Part 2

»Olisi Ojalainenkin alkanut puida riihiänsä niinkuin ennenkin, niin nyt olisivat jo hyvin lopulla», arveli Eino.

»Kaiketi se nyt luulee hyvinkin vähällä pääsevänsä... Vaan ei raaskinut riihipalkkoja maksaa eikä ruokaa riihimiehille antaa... Mutta mistähän näppääkään rahat? Kuuluu pitävän olla puhtaat rahat osuuskuntaan joka säkilliseltä ja ruuat ja kahvit ryskiväelle... eivät kelpaakaan lampaantalit eivätkä potut palkaksi niinkuin minulle on kelvannut», pauhaili Mikko.

Taas kun olivat hetken vaiti, tiesi Vilhemi sanoa:

»Jos näin sataa, ja tiet pysyvät liejuisina, niin kovalle otetaan ennenkuin semmoisen raskaan koneen saavat tänne...»

»Jopa olisi hyvä, että sataisi vettä yötä päivää!» ilostui Mikko. »Se niille sopisi!...»

»Ja on siinä sitten vielä toinenkin mutta...» lisäsi Vilhemi.

»Niinkö? Olisipa se!...» toivoi Mikko yhä enemmän hyvillään.

»Se on siinä iso asia, että jos syksy näin sateisena pysyy, niin ei tule ryskäyksestä mitään... lyhteiden tulee olla kuivia ja tarvitaan kaunis ilma, muutoin menee moskaksi koko hoito, eikä kuulu kone syövänkään märkiä lyhteitä...»

»Sepä on helvetin hyvä!... Sataapa tietenkin! Kaikki vanhathan ovat jo keväästä asti hokeneet että syksy tulee sateinen... Saapi Herralakin vähän mietiskellä... Ja taitaa olla joulu käsissä ennenkuin Sipillan kylässä ryskäävät...»

Samaa toivoi mielessään Einokin. Ja niin näytti, että kyllä Ylipään Vilhemikin mielellään olisi suonut, että sataisi... tai joku muu vastus poikia kohtaisi... Hän ei saattanut unohtaa sitä, ettei hänelle ollut mitään koneen ostosta sanottu, eikä sitä, että Herralan Jooseppi oli laukkaa sivu ajanut... juuri kuin ei hänellä olisi ollut varaa osaansa maksaa...

Mutta seuraavana aamuna, kun Ylipään Vilhemi nousi riiheen, oli kirkas sää ja maassa kuuraa, niin että vainiot välkkyivät. Rapakot olivat jäätyneet, ja tie näytti kuivemmalta.

Jokohan niitä sentään onnistaa? Jokohan alkavat ilmat kuivaa, että kuitenkin koneensa tänne saavat?

Hän tunsi kuin pettymystä, kun muisteli eilisiltaisia puheitaan Ollin-Mikon pirtillä, ja melkein ikävin mielin alkoi hän latoa lyhteitä riihen lattialle. Kun muu riihiväki oli iloissaan siitä, että tuli monesta aikaa kaunis ilma, niin isäntä ei siihen virkkanut mitään. Näytti olevan pahemmalla tuulella kuin pahimmalla sateella.

Alkoivat takoa vartaillaan.

— Jos nyt ilma näin pysyy — ja voipi hyvinkin ruveta tästä puolin poudistamaan, — niin äkkiä on tie kuivana, ja parissa päivässä on kone täällä, — mietiskeli Vilhemi, ja ajatuksissaan hän takoi yhtä lyhdettä pitkän aikaa sittenkin, kun piika jo mänttäsi toista. — Ja jos niin nopeasti tekee työtä kuin Horslunti on kertonut, niin tällä viikolla, vanh'erkki vie, saa Herrala lyhteensä jyviksi... jos ei vastusta satu... Parina päivänä menevät helpolla Herralankin lyhteet, vaikka paljonkin on... Tällä viikolla ehtii... Ja sillä vauhdilla ne ovat pian Sipillan kylässäkin...

Hän muisti Ojalaista, joka oli heittänyt riihittämisen sikseen ja ruvennut osuuskuntaan...

Hän koetti saada lasketuksi, paljonko Ojalaisen riihenpuinti tulisi maksamaan, ja saatuaan sen selville vertasi hän sitä siihen kuluun, jonka oli koettanut saada laskemalla osuudet ja käyttöpalkat puimakoneella puidusta viljasta. Ja selvää oli — hänen laskunsa mukaan, — että puimakoneella puitu vilja tuli melkein puolta helpommaksi, vaikkei Vilhemi riihilaskuunsa ollut ottanut sitä erää, mikä koitui jokapäiväisestä riihimiesten saunan lämmityksestä, puiden kulusta, ajanhukasta ja saippuasta... Ja häntä melkein kadutti, ettei hänkin rientänyt silloin kun Säkkijärven Ollikin Sipillan kylään nimeään osuuskuntaan piirtämään... Hajamielisenä hän pui riihessä, ja kun ulos sattui silmäämään, oli siellä kauniin kirkas syysaamu, raitis pohjatuuli puhalteli ja maantien rapakot näyttivät kuivuvan...

