Mikko.

Ja niin juttelivat Mikko, leskimies, ja Salkko, piintynyt vanhapoika. Mutta kun hämy eneni ja huoneessa alkoi olla melkein pimeä, niin ettei toinen toisensa kasvoja nähnyt, niin molemmin päättivät, että yrittävät. Vallesmanni oli sanonut, että hän on se mies, joka valvoo, ettei Salkon ja Mikon tarvitse ilman edestä juosta...

Ja vielä tuumasivat, että huomen-aamulla oikein varhain lähtevät juoksemaan yhdessä koko matkan, niin että tie olisi tuttu varsinaisen kilpailun aikana.

»Ja kuuluu sanoneen Romsi, että hyvä olisi, kun nyt paljon tulisi juoksijoita, että nähtäisiin, olisiko täällä Heinärannalla, jossa on monta mainiota juoksijaa ennen ollut, vielä niin nopeaa, josta sopisi ruveta toivomaan Kolehmaisen vertaista ja vielä parempaakin...»

»Miksei ole», sanoi Mikko.

»Jo minä sanoin, että on niitä täällä, kun vähän harjoittelevat.»

Mikko sytytti tulen lieteen ja keitti kahvit vieraalleen. Ja koska ei Salkolla ollut mihinkään kiirettä, yöpyi hän Mikon pirttiin. Aamulla varhain piti yhdessä lähteä koematkaa juoksemaan. Ja niin kumpainenkin nukkuivat Herran rauhaan.

IV

Vihdoin valkeni kilpailupäivän aamu.

Oli ollut lämmin ja usvainen yö, mutta aamu oli kirkas kuin kristalli. Elonleikkuu oli aloitettu, ja vainioilla näkyi jo kuhilaita. Ja satoista vuotta toivottiin.

Aamulla varhain oli jo väkeä tavallista enemmän liikkeellä, vaikka olikin poutainen arkipäivä. Erkintarhan ison kiven luona liehui laiskasti pitkän ulun latvassa hohtavan puhdas lakana, sillä värillisiä lippuja ei ollut. Samanlainen lippu näkyi Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laidasta Repovaaran päältä ja niinikään vielä Jannenmäestä, vanhan Jannen lähteen vierestä. Siihen valkokärkiset viittakepit joka sadan metrin päässä! Selvä oli tie.

Jo aamiaisen aikana ilmestyi Kekri-Kaisa kahvipannuineen ja vehnäisvasuineen Erkintarhaan. Metsän rintaan, sopivan kiven kylkeen, laittoi hän tulen ja hommasi kookkaan jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen. Ollen liikenero oli Kaisa edellyttänyt, että niin merkillisenä päivänä tulisi kahvikauppa kyllä kannattamaan. Ja niinpä, kun joutilasta väkeä alkoi paikalle karttua, kiehui Kaisalla jo ensimmäinen pannullinen, ja makea kahvinhaju levisi kanervaiseen vaaran laitaan. Tasapintaiselle kivelle oli Kaisa, tukkijoella tottunut verraton kahvinkeittäjä, kahvikupit somaan järjestykseen asettanut ja läjännyt houkuttelevaa pinon vehnäsiä keskelle.

Ja siihen Kaisan keittiön luo ensimmäiset tulijat kokoontuivat.

Kilpailujen oli määrä alkaa täsmälleen kello 12, mutta nyt kävi kello vasta kymmentä.

Ollin-Mikko näki ikkunastaan, mitä Erkintarhassa hommattiin, mutta hän istui vielä pirtissään. Hän oli Virnemäen Kaisalta ostanut kaksi kananmunaa, keittänyt ja syönyt ne, koska oli kuullut, että eri lailla juoksee mies, kun piimän sijasta syö pari munaa. Niin oli aikonut tehdä Hietalan Salkkokin.

Juoksijoita ei vielä näkynyt tuleviksi, mutta Mikko tunsi Herralan Aukustin ja Jänesvaaraa Artturin, palkintotuomareita molemmat, jotka kävellen Varpumäestä päin Talvitiehen tarkastelivat viittakeppejä ja mitä lienevät muutakin hommanneet. Ja Erkintarhaan päin olivat tulossa.

— Siinä tulevat jo nuo... kyllä kai ovat pian herratkin täällä, — arveli Mikko.

Ja yhä enemmän näkyi väkeä tulevan. Pikkupoikia oli jo karttunut melkoinen lauma, ja he juosta vilistivät siitä Mikon pirtin ohi Talvitiehen päin ja sieltä takaisin, kilpasilla ollen.

Oli saapunut opettaja Jatkokin ja noussut kiven päälle. Ja mitä papereita lienee siinä selaillut.

Aika kului, ja Mikon jännitys kasvoi.

Kun hän hetken päästä silmäsi Erkintarhaan päin, näki hän, että sinne jo oli ilmestynyt juoksijoitakin. Hän tunsi Mäenpään pojan, joka oli juoksupuvussa, samoin kuin Rantalan Alkottikin. Sipillan kylän Sääreläispojalla ei ollut juoksupukua, vaan näytti olevan alushoususillaan ja nenäliina lakkina...

Varpumäen Frans Penjami oli niinikään saapumassa paikalle, ja hänkin oli alushoususillaan ja naisen paulakengät jalassa...

