Part 1

SIELUJEN SOTA

Lyyrillinen sarja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

SIELUJEN SOTA

KOTKIEN HUUTO

Ukkosen jyly Vangittu kotkanpoikanen Sotaorhi Kilparatsastus Ääni syvyydestä Patsaan sielu Ampuja Lentäjät Hartaus Ihmisenpojat Kotkien huuto Titaanitaisto

VARJOJEN SAATTO

Kaikkikasvollinen Karman puisto Kuolon kuutamo Vieraat silmät Temppeli Tiedonpuu Konventtirunon kukka Tunturi-yksinäisyys Kurittajat

ÄIDIN KASVOT

Äidin kasvot Ulapalla Kodittoman kaipaus Elänkö vielä? Paennut Runotar Lintu sininen Kaksi pilttiä Onneni puu Orpo Kevätkarkelo Ihminen

VUOKSI JA LUODE.

Yömietteitä Aavistus Punapilville Seireenit Myrskyn lapsi Tulivuori Lemmen rukous Lemmen suru Syytös Lohtu Vuoksi ja luode Lahja

VOITTAJAN LEIRISSÄ

Omistus Diplomaatti »Rauhan ystävä» Kaunosielu Kansan pelastaja Lainlukija Puoluepukarit Virka-ura Rikas ja köyhä Katumus ja kaipaus Nykyaikaisen Eroksen tanssilaulu Uskon rajat Hyve ja pahe Salasissi

EPILOGI

Hunnutettu Totuus

SIELUJEN SOTA.

Kun siunaan sua, sotaa toivotan, en parempaa!

Ikuista sielun lentomyrskyä, en satamaa!

Ken määrään pääsee, liian alhaalle sen asettaa.

Rukoilen sotaa: rauha sielujen on kuolemaa!

Jok' askel, jot' ei astu eteenpäin, sen astuu taa.

Ja tuokiot, joist' ei käy tilille, ne kavaltaa!

Ei onnellisin se, ken onnensa lahjaksi saa...

Ken määrään pääsee, elonmäärästään pois lankeaa!

Jok' aatos tinkimätön iskun lyö ja iskun saa.

Ja niistä ankarin ei aina se, mi kalskahtaa.

Jumalten kalpa salaa haavoittaa myös kantajaa...

Ma sotaa pyydän: rauha sielujen on kuolemaa!

KOTKIEN HUUTO

UKKOSEN JYLY.

Miks raukkana raukenet kyyneliin, maan pilvi, mi tapparaks tahkottiin valosähköstä vapisevasta!

Miks mielit sa nukkua päiväsi pois, kun tulessa, myrskyssä onnesi ois ja silloin sa eläisit vasta!

Sun iskusi ilmoja puhdistaa! Mut jäljettä laaksohon laukeaa, ken lakkasi taistelemasta!

Ei, vasta kun peikko, yön kruunupää, sydänhehkusi hangelle hyydyttää, on leposi kunniakasta!

VANGITTU KOTKANPOIKANEN.

En koskaan totu tähän ma mukavuuteen rampaan, en käymään laitumella lailla kesyn lampaan. Oi kasvakaatte, siivet, ryntöön rohkeampaan!

Oi kasvakaatte, kynnet, niinkuin kaiho mulla! En kera kanaparven voi murkinalle tulla. Maast' tahdon riemun riistää ma irti taistelulla!

Oon vapaa lapsi taivaan, oon poika pilvenlennon! Ja kerran valtaisaksi käy runko siiven hennon... Silloin, silloin murran nää aidat ahtaan kennon!

Silloin, silloin kaikki tyrannit vaviskaatte, te, jotka armoleipää nyt valtiaalle jaatte! Silloin, silloin kuulla te uuden laulun saatte!

SOTAORHI.

Työjuhta kas en minä olekaan, en ole orja orjain, koni kauhtunut kuormavankkurien, poni lauhtunut hupikorjain!

En kannuksen käskystä kaartele, vaikk' kylkeni puhki söis se, en ruoskansiimaa tottele, vaikk' kuoliaaksi löis se!

Vain vereni vaistolta vuottelen ma merkkiä, käskijääni; sinne kätketty jonnekin, tiedän sen, on taistelun rummun ääni...

