Part 1

HEINÄRANNAN ISO-MUSTA

Kyläkuvaus

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 911.

I

Heinärannalla ja Sipillan kylässä oli elonleikkuu jo loppunut, mutta Savukylässä parhaillaan leikattiin.

Satanut oli lauantaina jo, sunnuntaina satoi pitkin päivää eikä näyttänyt ilma kuivavan vielä iltapäivälläkään.

Ison-Herralan Jooseppia alkoi harmittaa. Kuhilaita oli vielä pellolla ja heinääkin oli tekemättä.

Koko sunnuntaipäivän oli hän kävellyt syvissä mietteissään, kävellyt kujalla, vainiolla ja katsellut ikkunasta harmaata, vettätippuvaa taivasta. Vanhat miehet olivatkin jo keväällä ennustaneet sateista syyskesää ja saattoipa niin käydäkin... Siltä alkoi näyttää. Hän käveli kahakäteen pitkin pirtin lattiaa, kynsäisi korvallistaan, katseli naapuriin päinkin ja taas taivaalle...

Lopulta hän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä pirtin lattiaa ja alkoi vakavasti miettiä ja muistella.

Takavuonna oli tässäkin kylässä pidetty kokous, jossa eräs agronoomi kehoitti perustamaan puintiosuuskunnan. Silloin siitä ei kukaan välittänyt, eikä puhuja saanut ketään innostumaan. Nukkuivatkin muutamat kesken puhetta.

Mutta sitten jälkeenpäin oli ollut joskus puhetta, varsinkin jääneenä vuonna. Naapuripitäjässä, joka aina ennenkin oli kulkenut etupäässä, oli puimaosuuskunta perustettu. Kuluneena syksynä oli kone ensi kertaa kylää kiertänyt ja ylen hyvää, ylen joutuisaa jälkeä oli tehnyt. Muutamassa tunnissa olivat lyhteet olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä! Ei kulunut paljon puita eikä rahaa! Se on toista kuin ruveta koko syksyksi puita polttamaan, passaamaan riihimiehiä ja heille elon elämänsä menettämään!

Ja Jooseppi muisti, että kun hän kaupungista palatessa poikkesi katsomaan, jotta minkälaista jälkeä ja kuinka nopeaan höyrykone teki, niin nauruun oli suu mennyt. Ja olikin naapuripitäjän mies lyönyt Jooseppia olalle ja sanonut:

»Semmoinen mies kuin tekin olette, Herrala, niin vaikka yksin tämmöisen koneen ostatte... ennenkuin rupeatte viikkokausiksi riihiä lämmittämään ja ruokkimaan sosialisteja... Heinärannalla, Sipillan- ja Savukylissähän on varakkaita miehiä», oli vielä lisännyt... »Ja kyllä osuuskunta pian kasvaa, kun näkevät.»

Jooseppi oli nyt tänä syksynä ruvennut asiaa miettimään, ja näinä päivinä juuri, kun näytti syksy näin sateiselta.

Naapuripitäjässä oli kyllä otettu osuuskuntaan kaikki pientilallisetkin, lukuunottamatta olivatko köyhiä tai varakkaita. Mutta Herrala oli eri mielipidettä.

Nyt tänä iltana oli häneen mennyt semmoinen vauhti, että nyt pitäisi hommata. Pitäisi näyttää kaikille heinärantalaisille, että Iso-Herrala oli sittenkin Iso-Herrala...

Sillä Jooseppi ei oikein sopinut naapuriensa kanssa. He olivat velkaisia, eivätkä heidän viljelyksensä olleet läheskään niin suuret kuin Herralan. Mutta siinä idarsivat ja elivät vuodesta vuoteen, samaa päivää kuin Herralakin... ja nauroivat salaa, kun Herralan väkeä vastusti ja kesätyöt olivat riipuksissa.

»Helvetti sentään!» ärähti Jooseppi itsekseen.

»Minä näytän!» sanoi hän sitten ja nousi ylös.

Taivas oli paksussa pilvessä, tuuli kääntynyt suoraan itään.

»Ei siitä poutaa tule huomennakaan», arveli hän ja päätti panna päätöksensä toimeen.

Juuri kun hän lähtövalmiina pääsi pihalle, tuli naapurinmies, Mattila, kujasta sisälle.

»Näkyikö siellä meidän renkejämme?» kysäisi hän, naapuriin katsomatta.

»Eipä näkynyt!»

Naapuri näki, että kylään oli Jooseppi nyt lähdössä. Hän näki siitä, että kovin oli vauhdissa, silmät tunteettoman kylminä ja pää ylpeästi pystyssä.

»Ja aina vaan sataa», sanoi Mattila jotakin sanoakseen, että puheen alkuun päästäisiin.

Mutta naapurin puheisiin ei Jooseppi mitään vastannut, mennä toljotti vain synkkänä talliin päin eikä vastannut sittenkään, kun Mattila kysyi, oliko kylään lähtö hommana.

Mattila hymähti, tunsi ja tiesi, minkä vuoksi Jooseppia sapetti. Ja silloin se oli aina kuin kaikille vihassa, viattomillekin.

