Part 2

Kilpikonna oli saanut pieneen päähänsä sellaisen ajatuksen, että elämä kävi ajan mittaan ikäväksi, kun täytyi yhä oleskella maassa ja lisäksi kantaa kokonaista kilpitaloa selässään, sensijaan että monilla muilla luontokappaleilla oli täysi vapaus leikitellä vapaassa, raikkaassa ilmassa ja mielin määrin liikuskella. Niinpä se lopulta ihan tuskastui ja päätti oitis mennä saamaan kotkalta opetusta lentämään. Kotka yritti kaikin mokomin suostuttaa kilpikonnaa luopumaan moisesta päähänpistosta, koska se muka oli vastoin luontoa ja tervettä järkeä; mutta eihän itsepäiselle mitään voinut: mitä enemmän toinen vastusti, sitä hanakammin toinen sitä tahtoi. Ja kun kotka viimein huomasi, ettei järkipuheesta ollut apua, otti se kilpikonnan mukaansa yläilmoihin ja sitten päästi irti, jotta lennon harrastaja saisi koetella kykyään. Mutta siinä kävi niin, että kilpikonna paiskautui kalliota vasten palasiksi.

APINA JA PYÖRIÄINEN

Muinaisina aikoina oli merimiehillä tapana ottaa matkoille mukaansa leikillisiä koiranpentuja ja apinoita aikansa ratoksi. Niinpä sattui kerran muuan apina olemaan laivalla, joka hirveässä myrskyssä joutui tuhon omaksi. Miehet rimpuilivat vedessä henkensä kaupalla, apina niiden joukossa, ja paikalle osunut pyöriäinen, joka luuli apinaa ihmiseksi, otti sen selkäänsä ja ui reippaasti rantaa kohti. Kun lähestyttiin Piraioksen satamaa, joka on lähellä Ateenaa, sai pyöriäinen siitä aiheen kysyä apinalta, oliko tämä kotoisin Ateenasta. Apina vastasi myöntävästi, vieläpä vakuutti olevansa hyvin ylhäistä sikäläistä sukua. »No siinä tapauksessa», virkkoi pyöriäinen, »sinä kai tunnet Piraioksen?» — »Mainiosti», selitti apina, joka luuli Piraiosta miehen nimeksi; »onhan Piraios parhaita ystäviäni». Kerskuri-apinan moisesta julkeudesta pyöriäinen suuttui niin, että läimäytti sitä pyrstöllään, ja niin tuli loppu hyvästä ystävästäni, ateenalaisesta.

KETTU JA NAAMIO

Kerran oli kettu päässyt penkomaan suurta kasaa naamioita, joiden seassa oli muuan erinomaisen kaunis. Kettu otti sen erilleen muista ja katseltuaan sitä jonkun aikaa tuumi itsekseen: »Onpa kerrassaan surkeata, että vaikka pään ulkomuoto on noin kelvollinen, sen sisässä ei ole järjen hitustakaan.»

HUPSU KAMELI

Metsän elukat panivat kerran toimeen suuren juhlan, jossa marakatti tanssi kaikkien sinne kerääntyneiden suureksi huviksi. Silloin kameli tahtoi saada osakseen yhtä vilkkaita käpäläntaputuksia ja tarjoutui myös tanssimaan seuran mieliksi. Mutta kun se oli vain kameli eikä marakatti, teki se itsensä heti naurettavaksi yrittäessään jäljitellä marakattia, ja seurauksena oli se, että suuttuneet elukat ajoivat kamelin tiehensä.

KISSA JA HIIRET

Kun hiirien yhteiskunta tirkisteli koloistaan, oliko mitään vaaraa likellä, keksivät ne hyllyllä kissan, joka loikoi niin hiljaa ja näytti niin ujolta kuin siinä ei olisi lainkaan oikeata eloa tai sielua. »Kah», sanoi muuan hiiri, »tuo on säyseä olento, siitä panen vaikka pääni pantiksi; sen näkee jo pelkästä ilmeestäkin. Niinpä tahdonkin tehdä sen kanssa lähempää tuttavuutta.» Sanottu ja tehty; mutta kohta kun mirri sai hiiren kynsiensä ulottuville, antoi se uuden tuttavansa ymmärtää, ettei naama aina ole sielun kuvastin.

KISSA JA KETTU

Kissa ja kettu olivat joutuneet kiistelemään siitä, kumpi osaisi paremmin pelastaa nahkansa, jos sattuisi oikein pahaan pinteeseen. »Mitä minuun tulee», lausui Repolainen, »niin vaikka kuinkakin kovalle ottaisi, on minulla aina lukemattomia juonia, joiden avulla lopulta selviän.»

