Part 2

Sen kukkaset on kultasuut, Ja hopeiset sen honkapuut, Sen kivet, laaksoin sammalet — Nuo kaikk' on yhtä pehmoiset, Kun yhtyy tuntehet!

Tää maa on kyllä pieni maa, Mut siin' on pontta polttavaa: Se järvineen ja saloineen Ja kesäöiden valoineen Käy joka sydämmeen!

Ja siinähän me synnyimme Ja siinä lasna lauloimme, Jo ailueissa aallokon Se meitä tuuditellut on Ain omaks onnekseen!

Jos kunne kantais kohtalo, Ei murru maani muistelo, Ei sammu koskaan leimaus, Min sytti raitis rakkaus Ja luonto Pohjolan!

Ja helmahan tään armaan maan Me kerran kuolla halutaan, Ja päällä hautojemme on Myös soipa kaiku kantelon — humina hongikon!

Kevätsade.

Oi katsokaa, oi katsokaa Kuin siellä sataa hiljaa! Se lämmin vihma virvoittaa Nyt kevään nuorta viljaa:

Se heräjää, se hengittää, Se nousee, nostaa päänsä, Ja hymyillen se ylistää, Taivaista ystäväänsä!

Ja on kuin siipi enkelin Maan multaa kostettaisi, Ja tuskat sillä tuhansin Voimallaan parantaisi...

Ja on kuin tuores tuulahdus Tois paratiisin aian, Kun Luojan hellä humahdus Luo joka kukkaan taian!

Saaristossa keväällä 1899.

On saaristossa hiljaisaa Ja taivas harmajaa, Ja Suomenlahden laineet vaan Niin hiljaa loiskuttaa...

Mut kautta usman heläjää Nuo kellot Uspenskin, Ja niitä tykit säestää Valleilta Viaporin!

Se mitä lie — miks ammutaan? Kun rauha maassa on, Jo ammoin urhot Suomenmaan Sai verikuolohon!

Ja miksi kellot kilvan soi, Ja mille hurrataan? Kun surun seppeleitä, ´voi, Vain täältä solmitaan...

Ne tahtovat.

Ne tahtovat kaataa mun koivuni Kotipeltoni veräjän suusta, Alas maahan mahlat sen juoksuttaa Ja tuohet kiskoa puusta!

Ne tahtovat häijysti hävittää Mun ritvani rakkaamman, Min juurella käkeä kuunnellut oon Keväthetkeni herttaisimman!

Vaan salli en kaataa mun kaunoistani, Kotikoivua kultaisinta, Sen ympäri käyn kuni vartija vain Ja vahva on vartijan rinta!

Minä soisinko raiskata rakkahintain Ja sen silpoa valkoista vyötä? Ei! — taistella tahdon ma omastain Ja tehdä tarmolla työtä!

Ja jos minun koivuni kaadettais Väkivalloin ja raakuudella: Niin varmaan sen kaatumus maksettais Minun rintani hurmehella!...

Ne tahtovat anastaa aittani mun Ja mun saunani raunioks raastaa, Ne uhmaavat viedä mun poikani pois Ja heponi ainoan haasta: Ja heittää pirttini kylmilleen... Ja jättää auki sen uksen... Ja ryöstää seinältä kanteleen... Ja hyllyltä katkismuksen — Ne tahtovat muuttaa ja musertaa Mitä kalleinta kasvatti syntymämaa.

Ne ilkkuen käskevät valjastamaan Mun varsani varkahan matkaan, Ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaan Oi! Mitä kaikkea vaatinevatkaan: Sillä niillä on valta ja ruhtinuus Ja maallisen mahdin voimakkuus...

Mut Herra on suuri ja väkevä, Ja kerran on päivä se saava: Kun sortajan silmä on näkevä, Miten koski sen kirvehen haava, Ja kuinka sen leikkasi sydämmeen, Ken väkisin viety ois orjuuteen! —

Ja silloin on Suomessa sunnuntai Ja sen pirteissä pyhäinen rauha, Ja käki taas helskyvi koivussai, Ja tuulonen lietsovi lauha, Ja laajoina laihot ne aaltoaa, Ja saunat notkoissa savuaa...

Ja silloin itkee mun muistoni vaan Sitä mennyttä murhettansa: Kun arkana asteli aurallaan Tämä korven kyntäjä-kansa, Ja kuink oli pilvistä, pimeää... Ja ilma niin raskasta hengittää!