»Eipä taida taivas selvetä sinun vihoistasi», arveli hän ja läksi hakemaan muualta puhekumppania.

Mutta Jooseppi meni talliin ja valjasti uljaan ruunansa kiesien eteen.

»Missä aiot käydä?» kysäisi emäntä.

»Käynpähän kylässä...»

Eikä hän emännälleenkään muuta vastausta antanut.

Päästyään tielle tuli hän vähän paremmalle tuulelle.

Hajallaanpa ne näkyivät olevan vielä muidenkin viljat jos hänenkin, ainakin Mattilan ja muidenkin lähempien naapurien. Mutta Torikka oli elonsa korjannut... samoin myös Lampola... Ja kun hän vielä oli ajanut palasen matkaa raittia pitkin, näki hän, että Ylipään Vilhemi jo oli ehtinyt ahtaa riihenkin... Lempo soikoon! nousihan riihestä savu...

»Tuoko se nyt aikoo kaikkien edelle ajaa», murahti Jooseppi.

Siinä oli itsekin riihensä edustalla Ylipään Vilhemi. Syli täynnä koivuhalkoja oli menossa riiheen.

Jooseppi käänti päänsä metsään päin ja oli olevinaan niinkuin ei olisi havainnutkaan, että Ylipäässä jo riihi lämpiää... Mutta Vilhemikin tunsi miehen ja arvasi, minkävuoksi Jooseppi metsään katsoi... »Hoi, hoi!» huusi hän. »Mihinkäs nyt ollaan menossa?» Mutta Jooseppi ei kääntänyt päätään, nykäisi ohjia ja lähti juosten ajamaan.

— On se kerran ylpeä mies, — naurahti Vilhemi. Mutta itsekseen noituen ajoi Jooseppi eteenpäin ja mietti mielessä, miten oli Ylipäässä jo ehditty niin pitkälle, että riihi jo oli lämpenemässä, kun muissa taloissa vielä oli vilja vainiolla, taisi olla jollakulla leikkuukin keskissä.

— Vaan vielä sinä kummat tänä syksynä näet, — mietti hän sitten, Vilhelmiä muistaen. — Näet lempo soi, että pian on meilläkin lyhteet olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä...

Ja hän tempasi ohjista ja antoi hölkätä Sipillan kylää kohden.

Ison-Herralan Jooseppi oli ylpeä mies ja varakkain isäntä Heinärannalla. Vaikkei hän itse ollut mikään edistyksen mies millään alalla ja vaikkei itse ollut tavaraansa kerännyt, käyttäytyi hän aina kuin kaikkitietävänä, ja kun joutui väittelyssä alakynteen, niin silloin aina turvausi siihen, että olipa talo... olipa rahaa... Ilmiriitaan ei hän kuitenkaan kyläläisten kanssa ruvennut, mutta kaikkia köyhempiä katsoi hän yli olkansa ja nähtävästi uskotteli olevansa muutenkin etevämpi muita kylän ihmisiä.

Sen vuoksi ei hänellä kotikylässä ollutkaan kyläpaikkaa, vaan aina kun kylänhalu tuli, meni hän emäntineen Sipillan kylään, jossa oli monta varakasta taloa, tai Savukylään, jossa oli velimies isäntänä.

Häntä ei mikään harmittanut enempää kuin se, että kotikylän isännät usein ehtivät työnsä saada tehdyksi yhtä nopeaan, usein nopeampaankin kuin hän, vaikka vähällä väellä työnsä tekivät.

Enimmin häntä harmitti Ylipään Vilhemi. Mies oli vasta kymmenen vuotta asunut talossa, jonka huonossa kunnossa osti pakkohuutokaupasta. Mutta tarmokas ja toimellinen oli. Pian alkoi vainio versoa, niityt kasvaa, ja karjaa lisäsi joka vuosi...

Kuluneena talvena oli jo Ylipään maitotili meijerissä ollut suurempi kuin muiden talojen, lukuunottamatta Herralaa.

— Jos se vuosi vuodelta noin lisääntyy ja jos tuo takakorpi, jossa Vilhemillä on suuri uutisviljelys, rupeaa heinää työntämään niinkuin sanovat sen työntävän, niin muutaman vuoden kuluttua...

Jooseppi ei uskaltanut ajatella loppuun, miten muutaman vuoden kuluttua kävisi...

Mutta siinä oli toinenkin pähkinä, joka oli Joosepille kova purra. Oli alkanut liikkua huhuja, ettei taidakaan Herrala yksin Heinärannan rikas olla... taitaakin olla Ylipäässäkin puumerkit kotona ja rahaa pankissa. Niin oli kuulunut.

Ja nyt viime kesänä oli Jooseppi saanut siitä kuulla. Oli Mattila, lähin naapuri, tullut Joosepin puheille ja pyytänyt lainaksi viittäkymmentä markkaa, velkakirjaa vastaan, syksyyn asti. Mutta ei ollut Jooseppi antanut ja Mattilalla oli kova tarve, sillä niittokoneen hinnasta puuttui vielä viisikymmentä markkaa. Hätä oli miehellä kädessä ja tiesi, että muilla naapureilla, jotka olisivat tahtoneet lainata, ei ollut liikoja rahoja.