Juuri silloin hyökkäsi paikalle lauma koiria hurjasti haukkuen. Kissa kiipesi siekailematta puuhun ja näki sieltä, kuinka kettuparka revittiin kappaleiksi, ennenkuin se ehti mitään tehdä. »Sepä se», tuumi mirri, »yksi varma temppu on paljoa parempi kuin sata hataraa.»

JALOPEURA, AASI JA KETTU

Jalopeuran, aasin ja ketun kesken tehtiin sellainen sopimus, että metsästettäisiin yhdessä ja kukin saisi saaliista yhtä suuren osan. Pian tavoitettiinkin aimo hirvi, ja aasin toimeksi jäi saaliin jakaminen. Aasi jakoi sen perin rehellisesti ja hyvässä uskossa kolmeen yhtä suureen osaan ja pyysi sitten jalopeuraa ottamaan niistä yhden. Mutta metsän kuningas ei tyytynyt osuuteensa, vaan raivostui, repi aasin kuoliaaksi ja sitten pyysi kettua suorittamaan jaon. Ketulla oli sen verran järkeä, että se määräsi jalopeuralle koko hirven, pidättäen itselleen ainoastaan pikkuruisen palan. Jalopeura hyväksyi täydellisesti ketun jakotavan ja kysyi: »Sanoppa, Repolainen, kuka sinut opetti lihoja leikkelemään?» Siihen kettu vastasi: »Totta puhuen, opettajani oli eräs aasi, ja sen hupsuudesta minä viisastuin.»

KETTU JA SUSI

Susi oli päättänyt kerran viettää hauskan loman ja sitä varten salavihkaa kerännyt itselleen runsaan muonavaraston, jonka turvissa sopi toistaiseksi pysyä alallaan. »Kuinka nyt on laita», kysyi kettu, »kun en ole pitkään aikaan nähnyt sinua metsästämässä?» — »Sepä se», vastasi susi; »minä olen nykyään niin huonossa voinnissa, että on pakko lojua enimmäkseen kotona. Toivoakseni sinäkin rukoilet, että tästä pian paranisin.» Kyllähän kettu yskän ymmärsi ja mietti tapansa mukaan juonta, jolla puijaisi suden. Niinpä se kohta menikin paimenen puheille ja kertoi, mistä hän voisi yllättää karjansa vihollisen, jos muuten haluaisi. Paimen oli heti valmis seuraamaan ketun neuvoa ja otti suden hengiltä. Silloin kettu lähimpänä perillisenä hyökkäsi suden pesään ja anasti sieltä kaiken muonan. Mutta tästä ei ketulla ollut suurtakaan iloa, sillä jokseenkin pian sama paimen teki ketulle juuri saman tempun kuin äsken oli tehnyt sudelle.

SUSI JA JALOPEURA

Kerran susi oli tavoittanut lampaan ja laahasi sitä nyt luolaansa. Mutta matkalla se sattui tapaamaan jalopeuran, joka oli lähtenyt liikkeelle muonaa hankkimaan, ja silloin kävi niin nolosti, että jalopeura muitta mutkitta sieppasi haltuunsa lampaanraadon eikä sudella ollut muuta tekemistä kuin mulkoilla suu ammollaan. »Mitä ihmettä», sai susi vihdoin huudetuksi raivoissaan, »eikö sinulla ole lainkaan omaatuntoa, kun ryöstät rehelliseltä olennolta keskellä valtamaantietä?» Jalopeura veti naamansa hymyyn ja kysyi: »Kuuleppas, miekkonen, aiotko todella uskotella minulle, että hellä ystäväsi paimen lahjoitti tuon lampaan sinulle?»

JALOPEURA JA MUUT PEDOT

Jalopeura ja eräät muut pedot olivat tehneet liiton, jonka päämääränä oli hyökkäys ja puolustus, ja nyt ne aikoivat elää metsässä parhaina toveruksina. Kerran ne lähtivät metsästysretkelle, ja onni oli niin suotuisa, että saaliiksi tuli hyvin komea, iso ja lihava peura, joka jaettiin neljään osaan. Silloin sattui näet olemaan läsnä vain kolme muuta metsän kuninkaan lisäksi.