Panettelijalle.

Käy tänne vain mies mieletön, Suursuinen muukalainen, Käy tänne pian ja tarkasta Kuin toimii Suomalainen!

Saat nähdä että tääll' on maa, Miss' ei oo koskaan "rauhaa" — Näet hongat tääll' ain humajaa Ja kosket korkein pauhaa!

Mut "kapinaa" jos kaivannet, Käy korpeen vaanimahan: Stell' hallaa vastaan vaino käy, Ja suurta suunnitahan:

Siell' liitot salaa solmitaan: "Hei veljet kiinni tuohon!" Jo rauta välkkää, huuto soi, Ja kiinni käydään — suohon.

Niin, vaarallista tosiaan, Kun kuokka kohoaapi, Se työ on "selvää kapinaa", Mi verta kiihoittaapi!

Oulunjärvellä.

Tervamiesten laulu.

Tuoll' Oulunjärvellä aallot Ne huuhtovat rantojaan, Siell' liekkuvat tuhannet purret Ja purjeet on pingallaan, Siell' liehuvat harmajat hapset Ja kiiltävi pellavapää — Ne on Pohjolan pontevat lapset, Jotka tuulessa viilettää:

"Me olemme korpien kansa Ja vaarojen valtiaat, Ikiajoista meillä on olleet Omat tapamme tarmokkaat: Me pilkomme petäjöitä Ja karhuja kaadamme, Me huokaamme hallaöitä, Mut rauhassa raadamme.

Ei etelän rikkaus meitä Pois Pohjasta houkuttele, Joka käynyt on polkuteitä, Sitä vaunut ei viekottele; Joka saanut on salossa suojaa, Sitä linnat liikuta ei — Minä kirkossa kiittelen Luojaa, Joka korpien kätköön mun vei!

Mut virtojen läikkyvät laineet Ja suvannot ne tyynekkäät, Ja koskien pauhaavat paineet Ja järvien tuulispäät — Kas niiss' olen armaassa työssä, Kun airot ja aallot soi, Ja mun Pohjani valo-yössä Näin venhoni viehkuroi!

Kas niissä mun luontoni laulaa Ja mun sieluni sirkistyy, Kuin kaakkuri nostan ma kaulaa, Ja mun mieleni miehistyy; Ja kun pelvotta perässä purren Alas höllötän myötäiseen — Kuka surkea silloin surren Jäis huoleen ja murheeseen?

Hei tervatyttäret tummat Mun kanssani riemuitkaa! Niin paljonhan kaunista tarjoo Tämä virtojen viileä maa, Niin paljonaan täällä on hyvää, Mitä muualla saisi ma en, Mun korpeni rauhaa syvää — Sitä iäti siunaelen!"

Tulva.

(Kesäkuulla 1899).

Nousee tulva! Nousee tulva! Paisuu yli äyrästen, Niityt vaipuu vetten alle, Ladot liikkuu jyristen, Nousee, paisuu yhä vaan Tulva yli Suomenmaan.

Herran kiitos, viel' on meillä Missä jalansijaa saa: Tuhatjärvein maassa seisoo Tuhat vuorta korkeaa — Niille veikot kiivetkää, Rientäkää, oi rientäkää!

Tuolla kaatui kankaan honka, Suistui suulleen suuri puu, Tuolla rannan kaunis koivu Kaltahaltaan kallistuu; Virta viepi, kuunnelkaa Tulvan tummaa kohinaa!

Verkkomajat, vesimyllyt Vieremillä virran sen, Kivet, kannot, multamöykyt — Kaikki vie se temmaten; Kuulkaa sitä rytäkkää, Luonnon suurta mylläkkää!

Paetkaatte siskot, veikot, Vuorten päälle paetkaa, Ettei hiiden vesipeikot Ehtis teitä saavuttaa, Minkä voitte pelastaa, Ottakaa, se ottakaa!

Katsokaa, jo aallot lyövät Rantasaunan permantoon, Saunan, jossa lasna lauloin, Jossa syntynyt ma oon... Jossa sikis ajatus: — Kotirannan rakkaus!

Herran kiitos, viel' on meillä Missä jalansijaa saa, Tuhatjärvein maassa seisoo Tuhat vuorta korkeaa, Niille kilvan kiivetkää, Rientäkää, oi rientäkää!