Silloin muistui mieleen Ylipään Vilhemi, josta huhuja oli kulkemassa. Meni Vilhemin luo, ajoi asiansa ja velkakirjaa vakuudeksi tarjosi.

Ei ottanut Vilhemi velkakirjaa, ei takauksia vaatinut, ja kun Mattila viittäkymmentä tahtoi, niin täyden sadan oli antanut.

Sitä kehui Mattila ympäri kylää ja oli vielä lisännyt että:

»Sillä miehellä näkyi olevan rahaa paksu pinkka kuin virsikirja...»

Sai sen kuulla Jooseppikin ja häntä harmitti siitä pitäen sekä Mattila että Ylipään Vilhemi.

Sitä hän muisteli ajaessaan eikä hän saattanut unhoittaa, mitä Mattila oli Vilhemin rahaläjästä sanonut.

— Vaan mitähän se sanoo, kun kuulee, että jo ovat ostaneet viidentuhannen markan puimakoneen eikä otetakaan kaikkia räkänokkia osuuskuntaan... Jaa, jaa...

Sipillan kylän rikkaat Nettala, Suksila ja Naattala olivat kelpo isäntiä ja edistyksen miehiä. Heistä olivat Suksila ja Naattala laestadiolaisia heränneitä, mutta Nettala oli vanhan ajan uskossa. Hän rakasti silloin tällöin ottaa viinaryypynkin ja piti aina, nytkin vielä, vaikka viina oli niin paljon kallistunut, tilkkasen takanaan kipeän päivän varalta.

Jooseppi ajoi ensiksi Naattalan puheille, jonka tiesi olevan Sipillan kylän rikkaimman.

Osuikin Naattalan isäntä olemaan kotona ja meni jo pihalle tervehtimään Jooseppia.

»Mitä Heinärannalle kuuluu?» tiedusteli hän.

»No eipä muuta kuin sadetta... sitä taitaa olla täälläkin...»

Siitä alkoivat keskustella, miten on käynyt heinänteko, kuinka niitä karttunut, oliko tullut huonompi heinävuosi kuin jääneenä kesänä, joko oli heinänteko loppunut?

»Heinänteko tuo on nyt hyvin lähellä loppuaan, mutta viljat tässä taitavat mädätä käsiin», selitteli Naattala.

»Sepä se on», sanoi Jooseppi siihen ja kävi asiaan heti ja sen vuoksi lisäsi:

»Taitavat riihien kiukaat kuumeta tänä syksynä...»

»Kuka tiennee! Mistäpä niitä ottaa riihimiehiäkään enää tänä maailman aikana... Palkka pitäisi olla korkea, ruoka kuin herroilla... Ei niitä jaksa passata mikään», päivitteli Naattala.

»Sama se on Heinärannallakin ja samaa kuuluu kaikkialta... ja sen vuoksi tässä täytyy turvautua muihin keinoihin. Ja sitä varten olen nyt lähtenyt liikkeelle...»

Naattala arvasi heti, mitä Jooseppi tarkoitti, että höyrypuimakonetta tarkoitti. Oli itsekin sitä miettinyt, mutta kun kovin kalliiksi koneen tiesi, ei ollut uskaltanut muille ruveta esittelemään. Oli Naattalakin kuluneena syksynä käynyt naapuripitäjässä katsomassa, minkälaista jälkeä höyrykone teki, ja kovin oli mieltynyt.

Ja alkoivat nyt yhdessä siitä tuumata ja Jooseppi sanoi, että sen pitää tapahtua nyt heti... että rahaa sitä kyllä on...

Läksivät yhdessä siten keskustellen Suksilan puheille.

Kotonaan oli Suksilakin, päivällislepoa nauttimassa, kun vieraat tulivat. Mutta äkkiä hän selvisi unestaan, ja vaikka oli lihava ja paksu mies, pian oli pönkilläänkin.

Olkoon tässä mainittu, että näin kesäaikana ei Suksila eikä Naattala hankkineet muistaa, että olivat laestadiolaisia heränneitä. Yhteisiä seuroja ei tullut pidetyksi, kun ei ollut vakinaista saarnamiestä, eikä tullut yksin minkäänlaista Jumalan palvelusta pidetyksi. Muutenkin tahtoi usko kesän aikana vähetä, ja usein lähti kirouskin huulilta, että napsahti.

Ja niin kävi nytkin, ettei muistanut Suksila tervehtää Naattalaakaan kättä olalle laskemalla, vaan pisti kouran kouraan samoin kuin Joosepillekin. Eikä sanaakaan mainittu Jumalasta.

Mutta höyryryskiin, puimakoneeseen kääntyi keskustelu heti, ja kun kukin laillaan oli sitä kehunut ja omat kokemansa ja näkemänsä jutellut, sanoi Jooseppi omasta ja muiden puolesta:

»Meitä on jo tässä kolme miestä, jotka vastaamme huutomme... Ei muuta, miehet, kuin tuumasta toimeen...»