— Kyllä niitä ainakin onnistaa... taivas on aivan sees... onnistaa niitä, vanh'erkki vieköön!...

Toiset riihimiehet olivat isännän miettiessä keskustelleet, mutta Vilhemi ei ollut kuunnellut, mitä keskenään juttelivat. Mutta nyt otti hänen korvaansa, kun piika-Tilta sanoi:

»Olivat käyneet Sipillan kylän isännät Mattilan isoa ruunaa koneen noutoon ja luvanneet hyvän palkan, mutta eipä ollutkaan Mattila ruunaansa antanut...»

»Sepä oli hyvä, ettei antanut...»

»Kummapa, kun uskalsi olla antamatta, vaikka on velassa Herralalle...»

»Ei se velka siihen kuulu...»

»Kostaakseen se ei antanut...»

»Niinpä tietenkin. Kaikki vankimmat hevoset oli kerätty sekä Sipillan kylästä että Savukylästä, mutta yhtä puuttui... Mutta eipä ollutkaan Heinärannalla niin vankkaa ruunaa kenelläkään kuin Mattilalla... ja luulivat, että kyllä Mattila antaa, varsinkin kun on käsky käynyt Herralan Joosepilta niinkuin Herodekselta ennen...»

»Saapa kuulua, eikö Herrala rupea Mattilaa ahdistelemaan...»

»Saapa vain kuulla...»

Vilhemi kuunteli toisella korvalla piikain puhetta. Olipa Mattilassa kerrankin miestä, kun osasi kieltää, ajatteli hän.

Mutta mustana oli hänellä mieli siihen asti kun rupesivat uudestaan riihtä ahtamaan. Silloin hän tuli iloisemmaksi, sillä taivas kävi puolelta päivin pilveen, ja tuuli kääntyi takaisin itään...

Juuri kun olivat saaneet riihen ahdetuksi saapui siihen Ollin-Mikko mökiltään ilmoittamaan, että nyt saisi Vilhemi tuoda uutisviljaa jauhettavaksi.

Mikon matkassa tuli Varpumäen Mantakin Ylipään emännän kutsusta syysvillaa lampailta keritsemään; kun riihelle ehtivät ja Vilhemin kanssa puheisiin kävivät, niin heti tuli puhe puimakoneen noutajista ja ilmasta ja huonoista teistä...

»Näytti, että alkaa ilma kuivaa», sanoi Vilhemi vieläkin epävarmana taivaalle silmien.

»Ei voi kuivaa vielä», tiesi Mikko varmasti. »Niin kauan kuin minulla rintaa karvastelee, niin...»

»Ei ole pouta lähellä, vaikka aurinko tänä aamuna pilkisti», tiesi Varpumäen Mantakin vakuuttaa. »Varpaanvälit ovat minulla jo kutisseet viikon päivät ja yhä kutisevat... ei ole poudasta tietoa...»

Ja sitten puhelivat, että saapa vain kuulla, kuinka saavat niin raskaan koneen liejuisilla teillä liikkumaan... Kaikin he toivoivat, että osuuskuntalaisia oikein vastustelisi ja tunsivat itsensä nyt varmemmiksi, kun kunkin merkit sadetta tiesivät.

IV

Puimaosuuskunnan perustaminen jakoi kolmen kylän asukkaat kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat ne, jotka olivat jäseniksi ruvenneet puimaosuuskuntaan, toiseen taas ne, jotka eivät olleet alkaneet jäseniksi. Edellisten johtomies oli tietenkin Ison-Herralan Jooseppi, vaikka yhtä mahtavina pitivät itsensä kaikki Sipillan kylänkin rikkaat. Yhteensä oli parikymmentä taloa yhtynyt kolmesta kylästä ja arveltu oli ja laskettu niin, että kun kylät olivat vierekkäin, ehtisi parissa viikossa kaikkien viljat »ryskätä». Niin oli laskettu, ja mahtavina oltiin. Mutta toisen puolueen isännät hakkasivat riihissään, että pauke kuului kauemmas kuin koskaan ennen, ja koettivat parastaan ehtiäkseen saada viljansa puiduksi kunnes Iso-Musta tulee. Kiirettä pidettiin, ja moni jo ilkkui, että eipä tässä Isoa-Mustaa näy tarvitsevan ja saapi jyvänsä kuivina ja hyvinä heti aittaan. Konetta oli menty asemalta noutamaan, Horslunti oli jo kotiintunut ja kertonut koneen koosta, hinnasta ja sen verrattomasta voimasta ja siitä, että jo sillä valmista tulee. Ojalaisellekin oli sanonut, ettei mene kuin kaksi tuntia, niin oli kaikki puhtaana...

Mutta ilma pysyi tuoreena, ja tiet kävivät yhä liejuisemmiksi. Osuuskuntalaiset noituivat, että jopa tämä nyt on, kun ei ilma kovene, vaikka on kuukin kääntynyt, mutta toiset ilkkuivat takana ja toivoivat, että oikein sataisi...