Jos on virta viljat vienyt, Tulva pellot peittänyt, Jos on vesi niityt niellyt, Heinäladot heittänyt, Viel' ei viime hetki lyö, Vielä auttaa viisas työ!

Kell' on maja matalalla, Senpä tulva tuhoaa, Kell' on koto korkealla, Sepä suojass' olla saa — Veikot käykää veistohon; Pirtti päälle — kallion!

Raketkaatte honkahuone Päivän nousun kummulle, Uudet pellot perkatkaatte Viipymättä vierelle; Aura tänne! Kyntäkää — Vielä kylvää ennättää!...

Katsokaa, jo suvi saapui, Nurmen kukat heloittaa, Lauhat ilmavirrat liikkuu, Pihlajaiset tuoksahtaa, Käki kukkuu, rastas soi — Pohjan kesäöitä oi!

Herran kiitos, kohta meiltä Uudet pirtit kohoaa, Tuhatjärvein maassa seisoo Tuhat vuotta korkeaa: Täällä, täällä asukaa — Vielä elää kannattaa!

Vietä täällä viljat kypsyy, Hennot laihot heilimöi! Vielä silmä ilost' itkee, Vaikka nyt se kyynelöi! Koittaa uusi Juhannus: — Suomenkansan oikeus!

Suomen enkeli.

Yö mustana verhosi verisen maan. Hän liiteli muureja pitkin: Niin mont' oli kaatunut voimassaan — Niin mont' oli murtanut viekkaus vaan! Ja hän istui maahan ja itki.

Ja sydämmin syvästi suruisin Hän katseensa vainaihin heitti, Ja kätösin hellin ja pehmoisin Hän siveli koriseviin rintoihin — Ja ne siivin valkoisin peitti.

Ja hän lepäsi siinä ja rukoili, Ken ymmärsi rukoustansa? Yön usmat ne raakoina aaltoili, Maan huokaus ääniä huuhuili: — Oi pelastaos Pohjolan kansa!

Mut koskapa öisestä murheestaan Taas auersi armias aamu, Ja uhkasi piiritys pauhullaan — Niin kuule kuin linnasta kuiskaillaan: Nous muurilla valkea haamu.

Ja haamun sen lempeän nähdessään Käsi karkaajan hervahtaapi, Ja surman nuolta jo tähdätessään Lyö rintoihinsa se verissään Ja taapäin horjahtaapi...!

Mistä kulkee Pohjan lasten polku?

Mistä kulkee Pohjan lasten polku, Miss' on rastit kovan onnen kansan? Tuosta kulkee Pohjan lasten polku, Tuoss' on rastit kovan onnen kansan: Polkuna on Pontevuus ja Tahto, Rastina on Rakkaus ja Usko, Suunnan neuvoo Toivo ynnä Totuus!

Elokuulla.

Kupaat Kiannan järvellä käyvät korkealla, murheellisna murtuvat rannan kuusten alla. Rannan kuuset tohisee, huokaa petäjäiset, karikoissa ärjyin soi aallot vaahtopäiset.

Lokki luodon liepeiltä lentää suipposiipi, kirkuu nälkää, ilmahan vastatuulta kiipii. Pilvet kiirii pimeät, vyöryy voimakkaina, eespäin avaruuksissa tuuli noita painaa...

Kenpä Niskanseljällä valkopurjein kiitää, myrskylinnun lailla myös vettä viistäin liitää? — Poika hurja, avopää, Poika pohjalainen, luonnon raivon lempijä, tuulen tuttavainen!

Oi väärin, väärin!

(Nuorille).

Jos suomenkieltä poljetaan saleissa Suomalaisten ja vieras kieli kilkattaa vain siellä vuoksi — naisten, niin miehuuton se miesi on, ken otti oudon kantelon — ja väärin, väärin on se kansalleni tehty!

Ken lasna kuuli kuiskehet salojen siimeksessä, ken humut huomas korpipuun siell' lehtoin liepehessä, niin eikö hän sen värinän myös kuullut käyvän syämmessään: ne että kaikki lauloi — kieltä kalevaista?

Siis teitä veikot ainiaan ma moitin surkutellen, kun moni syyttäen "rakkauttaan" jäi kylmäks kantelellen: sen rikki löi — ja sanans söi — ja pirstat "piioillensa" möi — oi väärin, väärin on se kansalleni tehty!

