Part 2

_Raoul_ (hyvin iloisena). Mainiota! Taivaallista huvia! Pierre on jo satuloinnut hevoseni ja hetken päästä lähden metsästys-retkelle; mutta minun piti toki ensin sanoa teille, enokulta: Te olitte aivan oikeassa. Minä vallan hurmaannuin noiden kunnon ihmisten iloisuuteen. Ne joivat minun maljani semmoisella innostuksella, ja semmoisella oluella (sylkäsee), pirullisella oluella, mutta — sen sijaan kiehui se aivan kuin champanja, ja — kiehuupa jo pikkuisen päässänikin. Ja sitten matami Shoppen ja ne toiset suloiset nais-nypäkät, jotka juoksivat ja tanssivat ja hymyilivät kaiken aikaa, — se oli vallan mainiota! — Minä tanssitin niitä jok'ainoaa, ja — yksi seikka minua vain kiusoittaa: Hiis', kun ei anoppini nähnyt äskeistä elämääni tuolla!

_d'Havrecourt_ (on lopettanut kirjoituksensa). Toivoitko sitä?

_Raoul_ (naurahtaa). Minä antaisin 1,000 Louisdoria, jos hän olisi ollut täällä.

_d'Havrecourt_ (hymyilee). Sinä pääset halvemmalla.

_Raoul_ (keskeyttää pelästyen). Mitä?

_d'Havrecourt_. Hän oli täällä ilmaiseksi.

_Raoul_. Minun anoppini!

_d'Havrecourt_. Ja vaimosi.

_Raoul_. Sitten olen minä hukassa.

_d'Havrecourt_. Päinvastoin; — ne lähtivät täältä julmistuneina, se on hyvä merkki, ja päättääkseni, minkä sinä niin hyvin olet aloittanut, olen tähän suunnitellut — —

_Raoul_. Minkä?

_d'Havrecourt_ (kuivasti). Meidän _ultimatnm'imme!_ Kohtuullista on, että täällä jokaisella on omansa. Minä olen tähän piirtänyt moniaita pikkuaatoksia, joita et sinä luultavasti ole joutunut ajattelemaan. Sinä saatat kirjoittaa tämän puhtaaksi ja pistää nimesi alle.

(Nousee, antaa paperin Raoulille, joka kiireesti lukee sen).

_Raoul_. En koskaan!

_d'Havrecourt_. Sinun pitää!

_Raoul_. En koskaan, sanon minä. Aiotteko kaikin voimin pakoittaa häntä vihaamaan minua, aiotteko iäksi eroittaa meidät?

_d'Havrecourt_ (on katsellut vuokra-tilan pihaan). Tuolta tulee vaimosi. Pian paviljonkiin!

_Raoul_. Niin, mutta — — —

_d'Havrecourt_. Pian, sanon ma, muuten matkustan minä paikalla pois (painolla) ja jätän sinut anoppisi valtaan.

_Raoul_. Taivas varjelkoon! Minä menen. Anopillani voitte ajaa minut vaikka neulan-silmän läpitse.

_d'Havrecourt_ (lykkää hänet ulos vasemmalle). Kunhan nyt vain ensin saisin sinut tuon oven läpitse.

_Raoul_. Minä menen. Mutta (pitäen paperia ilmassa) min'en kirjoita alle.

_d'Havrecourt_. Siitä puhumme sittemmin. No, mene nyt vain! (Gabrielle tulee). Kylläpä olikin jo aika.

(Menee Raoulin kanssa).

Kymmenes kohtaus.

Gabrielle, Jeanne, sitten d'Havrecourt.

_Gabrielle_. Minkätähden tanssit sinä hänen kanssaan, jos saan kysyä?

_Jeanne_. Minä kielsinkin ensin, mutta Shoppen sanoi: Tanssi!

_Gabrielle_. Mutta minkätähden annoit sinä suudella itseäsi?

_Jeanne_. Sentähden, että Shoppen sanoi — —

_Gabrielle_ (keskeyttää). No Shoppen, Shoppen! Olisithan saattanut sanoa: Min'en tahdo, — sehän olisi ollut suoraa puhetta, se.

_Jeanne_. Hohoo! Ei, tietäkääs, meillä ei menetelläkkään sillä kurin; sittehän Shoppen olisi tullut hurjapäiseksi — — —

_Gabrielle_. Sepä suuri onnettomuus!

_Jeanne_. Niin, 'avita, olisikin. Sillä kun hän tulee hurjapäiseksi, niin — —

_Gabrielle_. Mitä sitten?

_Jeanne_. Minun aina pitää rukouskirjaan tarttua, ja se nyt on ilkeätä, se semmoinen.

_Gabrielle_. Mutta ellet sitä tekisi?

_Jeanne_. Niin olisi kaikki mennyttä.

_Gabrielle_. Kaikki mennyltä?

_Jeanne_. Niin, minä sanoin: Niin olisi kaikki mennyttä. Ja se on minun mielestäni jotenkin paljon, se.