Ja kun minä tunnen tunnossain: nyt on se oikea hetki, siit' alkaa vasta mun lentoni, lyhyt, sorja kuin salaman retki!

Ja kun minä nään: nyt viimeinen ja suurin päiväni nousi, kaikk' kuolinhyppyhyn jännittyy mun jänteeni niinkuin jousi.

Ja kun minä kuulen: vihdoinkin mun sotatorveni soittaa, tulenlieskaksi muutun, muuta en nää kuin määrän: kuolla ja voittaa!

KILPARATSASTUS.

Mammonan saalas on irti, mastodonttien kaviot rouskaa. Nyt tuho on yllä! Nyt levottoman henkeni liekkiset ratsut nouskaa!

Myrsky on irti, luutanoidat, loihdut tundrojen seitain. Ylös lentohon nyt kera aartehien, kevätpäivin ja kukkivin keitain!

Kuoleman kaarti, elämän samum-tuuli, hei, antakaa tuhonne tulla! Joka kirouksen kiveen tuhat aurinkoruusua vastahan heittää on mulla!

Pimeyden pilvet, satakaa ylleni unhon hiekkaa ja ruhkaa! Ma voitan teidät: mulla tulta enemmän on kuin teillä on tuhkaa!

Ulvovat peikot, riipokaa sielua, raastakaa raukkaa lihaa! Ma voitan teidät: mulla rakkautta enemmän on kuin teillä on vihaa!

Siipinen orhi, päin aurinkoon! Et ole sa matojen riistaa. Yhä vinhempään! Elon rumuus ja pahuus nyt kanssasi vallasta kiistaa!

Maan perus järkkyy. On ratsuni myrskyisempi kuin myrsky on mikään! Hioo, hioo! Me kilpaamme näin kautt' aikojen, ijästä ikään!

ÄÄNI SYVYYDESTÄ.

Mun käsket lentää! — Ja näät, mikä oon: syntynyt onkaloon, ja rintani päällä istuu Kerberos-peto. Orjuutta, kurjuutta on joka henkeni veto, tummuutta, tuskaa on joka kasvoni juonne. Alas, alas käy minun eloni retki, käy joka ainoa hetki vain yhä varjoisammaks. Rujoks ja rammaks mun Helvetin koirat on purreet. Ja mun tulis lentää!

Ah, joka kerta, jolloin oon katsellut tuonne ja nähnyt kuin haukat ja kyyhkyt ilmoja entää, kuink' ovat silmäni surreet, kuink' ovat itkeneet verta mun rintani nyyhkyt!

Taivahan vallat, ken sääs ottamaan teiltä vastahan helteet ja hallat, huiput ja onkalot syvät! Hahaa, miten oikeat, hyvät on kättenne työt, elämän päivät ja yöt! Miten helppo on ihmisen määrä: taivaalle nousta! Haa, katsokaa tänne, miten soma on sormia jousta, jossa on särkynyt jänne, jossa on ontuva nuoli, varsi synnyntäväärä! Ken oikkunsa ties, kun rampa ja silmäpuoli myös on erämies!

Mut Ikarus-unelman, kutsut korkean koin tuntevat rammatkin raukat, vaikka on ranteessa raudat, vaikka on kimpussa moirat, Kerberos-koirat, yllämme ahtaus, ankeus, ikuinen vankeus. Ah, mikä riemu ois liitää taivaalla noin kuin kyyhkyt ja haukat!

Elämän päivä, kuin kauan oot murtava mahti, kuin kauan meressä taivaan purtesi huippuja soutaa? Koska käyt alhojen vaivaan, kansasi Kharon-laivaan?

Täällä on rinnoissa ikuisten talvien routaa, täällä ui pimeät, pitkät vaivatun valtimon virrat, tunnelit tuskien tykkeen, pulppuaa puroina haavat, kohisee koskina nyyhkyt, kimpoaa taivaalle kivet kiron ja soiman.

Elämän päivä, kuink' ovat kauniit aurinkokenttäsi aavat! Toisin soittelis siellä vertemme tahti, toisen sais sydän sykkeen, toisin laulumme liitäis siivillä onnen, uuden sais uskomme voiman, tahtomme ponnen.