Riihityö kyllä kävi sateellakin ja se juuri osuuskuntalaisia harmittikin. Viheliäiset ehtivät riihillään saada valmiiksi ennenkuin kone ehtii tullakaan.

Herralan Jooseppi veivaili telefoonia monta kertaa päivässä ja soitti asemalle, jossa konetta hommattiin matkaan.

»Raskas on ja huonot ovat tiet», huusi Joosepille Suksila vastaan.

Mutta tunnin kuluttua oli Jooseppi taas telefoonissa ja huusi:

»No, kuinka käypi?»

»Liikkeellä se on, mutta hitaasti menee», huusi taas Suksita. »Mitä sinä siellä hätäilet? Ei tämä ole mikään helppo kuljetettava...»

Jooseppi kiivastui ja huusi:

»Etkö sinä siellä ymmärrä, että kiire tässä on ja hätäkin kohta kädessä... Mattila, Ylipää ja moni muu ovat kohta puineet lyhteensä... Ymmärrättehän, että alkavat pilkata meitä...»

»Ole nyt... ei tämän kanssa pääse tämän nopeammin, jos ei lakkaa satamasta», kuuli Jooseppi Suksilan huutavan.

Jooseppi kiivastui yhä enemmän.

»Ostakaa viinaa litra mieheen ja lyökää selkään hevosia... Perkelekö siinä on!...»

»On täällä jo maisteltukin», kuului Suksilan vastaus.

Jooseppi odotti sen päivän, mutta aamulla läksi hän taas telefooniin kuullakseen, kuinka pitkälle oli tultu.

Vettä satoi nytkin ja koko raittitie oli pehmeänä vellinä. Kiivain askelin hän käveli ja näki, että Ylipäässä lämpeni riihellinen... Juuri kun ehti kauppiaan ovelle, tuli siinä Vilhemi vastaan ja ehti sanoa:

»Jopa sataa taas kuin saavista... kuinka käy koneen kuljetus?»

Tuiman ja myrkyllisen silmäyksen loi Jooseppi Vilhemiin ja painui sisälle mitään vastaamatta.

Hän sai kauan soittaa ennenkuin Suksilan ääni kuului torvesta:

»Jo ollaan liikkeellä... hyvin käypi... Kun Kirkkovaaralle pääsemme, niin sieltä soitan...»

Hyvillään, naurusuin riensi Jooseppi kotiaan päin, ja näkyi miehen kävelystä, että hyvin olivat asiat. Taivaskin näytti seestyvän, ja tuuli oli kääntynyt pohjoiseen! Hyvä tästä lopultakin tulee...

Kirkkovaaralle kun koneen kanssa ehtivät, on taival jo puolivälissä, ja siitä alkaa kovempi tiekin... Jos hyvin käy, on kone huomenna jo täällä...

Rentona ja hyvillään asteli Jooseppi, takki auki hulmuten ja lakki reuhottaen päälaella.

Mattilassa oli ainakin neljä riihellistä puimatta — sen tarkasti Jooseppi. Riihtä puitiin nytkin. Jooseppi kulki ihan sivu riihen, joka oli maantien vieressä.

Mattila oli itsekin riihessä ja näki riihen ikkuna-aukosta, että jo oli Jooseppi paremmalla tuulella; kävelystä tunsi miehen, milloin oli hyvällä, milloin pahalla päällä.

»No mitäs kuuluu? Joko on Iso-Musta tulossa?»

»Jos hyvin käy, niin huomenna on täällä», vastasi Jooseppi nyt monesta aikaa ystävällisesti naapurilleen. Seisahtuipa hetkeksi riihen kohdalle ja lisäsi:

»Kirkkovaaralla ovat tulossa, ja siitä sitä kyllä ehtii... Siitä tänne kun ovat kovemmat tiet...»

»Ovat paljonkin paremmat...»

»Kohta ne alkavat lyhteet pienetä», sanoi Jooseppi vielä ja silmäsi Mattilan lyhteisiin niinkuin miettien, että etpä ehtinytkään, vaikka parastasi olet pannut.

»Jo se tuli aika maailmaan, kun höyryn voimalla viljatkin puidaan», puhui Mattila. »Taitaa olla hyvinkin voimakas kone...?»

»Onpa se. Emme me varsaa ostaneetkaan. Kahdentoista hevosen voima sillä on, mutta jos lisää panee onkaa ja napauttaa vieteriin, niin kuuluu nousevan kuuteentoista hevosvoimaan...» kehui Jooseppi, eikä Mattila muistanut karskia naapuria nähneensä niin hyvällä kiirillä.

»Mutta jopa on voimakas kone!»

Mattila koetti sen sanoa niin ihmettelevällä äänellä kuin suinkin voi. Ja hyvillään siitä, että Mattila noin ihmettelevällä äänellä ja arvonannolla koneesta puhui, riensi Herrala kotiaan emännälleen asiasta ilmoittamaan ja vartomaan sitä, koska Suksila Kirkkovaaralta soittaa.