_Gabrielle_. Luuletko —?

_Jeanne_. Ettekös te luule?

_Gabrielle_. No, minä — — —

(d'Havrecourt tulee).

_Gabrielle_. Taivas! Tuoss' on eno!

_d'Havrecourt_. Suloinen niece'ni! Te täällä? Ja teidän äiti-rouvanne?

(Jeanne vuokratilan pihaan).

_Gabrielle_. Hän matkusti kaupunkiin, kysymään neuvoa eräältä lakimieheltä; siellä ei minua tarvittu.

_d'Havrecourt_. Vai niin!

_Gabrielle_ (katselee ympärilleen, kuni etsisi hän jotakuta). Ja minä menen kotiin vuokra-tilan pihan poikki.

_d'Havrecourt_. Te yhä päilyilette ympärillenne. Saanko kysyä, etsittekö te ketään?

_Gabrielle_. En, minä vain pelkään tavata miestäni.

_d'Havrecourt_. Siinä tapauksessa saatte olla aivan huolelta. Miehenne lähti pois.

_Gabrielle_. Lähti pois? No, sitte jään minä teidän luoksenne, enokulta! — Hän lähti luultavasti metsästys-retkelle?

_d'Havrecourt_. Mahdollista kyllä.

_Gabrielle_. Luultavasti tapaamaan rouva de Nanteuil'iä.

_d'Havrecourt_. Luultavasti.

_Gabrielle_. Niin, se on ihan varma. Pitihän tuon näppärän rouva Nanteuil'in matkustaman Italiaan, — miksikäs hän nyt ei matkustakkaan, — sanokaapa?

_d'Havrecourt_ (ylen kohteliaasti). Sitä en parhaalla tahdolla saata sanoa.

_Gabrielle_. Muutoin on tämä kaikki luonnollisesti yhdentekevä. Silloin, kun olin niin hupsu, että rakastin miestäni, olisi ehkä — — mutta päättäin siitä mitä tänään olen nähnyt, hänen sanomattoman huolimattomuutensa, — en sanokkaan minua kohti — vaan hänen ajattelemattomuutensa sopivaisuudesta — — —

_d'Havrecourt_. Niin, min'en uskalla vastustella teitä — —

_Gabrielle_. Mutta kirje, jonka hän aamulla lähetti minulle, on toki — —

_d'Havrecourt_. Aivan mitätön. Minä sanelin hänelle kirjeen sanat.

_Gabrielle_. Tekö, enokulta?

_d'Havrecourt_. Hän katui sitä aivan samassa, kuin oli sen lähettänyt, ja äitinne vastaus on, hänen ajatuksensa mukaan, vapauttanut hänet kaikista velvollisuuksista.

_Gabrielle_ (pelästyen). Voi, taivas! (Mielistellen). Mutta, Herralle kiitos, te olette toki vielä täällä, enokulta! Ja te olette niin hyvä, te pidätte minusta, siitä olen varma; sillä minä — minä pidän myöskin niin erinomaisen paljon teistä — —

_d'Havrecourt_ (sivulle). Lapsi-rukka!

_Gabrielle_. Annattehan te minulle mieheni takaisin. Neuvottehan te häntä, niinkuin aamullakin, — myöntymään.

_d'Havrecourt_. Myöntymään — — —

_Gabrielle_. Niin, minä tarkoitan, ainoastaan alkamaan, tekemään jonkinlaisen anteeksi-pyynnön (äkkiä) niin pienen, kuin hän itse tahtoo, kun vain näyttää siltä, että hän ottaa ensimmäisen askeleen sovintoon, — siinä kaikki, mitä me pyydämme, emme mitään muuta.

_d'Havrecourt_ (ivaten). Ettekö muuta?

_Gabrielle_. Emme, jotta asia vihdoinkin päättyisi. — Vaan ettehän te vastaa mitään, enokulta!

_d'Havrecourt_. Niin, kun en tiedä, mitä mun oikeastaan pitäisi vastata. Minun on vaikea sanoa, vaan te ette tunne miestänne.

_Gabrielle_. Raoul'ia! Oi, hän on sanomattoman hyvä, armas, myöntyväinen — — —

_d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, ennen muinoin oli hän ehkä. Mutta te ette voi aavistaa, kuinka yksinäisyys saattaa ihmisluonnon muuttaa. Tuokin asia, tuo (osoittaen balkonkiin) — oli kova pisto hänen sydämeensä — — —

_Gabrielle_. Kuinka — minähän sieltä — —

_d'Havrecourt_. Ei, älkää väärin käsittäkö; minä tarkoitan, se on vaikuttanut hänen luonteesensa, ja tätä nykyä on hänellä kummallinen halu itsehaltiaksi — hän tahtoo olla herra talossaan — ja aluksi — tahtoo hän — vaatii hän — —

_Gabrielle_ (pelästyy). Mitä?

_d'Havrecourt_. Teidän kirjoittamaan hänelle lempi-kirjeen — — —

_Gabrielle_ (iloissaan). Lempi-kirjeen? Sen kyllä luulen tohtivani, — niin, sen tohdin ihan varmaan.