Toisin toivossa helskäis elämän pirrat, toisin riemussa syöstävät, sukkulat entäis. Ja aatoksemme kuin haukat ja kyyhkyt ilmojen sinessä lentäis...

PATSAAN SIELU.

Miks minuun katsotte, oi ihmiset, kuin patsaaseen? Elolle kylmä en, vain hälylleen ja valheriemulleen; sen yöhön tyhjään silmä tuijottaa kuin soenneen: ma liian syvään katsoin elämään ja ihmiseen!

En vieras unten uhmaretkille täht'yltäväin, vaikk' kirmastanne, hetken kuplaset, ma jälkeen jäin. Ah, liian läheltä ma totuuden yösilmät näin: ma julman Skyllan, ahnaan Kharybdiin näin vierekkäin.

En outo kauneuden onnelle, mi kammitsoi, vaikk' ilomaljaan en voi vastata, en nauraa voi, vaikk' enää jalka tanssin tahdissa ei karkeloi. Ah, liian paljon itkun nyyhkettä sen alta soi!

Ma sydämeen näin multapallon tään lapsrikkahan, sen poven pohjattoman murheisen ja ankean. Mun nauruni kuin pilkka korvahan sois kuolevan. Ah, liian paljon teitä kaikkia ma rakastan!

AMPUJA.

Nyt silmä kovaksi ja käsi tarkaks, nyt heiton sellaisen ma linkoan, jot' ei tee käsi joka ampujan, ja maaliin, johon yltäneet ei ennen tuhoisat upas-nuolet villien, ei taikakeihäät tarun sankarten.

Ma etsin läheisistä kaukaisinta, mi kaukana kuin pilven kaarto on ja lähellä kuin lyönnit valtimon. Ma kierrän kavalista kavalinta, mi tuhatmuotoisena maata käy, on kaikkialla, eikä missään näy.

Ma etsin voittajata voittajainkin, mi verivihollinen kaikkein on, maan alkukäärme, lisko uskoton, mut verhouu vanhurskauden vaippaan, käy liittolaiseks hetkein heikkojen ja salamenninkäisten, peikkojen.

Ma etsin kuningasten kuningasta, yön herraa, mi syö tulta sielujen, sammuttaa valopajat sydämen. Päin noitahaarniskaa tuon sielunsyöjän nyt tähtää, uljas sulkanuolen-pää, vaikk' oma surmani ois iskus tää!

Nyt aivot kirkkaaksi ja sydän kylmäksi Nyt syökse, kosto, rintaan syylliseen! Tien löys se suoran. — Miksi etsitte noin äärilt' etäisiltä nuolen vanaa? Te minne luulette sen lentäneen? Se tänne uppos — omaan sydämeen.

LENTÄJÄT.

— Oi viipykää, teit' autuus täällä vartoo ja sylin-annit sydämenne neitten!

— Enemmän ilot ilmain harhateitten.

— Tääll' öisin hehkein virtaa rypälhurme maan rinnoista kuin riemun kuuma kulta!

— Huulemme janoo tähtinektar-tulta.

— Tääll' laakerseppelpuut on siloiset kuin huvilinnan maurilaiset pylväät!

— Kauniimmat hengen taivaspatsaat ylväät.

— Myös tilaa kyllin urhon tapparalle: viel' laumat iskemättä ihmissuden!

— Me kamppailemme kanssa kaikkeuden.

— Oi viipykää, tää ihmisen on koti, tää, miss' on kehto, hauta, armaan lempi!

— On koti korkeudessa ikuisempi.

HARTAUS.

Oi Iankaikkinen, tunkeeko katsees halki huurujen, taa haarniskan, sa näätkö sydämeni pohjahan: se kuink' on heikko eessä elämän yön pettävän, se kuinka vapisee sen taakan alla! Oi Ijäinen, kuink' olet kaukana ja korkealla!

Sa merten meri, virta virtojen, kuuletko pauhun ihmis-aaltojen, laulaako korvaas korret, lintusetkin, yltääkö luokses voihke luotujen ja nyyhke sielun, joka heikoin hetkin sua rukoilee: »Sa Iankaikkinen, oi, ihme tee: suo teoks tuleentua unten ummun, oi salli parhaimpani käydä kukkaan, jos ennen ei, niin päällä hautakummun! Pien' merkki anna, ma että unhoituksen turpeeseen pään väsyneen sen tiedon kera lepoon voisin panna, tää ettei kaikki, kaikki mennyt hukkaan!