Kulki Suomessa soturi.

Kulki Suomessa soturi, Astui aikansa ritari, Lipun nostaja — kalman kantaja, Kohlun kostaja — avun antaja, Raikas raivaaja kovan korven, Suora soittaja sotatorven, Aina pelvoton, ikinuori, Tulta syöksevä tulivuori, Heimon helmi ja suvun sormi, Pylväs kansani kalevaisen...

Kaatui sankari haavoihinsa, Suistui suulleen se suuri urho, Sortui niinkuin sortuu honka Vanhuudestansa vavahdellen, Koska ampuupi salamyrsky — Luonnon oikku, jot' emme tunne! Miksi vaikeevat harpunlyöjät, Miksei kielensä hällen helky, Koska maassa nyt makaa urho, Ajan tuulihin turtuneena?

Suomenkielen riemulaulu.

"Meill' on vielä kesken paljon puhdetöitä, Siksi älkää sammuttako kynttilöitä!"

Oksanen.

Niinkuin tuuli, joka hongistossa huokuu, Niinkuin heinä, joka heiluu, nuorna nuokuu, Niinkuin aalto, kun se loiskein rantaa kaulaa, Niinkuin leivo, kun se kevätvirttään laulaa Niin soipi, huminoipi suomenkieli, Viiskielisen kantelemme kaiku!

Niinkuin havu, joka hangen alla rippuu, Niinkuin koivu, josta kaste kiiltäin tippuu, Niinkuin kielo, kun se kesäaamuin tuoksuu, Niinkuin ulpu vilinässä virran juoksun — Niin tuoksuu tuorehelle suomenkieli, Tuhatvuotisten tunteidemme kukka!

Niinkuin helmi, joka kuoressansa päilyy, Niinkuin aarre, joka salassansa säilyy, Niinkuin kosken pauhanteissa paasikivi, Niinkuin taivahalla kiintotähtein rivi — Niin säilyy, säihkyy, kestää suomenkieli, Ja arvoltaan ei ikinänsä astu!

Niinkuin impi, joka puhtain mielin lempii, Niinkuin äiti, joka nuorintansa hempii, Niinkuin kansa, joka synnyinmaataan kiittää, Missä saunan sai ja pellon viljan niittää — Niin lemmin, rakastan sua suomenkieli, Ja yli muiden kielten jumaloitsen!

Ja niinkuin liekki, joka kanervikon kultaa, Nousee kuusiin, hulmuu, kuohuttaapi tultaan, Tai kuin rusko, joka punertaen koittaa, Aamun airueena nousee, hehkuu, voittaa — Niin nousee, leimuu, lentää suomenkieli, Syttää sydämmet ja kaikki esteet murtaa!

(Helsinki 7/3 99.)

Te piirtäkää lehdille historian!

Te piirtäkää lehdille historian: Tämä kansa, mi katveessa nukkui, Se nous kuni kontio korvestaan, Kun vuossata hyökyynsä hukkui, Se nousi ja katseli ympäri pään, Kuka rikkoo rantojen rauhaa, Kuka kunnoton ryöstäen rynnistää, Ajan laine miks pöyhkänä pauhaa?

Ja ääriltä Laatokan lahdelmain Taka Tornion tunturimaita Tuli Suomen karhut ne kaahlostain Yli hankia harjakkaita, Saman korven honkia kuunnelleet, Saman lähtehen juoneet vettä, Saman tuskan ne nyt oli tunteneet, Kun ponsi ne uhkasi pettää!

Te piirtäkää lehdille historian, Siis piirtäkäätte se syvään: Tämä kansa, mi kanteetta tuomittiin, Ei uupunut uskosta yhtään! Se tuomarin jalkojen juurehen riens Ja huusi sen peittelemättä: "Tuomari! Vääryys on tapahtunut, Ja me vaadimme puhdasta kättä!"

Te piirtäkää lehdille historian Ja sen reunoille pankaa te risti: Hän, tuomari tulijaa tuntenut ei, Vaan okaan sen onnehen pisti — Ja hän käski sen mennä ja olla vait Ja hän toivoi sen torkkuvan silleen, Ja hän julisti käyntiin ne käppyrät lait Sekä nyökkäsi ystävilleen...