_d'Havrecourt_ (ottaa häntä kädestä). Jossa valitatte, minä tarkoitan, pyydätte anteeksi — —

_Gabrielle_ (muuttaa äkkiä äänensä). Minäkö?

_d'Havrecourt_. Sitä, mikä tapahtunut on.

_Gabrielle_. Minä? Pyytäisin anteeksi, myöntäisin olleeni väärässä? En koskaan! Äitini on tuhannesti vakuuttanut, että mokoma alennus olisi minun arvoani loukkaava, ja kun vain kerran myöntyy, on ikipäiviksi kadottanut valtansa.

d'Havrecourt. Entäs tottelevaisuus miestänsä kohtaan?

_Gabrielle_. Tottelevaisuus? Sitä sanaa min'en tunne. (Malttaa). Ei, ei, enokulta! Minä en tahdo olla epä-sovussa teidän kanssanne, ja teidän tähtenne minä — myönnyn — —

_d'Havrecourt_. Mihin?

_Gabrielle_. Kaikkeen, mitä mieheni pyytää — paitsi ottamaan ensi askelta — kuinka, te menette pois?

(Jeanne tulee vuokratilan pihasta, jääpi, kunnes d'Havrecourt poistuu).

_d'Havrecourt_ (tervehtii). Kuni lähettiläs, joka on saanut passinsa, sillä minä olen varma siitä, ett'ei Raoul suostu teidän ehdoituksiinne.

_Gabrielle_. Mutta, enokulta!

_d'Havrecourt_ (Menee paviijonkiin). Hän peräytyy, hän pakenee!

Yhdestoista kohtaus.

Gabrielle. Jeanne.

_Gabrielle_ (vihoissaan). Niin, koettakoon vain, jos uskaltaa.

_Jeanne_. Mitä nyt, rouvakulta?

_Gabrielle_. Onko koskaan kuultu mokomata itsenäisyyttä? Mutta se näkyy olevan suku-virhe, eno on sisarenpojan ja sisarenpoika on enon lainen. Minä olen ainoa älykäs, sillä minä myönnän toki jotakin.

_Jeanne_. Mutta kuinka te saatatte noin kovin suuttua, mokomastakin seikasta?

_Gabrielle_. Kun minua pidetään pikku-lapsena, vaaditaan myöntymään, — tottelemaan — —

_Jeanne_, (tutusti). Miestänne! Mitä pahaa siinä on? Ei, se ei todentotta ole ollenkaan häpeällistä, päinvastoin erinomaisen kaunista, minun mielestäni; se on, kun te rakastatte miestänne.

_Gabrielle_. Oi, enemmän kuin milloinkaan ennen, luulen ma. Sepä juuri saapikin minut toivottomaksi.

_Jeanne_. Mikäs sitten enää esteenä on?

_Gabrielle_. Minä en ota ensimmäistä askelta sovintoon, minä en nöyryytä itseäni.

_Jeanne_. Nöyryytä itseänne? Minun täytyy suoraan sanoa, te kummittelette mieleenne niin hirmuisen kuvan vaimon nöyryydestä; se ei merkitse mitään.

_Gabrielle_. Eikö? Vai ei sinun mielestäsi vankeus merkitse mitään?

_Jeanne_. No, nyt tulimme siihen. Shoppen'illa ei ole pienintäkään toivoa, jota en minä silmänräpäyksessä täytä. Mutta hän ei voi vähintäkään aavistaa, että hänen toivonsa aina ovat minun toivoni.

_Gabrielle_ (tarkkaa). Selitäppäs tuo vähän tarkemmin.

_Jeanne_ (katsottuaan varovasti ympärilleen). Ensiksikin, näettekös, minä en koskaan sano: Minä tahdon! Vaan minä noin vain kierittelen, kaarittelen, jotta hän aina käskee, mitä minä toivon, ja (sukkelaan) sitte tottelen minä häntä sukkeluudella, joka miellyttää sekä häntä että minua, ja siitä on seuraus se: Että me molemmat olemme tyytyväiset.

_Gabrielle_. Mutta sehän on toki, minun mielestäni, tavallansa petosta.

_Jeanne_. Siinä, Herran tieten, ei ole mitään pahaa, että miestä, jota rakastetaan, välin vedetään varjoon pikkusen — ainoastaan hänen oman onnellisuutensa tähden.

_Gabrielle_. Vait! Tuoss' on äitini!

(Jeanne vuokra-tilan pihaan).

Kahdestoista kohtaus.

Gabrielle. Markiisitar (tulee perältä). Sitten Raoul.