Sa kaikkein aurinkojen aurinko, mua kuuletko? Sa vaikenet. Tuon tunnen mykän suusi pitkän soiman. On kaunein kamppailua yli voiman, on uskoa, mi särkee sydämet!

Mut olkoon niin! Suruista suurista vain suurempiin! Ja olkoon, että tyhjän vuoksi hiuduin ja tyhjän vuoksi kuormaa kannoin, riuduin ja taistelin ja olemattomalle suitsutin, ja siivet nostin surmanlentohon! Vain sitä varten siivet luotu on, ja ihminen: vain marttyyriksi Iankaikkisen.

IHMISENPOJAT.

Yksin, syöstynä ratsun selästä, taisteluvaunuista viskattu ojaan: kuoleman, mutta ei kunnian kentällä...

Ken olet sinä? Ken olen minä?

Jäännös, tynkä, raiskattu raunio siitä, mi kerran iski ja leimusi lailla ylpeän nuoren jumalan.

Taistelukumppani, silmähän katso, ojenna kätesi: et ole yksin.

Mikä on maa tämä? Mikä on meri?

Ruumishuone, himojen, valheiden haaskalintusaalis, tuhotulvan peittämä: Vanha Maailma, itsensä lyömä ja Jumalan vihan.

Vieläkö lähdemme etsimään ilmaa, puhdasta ilmaa?

Vieläkö löydämme sydämestä verta, hävittävää, kirkasta, tinkimätöntä kuin polttava tuli, punaista verta?

Vieläkö jaksamme uljaasti uida lävitse kuonan pinnalla kelluvan, ylitse likaisen-ruskean Styxin maan yli tulvivan, ilman ruttoista korkkivyötä? Kantaako uskomme ylitse vetten, kuoleman vetten?

Jalansijaa, rantaa lieneekö missään, vihreää oksaa vedenpaisumuksen pitkässä yössä, suloisia vihlovia luomishuutoja uuden elämän synnytystuskain?

Autius vastaa. Sydän vain kehrää kehruuhuoneessa yksinäisessä aurinkolapselle laulatusvöitä, enemmän vielä hursteja kuolon, lankoja kylmien käärinliinain.

Ah, sydän, vaikene, kuuntele, kuuntele!

Miljoonain tuskien hengitys huuruaa uskona, vaateena taivasta kohti. Miljoonain tahtojen pettymyspehmeäin löyhtynyt jänne kiristyy, terästyy teoksi, mi iskee, teoksi, mi nostaa, teoksi, mi vaivatun ihmisen vapahtaa.

Jos ei ole Ihmisenpojalla, kunne laskea päänsä, ei valtakuntaa maailmassa tässä, _se luodaan, se tehdään!_

Taistelukumppani, silmähän katso, ojenna kätesi: en ole yksin!

KOTKIEN HUUTO.

Soi kaukaa se tuolta pilvihuurujen toiselta puolta, tunturin huipulta tuimimmalta, auringon alta huikea huuto korkeimman vaateen, vaikeimman tien kuin ruoskan sivallus taivahan paateen, singahdus keihään loitto, vingahdus ylpeä ylpeimmän mielen, mut armaampi aistia kuin kotisirkun nöyrän ja virkun piipitys pien', kauniimpi korville kuin satakielen suloinen soitto... — ei kaikkien, monten, mut niiden harvojen taipumatonten, jotk' ennemmin kuolevat ennenkuin taipuvat ja vasta puhkotuin rinnoin vaipuvat, mutta ei armoille taivaan, ei maankaan, jotk' eivät tunnusta kuolemassaankaan: teidän on voitto!

TITAANITAISTO.

Ikivaltoja vastaan kuin meurus ne läpi yön ja vonkuvan ilman, ohitse hyvän ja pahan, oikean, väärän, paiskellen kalliopaasia kiekkona vaan, muuntaen muotoja maan, yhden vain tuntien määrän: uhmata, murtaa, luoda, maailman mahtina verensä loimuta suoda.