Kului tunteja, tuli ilta.

Ei kuulunut kutsua telefooniin, ja Jooseppi alkoi taas pitkästyä ja hermostua.

Lopulta hän läksi kauppiaaseen aikoen taas telefoonilla kysyä.

Hän soitti keskusasemalle ja pyysi »tietä auki» Kirkkovaaralle.

»Halloo!» huusi hän sitten Kirkkovaaralle. »Onko Suksilan isäntä Sipillan kylästä käynyt siellä?»

»Onko se niitten joukossa, jotka ovat puimakonetta noutamassa?» kysyi räheä miehen ääni vastaan Joosepilta.

»On kyllä», huusi Jooseppi. »Joko kone on Kirkkovaaralla?»

Räheä-ääninen mies nauroi.

»Tässä on juuri muuan mies, joka kertoi, että vasta ovat tulossa Heikin mäessä, penikulman päässä. Täällä sataa, ja tiet ovat kauhean kuoppaiset. Viinoissakin taitavat olla...»

Siihen asti Jooseppi kuunteli, mutta sitten hän vimmastui ja paiskasi telefoonin kiinni.

Helvetti kuitenkin!

Kun hän pääsi kotia, valjasti hän heti hevosen kiesien eteen ja läksi ajaa karauttamaan Kirkkovaaralle päin. »Siitä ei muuten mitään tule, jos en minä sinne lähde», sanoi hän lähtiessään emännälle.

Samana iltana levisi koko Heinärannalla huhu, että jo ovat tulossa, voivat ehkä jo yöllä ehtiä kylään. Kirkkovaaralta on Suksila telefoneerannut jo puolen päivän aikoina, että siellä ovat jo tulossa.

Varpumäen Manta oli kuullut sen Mattilan piialta ja riensi uutista kertomaan Ollin-Mikollekin. Kylän raitilla näkyi jo ihmisiä liikkeellä, jotta näkisivät, minkälainen oli se Iso-Musta, jolla oli niin verraton voima ja joka oli niin kumma ja komea.

»Jo Iso-Musta tulee tänä iltana», huusivat pikkupojat, ja joku täysi-ihminen kysyi Mantalta, joko Manta oli kuullut, että Iso-Musta tulee.

»Jokohan ehtinee...» sanoi Manta.

»Kirkkovaaralla ovat jo aamulla olleet tulossa... Ja Herralan isäntä on jo mennyt vastaan.»

Manta riensi Mikon pirtille sanomaa viemään. Mikko oli juuri myllystä tulossa, jauhoissa naamasta asti.

»Sama, saakeli vie, on minulle, tuli eli ei. Minuun ei kuulu koko rumilus», vastasi Mikko äreästi. Mutta näkihän Manta, että utelias olisi Mikkokin tätä uutta kummitusta näkemään, vaikka toista puhui. Ärähtäen painui Mikko mökkiinsä ja veti oven kiinni. Mutta Manta käytyään mökillään ja vielä Repo-ojan varrella muillekin Ison-Mustan tulosta ilmoittaen, riensi takaisin kylälle uteliaisuuttaan tyydyttämään.

Mikko jäi pirttiinsä. Ja vaikka hän koetti uskotella itseään, ettei Ison-Mustan tulo eikä olo häneen koskenut eikä häntä liikuttanut, oli hän kuitenkin sangen utelias. Mutta niin hän päätti, ettei hän katsomaan lähde, vaikka kaikki muut menisivät, — vaikka rovastista asti.

Hän asettui kuitenkin ikkunan pieleen, josta näki alas kylälle pitkän matkaa, ja varsinkin sopi Herralan riihikartano näkymään Mikon ikkunaan aivan selvästi. Näki maantien ja kujatien, joka maantiestä kääntyi riihelle. Ei ollut muuta edessä kuin Mattilan heinälato... Siitä sen näkisi ikkunastaan, kun tulee...

Ihmisiä siellä näkyi liikkuvan tiellä edestakaisin, seisoskelevan tienhaaroissa ja pihakujilla niinkuin olisi ollut käräjien aika ja kolarilaisten viinanmyyntiasiat oikeuden tutkittavina. Mikko pani piippuunsa ja katseli.

— Onkohan Ylipään Vilhemikin niin hullu, että menee katsomaan? Ei suinkaan. Luulevat, että ollaan hyvinkin uteliaita... Vaan ei lähde tämä poika ja siitä saavat ymmärtää... se niille on paras kosto, kun ei ole tietävinäänkään...

Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla kylälle tähystelemättä. Ja kun väki alkoi alaspäin mennä, tuli hänelle semmoinen hoppu, ettei malttanutkaan pysyä enää sisällä, vaan läksi ulos...

— Jo taitaa perhana olla tulossa, koska alaspäin näkyvät lähtevän... Menisivätkö vastaan?

Pirtin päästä, johon Mikko asettui, ei kuitenkaan nähnyt sen pitemmälle kuin ikkunastakaan...

Tieltä kuului kuin huutojakin ja hurraamista... kuului perhana vie...