Ja alkoivat nyt miettiä, keitä otettaisiin osuuskuntaan.

»Nettala kyllä meidän kylästä rupeaa», sanoi Suksila.

»No, Nettala on varakas mies, hänet otamme», sanoi Jooseppi siihen.

Läksivät siitä miehissä Nettalaan.

Nettala innostui heti asiaan ja sanoi hänkin jo kauan miettineensä puimakoneosuuskunnan perustamista. Ja kun hänellä sattui olemaan viinaa takanaan, niin tarjosi ensin Joosepille, jonka tiesi silloin tällöin pienen naukun ottavan. Mutta kun oli Joosepille tarjonnut, niin ehdotteli Naattalalle ja Suksilallekin. Naattala ei sanonut huolivansa, mutta Suksila otti ja puhui puolustuksekseen:

»Sisusvika on vaivannut koko kesän... ähäh...»

Ryypyt otettua sanoi Jooseppi:

»Asia on nyt tähän asti selvä. Tästä kylästä tulette te kolme nyt osuuskuntaan, mutta mitä meidän kylään, Heinärantaan, tulee, niin enpä minä sieltä muita huoli kuin itseni...»

Toiset kuuntelivat kummissaan.

»Jos otettaisiin Ylipään Vilhemi kuitenkin... Hän on velaton mies ja rahaa pankissakin», arveli Naattala.

»Mitä vielä! Emme ota! Joutaa kalkuttamaan riihessään niinkuin tähän astikin. Meitä tulee jo neljä, Savukylästä liittyvät kaikki varakkaimmat, joten tulee yhteen toistakymmentä taloa, ja se se riittääkin...» sanoi taas Jooseppi.

Syntyi vähäinen tinka, joka kuitenkin sovittiin siten, että Heinärannaltakin otetaan jäseniä, jos tahtovat tulla. Asia oli siis päätetty. Ja semmoinen into ja vauhti meni jokaiseen, että sitä innostusta oli mahdoton käsittää.

Nyt heti! Juuri paikalla! Nyt oli eri aika maailmassa kuin vaarivainajan aikana! Ei muuta kun mies rahain kanssa Helsinkiin. Siellä on koneita ja konekauppiaita. Ja kun puhtaalla rahalla ostetaan, niin saapi valita ja tinkiä... »Viikon päästä on kone täällä!» huusi Jooseppi. »Ei muuta kuin junassa asemalle...»

»Jaas... Ja sieltä sitten miehissä noutamaan...»

»Kuuluu pitävän olla kahdeksan hevosta vetämässä, niin on raskas rumilus...»

»Vaikka kymmenen hevosta... Kyllä hevosia on!» huusi taas Jooseppikin. »Me näytämme kaikille, että raha se on, joka konteeraa...»

»Niin vain...»

Ja kaikin innostuivat niin että seisomaan nousivat ja päättivät jo tänä iltana käydä rahat pankista noutamassa. Raha-asia jätettiin Herralan Joosepin toimeksi ja Nettala otti huolekseen lähteä Savukylään asiasta ilmoittamaan.

Nyt ei siis enää muuta puuttunut kuin miestä, joka lähtisi koneen ostamaan, rahat matkassaan. Isännillä ei ollut aikaa, mutta jos saisi jonkun uskotun, jolle tuhannet uskaltaisi antaa ja joka osaisi tinkiä kaupassa ja muutenkin menetellä viisaasti.

Silloin muistivat he Horsluntin, joka oli uskottu mies ja omalla laillaan herännyt. Horsluntilla oli kokemusta kaikilla aloilla ja lakimies oli verraton. Ja joutilas mies lähtemään.

Horsluntin puheille päätettiin lähettää Suksila, joka toimen otti tehdäkseen.

Ja myöhäiseen iltaan he tuumailivat kaikki asiat selviksi.

Iltapimeällä palasi Herralan Jooseppi Sipillan kylästä. Hän poikkesi kauppiaaseen, jolla oli telefooni, ja päätti telefoneerata naapuripitäjääseen, kuinka äkkiä täällä oli päätös tehty...

Kauppias sattui olemaan pihalla, ja jotakin Joosepille sanoakseen ja ollakseen kohtelias virkkoi hän:

»No Heinärannalla ja teillä ainakin ollaan jo varmaan riihen puinnissa, arvaan ma...»

»Ei olla eikä kalkutetakaan enää riihen parsia... Tulee semmoinen Musta, joka pienentää...»

»No elä nyt... Puimakoneenko...?»

»Niinpäin on...»

Jooseppi kertoi, mitä oli tapahtunut.

»No kerrankin kuulee, että ovat miehiset miehet liikkeellä ja asiaa päättämässä», kiitteli kauppias.

»Ilman minun hommaani olisi se taas jäänyt», sanoi Jooseppi.

»Minä arvaan... minä arvaan... Semmoisia kuhnuja kuin Naattala, Suksila ja Nettala... ja sitten savukyläläiset ... ei mitään siitä hommasta heillä olisi tullut...»

Jooseppi kävi yhä paremmalle tuulelle. Hän se oli kuitenkin vielä napa täällä niin yhdessä kuin toisessakin asiassa.