Ja nyt ne on tuossa mun eessäni pakko-vöin: kupeessa sorvatun kulhon, kuvakierteenä amforan, poltetun porvarissormin — kesy, vaaraton malja, täynn' unta ja estetiikkaa, mi ontuu ja liikkaa! —

Tään jäljen ne jätti, nuo valtavat: museohormin, vain »vaasin», mi käynyt on tehdastuotteeks ja loruks, min neitoset hyllylleen vie rihkamakoruks!

Ikivaltoja vastaan kuin meurus ne, mun henkeni titaanivaistot uhraus-, rakkausloimuin mitattomin, terät lingoten liekkinsä kärkein omaintuntojen nukkuvain mammuttinahkoihin, munankuorena murskaten, särkein maan mahtajat, kilpihirviöt vääryyden! Ne iski ja raivos ja löi vuoks ihmisen!

Ja nyt ne on tuossa mun eessäni kapalovöin — palanen paperia mykkää — säekimppu, min tullut ois maailma horteesta nostaa! Ei kiekahda yksikään kukko! Joku »kilpihirviö», tuntonsa parkinnut ukko unilääkkeeks ehkä sen ostaa, yöpöydälle vie — bilanssejaan tuumimaan jää hymyin rasvaisin ja — kylkeään käänähtää...!

VARJOJEN SAATTO.

KAIKKIKASVOLLINEN.

Ken Kaikkikasvollisen varjoss' on, hän elää tuhatvuotiskohtalon: tuhansill' laulaa hälle tunnit suilla, rikkaammat, raskahammat kuin on muilla.

Kuin tuliorkesterit kosmoksen ne pauhaa, ratkoo rajat muurien väliltä eläväin ja elotonten: hän aistii, vaistoo lailla laatuin monten.

On metsän kannoillakin kasvot, suut: kuiskeita kuulee hän, joit' eivät muut, hän kivet, korret näkee haltiana ja jokaisell' on sielu, silmä, sana...

Ah, liian tosi, liian tuima vaan! Se tietää, mitä muuten salataan, kun halais sielu-parka, lapsi surun, valheella pienell' ostaa onnen murun.

Sit' et sa voi: se saartaa, tutkii sun, siks kunnes penkillä oot tuomitun ja paljastettu sydänjuuriin saakka ja harteillasi kaikkein velkataakka.

Siks kunnes tunnet, kuin ois virranneet sun silmäis kautta kaikkein kyyneleet, ja ihmistuskat, -erheet kaikki tyyni ripität sanoihin: se mun on syyni.

Jos lymyyt vaikka maailman äärihin, et vältä katsetta tuon tuomarin, et ääntään enää kuulemasta pääse: se omatuntos on ja siksi jää se.

KARMAN PUISTO.

— Puu vapajava, sinust' en saa silmiäni pois... Miks oksas aina värisee ja lehtisyysi sykkää? Ei ilmaa niin tyyntä, ei yötä niin mykkää, ettei ne vavahtelis, ettei ne sois... En silmiäni, sieluani sinusta saa pois...

— Lien Golgatalla kohonnut ma muinen ristinpuuna, lien ollut vihan vitsana ja ryövärien suuna, siks koskaan ei häpeäni hälvene pois... Aina ma huokaan suruani syvää, ei angeluksen hyminää niin armossa hyvää, että se raukalle rauhan tois, ei koskaan mun häpeäni hälvene pois...

— Ah, pensas, pieni pensas, mikä rikoksesi lie? Miks talviyön hangelle ja nuoreen kevätnurmeen sa vuodatat sun sydämesi synkän punahurmeen, kuin piirtyis sulle loputon kärsimyksen tie?

— Lien Kirkkaudenpoikaa ma kironnut kerta, lien ollut se lieko, jolla lyötiin viatonta, ja naula puhki jalkojen ja otsan okaa monta... Siks tuomiopäivään ma tihkun tuskan verta...