Mikko alkoi kuin hätäillä. Olisi se perhanan soma nähdä sittenkin!

Yhtäkkiä vilahti hän tikapuita pitkin pirttinsä katolle, nousi harjalle ja koetti katsella...

Mutta juuri kun hän parhaillaan teroitti katsettaan pitkin tietä aina kylän päähän asti, johon katolta näki, ilmestyi Ylipään Vilhemi myllyltä päin Mikon pirtille ja näki miehen katolla. Mikko ei häntä nähnyt, kun selin oli.

Mutta kun hän sitten vilkaisi taakseen ja näki Vilhemin häntä sinne katolle katselevan, häpesi hän niin heikkouttaan, että oli kompastua pää edellä alas.

»Mitäs Mikko katselee?»

»Tässä... tuota... tämä savupiippu...»

Sitten hän tointui sen verran, että alkoi laskeutua alas.

»Reikä tullut ihan vesikaton rajaan», selitti hän maahan tullessa.

Vilhemi ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain, joko hänen jyvänsä ovat jauhoina, johon Mikko vastasi:

»Juuri tuossa tuokiossa ovat jauhoina.»

Ja Mikko päätti, ettei Ylipää kaikeksi onneksi ollut huomannut, mitä varten hän katolle oli kiivennyt.

Mutta eivät ehtineet monta sanaa muusta puhua, ennenkuin kääntyikin keskustelu Isoon-Mustaan, jota varrottiin.

»Sitä nyt vartovat niinkuin ennen, kun keisaria odotettiin», sanoi Mikko.

»Niin näkyvät tekevän», sanoi Vilhemi.

»Niinkuin ei tuota kummaa ehtisi vähemmälläkin nähdä», lisäsi Mikko.

»Joo... ja mitäpä siinä on katsomista niillä, jotka eivät kuulu osuuskuntaan», siihen Vilhemi sanoi.

Mutta kumpikin he kuitenkin katsoivat sinnepäin, josta tiesivät Ison-Mustan tulevan.

V

Mutta ei kuulunut Isoa-Mustaa sinä iltana eikä vielä yölläkään.

Ei vielä seuraavana aamunakaan. Mutta puolenpäivän aikana tuli muuan rahtimies kauppiaaseen, juorumus ja kaikki tietävä Ruusunperin Anshelmi, joka ikänsä rahtia oli vedättänyt.

Ja Anshelmi tiesi kertoa, missä Iso-Musta oli tulossa, ja paljon muutakin asiaan kuuluvaa.

Kirkkovaaralla oli roikka ollut, kun Anshelmi sivu oli mennyt! Siinä oli levähdytetty hevosia. Miehet olivat istuneet pirtissä ja tehneet puolikuppisia. Oli tarjottu Anshelmillekin, joka, kun vanha viinamies oli, ei malttanutkaan lähteä kuormineen, vaan jäi siihen maistelemaan ja pörräilemään. Jopa oli tullut kirkkovaaralaisten isäntäin kanssa tinka siitä, ettei kone niin voimakas olekaan kuin asiaan kuuluvat sitä kehuivat ja kun vähin viinoissa oltiin molemmin puolin, niin ei helpottanut väitteestään kukaan hiventäkään... Silloin johtui jonkun mieleen, että olisi koettaa...

Masinisti oli matkassa, koneöljyä oli, kaikkia oli. Ja miehet rohkeimmillaan hutikassa.

Kirkkovaaran Penjaamilla, kahvilan isännällä, olivat elot puimatta, tuossa olivat ihan lähellä. Päätettiin laskea koneeseen ja näyttää kirkkovaaralaisille, minkälainen voima heidän Isolla-Mustallaan oikein oli. Tuumasta toimeen!

Äkkiä oli höyry päällä ja vihellettiin merkiksi, että nyt aletaan...

Sitä kummaa oli Anshelmikin katsonut eikä ollut malttanut lähteä ennenkuin kaikki kahvilan Penjaamin lyhteet olivat olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä...

Siinä oli porvarin puoti täynnä kansaa, kun Anshelmi jutteli.

»Ja on pedolla — sillä Isolla-Mustalla — sentään semmoinen voima, että hirvittää», jatkoi Anshelmi. »Ei siinä mennyt päälle puolen tunnin ennenkuin Penjaamin lyhteet olivat puituna. Mutta se onkin — tämä Heinärannan Iso-Musta — puolta numeroa parempi kuin on koko Suomen maassa... tämä on ensimmäinen, kuulinma, koko Suomen maassa, niin vankka kone... Voi riivattu kuitenkin, kun sen hampaissa lyhteet pienenivät... Mutta olivat siinä miehetkin sillä päällä, että rohkenivat antaa mennä...»

»Kummapa, kun niin uskalsivat», kummaili kauppias. »Eivät suinkaan Sipillan kylän miehet, kristityitä miehiä, ainakaan maistelleet.»