Kauppiaan piha oli väkeä täynnä, ja siinä kuultiin, mitä hommailtiin.

»Pääsee tästä nyt riihimiehiä passaamasta», kuulivat Joosepin kauppiaalle sanovan.

Ja Jooseppi meni ja telefoneerasi naapuripitäjän rikkaalle...

Rikas oli itse telefoonissa ja huusi Joosepille:

»Siellä on monta firmaa... käskekää Horsluntin käydä kuulloilla Hankkijassa... Sidorowissa... ja niin edespäin... Puhtaalla rahallako... no sitä karskimpia olkaa... Hyvää onnea vain... viikon päästä siellä teidän vainiolla Iso-Musta kiljaisee...»

»Ha, ha, ha», nauroi Jooseppi.

»Mitä se puhuu?» tiedusteli kauppias.

»Että viikon päästä Iso-Musta jo kiljaisee...»

Kun Jooseppi ajoi Ylipään sivu, rapsaisi hän ruunaa ruoskalla ja mietti, että saa sinulla nyt riihi lämmetä, vaan et ehdi sittenkään... Ennen tässä ovat minun eloni aitassa.

Naapurinsa Mattilan tapasi hän tienhaarassa, kun kotiaan kääntyi, mutta ei vastannut, kun Mattila kysyi, missä hän oli käynyt.

II

Maanantaina oli jo kaikkialla tietona, että Heinärannan Iso-Herrala, Sipillan kylän rikkaat ja Savukylän varakkaat olivat perustaneet puimakoneosuuskunnan.

Semmoinen uutinen oli hämmästyttävä, niin äkkiä ja tietämättä se oli tullut. Näinä vuosina oli ehditty unhoittaa, mitä Pellervon neuvoja oli takavuosina puhunut.

Ja nyt näin yhtäkkiä!

Ja kaikille heinärantalaisille selvisi nyt, mitä varten Ison-Herralan Jooseppi oli sunnuntai-iltana Sipillan kylään mennyt ja palatessa laukkaa iltamyöhällä kylän raittia takaisin ajanut.

Monenlaisia alkoi huhuja kuulua pitkin kylää.

Riihtä puimassa oli Ylipään Vilhemi, kun Säkkijärven Olli Savukylästä pistäysi sivumennessään riiheen ja ensiksi sanoi: »Joko täällä riihtä puidaan? Etkö sinä osuuskuntaan rupea?»

»Mihin osuuskuntaan?»

Ei ollut Vilhemi kuullut vielä asiasta mitään.

Mutta nyt tässä kuuli Säkkijärven Ollilta, joka oli menossa Sipillan kylään nimeään kirjoittamaan. Toisten savukyläläisten sanoi jo menneen aikaisemmin, aamuvarhaisella.

Ylipään Vilhemi kuunteli ihmeissään Ollin puheita ja sanoi sitten:

»Ei kai siihen osuuskuntaan huolitakaan vähävaraisia, koska ei ole mitään asiasta puhuttu.»

»Vasta eilen illalla on päätettykin! Kaikki on valmiina! Rahatkin. Horslunti lähtee tänään Helsinkiin. Jo siitä päästään tästä riihen puinnista... perhana vieköön... Tämmöisenkin talon lyhteet pienentää muutamassa tunnissa...»

»Kaiketi tässä täytyy vielä tätä vanhaa keinoa käyttää, koska ei huolita osuuskuntaan», arveli Vilhemi, ja sillä tiedolla sai Olli lähteä.

Ollin mentyä oli Ylipään riihessä hetki hiljaista. Riihimiehet, joina paitsi isäntää ja piikaa olivat Ullan-Eino ja Varpumäen Manta, kuulivat mistä oli puhe. Vihdoin sanoi Ullan-Eino: »Vai jo laittavat tuliryskin tännekin...» Ja hetken päästä sanoi Manta: »No ei siinä sitten Herralassakaan enää riihimiestä tarvita, kun tuliryskissä...»

»Jaa», jatkoi Eino. »Siinä tulevat jyvät suoraan sakkiin... on sanottu...»

Ei tarvinnut olla viisas mies arvatakseen mitä sekä Manta että Eino arvelivat mielessään. Molemmin olivat luottaneet siihen, että kun koko syksyn taas saavat puida riihiä ja kaksi koppaa riiheltä palkkana maksetaan ja siihen hyvät ruuat ja kolme kertaa kahvia joka päivä, niin karttuu jyviä monta säkkiä... Eino varsinkin oli kesänkin laiskotellut siinä toivossa, että kyllä riihityössä ehtii talvileivän ansaita.

Ja kun äänettömänä olivat molemmin, arvasi Ylipään Vilhemi hyvin, mitä Eino mietiskeli.

»Kumma mies», sanoi pitkän ajan perästä Manta. »Ei mainitse minulle mitään, että tuliryski tulee... ja emäntä jo Juhannuksen aikana on pyytänyt minua riihimieheksi niinkuin ennenkin...»

»Puhui se minullekin», sanoi Einokin, joka nyt oikein alkoi huolestua, kuinka tässä talvileivän saanti käykään.