_Markiisitar_. Minä tulen nyt kaupungista, suoraan prokuraattorin luota. Minä selitin hänelle koko asian, ja hän vakuuttaa meidän ihan varmaan voittavan. Meidän pitää vain käyttää — — —

_Gabrielle_. Prokuraattoria, niin, sen kyllä uskon, mutta luultavasti emme ollenkaan tarvitsekkaan prokuraattoria. Teidän poissa-ollessanne puhuttelin minä hra d'Havrecourt'ia, joka sisarensa-pojan nimessä ehdoitteli — — — —

_Markiisitar_ (voitonriemulla). Näetkös, mitä mä sanoin: Aikaa ja jäykkyyttä vain! — Ne vihdoin tulevat itsestään.

_Raoul_ (tulee paviljongista). Sanokaa, eno, mitä tahdotte, vaan minä en kirjoita alle. Vaimoni! (tulee Gabriellea kohti). Ja hänen äitinsä! Oi!

(Peräytyy sukkelaan, piileikse balkongia kannattavan pylvään taakse).

_Gabrielle_. Niin, äitikulta! Hän neuvoi minua kirjoittamaan miehelleni, — ainoastaan pienen pikkuruisen — lempi-kirjeen —

_Markiisitar_. Mahdotonta!

_Gabrielle_. Sitähän minäkin sanoin — jossa — ainoastaan näön vuoksi — olisi — pari sanaa siitä, että — että minä valittaisin — noin jollain tavoin pyytäisin anteeksi — — —

_Markiisitar_. Anteeksi! Ja sitä sinä kuultelit! Sinä sallit hänen lausua mokomia sanoja — —

_Gabrielle_ (sukkelaan). En, en, minä kielsin, minä kielsin sen. heti paikalla.

_Markiisitar_ (syleilee häntä, ratkeaa puhumaan juhlallisesti). Mun rakas, armas lapseni! Pidä alati äidin rakkaus ja kunnioitus parahimpana palkintonasi.

_Raoul_. Sepä suloinen aate!

_Markiisitar_. Mutta kuinka on mahdollista, että hän luulee meitä niin heikoiksi, kun koko vääryys on miehesi puolella.

_Gabrielle_. Niin, niin on.

_Markiisitar_. Hänhän oli vähällä syöstä sinut kuolemaan.

_Gabrielle_. Niin, mitä siihen tulee, äitikulta, — täytyy minun sanoa — minun henkeni ei koskaan ole vaarassa ollut.

_Raoul_. Mitä kummia!

_Markiisitar_. Eikö vaarassa? Ellei tuo heinähäkki sattumalla olisi ollut ikkunan alla, olisithan sinä pudonnut kuoliaaksi, lapsi-parka! —

_Gabrielle_. Niin — mutta — minä tiesin sen olevan siinä, kun ikkunasta hyppäsin.

_Raoul_. Mitä kuulen?

_Markiisitar_ (katselee tytärtään ihmetellen). Vai tiesit sinä? Oi, nyt tunnen ylpeydellä, että sinä olet minun tyttäreni. (Puristaa häntä rintaansa).

_Raoul_. Hän tiesi! Ja kokonaisen kuukauden on hän saattanut antaa minun — hän ei rakasta minua, nyt kirjoitan minä vaikka minkä alle,

(Kiireesti paviljonkiin).

Kolmastoista kohtaus.

Gabrielle. Markiisitar.

_Gabrielle_. Kiitoksia, äitikulta! Kiitoksia tyytyväisyydestänne; mutta huomaattehan toki, ettei hän olekkaan syypää juuri mihinkään.

_Markiisitar_. Mutta hän luulee olevansa, ja se on pää-asia! Ja meidän velvollisuutemme on käyttää hyväksemme tuota luuloa, ikipäiviksi perustaaksemme sinun valtasi. Kuten aina olen sanonut: Miehet ovat joko tyranneja tahi orjia; ja sentähden pitää niiden — (liike, joka merkitsee: polvistua).

_Gabrielle_. Niin, hyvä kyllä, mutta kun Raoul ei tahdo. Eno d'Havrecourt sanoi — — —

_Markiisitar_. Niin, hänen kanssaan pitää minun myöskin pakinoida. Minä vain epäilen, että juuri hän on saanut sisarensapojan siihen päähän.

_Gabrielle_. Hänkö? Ei, ei koskaan!

_Markiisitar_ (saarnaten). Ja se, lapseni, joka sekaantuu avioparin keskinäisiin asioihin, antaen pahoja neuvoja, se on henkilö, joka — — — vait, tuoltapa hän tuleekin.

(Menee Gabrielle'n kanssa peremmälle).

Neljästoista kohtaus.

Entiset. d'Havrecourt (paviljongista). Sitten Jeanne.

_d'Havrecourt_ (kääntyen paviljonkiin päin, kovalla äänellä). Ole sinä aivan huoletta vain. Illaksi on jo kaikki kunnossa, tai viimeistään huomis-aamuksi. Vaunujen parantaminen ei vie pitkiä aikoja, ja nyt menen minä itse sitä kiiruhtamaan. (Huomaa Jeanne'in tulevan vuokratilan pihasta). Ahaa! Kuulkaapa, matami Shoppen, joko minun matkavaununi on valmiit?