»Eivät siinä joutaneet uskonasioitaan muistelemaan Sipillan kylän miehetkään... Suksilakin lauleli maallisia lauluja ja oksenteli... Naattala teki muun ruman työn, jolle toiset nauroivat... Selvimmät miehet sentään olivat Herralan Jooseppi ja Nettala, vaikka heitä aina viinamiehiksi on haukuttu ...»

Mutta sen tiesi Anshelmi sanoa, että kohta ovat täällä, Mallikylässä ovat tulossa.

Äkkiä levisi huhu ympäri kylää, mitä Ruusunperin Anshelmi oli kertonut.

Ollin-Mikko, Ylipää ja muut saivat vettä myllyynsä, varsinkin kun huhut lisäsivät, että kone siinä koekilpailussa oli särkynyt.

He ehtivät vielä saada yhden riihen puiduksi ennenkuin kone saapuisi... ja sitä he olivat toivoneetkin... Hyvin ainakin käy, ja yhä näyttää sateisia ilmoja riittävän!

Riihimiehetkin olivat kaikin hyvillään, mutta osuuskuntalaiset kirosivat.

Ja siitä, että Sipillan kylän kristityt miehet olivat viinoja maistelleet, nousi Heinärannan uskovaisten parissa hirveä hälinä.

Alatalon vanha vaari, joka oli totisesti herännyt mies ja muisti kesänaikanakin raamattuaan lukea, puhui: »Uskon asiat ovat jääneet sivuasioiksi niin tässä Heinärannan kuin Sipillan kylässäkin. Harvoin kokoonnutaan yhteen seuroja pitämään, ja kesäaikana eivät kristityt muista maallisilta toimiltaan Jumalaansa. Onko kumma sitten, että piru pääsee ja saapi olla liikkeellä. Sipillan kylän miehetkin ovat rikastumisen hengessä eikä heidän heräyksensäkään ole niin syvää ollut. Maailma on paatunut ja yhä enemmän paatuu. Siitä asti kun tännekin päin alkoi koneita ilmestyä, on paatumus, laiskuus ja jumalattomuus lisääntynyt.

»Totinen mies oli Suksilakin silloin vielä, mutta sitten kun osti niittokoneen ja rupesi karja-antiansa meijerissä käyttämään, on vähitellen kallistunut vähäuskoiseksi ja nyt jo ryyppää viinaa niinkuin muutkin uskottomat. Samoin on käynyt Naattalallekin... Ja olkoon nyt tämä heidän suuri lankeemuksensa opiksi ja varoitukseksi kaikille, jotka höyryn voimalla aikovat viljaansa puida. Ei Herra salli, että semmoisilla vehkeillä hänen antamaansa viljaa mäiskitään. Ja sen vuoksi on Hän nyt saattanut lankeemuksen tielle kaksi omaa palvelijaansa, Sipillan kylän Suksilan ja Naattalan... Kuka käski ja viekasteli heitä kaiken maailman masiinoja ostamaan? Perkele, että hän heidän sielunsa saisi vahinkoon... Haha!... Niin on!»

Niin päätteli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.

Vaarille huomautettiin, että niin kelpo miehet kuin Suksila ja Naattala voivat vielä kohota lankeemuksestaan, pyytämällä anteeksi ja luvaten tehdä parannuksen. Mutta sitä ei vanha vaari ottanut uskoakseen.

»Viimeinenkin uskonkipinä on sammunut, kun kaiken muun lisäksi ostivat sen jyvien pilaajan», sanoi hän.

Ne uskottomat, jotka eivät kuuluneet osuuskuntaan, iloitsivat ja ilkkuivat toisten lankeemuksesta melkein yhtä paljon kuin siitäkin, että yhä satoi ja kone oli raskas kuljettaa.

Ylipään Vilhemi sai viimeiset lyhteensä riiheen, ja vähissä olivat jo muissakin taloissa.

Tiellä tapasi Vilhemi, joka oli lähtenyt raitille hengenheimolaistensa kanssa iloitsemaan Sipillan kylän isäntien lankeemuksesta, Ollin-Mikon, joka naurusuin nyt puheli ja Vilhemiä kuin sukulaisenaan piti.

»Mitäs kuuluu, Mikko?» kysyi Vilhemi, naurusuin hänkin.

»Kummia kuuluu», nauroi Mikko. »Jo Sipillan kylän rikkailta, kuulemma, on usko otettu... Arvaa sen, kun Suksila ryöttiä lauluja laulaa ja oksentelee ja Naattala... ha, ha, ha.»

»Ha, ha, ha», nauroi Vilhemikin.

Mikko liittyi Vilhemin seuraan ja he läksivät yhdessä Mattilaan päin.

Mutta kun he ehtivät kauppiaan kohdalle, tulla vihmoi Ounas-Matti, hänkin osuuskuntalainen, kauppiaasta, hyvillään ja takki auki.

»Mallikylässä ovat jo tulossa... ennen kun pimeä ehtii, ovat jo tässä kylässä», sanoi hän.

Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko menivät vähän hämilleen.