»Kun kolmattakymmentä riihtä Herralassakin on aina ollut... ja nyt kuuluu olevan vielä enemmän kylvöä...» mutisi Manta.

»Joo... ja kun kaksi koppaa saapi riiheltä, niin...» sanoi Eino.

Muihin taloihin ei heitä ollut pyydettykään. Kullakin oli riihimiehiä kylliksi. Ylipäässä oli niinikään riihimiehiä omasta takaa, kun toinen piika joutuu kesäkartanolta ja oma poika palaa kaupungista. Olivat Manta ja Eino vain tämän kerran Ylipäässä. Ja Eino mietti, että jos isäntä, Vilhemi, ei itse rupea riihiä puimaan, niin kyllä hänestä saa riihimiehen.

Mutta omissa ajatuksissaan näkyi isäntä olevan. Häntä harmitti, ettei hänelle ollut mitään hankkeesta puhuttu, ja hyvin hän arvasi, mistä kaikki johtui. Herrala siinä oli ollut kieltään pieksämässä.

Kummaa oli hänen mielestään, että niin pian olivat päätöksen tehneet siksikin kalliin koneen ostoon, kun piti monta vuotta aikoinaan miettiä ennenkun Herralakaan ymmärsi niittokoneen ostaa.

Senvuoksi se olikin Jooseppi Sipillan kylästä palatessaan niin touhussa ollut... laukkaa oli ajanut ja väliin kiljaissutkin.

— Tehkööt nyt isot rikkaat mitä tahtovat, — arveli hän. — Täytyy tässä riihittämällä koettaa elonsa korjata.

Kun olivat alkaneet jo riihoa koneessa puhdistaa ja kauniita, kellertävän valkoisia ohrajyviä rupesi pohtimeen varisemaan, sanoi Ullan-Eino:

»Olisi nyt kelvannut tänä vuonna riihimiehenä olla... kun noin kauniita jyviä tulee...»

»Väärin Herrala siinä teki, kun juhannuksen aikana jo minut riihimiehekseen pyysi ja nyt ei tarvitsekaan», sanoi Manta.

»No niin minutkin pyysi», sanoi siihen Eino. »Kylläpä taitaa riihenpuinti tästä puolin näistä kylistä loppua... samoin kuin on loppunut naapuripitäjässäkin», sanoi Vilhemi, tahallaan lisäten Mantan ja Einon huolia.

Sitten työskentelivät, eikä sanaakaan puhuttu siitä asiasta. Mutta kun alkoivat riihtä ahtaa ja Eino, tottuneena riihenahtajana, nousi orsille, virkkoi hän Mantalle, joka lyhteitä orsille anteli:

»Särkyisiköön välillä se perkele... eli jos ei olisikaan semmoisia 'Mustia' enää myytävinä...»

»Niin... eli joku muu onnettomuus sattuisi, ettei ehtisi täksi syksyksi», toivoi Manta puolestaan.

Vilhemiä nauratti, oli oikein Herran kädestä tämä muistutus Ullan-Einollekin, joka laiskana aina vain tahtoi makailla. Millä eläneekin talven, kun talvileipä jääpi saamatta?

Taitaa olla parasta työnteko!

Kun riihimiehet olivat kylpeneet, syöneet päivällisen ja vielä päivällisen jälkeen kahvit saaneet, oikaisi Ullan-Eino sylinsä, haukotteli ja sanoi:

»Jaa... siinä oli ensimmäinen riihi tänä syksynä...»

Ja odotteli, eikö Vilhemi rupeisi tahtomaan vakituiseksi riihimieheksi. Mutta ei puhunut isäntä mitään.

»Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen riihi», sanoi Manta Einolle.

Siihen ei Eino vastannut mitään. Ja siihen jäivät pirtin penkille istumaan ja tupakoimaan, kun isäntä läksi jyviä aittaan viemään.

Aitasta tultua meni hän riihelle, lisäsi puita uuniin ja päätti lähteä kylälle.

Olisipa hauskaa kuulla, mitä nyt muut arvelevat. Olivatko muut tämän kylän isännät ruvenneet osuuskuntaan? Oliko heille ilmoitettu? Hänkö yksin olisi jätetty pois!

Juuri riiheltä saapuessaan tielle näki hän Mattilan kävelevän vastaansa, suu vähän hymyssä.

»Mitäs kuuluu?» kysyi Vilhemi, hänkin vetäen suutansa nauruun.

»No kummia kuuluu... Jooseppi heiluu kuin kuuman pellin päällä...»

»Etkö sinäkään kuulu osuuskuntaan?»

»Vielä mitä! Eihän siihen toki meikäläisiä oteta... Entäs sinä?»

»Minäkö? Kun ajoi laukkaa talonkin sivu...»

»No eikö sitten tästä kylästä muita kuulu kuin Herrala?»

»On siihen kuulemma Ojalainen päässyt ja lie Yrjänäinenkin otettu... muita ei», tiesi Mattila.

Ja vielä kertoi hän, että Jooseppi oli heidän riihimiehilleen tänä aamuna kehunut, että ensi viikolla kirkuu Iso-Musta heidän riihensä edessä.