_Jeanne_. Aikoja sitte. Shoppen kävi itse työhön käsin, ja hänellä on terveet voimat — — — —

_d'Havrecourt_ (keskeyttää). Niin, minä tiedän, minä tiedän.

_Jeanne_. Eihän niissä ollut mitään poikki.

_d'Havrecourt_. Sepä hyvä! Siis saatamme matkustaa milloin tahansa.

_Jeanne_. Ai'otteko matkustaa?

_d'Havrecourt_. Ai'on. Minä, ja sisarenipoika.

_Markiisitar_ ja _Gabrielle_. Kuinka? Teidän sisarennepoika?!

_d'Havrecourt_. Anteeksi, hyvät naiset, minä en huomannut Teitä.

_Gabrielle_. Te ai'olte matkustaa, sanoitte?

_d'Havrecourt_. Niin, niin! Se on ainoa keino huvittaakseni Raoul-parkaa. Me aiomme tehdä pienen huvimatkan moniaiden hänen hyvien ystäviensä kanssa — hra Nanteuil — —

_Gabrielle_ (äkkiä). Ja hänen vaimonsa?

_d'Havrecourt_ (kylmästi). Luonnollisesti. Me matkustamme ensin Italiaan ja sitten Konstantinopoliin.

_Gabrielle_. Konstantinopoliin? Maahan, jossa mieheltä saapi olla monta vaimoa!

_Markiisitar_ (liike).

_Gabrielle_. Ja sen te olette sallinut! Te ette ole estänyt häntä siitä matkasta?

_d'Havrecourt_. Mitä minä voin? Te olisitte ennemmin saattanut sen tehdä, vaan silloin te ette tahtonut, ja nyt — hänellä on, kuten jo aavistinkin, vaatimuksia, niin liikamaisia, — ehtoja, niin järjettömiä — —

_Markiisitar_ (askel häntä kohti). Ehtoja! Minulle, markiisitar de Lesparre'lle.

_d'Havrecourt_. Luonnottomia, mahdottomia ehtoja, sen myönnän minäkin. Hän pyysi minun ilmoittamaan nuo ehdot, mutta minä sanoin, ett'en millään muotoa tohdi sitä.

_Markiisitar_. Siinä teitte aivan oikein.

_Gabrielle_. Mutta eihän toki olisi vahingoksi kuulla mitä hän pyytää.

_d'Havrecourt_. Ei, rouvaseni, — suoraan sanoen — minä neuvon teitä olemaan niitä kuulematta.

_Gabrielle_. Ja minkätähden?

_d'Havrecourt_ (ottaa kirjeen taskustaan, pitää sen niin, ett'ei Gabrielle ylety sitä tavoittamaan). Rouva Markiisittaren ultimatum oli ainoastaan ankara, mutta tämä, teidän miehenne antama, on niin suunnaton, että sitä tuskin voipi ajatellakkaan.

_Gabrielle_ (tavoittaa vihdoin kirjeen). Yhdentekevä, minä luen sen kuitenkin.

_Markiisitar_ (ottaa sen häneltä). Et. sinä — vaan minä — — —

_Gabrielle_ (hiljaa d'Havrecourt'ille). Vai on se niin kauhea? Mitä?

_d'Havrecourt_. On. Ja paitsi sitä ainoa tie sovintoon.

_Gabrielle_ (lempeästi). Siis hän toki ajattelee sovintoa vielä.

_Markiisitar_ (huudahtaa). Ei, — minä voin pahoin!

_Jeanne_. No, mikäs tuota vaivaa!

_Gabrielle_. Mikä teidän on, äitikulta?

_Markiisitar_ (istuttuaan istuimelle). Mahdotonta — pelkkää hulluutta!

_d'Havrecourt_. Enkös minä sanonut.

_Markiisitar_ (lukee kirjeen ylenkatseella). "Onneni palajaisi jälleen, jos sinut näkisin, jos saisin puristaa sinun sydäntäni vastaan."

_Gabrielle_ (liikutettuna). Siitä kyllä olisimme yksimieliset.

_Markiisitar_. "Minä otan sinut vastaan tässä huoneessa, jossa ennen yhdessä asuimme".

_Gabrielle_. Oi!

_Markiisitar_. "Ja jossa nyt niin pitkän ajan olen asunut yksin."

_Gabrielle_. Raoul-parka!

_Markiisitar_. "Mutta kun jätit minut, te kuljitte ikkunan kautta."

_Gabrielle_ (kärsimätönnä). Mitä nyt?

_Markiisitar_ (puoleksi tukahdutetulla äänellä). "Kohtuullista on, että palajattekin" — —

_d'Havrecourt_ (nuuskaten). Samaa tietä.

_Gabrielle_. Taivas!

_Jeanne_ (nauraa). Mitä hän tahtoo? Tahtooko hän rouvan menemään ikkunasta huoneesensa? Sepä naurattava aatos. Vai kuinka, rouva markiisitar?

_Markiisitar_ (ylpeästi kohottaen päätään), Quoi?