»Mitä puheita ne olivat, kun kerrottiin, että olisi Kirkkovaaralla mennyt rikki?» kysyi Vilhemi.

»Ei se ole kun Ruusunperin Anshelmin valheita», tiesi Ounas-Matti.

»No sitten: oliko perää siinä Suksilan ja Naattalan asiassa?» tiedusteli Mikko.

Siihen ei Ounas-Matti vastannut, mutta sen sijaan sanoi:

»Jo alkavat kohta lyhteet pienetä.»

»Jopa nuo ovat minullakin viimeiset riihessä», ilmoitti Vilhemi, mutta Ounas-Matti ei ollut sitä kuulevinaankaan, läksi kiivasta kyytiä kävelemään Herralaan päin. Vähän noloina seisoivat Mikko ja Vilhemi tiellä.

»Satamaan se siitä taas rupeaa», sanoi Mikko.

»Niinpä näyttää», vastasi Vilhemi, taivaalle katsellen.

»Ei käy 'ryskääminen', jos sataa...»

»Ei käy...»

Ja sitten he erosivat, omalle haaralleen kumpikin.

VI

Seuraavana aamuna oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut niin pakkanen, että myllyn portaat olivat jäähienon peittämät. Rännien suupielissäkin riippui jääpuikkoja.

Mikolla oli ollut mylly istumassa koko yön. Semmoista kummaa ei ollut ennen hänen eläissään tapahtunut, että hänen myllynsä näin syysjauhatuksen aikana olisi joutunut istumaan öilläkään.

Mutta nyt oli tapahtunut. Ja syy oli selvä: eivät olleet osuuskuntalaiset saaneet viljaa, kun puimakonetta vartoivat. Ja ne, joilla oli riihikuivaa viljaa, olivat jo syystarpeensa saaneet jauhatetuksi. Ja selvää oli myös, että Mikon myllynjauhatus-ansiot tulivat tänä syksynä olemaan enempää kuin puolta pienemmät kuin muina syksyinä. Sillä vaikka ryskimiehet — puimaosuuskuntalaiset — koettaisivatkin kuivata viljansa mahdollisimman kuivaksi, ei hän millään hinnalla ottaisi semmoista viljaa jauhatettavakseen, vaikka rahassakin palkan maksaisivat. Kun siihen lisäksi tuli se, ettei riihenpuinnilla nyt ollut saanut yhtään kappaa ja sitävastoin muina syksyinä olivat riihipalkat nousseet täyteen tynnyriin, usein ylikin, niin Mikkoa alkoi huolettaa talvileivän saanti. Ja vielä: Eino, joka ennen muina syksyinä riihipalkoista keräsi talvileivän apua, ei nyt koko syksynä ollut saanut kuin kaksi vaivaista kappaa Ylipään riihenpuinnista. Mikä tulisikaan neuvoksi, kun talvi oli tulossa? — Leivän vei suusta! — ajatteli Mikko. Hän pani myllyn käymään, sillä vielä oli vähä Ylipään viljaa jauhamatta. Kun sen saisi jauhatetuksi ja pussillisen, jonka Varpumäen Manta oli edellisenä iltana myllyyn kantanut, niin silloin olisivat kaikki jauhettuina ..

Alakuloinen oli Mikon mieli, mutta ilma oli kaunis ja taivas kirkas, vaikka sakea syksyn usva vielä peitteli alhaalla joen rannalla olevia kylän taloja. Niistä ei vielä näkynyt tänne Reposaaren laitaan muuta kuin kattoja ja savupiippuja.

Mutta parhaillaan kun Mikko myllyltä oli mökilleen mietteissään kävelemässä, vihlaisi ilman halki kimakka, vihainen ja kirkuva vihellys, vihloi pitkään, että korviin otti... Se tuntui tulevan jostakin hyvin läheltä usvan seasta, vaikkei Mikko saanut selvää mistä. Hän säpsähti ensin, mutta sanoi sitten ääneensä: »Mikä helvetti siellä niin kirkuu!» Mutta kauan hänen ei tarvinnut odottaa ennenkuin kuului toinen vihellys, vielä vihaisempi, vielä kirkuvampi kuin äsken... Se kierteli kuin riivattu pitkin vaaroja, että ilma helisi...

Paksu usva alkoi samalla haihtua ja hälvetä, kylä taloineen ilmestyi yhtäkkiä näkyviin ja ääniä alkoi kuulua...

— Iso-Musta... ja saatana! — hoksasi nyt Mikko ja tieltä, johon vihellyksen kuultuaan oli töksähtänyt seisomaan, rohkeni hän lähteä kävelemään mökilleen päin. Mutta mökin nurkkaan hän seisahtui. Kylän raitilla kulki ihmisiä Herralaan päin, jotkut juoksivatkin. Ääniä ja huutoja kuului, vaikkei Mikko eroittanut sanoja. Herralan riihikartanoon paistoi aamuaurinko heleän kirkkaasti ja Mikon silmä otti suuren, mahtavan näköisen mustan kummituksen, joka körötti aivan riihen rappusten edessä ja jonka kiiltävä pinta välkkyi auringon valossa... Siitä nousi sankkaa mustaa savua ja kuului jylkytystä ja pihinää ja ryskettä. »Piiiiii!» kuului taas pitkään, nyt kolmannen kerran. Ihmisiä kiirehti Herralan riihelle päin, ja Mikko oli tuntevinaan Ylipään Vilhemin, joka puseroillaan ja lakki takaraivolla mennä viuhtoi muiden joukossa. Jo vihelsi neljännen kerran!