Mutta kun kukin tarttui osuuteensa, kiljaisi jalopeura: »Käpälät irti! Tämä pala on minun, koska minulla kuninkuuteni nojalla on siihen etuoikeus; tämän minä otan teidän kaikkien kiusallakin; tämä kolmas pala olkoon palkkio siitä, että minulla oli suurin ansio peuran tapossa, ja jos kiistelette neljännestä, silloin teidät vasta paha perii.»

KUKKO JA KETTU

Kanalan seinälle oli ripustettu kettu varoittavaksi esimerkiksi, jonka piti peloittaa muita kettuja tulemasta ryöstöretkelle. Sen näki kukko ja kauhistui niin, että kipin kapin riensi tiehensä niin vinhasti kuin koivilla ja siivillä pääsi. Muut linnut katselivat tätä menoa ja sähisivät pilkkahuutoja. »Kuulkaapa, te mestarit», selitti kukko, »tiedän kyllä minäkin, että on olemassa eläviä kettuja ja kuolleita, mutta ajatelkaa, että pari päivää sitten kettu oli ihan kiinni pyrstössäni, ja silloin olisitte saaneet lyödä vetoa vaikka mistä, etten siitä pinteestä ikinä pelastu. Jos joku teistä olisi ollut moisessa hengenhädässä, niin ettekö myönnä, että ketun pelkät jäljetkin voivat säikähdyttää, vaikka muuten olisi kuinkakin rohkea, ja vielä pahempaa on nähdä ketun hahmo sen omassa nahassa.»

KARHU JA MEHILÄISPESÄT

Karhu oli kerran niin raivoissaan mehiläisen pistosta, että juoksi kuin hullu puutarhaan, jossa oli mehiläispesiä, ja kostoksi tyrkkäsi ne kaikki kumoon. Tämä loukkaus yllytti lukemattomat mehiläiset hyökkäämään karhun kimppuun, joka vasta jälkeenpäin osasi päätellä, että olisi ollut paljoa viisaampaa kestää yksi pisto kuin mielettömän intohimon vallassa usuttaa niitä tuhansittain vastaansa.

KETTU JA APINA

Kerran eläimet olivat niin hassahtaneet, että valitsivat kuninkaakseen apinan. Tämä oli aikoinaan tanssinut ja huvittanut niitä esittämällä kaikenlaisia iänikuisia temppuja, ja varmaankin eläimet olivat lopulta niiden katselemisesta niin peräti tylsistyneet, ettei keksitty sen parempaa kuin julistaa tanssimestari hallitsijaksi.

Niinpä apina sitten sai kruunun päähänsä ja koetti näyttää kovin arvokkaalta ja valtioviisaalta. Mutta kettua kiusasi ihan sydänjuuria myöten se huomio, että lähimmäiset olivat menetelleet näin hupsusti. Eipä siis kumma, että kettu päätti, kunhan vain tulisi sopiva tilaisuus, saada kaikki eläimet käsittämään vaalinsa typeryyden ja samalla rangaista viheliäistä kuningasta röyhkeästä itserakkaudesta.

Pian sen jälkeen kettu tapasi ojan reunalla satimen, jossa oli syöttinä lihanpala, ja riensi apinan luo ilmoittamaan löytäneensä aarteen, joka oli yleisellä laitumella ja siis kuului yksinomaan majesteetille. Apina ei osannut haistaa siinä makkaran käryä, vaan meni oiko päätä ottamaan aarteen haltuunsa. Mutta kohta kun se oli laskenut molemmat käpälänsä satimelle, likistyivät ne rautojen väliin. Häpeän ja vihan vallassa apina alkoi nyt haukkua kettua, herjaten tätä kapinoitsijaksi ja petturiksi, vieläpä uhkasi kamalasti kostaa. Siitä ei Repolainen piitannut vähääkään, nauroi vain ilkeästi ja sanoi lähtiessään: »Mokomakin kuningas, kun ei edes ymmärrä, mikä sadin on!»

KOIRA HINKALOSSA

Äkäinen, kateellinen rakki oli päässyt tallin hinkaloon ja luskutti sieltä hampaat irvissä estääkseen hevosia syömästä muonaansa. Vaikkei koira syönyt siellä itse mitään, niin että sen oma raato oli nääntyä nälkään, ei se sittenkään olisi suonut, että muut söivät kauroja.