_Jeanne_ (peräytyy kiireesti kaikkein suurimmalla kunnioituksella).

_Markiisitar_ (nousee). Hävytöntä, — ja te voitte uskoa?

_d'Havrecourt_. En silmänräpäystäkään. Mutta kun olen varma siitä, ett'ei sisarenipoika muuta pilkkuakaan ultimatum'istaan, ja toisaalta katsoen, olin yhtä varma siitä, että te ja niéce'ni hylkäätte sen, olen kaikin voimin kiiruhtanut matkaamme, ja sanon nyt jäähyväiseni, mennäkseni laittamaan kapineitamme kuntoon.

_Markiisitar_. Kaikki hyvin, minä äänestän myöskin eroa.

_Gabrielle_. Mutta, äitikulta!

_Markiisitar_. Minä ymmärrän ajatuksesi, lapseni. Minä kyllä päätän asian hra d'Havrecourt'in kanssa. Mene sinä sill'aikaa kotiin. Nyt et enää saata epäillä, kuinka sinun pitää tuomita miehesi aviorakkautta.

_Gabrielle_. En, selvän selväähän on, hän ei rakasta minua enää, koska hän vaatii sellaista, joka (katsellen balkonkiin) on sula mahdottomuus.

_Markiisitar_ ja _d'Havrecourt_. Vallan totta.

_Jeanne_ (seisoo puun vieressä, hiljaa Gabrielle'lle, joka seisoo toisella puolla). Mahdottomuus, — miksi niin?

_Gabrielle_ (samoin). Mitä tarkoitat?

_Jeanne_ (vetää hänet muassaan). Tulkaa, tulkaa vain minun kanssani ja olkaa hiljaa.

(Menevät vuokra-tilan pihaan, alkaa pimetä).

Wiidestoista kohtaus.

d'Havrecourt. Markiisitar.

_Markiisitar_ (on hiljaa puhellut d'Havrecourt'in kanssa). Ei, herrani! Te ette voi peittää minun silmiäni. Te olette ihan varmaan näiden pommien valaja.

(Näyttää kirjettä).

_d'Havrecourt_. Minäkö? luuletteko minun todellakin voivan — —

_Markiisitar_. Kaikki.

_d'Havrecourt_. Oo, rouva markiisitar, Te mairittelette minua.

_Markiisitar_. No, minä tiedän vallan hyvin! Te ette ole voinut unohtaa sitä, että minä kerran katsoin markiisi de Lesparre'n paremmaksi teitä.

_d'Havrecourt_. Väärä luulo, rouvani. Herra Lesparre oli todella tuo onnellinen, mutta hän oli myöskin niin onnellinen, ett'ei kukaan saattanut kadehtia sitä.

_Markiisitar_. Mitä sillä tarkoitatte?

_d'Havrecourt_. Minä tarkoitan: Minä matkustan sisarenipojan kanssa.

_Markiisitar_. Niinkuin tahdotte, vaan ette ennen, kuin ero on julaistu.

_d'Havrecourt_. Mitä se hyödyttää? Hän matkustaa, onhan siinä jo eroa kylliksi.

_Markiisitar_. Mutta eron pitää olla laillinen.

_d'Havrecourt_. Mutta kuinka ai'otte saada kelvollisia syitä lailliseen naima-eroon?

_Markiisitar_. Aivan helposti. Minulla on jo prokuraattori.

_d'Havrecourt_. Minulla on kaksi.

_Markiisitar_. On tapahtunut häväistys, meitä on pahoin menetelty. (Painolla) Te olette heittänyt meidät ulos ikkunasta.

_d'Havrecourt_. Kielletään. Te itse hyppäsitte.

_Markiisitar_. Me olisimme voineet pudota kuoliaaksi.

_d'Havrecourt_. Älkää unohtako heinähäkkiä.

_Markiisitar_. Lyhyesti lausuen, Te ette matkusta, (Muuttaa äkkiä äänensä). Kunnioituksella sulkeudun Teidän suosioonne.

(Menee perälle).

_d'Havrecourt_. Nöyrin palvelianne!

Kuudestoista kohtaus.

Raoul (tulee paviljongista). d'Havrecourt.

_d'Havrecourt_ (nauraa täyttä kurkkua). Hahaha!!

_Raoul_. Taivahan ihme, enokulta, mitä täällä tapahtuu?

_d'Havrecourt_. Ei mitään. Minä täällä vain suurimmassa ystävyydessä pakisin anoppisi kanssa — _mater dolorosa'n_ — hän on raivosa.

_Raoul_. Sen teki minun _ultimatum'ini_ tai oikeammin teidän.

_d'Havrecourt_. Se on tehnyt täydellisen mullistuksen, aivan minun toivoni mukaan.

_Raoul_. Me olemme Varmaankin joutuneet liian loitos, enokulta. Herra tietää, miten tämä päättynee.

_d'Havrecourt_. Päättynee? (Katsoo vuokra-tilan pihaan). Näetkö kuka tuolla tulee?

_Raoul_. Jeanne — ja vaimoni!