Mikko tähtäsi riihelle suureen mustaan koneeseen, jonka puhkuminen kuului selvästi.

»Hei, Mikko! Tuleppa Isoa-Mustaa katsomaan!»

Virnemäen Heikki, naapurimökin mies, löi mennessään Mikkoa olalle ja kiirehti Herralan riihelle, oikaisten suoraan poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion, pikemmin ehtiäkseen näkemään.

Mikko seisoi paikallaan. »Vai jo ainakin saivat sen tänne!» Mutta kylläpä onkin iso ja kiiltävä! Hän oli melkein lähtemäisillään Virnemäen Heikin perään, mutta sitten muisti, ettei hän... vaikka kaikki muut... vaikka papista asti...

Kun hän hetken vielä katseli, rynnistivät kaikki Repo-ojan varrella asuvat ihmiset, lapsista alkaen, Herralan riihelle... Varpumäen Manta kävellä roivi eilimmäisenä ja oikaisi samoin kuin Virnemäen Heikkikin poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion.

»Mikko hoi! Iso-Musta on tullut!» huusivat Virnemäen pojat Mikolle.

»Lappakaa hiiteen huutamasta!» ärähti Mikko, ja nyt hän painui pirttiinsä.

»Hulluja, kun tuonne nyt juoksevat, niinkuin...»

Mutta itselläänkin oli hänellä niin kova halu, että asettui ikkunan pieleen katsomaan.

Ja itsekseen hän puheli:

— Jo panevat onkaa päälle... höyry ja savu nousee... lyhteitä liikutellaan... jo jymisee ja hyrrää... Nyt on käynnissä... nyt... Mutta jopa pitää olla siinä hopussa työmiesten... niinkuin henki menossa liehuvat... ja yhä karttuu väkeä joka haaralta... hyvä isä sentään, kun on väkeä niinkuin pilveä... mustana koko riihen ympärystä... Piru vieköön... Koko päivän pysyi ilma kauniina. Ja pitkin päivää kuului Mikon korviin koneen jytinä, hyrinä ja rumsutus, kuului huutoja ja melua, näkyi kuinka väkeä tuli ja meni...

Ne, jotka palasivat, kertoivat Mikolle kuinka merkillinen laitos Iso-Musta oli, kuinka voimakas ja kuinka puhdasta jälkeä teki ja kuinka nopeaan siinä lyhteet pienenivät. Mutta Mikko ei sanallakaan ilmaissut ihmettelyänsä. Hän taisteli kuin mies uteliaisuutta vastaan ja murahti vastaan, kun toiset kehuivat. Ja viimein jälkeen puolenpäivän kerrottiin, että jo ovat rovasti, nimismies ja lukkarikin käyneet katsomassa Isoa-Mustaa. Ihmetellen ja naurusuin olivat katselleet, ja Horslunti, joka kaikki tiesi ja ymmärsi, näytteli ja selitti, mikä minkin seulan ja rustingin pani liikkeelle... Mutta ei lähtenyt Mikko sittenkään. Hammasta purren ja piippuaan poltellen noitui hän ja oli vihassa koko maailmalle.

Mutta oli kylässä toinenkin mies, joka ei rientänyt Isoa-Mustaa katsomaan. Ja hän oli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.

Hän kulki Herralan ohi juuri silloin kun väkeä lappoi konetta katsomaan. Ja keppiään puistaen luki hän kirouksia ja tuomitsi kaikki kadotukseen... ennusteli maailman lopun tulevan hyvin pian tai ainakin satavan tulta ja tulikiveä tämän Heinärannan, Sipillan ja Savukylien päälle, niinkuin ennen Sodoman ja Gomorran, päälle... Sillä Herra ei salli, että Hänen antamaansa teräistä viljaa tuommoisen mustan, uskomattoman maailman härän kitaan syydetään...

Mutta hänen tuima katseensa, kiivas kepin heiluttamisensa ja ankara, raskas ennustuksensa ei näyttänyt vaikuttavan sivukulkijoihin mitään...

Ja siitä päätti vanha vaari, että maailma jo oli niin paatunut, ettei ollut enää puhettakaan ihmisten pelastamisesta.

Mukisten, keppiään heristellen Herralan riihelle päin, josta lakkaamatta kuului vihellys, jyskytys ja pauke, hän käveli, katseessa tuima, tuomitseva ilme.

Oikullinen on syksyn taivas. Kun ilta tuli, kävi taivas taas pilveen, vaikka koko päivän oli ollut auringon paiste. Ja illemmalla alkoi sataa...