KAUPUSTELIJAN AASI

Muuan kaupustelija oli käynyt rannikolla ostamassa suolaa. Kotimatkalla piti mennä virran poikki, ja vahingossa sattui hänen aasinsa putoamaan sinne. Hyvän aikaa rimpuiltuaan se pääsi kuitenkin taas pystyyn, ja taakka tuntui nyt paljoa kevyemmältä, sillä vesi oli sulattanut melkein kaiken suolan. Kaupustelija lähti takaisin ja täytti satulakorit entistä suuremmalla määrällä suolaa. Kun sitten toisen kerran oltiin menossa virran poikki, molskahti aasi sinne tahallaan ja kompuroituaan jaloilleen, taakan jälleen ollessa melkoista kevyempi, päästi riemuisen hirnahduksen, ikäänkuin olisi saavuttanut, mitä olikin tarkoittanut. Mutta kaupustelija älysi tämän juonen ja ajoi aasillaan rannikolle kolmannen kerran. Nyt hän ei ostanutkaan suolaa, vaan sieniä. Virralle jouduttuaan aasi tietysti uudisti temppunsa, ja kun sienet saivat imeä itsensä vettä täyteen, paisui kuorman paino suunnattomasti. Niin aasi sai kokea, että »pilkka sattuu omaan nilkkaan», ja ihan nääntyäkseen laahustaa isäntänsä jäljessä kaksinkertainen taakka selässä.

AASI, KETTU JA JALOPEURA

Kettu ja aasi olivat sopineet yhteisestä puolustuksesta ja lähteneet sitten metsästämään saalista. Kovin kauas ei ollutkaan tällä retkellä päästy, kun vastaan tuli jalopeura. Näin ilmeisestä vaarasta kettu koetti pelastua sillä, että lähestyi jalopeuraa ja lupasi tälle toimittaa keinon aasin pyydystämiseksi, jos saisi valallisen vakuutuksen, että sen oma nahka sitten olisi täysin turvassa. Jalopeura antoi siitä kunniasanansa, ja kettu opasti aasin syvän onkalon reunalle, houkuttaen sen syöksymään sinne piiloon. Mutta huomattuaan aasin olevan siellä hyvässä tallessa jalopeura tarttuikin ensin kiinni kettuun ja kävi noutamassa aasin sitten, kun mieli teki.

KETTU JA PIHLAJANMARJAT

Kerran oli aika, jolloin kettu olisi samonnut pihlajanmarjojen takia yhtä kauas kuin lampaanlapaa tavoittaessaan, ja juuri sen ajan kettu, jolla oli sellainen maku, seisoi pihlajan juurella, suu auki ja kieltään lipoen, sillä ylhäällä roikkui kaikkein ihanimpia marjaterttuja, mitä ikinä oli nähty. Niinpä kettu innoissaan teki satoja hyppyjä ilmaan, mutta lopulta uupui ja älysi kiusakseen, ettei ponnistuksista ollut mitään apua. »Paha ne periköön», mutisi kettu; »nehän ovat happamia!» Ja sitten kääntyi, huitaisi hännällään ylenkatseellisesti marjoja kohti ja livisti tiehensä.

HIIRIEN KOKOUS

Hiiret olivat kerääntyneet yleiseen kokoukseen ja tiukasti lukittuaan ovet ryhtyivät vapaasti neuvottelemaan, mitkä keinot olisivat parhaat turvaamaan hengen ja omaisuuden säilymistä kissan tuottamalta ainaiselta vaaralta. Siinä esitettiin monia suunnitelmia ja väiteltiin niiden sopivaisuudesta.

Viimein piti eräs nuori hiiri loistavan puheen ja ehdotti loppuponnessaan uutukaista keinoa, jonka avulla muka ikipäiviksi pelastuttaisiin vihollisen vallasta ja joka myöskin oli ainoa mahdollinen. Piti näet toimittaa niin, että kissalla olisi kaulassa kello, joka pienimmästäkin liikahduksesta helähtäisi merkiksi hiirille, että kaikkien oli kiireimmiten hyökättävä koloihinsa pakoon.

Tämä puhe sai osakseen myrskyistä suosiota, vieläpä jotkut ehdottivat, että niin ansiokkaalle hiirelle lausuttaisiin pöytäkirjassa erityinen kiitos. Sitten nousi lavalle vanha, vakava hiiri, joka oli koko ajan kykkinyt vaiti, ja myönsi, että keksintö oli kerrassaan ihailtava ja sen esittäjä epäilemättä varsin nerokas hiiri; mutta ennenkuin äänestettäisiin kiitoksen lausumisesta kokouksen puolesta, näytti kuitenkin vielä olevan aihetta pyytää, että arvoisa keksijä lisäksi ilmoittaisi, kuinka tuollainen kello sidottaisiin kissan kaulaan ja kuka läsnäolijoista ottaisi sen suorittaakseen.