_d'Havrecourt_. Hiljaa!

(Peräytyvät. On jo aivan pimeä).

Seitsemästoista kohtaus.

Entiset. Jeanne ja Gabrielle. (Tulevat vuokra-tilan pihasta kantaen pitkiä tikapuita).

_Jeanne_ (pälyilee ympärilleen). Olkaa huoletta aivan, tääll' ei ole kristin sielua.

_Gabrielle_ (heittää tikapuut maahan). Ohho, kuinka ne on raskaat!

_Jeanne_ (laskee kantamansa puolen myöskin maahan). No, levätkäämme sitte hieman.

_Gabrielle_ (hieroen käsivarttaan). Olisithan sinä saattanut ottaa pienemmätkin.

_Jeanne_. Nää on meidän palo-tikkaat. Ne toiset oli liian lyhyet kaikkityyni. Miks'ette antanut minun kuiskata Shoppen'ille, hän olisi tuonut nämät niinkuin ilman mitään.

_Gabrielle_. Etpä usko, kuinka minä olen peloissani.

_Jeanne_. Miksi niin? Teidän miehennehän tuolla on. Oma asianne, menettekö ovesta vai ikkunasta. Niin jos jotakuta toisia tätä tietä kävisitte tervehtimässä.

(Viepi tikkaat balkonkia kohti).

_Gabrielle_. Autanko mä sua?

_Jeanne_. Ei tarvita, kyllä minä sen paikoilleen asetan.

_Gabrielle_. Ole varoillasi.

_Jeanne_. Olkaa aivan huoletta, kyllä minä laivani tyyrään.

_Gabrielle_. Mutta puhu toki hiljemmin.

_Jeanne_ (hiljaa). Kyllä minä laivani tyyrään.

_Gabriielle_ (osoittaen ikkunaan). Siell' on valkea. — Raoul on kotona, hän saattaa pian kuulla.

_Jeanne_. Kas niin, nyt on kaikki hyvin, nyt huikeasti!

_Gabrielle_ (koettelee tikkaita). En, — min'en uskalla — ne huiskuvat!

_Jeanne_. Kyllä minä pidän kiini.

_Gabrielle_ (astuu muutaman askeleen). Pidätkö sinä kiini?

_Jeanne_. Tottakai minä pidän.

(Raoul ja d'Havrecourt esiin).

_Gabrielle_. Voi voi!

_Jeanne_. Mikä nyt?

_Gabrielle_. Minä tallaan hameeni helmuksille.

_Jeanne_. Nostakaa ne ylös.

_Raoul_ (hiljaa). Mutta hän putoaa, eno!

_d'Havrecourt_ (samoin). Eikö mitä! lempivien retkiä tarkkaapi Jumalan silmä.

_Gabrielle_. Oi, taivas!

_Jeanne_. Mitä nyt taas?

_Gabrielle_. Minun sääreni näkyvät varmaankin.

_Jeanne_. No kaikkia nyt vielä.

_Gabrielle_. Näkyvätpä!

_Jeanne_. Onhan täällä pilkkosen pimeä, jott'ei näe kättään nenänsä edessä, ja olkoonpa nyt, että ne näkyvätkin — noita sääriä ei tarvitse hävetä, kyllä niitä kernaasti katseleekin. — Kas niin, nyt olette jo puoli-tiessä.

_Gabrielle_. Huu! (kapuaa kiireesti peloissaan alas). En, min'en tohdi, vaikka mikä olkoon.

_Jeanne_. Voivoi, kuinka nuo fiinit rouvat ovat kömpelöitä.

(Viepi tikkaat toisaalle).

_Gabrielle_. Mitä ai'ol?

_Jeanne_. Minä muutan ne tälle puolelle, jotta voitto pitää muurista kiini.

_Gabrielle_. Nyt on parempi.

_Jeanne_. Kas niin, onko nyt hyvin?

_Raoul_ (hiljaa). Nyt en näe häntä enää!

_d'Havrecourt_. Ole vaiti

_Gabrielle_. Minä kuulin jonkun puhuvan.

_Jeanne_. Eikö vähät, tarhapöllöt ovat vain tuulettelemassa.

_d'Havrecourt_. Erinomaisen mairittelevaa. Kiitos kunniasta!

_Gabrielle_. Jeanne! Nyt olen täällä ylhäällä.

(d'Havreccourt on lähestynyt, rykii).

_Gabrielle_. Herrainen aika, tuoll'on joku!

_d'Havrecourt_ (ottaa Jeanne'a kädestä). Minä.

_Jeanne_. Tuo vanha äijä.

_d'Havrecourt_ (yhä hiljaa ja hyvin reippaasti). Tuossa! (Antaa kukkaron). Tuo on sinun, kun vain kiireesti juokset linnaan sanomaan rouva markiisittarelle, että juuri tällä hetkellä eräs nuori nainen on sisarenipojan makuukamarissa.

_Jeanne_. Tää ei ole hullumpaa!

(Säntää ulos).