Te piirtäkää lehdille historian: Tämä kansa ei kapinata nosta! Mut kansanpa kaitselmus nostavi sen Ja kansojen Jumala, mi kostaa! Ja eipä se enää nukkua voi Joka ruoskalla herätettiin, Sen sormissa aina sen suhina soi, Jos vaikka se vapautettiin!

— Ja ne lehdet ne kerran kertoa voi: Se kansa, min turma jo koitti, Se parvi, mi pienenä tappion sai — Ylivoimansa kuitenkin voitti; Niin, voitti! Ja voitonpa ääniä sen Koko Euroopan torvet ne soitti, Ja se riemussa tuhanten rintojen Elon kruunulla aateloittiin!

Iltahyräily eräässä Lönnrotin keinutuolissa.

Tämä tuoli, tumma tuoli, Hiljallensa kiikkuu, Tämän tuolin penkin päältä Suomen maine liikkuu!

Tällä tuolilla istunut Se on se Lönnrot suuri, Tämän tuolin tunnelmiss On Kalevalan juuri...

Tässä ukko souteli Ja soitteli kanneltansa, Tässä tuumi, tupakoi Ja kaateli kahviansa.

Tähän ukko uuvuksissa Unehenkin vaipui, Piippu putos, tuli sammui, Sauhu kattoon haipui...

Tässä on oiva olla, Hyvä hyräellä, Suomen kansan runoutta Mielin mietiskellä.

Tämä tuoli tehty onpi Suomen korven puusta — Tämä laulu laulettu On Pohjan pojan suusta.

Kiiku tuoli, liiku hiljaa, Keinu kepeästi, Muisto elää — muiston kannel Soipi heleästi!

Vielä huokuu Ilkan henki...

Vielä huokuu Ilkan henki salomailla Pohjanmaan, Vielä vierii Vesainenkin veressämme toisinaan, Vielä täältä sota soi, kiehuu, kuohuu, kullervoi!

Vielä linnaleirin painot raskahasti muistetaan, Nuijasodan verivainot vielä nekin tunnetaan, Vielä eistä vapauden töytäis rajaryskeesen!

Viel, — jos huovit Fleming marskin haudoistansa karkoais, Viel, jos alta ikeen karskin Pohjan rahvas huokoais: Vielä, vieköön, Ilkankin nousee pää — vaikk' katkeskin!...

Mut ei enää nuijat puiset Heilu, eikä kirvehet, Vaikka miesten nyrkit luiset vielä kutkuu entiset — Muistot hurmekapinain opiks on nyt heille vain.

Niinkuin ukkonen, mi kaukaa pilvissänsä jyristää, salaa yössä salamoitsee, tantereita täristää... Niin myös poijat Pohjanmaan tulta kantaa rinnoissaan!

— Oikein veikot, sep' on oikein: näinpä kuiten taistellaan, Näinpä surunmalja haikein miesnä vasta maistellaan, Tavat vanhat — kuolkoot vaan, voima olkoon ennallaan! —

Vielä huokuu Ilkan henki salomailla Pohjanmaan, Vielä vierii Vesainenkin veressämme toisinaan, Vielä täällä sota soi, kiehuu, kuohuu, kullervoi!

8/2 1900.

"Eläköön Suomi!"

Tuuli se raivosi rannan puissa, Ja vuorina syöksyivät vaahtoiset laineet, Kun pauhasi ankara myrsky — Mut minä huusin, huusin vain: Eläköön! — Eläköön Suomi!

Tuuli se raivosi rannan puissa, Ja korvesta kuului vihainen ryske, Kun kaatuivat jymisten hongat — Mut minä huusin, huusin vain: Eläköön! — Eläköön Suomi!

Ulapan valkeat purjeet ne vaipui Ja pursien pirstoja rantahan vieri, Kun vaikeni hukkuvain huudot — Mut minä seisoin ja huusin vain: Eläköön! — Eläköön Suomi!

Ja oli kuin aallot ja kaatuvat hongat Sen ulvovan tuulen alla ois soineet Ja myrskyssä murtuen yhtyneet lauluun: Eläköön! — Eläköön Suomi!

1/10 99.

Pirulinna.

Ja perkele istuvi linnassaan Ja käskyjä ympäri jakaa, Kas mitalit on ryötällä rinnassaan, Vaikk' häntä sen häilyvi takaa.