— Ah, sieluni, sieluni, niin olet soinut, niin olet sinäkin verta pisaroinut... Ei koskaan sun soimasi hiljene pois. Liet ollut pilkka pimeä, kun maailman Valo kuoli, lie suudelmassa Juudaksen sun hymyäsi puoli, siks on kuin yrtit Getsemanen yössäsi sois ja kuiskis: lailla Pietarin sa kieltänyt oot parhaas...

Ah, sieluni, mun sieluni, katso kukkatarhaasi sun lehväis alla lymyää paratiisin kyy ja tekemätön hyvätyö ja näkymätön syy!

Aina se värisee, aina se sykkää, ei ilmaa niin tyyntä, ei yötä niin mykkää, ettei se vavahtelis, ettei se sois... Koskaan sen soima ei hiljene pois...

KUOLON KUUTAMO.

Kun kuuhut paistoi kuolon viidakkohon, ma sulin suureen kaihon laulelohon yön sormein soitellessa sydäntäin ja haastoin näin:

»Oot nähnyt, ystäväin, mun sydämeni kaikki kauniit puistot, vain yhtä et, et kaikkein kaunehinta, mi kätkee syvimpäni, sydän-muistot, yökukkaset, jotk' aukeevat, kun ankeinna on rinta, et kalmistoa, jossa uinuvat rakkaat vainajat, kuolleet ja surmatut, ja murhaajat ja itsemurhaajat... Ne illoin luonani käy karkelossa, kun kuuhut kulkee kuolon viidakossa, kun muut mun unhoittavat, sinäkin...»

Virkahdat: »Minäkin! Mi häijy sibylla tuon kuiskas sulle tuhoisan sanan! Niin vieraaks äkkiä sa kävit mulle. Sun ystäväs on matkaajia Manan... Ma hukun niiden lukuun. Mua kaamoittaa maan ristipeitto-parmas, kun nään, ett' aavekansa onkalon on riemus riemuinnut ja huoles huollut; en kestä sitä, lähteä mun täytyy...»

»Ja milloin palaat, armas?»

»Ma palaan, kun ma kuulun surman sukuun ja pääsen öittes lemmenkarkelohon, ma palaan, kun oon kuollut...»

Ma yksin jäin yön sormein soitellessa sydäntäin... Kun kuuhut paistoi kuolon viidakkohon, hän hylkäs mun, mun ainut ystäväin!

VIERAAT SILMÄT.

On vieraat, kovat silmät katsoneet mun sairauttani, on tylyt, kylmät hermot vaistonneet mun salaisuuttani, on muukalaisen muoto varjonnut minulta auringon... Oon paljastettu, pilkoin pimitetty saakka sydämeen... Ja voimani, mun suuri voimani on vaipunut kuin kivi hetteeseen...

TEMPPELI.

Kadotuksen kuilusta, kautta katumuksen kaupungin, armon laakson, pitkin mittaamattoman kivun jyrkänteitä raskaan taakan alla kirvelevin jaloin ma kipusin ylhäiselle kukkulalle ja rakensin sinne sinen-siintävän temppelin:

Hyvyydestä pohjan, katon kauneudesta katoomattomasta, puhtaudesta humajavat holvit, yksinäisyydestä koskemattomasta korkeat pilarit ja välkehtivän kupoolin viisaudesta vilunviileästä.

Ja nyt, ne ovat täällä kaikki kadotetut sielut... Ne ovat hiipineet mukana, siimeessä hiljaisten teiden, tomussa polttavan hiekan, lymynneet matkaviittani laskoksissa, lentäneet havisevana haluna jälessä seuraten kuin lokit pois kiitävää laivaa...

Nyt ne huutavat, ilkkuvat korvaani yötä ja päivää:

»Sinä olet meidän, meidän, ja kaikki, mik' on sinun, on meidän!

»Meidän hulluntöistämme tehty on viileä viisautes, meidän alennuksemme hinnalla ostettu korkea koskemattomuutes, meidän rikoksillamme koottu koko rikkautesi korska! Veistelty varkain jumalankuva villiviinilehvistä tuhlaajapoikain!

»Hyvyytes on hyllyvä pohja: meidän loppuunkulutetun vihamme kuonaa, meidän murheemme muraa, katkeruutemme karstaa! Ja pyhyytes pilarit, nuo yksinäisyytesi pilvenpiirtäjä-pylväät pelkosi pönkittämät vain meidän himomme hiiltä, meidän syntisten käsivarsiemme voimaa hengenvaarallista!