Miehet juttelivat asiasta sinne tänne ja tulivat lopulta siihen päätökseen, että hyvä oli, ettei tarvinnutkaan ruveta koko osuuskuntaan. Ei siinä tule vilja vaivatta höyrykoneellakaan. Jyvät ovat jälestäpäin kuivattavat, eikä niitä sittenkään saa niin kuiviksi, etteivät myllärit napise.

»Varsinkin sateisina syksyinä vastustaa kovasti», kertoi Mattila. »Ja vaikka kuinka kiirettä nyt pitäisivät, niin eivät ehdi... ennen on riihimiehillä kuivattuna...»

»No joko Horslunti on mennyt?»

»Jo toki, ja heti kun saapi asian selväksi, on määrä sähköttää...»

»No onpa... onpa... jopa... jopa...»

Mattila aikoi pappilaan, mutta Ylipään Vilhemi läksi kävelemään Repo-ojan varteen Ollin-Mikon, maankuulun myllärin puheille.

Ollin-Mikko oli laittamassa myllyänsä kuntoon syysjauhatusta varten. Myllyn ovi oli auki, ja tampulan päällitse myllersi vesi valkoisena vaahtona pauhaten ja tohisten, ettei ääntänsä kuullut. Siihen olivat Mikon myllyn eteen kokoontuneet kaikki Repo-ojan varrella asuvat mökkiläiset juttelemaan »päivän kysymyksestä».

Vilhemi kävi joukkoon. Hän kuuli Mikon puhuvan:

»Ja sen minä sanon, että höyryryskissä käyneet jyvät eivät kuiva helvetissäkään, vaikka lämmittäisi riihtä että seinät tulipunaisina olisivat... Eikä saa Herralakaan tässä myllyssä pivollista kelvollisia jauhoja niistä jyvistä, sen takaan... Enkä ota minä ryskivierasten jyviä jauhatettavakseni, vaikka puhtaalla kullalla palkan maksaisivat...»

»Ei niitä kuulu mikään mylly pienentävän... taikinaan kuuluu lyövän heti», kuului joku joukosta Mikon puheeseen vakuuttavan.

»Senhän minä tiedän. Tuntee se mylly ruokansa», sanoi siihen Mikko.

Ja kun ei muilla näyttänyt olevan mitään puhumista, pauhasi Mikko:

»Olisin minä Herra Jumala, niin kyllä näyttäisin... Alkavat tahallaan pilata hyvää viljaa, jonka Herra on antanut kelvottomille kasvaa... Olisi kumma, jos siinä vielä vastukset tulisivat, kun on niin kalliskin...»

»Melkein viisituhatta täyteen», tiesi Ylipään Vilhemi.

»Jopa on... Vaan kummasti kävisi, jos eivät saisikaan koko kummitusta tänne asti... Ja osannevatko sitten panna käymään...»

»Kuuluu tulevan vasittu masinisti, joka hoitaa...»

»Ja sitten palkka, ha ha ha», nauroi Mikko. »Taitaapa tulla maksamaan sekin työ... Eivät enää raaskineet riihimiehille jyviä antaa (vaan eipä olisikaan raha silloin kulunut) eikä ruokaa... Mutta saapa kuulua kuinka halvalla nyt saavat, kun kaikki masinistit ovat maksetut...»

Kaikki vieressä olevat olivat samaa mieltä kuin Mikkokin. Ullan-Eino ja Varpumäen Mantakin saapuivat siihen, ja Eino lisäsi Mikon puheisiin:

»Kallispalkkaisen sanotaan olevan sen masinistin...»

»Sen arvaa.»

Illalla, kun Ollin-Mikko palasi myllyltä, istui Ullan-Eino, joka oli Mikon poika, penkillä, imi piippuaan ja mietiskeli.

»Eikö tahtonut Ylipää sinua vielä toiseenkin riiheen?» kysyi Mikko.

»Sanoi tulevansa toimeen omin väkinensä...»

»Se on sekin mies mennyt niin visuksi, ettei riihimiehelle mitään maksaisi...»

»Vaan eipä sitä otettu puimaosuuskuntaan...»

»Se sitä kaivelee...»

Niin keskustelivat isä ja poika. Mutta kummallekin oli selvinnyt, että Einolta kyllä talvileivän vei se uusi puimakone.

»Mutta jos Herralakin tulee sinua pyytämään olkia kantamaan tai muuta tekemään siihen koneen vikinään, niin elä sinä lähde», neuvoi Mikko.

»No en, vaikka polvillaan rukoilisi», lupasi Eino.

Ojalainen oli kyllä leikkuuaikana puhunut Einolle, eikö hän tulisi riihimieheksi, mutta edellisenä syksynä oli heille tullut riita, eikä Eino ollut sitä anteeksi antanut.

Mutta nyt miettiessään, ettei ollut koko kylässä yhtään taloa, jossa riihimiestä tarvittaisiin, päätti hän lähteä illan kuluksi Ojalaiseen juttuilemaan. Eipä tiennyt taata... saattaisi Ojalainen hyvinkin taas pyytää riihimieheksi, ja silloin alkaisi talvileipä olla tiedossa.