Ja pikkupirut ne kumartelee Ja ottavat "oortelit" vastaan, Ja toiset sarviaan käyristelee Ja toiset lantteja lastaa.

Ja ukset ne ulvoo, saranat ne soi, Yhä uusia sisähän saapuu, Ja toisilla paita on punainen toi, Ja toisilla munkin kaapu...

"Taas olemme verkkoja heitelleet Ja ne verkot ne vertoja kestää — Ja murhatut olemme me peitelleet Ja pyydämme veremme pestä!"

Näin kertoi se kaikista kamalin: Ilon ulvahdus käy läpi linnan, Ja itse pääpiru lukevi Sen kourahan korvaushinnan...

Ne nuuskivat katujen nurkissa, Ne kärkkyvät konnien kieltä, Ne töytäävät tummissa turkissaan Ja koppovat kulkijat tieltä...

Daavid.

Tuo Daavid muinen kivellä löi otsaan Goljatin, Vaikk' olikin mies piskuisin riveissä Israelin Ja Goljat kaatui korahtain ja pyörtyi iskustaan, Ja jättiläistä hirmuista riens Daavid tappamaan.

Ja Daavid tappoi Goljatin ja leikkas julman pään Ja vainolaisen edessä sen nosti käsillään Mut vainolainen vavisten läks hurjaan'pakohon: "Se poika ei oo ihminen — se jumalista on!"

Ja nuorukaisen ympäröi nyt parvi Israelin Ja riemuellen huuteli: "oi terve uljahin!" Mut Daavidi hän lausui noin polvilleen langeten: "Hän pilkkas meidän Jumalaa, siks tapoin koiran sen!"

— Oi jospa lailla Israelin myös meidän heimo lois Helmoistaan hengen sankarin, sen lingota noin vois Kun astuu vainon hirviö ja sille huutelee Ja lailla kolkon Goljatin sen Herraa herjailee!

Laulu Suuresta Lännestä.

Virran viheriällä rannalla Tuolla kaukana Amerikassa Me istuimme palmujen juurella Kotimaatamme muistelemassa.

Koska päivä läntehen laskeutui Ja veripunaisna hohti, Niin mielemme kaihoten kohoutui Noita Pohjolan seutuja kohti:

"Tämä palmu se oisi niin vihanta, Tämä virta se oisi niin vilpas, Mut ihanampi, oi syntymämaa, Oli mulle utuinen sun iltas!

Oi toisin sieltä ne metsät soi, Oi toisin tuomet ne tuoksui, Ah armaammin aallot siell' ailakoi, Ja visersi virtojen juoksu!

Ja toinenpa siell' oli totuuskin, Ja toinenpa toimien laatu, Ja suurempi kuiten sen rikkauskin, Jos lie sitä niukemmin saatu!

Nyt täällä mun käteni työskentelee Ja ruumis saa runsasta ruokaa — Mut siellä mun sieluni vaeltelee Ja Suomeen mun henkeni huokaa!"

Virran viheriällä rannalla Tuolla kaukana Amerikassa Näin istuimme palmujen juurella Tätä laulua laulelemassa.

Loppuruno.

Kun muut kävi patsaita paljahin päin sekä uhraili seppeleitä, minä myöskin sen kaiken kaunihin näin ja riemuten seurasin heitä. Minä kuulin sen laulujen laajan vuon lain-leijonan jalkojen alla, minä tunsin sen leimuvan lämmön — tuon, jota ryöstä ei ryskävin halla!

Mut mullapa ruusua ollunna ei, ei liljoja, laakerivöitä — mun polkuni pois sydänkorpihin vei, miss' itkin vain itseni öitä... Toki toinnuin: "enköhän minäkin vois maan murheissa korttani kantaa, jos vaikka se vainen halpakin ois — kun vain sen lemmessä antaa?"

Ja mä ryhdyin ryhmäksi solmeilemaan katajoita ja angervoita, en muuta ma tuohon tahtonutkaan kuin mielikkituoksuja noita. Sen sullen nyt lähetän, syntymämaa, tään seppeles, jonk' olen tehnyt: jos angervo kuihtui jo matkallaan — on ainakin kataja vehryt.

(Suomussalmella, Runebergin syntymäpäivänä v. 1900.)