_d'Havrecourt_. Varmuuden vuoksi tukkikaamme paluutie.

(Muuttaa pois tikkaat).

Kahdestoista kohtaus.

Gabrielle. d'Havrecourt (hiipii salaa) Raoul'in luo.

_Gabrielle_. Minusta on aivan, kuin olisin kuullut jonkun äänen. Se oli toki varmaankin luulottelua. Jeanne! Jeanne! Kas niin! Nyt hänkin on juossut tiehensä; mitäs nyt on tehtävä?

_d'Havrecourt_ (estää Raoul'ia). Olehan toki aloillasi. Ei olo aika vielä.

_Gabrielle_ (koputtaa ikkunaan). Minä täällä olen — Gabrielle.

_Raoul_. Päästäkäähän minut toki.

_d'Havrecourt_. Tahdotko anastaa itsellesi onnen, nähdä kuinka syvästi hän sua rakastaa.

_Gabrielle_ (koputtaa jälleen). Minä olen tahtosi täyttänyt, sanomalla mitään äidilleni. Täällä minä olen — olethan hyvä, laske minut sisään!

_Raoul_. Gabrielle!

_d'Havrecourt_. Vaiti!

_Gabrielle_. Sin' et vastaa. Raoul, oletko minulle suutuksissa vielä?

_d'Havrecourt_. Ei vielä, sanon minä.

_Raoul_. Nyt hän on jo odottanut koko neljännestunnin.

_d'Havrecourt_. Hän antoi sinun odottaa kokonaisen kuukauden.

_Gabrielle_. Raoul! Minun on vilu — minä vilustun. (Polkee jalkaansa). Mutta aukaisehan toki, minä jo pian tuskastun.

_d'Havrecourt_. Näetkös!

_Gabrielle_. En, en, en minä tuskastu.

_Raoul_. Näettekös!

_Gabrielle_. Me emme koskaan enään ole epäsopuisat, se on saattanut minut niin onnettomaksi. Ystäväni, puolisoni, armahani! Minä kadun vikojani ja pyydän sinulta anteeksi. Voitko vaatia enempää?

_Raoul_ (irroittaa itsensä, huutaa). Gabrielle!

_Gabrielle_. Taivas! Raoul! Kuinka sinä olet sinne tulin!?

_Raoul_. Entäs sinä, sulo-Gahrielle'ni! Kuinka sinä olet sinne tullut?

_Gabrielle_. Sit'en tiedä, minä tulin nousseeksi tänne. (Äkkiä). En, en, miksi teeskentelen? (Nöyrästi). Sinä pyysit sitä, ja minä tottelin — se oli velvollisuuteni.

_Raoul_ (syöksyy paviljonkiin).

Yhdeksästoista kohtaus.

Entiset. Markiisitar. Jeanne.

_Markiisitar_. Siellä on nuori nainen, sanoit sinä, vävyni luona — tähän aikaan vuorokautta — —

_Gabrielle_. Taivas, äitini!

_Jeanne_. Niin, Teidän armonne.

_Markiisitar_ (katsoo balkongille). Niinpä, todentotta, sinä olet, oikeassa. (Ikkuna aukeaa, Gabrielle astuu sisään). Ahaa, hra d'Havrecourt! Te sanoitte minulta puuttuvan todistuksia, nyt minulla niitä on, nyt puuttuu ainoastaan — —

d'Havreoourt. Todistajia.

_Markiisitar_. Niitäkin minulla on.

_d'Havrecourt_ (Jeannelle). Mitä hän sillä tarkoittaa?

_Jeanne_. Tuossa tuokiossa tulee pari palveliata soihtuineen.

_d'Havrecourt_ (Hieroo käsiään). Mainiota! Verratonta!

(Palveliat soihtuineen; näyttämö valoisa).

_Markiisitar_ (Menee paviljongin luo, aukasee oven). Tulkaahan vain ulos, rouva Nanteuil, tai ken te lienettekään; kylläpä kohta saamme tietää, ken te olette. (Raoul, pitäen Gabriellea kädestä). Taivas, mitä näen? Tyttäreni?

_d'Havrecourt_. Ja hänen miehensä, joka ei koskaan ajatellutkaan eroa.

_Markiisitar_. Tyttäreni? Ja kuinka sinä pääsit tuonne ylös?

_Jeanne_ (on ottanut tikkaat, kurkistelee puolien valitse). Tikapuita myöten.

_Markiisitar_ (ylpeästi). Ja sinun arvosi?

_Jeanne_ (markiisittaren äänellä). Kapusi aivan samaa tietä.

_d'Havrecourt_ (markiisittarelle). Antaa noiden olla olollaan, armollinen rouva! Ja me, älkäämme enää milloinkaan sekaantuko heidän asioihinsa. Uskokaa minua, joka talossa, joka on niinkuin sen oleman pitää, on mies isäntänä.

_Jeanne_ (hiljaa Gabriellelle). Ja vaimo miehenä, — vaan sit' ei saa kukaan huomata!