Ojalaisen pirtissä paloi iloinen takkavalkea; isäntä ja Ylipään Vilhemi, joka Repo-ojalta oli Ojalaiseen poikennut, istuivat penkillä jutellen.

Puimakoneesta kuuluivat juttelevan. Eino istui oven luo penkille ja alkoi hommata piippuansa.

»Taitaapa tulla nyt tähänkin kylään sellainen riihimies, jota ei joka päivä tarvitse saunottaa», sanoi Ojalainen Einoon päin kääntyneenä ja näytti niinkuin olisi naureskellut Einolle.

»Kuivatapa kuuluu pitävän jyvät senkin jälestä», vastasi Eino.

»Vaan mitä sanot siihen, kun tulevat semmoiset myllyn kivet, ettei lyökään taikinaan niinkuin Repo-ojan myllyt... ja sama kone jauhaa jyvät jauhoiksi», sanoi taas Ojalainen.

Eino ei siihen puhunut mitään.

»Taitaapa olla viimeinen syksy, jona riihipalkat jyvissä maksetaan... vai mitä, Eino?»

Taas Ojalainen hymähti.

Eino huomasi, että pilkkanaan piti Ojalainen häntä. Hän sylkäisi, pisti piipun taskuunsa ja ovella mennessään sanoi:

»Sama saakeli vie minulle on!»

Mutta hänelle ei ollut sama, päinvastoin.

Alakuloisena käveli hän pihan poikki ja joutuikin riihikujalle, vaikka mökille oli aikomus. Oliko ehkä Ojalainenkin ruvennut osuuskuntaan? Hän käveli Ojalaisen riihelle. Ovet olivat kiinni, Eino nuuski turhaan tuttua saunan hajua ja kuivuvien lyhteiden lemua. Kylmillä oli riihi, pönkkä ovella.

Ja siitä päätti Eino, että jo on ruvennut osuuskuntaan Ojalainenkin ja alkanut koneen tuloa vartoa.

Mieli mustana saapui hän mökille ja ärähti vastaukseksi, kun Mikko kysyi mitä Ojalaiseen kuului.

III

Päivä meni.

Heinärannalla puitiin nyt joka talossa riihiä, paitsi niissä, jotka osuuskuntaan olivat liittyneet ja ruvenneet höyryryskiä vartomaan.

Mattilassa oltiin jo kolmannella riihellä ja samoin Ylipäässä. »Isosta-Mustasta» nyt puhuttiin pitkin kylää, telefoonit soivat Heinärannalta Sipillan kylään ja Sipillan kylästä Savukylään.

Mutta ei kuulunut vielä Ison-Mustan tulosta mitään.

Riihimiehet olivat kuin riivatuita: näyttivät tänä syksynä joutuvan puolta pikemmin kuin ennen. Niin ainakin Joosepista tuntui.

Mattilassa oli jo parempi puoli puituna, oli jo ehtinyt uutta viljaansa viedä Ollin-Mikon myllyyn, ja kun Jooseppi eräänä päivänä synkkänä käveli ohi, niin riihimiehet näyttivät uutisleipää ja huusivat: »Joko teillä on uutisleipää?»...

Mutta jo eräänä päivänä tultiin kauppiaasta käskemään Herralan Jooseppia telefooniin, että tulla pian...

Jooseppi riensi juoksujalassa, ja kun palasi, niin saivat kaikki tietää, että Horslunti on jo takaisin tulossa, ja Iso-Musta tulee perässä.

Samana päivänä alkoi taas sataa. Myllyvettä oli lujasti, ja Ollin-Mikko oli monen talon jauhontarpeesta päästänyt.

Tähän asti oli uskottu, ettei semmoisia koneita olekaan enää näin syksyllä myytävänä, mutta kun huhu levisi, että jo on Horslunti telefoneerannut, niin...

Illalla kokoontui Mikon pirtti täyteen väkeä, Ylipään Vilhemikin tuli.

»Jo kuuluu olevan tulossa», kertoi Vilhemi. »Horslunti on telefoneerannut Herralan Joosepille, että kymmenen vankkaa hevosta pitää olla noutamassa ja kymmenen miestä. No nyt ovat olleet hommissa. Laukkaa ajoi Jooseppi taas Sipillan kylään. Sieltä lähtevät kaikki jäsenet, Suksila, Naattala ja Nettala... ja kuinka monta lähtenee Savukylästä... Jooseppi ei suinkaan lähde...»

»Niinkö raskas rumilus se on!» tuumi Mikko, ja kummailivat sitä muutkin.

»Vaan ennenkuin se on täällä ovat meillä ja Mattilassa riihet puituina», vastasi Vilhemi.

»Niinpä vainenkin», sanoi Mikko, joka nyt piti Vilhemin puolta kaikissa asioissa ikäänkuin kiitokseksi Vilhemille, joka vielä oli luottanut vanhaan riiheensä.

»No lähtikö Ojalainen konetta noutamaan?» tiedusteli hetken päästä Mikko.

»Sepä tietty! Kuuluu menneen jo...»