Mikko oli paraikaa köyttämässä paulakenkiä jalkaansa, kun kuului kärryjen päryä ja joku huusi:

»Jo herrat tulevat!»

Mikko silmäsi ulos ja näki herrain ajavan myllytietä pitkin Erkintarhaa kohti. Etuistuimella istuivat vallesmanni ja Romsi ja takaistuimella eläinlääkäri Ropsu. Ja kun likemmäksi tulivat, tunsi Mikko, että heidän perässään kävelevä mies oli Hietalan Salkko...

Hänelle tuli kiire, ja pian oli hän juoksukunnossa.

Herrain perässä tuli väkeä kuin soipaa sotaa. Oli vanhaa, oli nuorta.

Ja hauskaa näytti kaikilla olevan.

Ison kiven päälle vietiin pöytä ja tuoli, ja kun alkuvalmistukset oli tehty, huusi vallesmanni, että nyt ensiksi, ennenkun aletaan juoksijain nimiä ottaa »ylös», pitää metsäherra Romsi lyhyen avauspuheen.

Kokoonnuttiin kiven ympärille, ja Kaisan kahvipannu jäi hetkeksi unhoon. Kiven päällä seisoi metsäherra Romsi ja alkoi puhua...

Hän puhui ensin, kuinka terveellistä kaikki urheilu on, kuinka se lisää hyvinvointia ja ruumiin vaurautta. Ja sitten selitti hän, mistä asti alkaen nämä juoksukilpailut ovat lähtösin:

»Se oli Greekan maalla yks noori mies, kun juoksi Marathonin juoksun...»

Ja sitten hän selitti, mistä maratonikilpailut ovat alkunsa saaneet.

Ja kun Romsi oli puheensa lopettanut, alkoi kilpailijain »sisäänkirjoitus», josta ei kenenkään tarvinnut mitään maksaa. Opettaja Jatko kirjoitteli omiin papereihinsa, mutta mustakantiseen kirjaan merkitsi vallesmanni kaikkien osanottajain nimet. Ja seuraavat henkilöt ilmoittausivat kilpailuun:

Arvi Mäenpää, Alkotti Rantala, Ollin-Mikko, Hietalan Salkko, Sipillan kylän Sääreläispoika, Varpumäen Frans Penjami ja Nestori Vaski.

»Eikö ole ketään muita, jotka uskaltavat yrittää?» kysyi vallesmanni.

Oli pitkän aikaa aivan hiljaista.

»Totta kai nyt vielä on muitakin», sanoi vallesmanni.

Mutta ei yhtään tullut lisää.

»Vähinäpä ovat juoksijat Heinärannalla», arveli hän ja aikoi jo panna kirjansa kiinni, kun samalla kuului huutoja:

»Savukylän poikia tulee tuolla iso lauma!»

Ja todella. Siellä tuli maantieltä päin kymmenkunta nuorta miestä, joilla kaikilla oli polvihousut sekä urheilulakit ja -kengät.

»Sieltähän ne vasta juoksijat tulevatkin!» ihastuivat palkintotuomarit, mutta äsken ilmoittautuneet menivät vähän noloiksi, sillä Savukylän poikain joukossa tunnettiin Mäkiniemen Vihtori, joka oli monta palkintoa ennen juossut...

Ja kymmenkunta Savukylän poikaa ilmoittautui kilpailuun.

»No, nyt tämä alkaa joltakin näyttää», sanoi vallesmanni hyvillään.

Mutta kun kaikki oli merkitty kirjaan ja vallesmanni joutui lähelle Salkkoa ja Mikkoa, jotka olivat siirtyneet syrjään nuoremmista miehistä, virkkoi hän heille rohkaisevasti:

»No nyt, Salkko ja Mikko, näyttäkää, että vielä olette samoja miehiä, jotka rosvo Mattsonin otitte juoksulla niskasta kiinni...»

Hyvilleen tulivat vallesmannin puheesta Salkko ja Mikko.

»Ja näyttäkää, ettei mene ensi palkinto savukyläläisille!»

Yhä karttui väkeä. Jo oli Ojalainenkin tullut ja kaikki Ojalaisen lapset. Ei ollut siis kiivas emäntä jaksanut pitää kousissa väkeään, vaikka oli isosti uhannut.

Maallinen ilo oli rovastinnankin saanut liikkeelle. Ja kovin mielellään olisi lähtenyt rovastikin, mutta »kristittyjen vuoksi» ei tahtonut. Ja kaikki muutkin rouvat olivat joukossa.

Kekri-Kaisan kahvikauppa kävi hyvin. Rouvatkin hakivat kiviä tai mättäitä istuimiksiin ja joivat Kaisan väkevää, kirkkaan ruskeata kahvia.

Ja hauskaa oli. Naurua ja iloista puhelua kuului, pikkupoikien melua ja kiljumista. Lämpimästi paistoi päivä vaaran laitaan, ja hyvältä tuoksui Kaisan kahvi, jonka lemu sekaantui kuivien risujen kutkuttavaan savunhajuun.

Touhussa olivat palkintotuomarit ja kokoontuivat kiven päälle yhteen rykelmään. Ja vallesmanni, joka oli puheenjohtaja, selitti kuuluvalla äänellä, mistä oli juostava ja että pitkin linjaa oli lyöty »taakakepit» jokaisen sadan metrin päähän.