»Tyhjyytemme tytär sa olet, kirouksemme kovan ylpeä kimmelkukka, häpeämme hedelmä!

»Siks täytämme sydämesi tyhjän, siks syömme tähkäsi täydet vieraille varisemasta. Me piilemme pyhättös suojaan, me asutamme aution yösi ja teemme temppelistäsi turhasta kaupungin tuhat-äänillä soittelevan kuin merten pauhu, sinikirkostas värivälkkävän pagoodin, ja itsestäs taas valtakuntien kuumain hallitsijan, kadotettujen sielujen kauneen ja heimosi helmen, oman luontosi orjan ain' ikionnellisen! Saat tulihohtavat helmet, saat karavaaneja kultaa, ja kumarrusta ja keimaa kuin meren hiekkaa. Mut temppelis harja on meidän, ijäti meidän!»

Ne sihisevät, suihkavat korvaan yötä ja päivää...

Kadotuksen kuilusta, kautta katumuksen kaupungin, armon laakson, pitkin mittaamattoman kivun jyrkänteitä raskaan taakan alla kirvelevin jaloin ma kipusin ylhäiselle kukkulalle ja rakensin sinne pahojen henkien temppelin!

TIEDONPUU.

Ma pahemp' oonko kuin on kaikki muut, siks että tiedän ma, ett' olen paha, siks että tunnen pedot sielujen erämailla eläväiset alppikondoorista ilveskissaan, paksunahkaisesta nakertajaan, siks että kamppailen ma niiden kanssa ja raivaan korpea, virtojen vilpillisten delttamaata ja pampasta ja villiviidakkoa ihmisen asunnoks! Siks että laskenut oon painoluodin vaistojen vaarallisten valtamereen ja sukeltanut pohjaan ja nähnyt kaikki kuolon kummitukset, syvyyteen vetäväisen mustekalan limaiset lonkerot, haaksihylyt, haamut hukkuneiden: kätensä muinen aartehille ahnaat kuin vesikyyt keskellä helmien ja kullan riistaa...

Ma pahemp' oonko kuin on kaikki muut?

Ei vastausta, katseet kaihtavat tai syttyy silmiin pakoileva kiire, kuin öisin itse joku hirviöistä, joit' olen nähnyt, kuin yhä kantaisin ma kuvan kaameen infernokajastusta kasvoillani, kuin kertois ne yön salaisuuksista, joist' ihmiset ei tietää halaja, se ennenkuin on liian myöhäistä...

Halaavat leikkiä sokkosilla tiikerinkin kanssa, kuin ois se kotikissa; halaavat pettää sekä pettyä ja keksiä ruusuperhon ruttokärpäsessä ja vampyyrissa valkeaisen Vestan; halaavat unhoittaa veen hirmut, kylpeä mudassa, kuin milloinkaan se ei ois niellyt kuollehien luita... Halaavat seikkailla ja nimittää valoa yöksi, yötä valoksi, aarniometsää sielun huvi-puistoks, joss' ei oo käärmettä...

Haa, kuinka totta tuo vanha tarina on tiedonpuusta: ken siitä söi, se olkoon kirottu!

KONVENTTIRUNON KUKKA.

Ken olet? Et minun sieluni tytär, et minun sydämeni symbooli! Ottolapsi olet, salakavalasti oven taakse tuotu, tahtojen tahmeain tyrkyttämä.

Huoneeni paha haltia olet, pahojen henkien akkunalleni heittämä, jotta olisin vanki kuin sinä ja kitukasvuiseksi jäisin kuin sinä!

Jotta ois minun osani maailmaa suurta lasiruudun litteän lävitse katsella, kuin ois se syöpäläisaristokraattien kauneuspilkku, ja lauluja tehdä kuolleista kuvista laatan lattean jälkeen.

Vaivaispuu, et ole mun sieluni tytär. Ken käski mun sua rakastaa, ken holhota käski? Hahaa! Kirkot ja valtiot, kodit ja koulut, yhteiskunnan kunniakuninkaat: vaivaispuut ihmisyyden!

Mitä tiedät sa, sinisen lammen liplatuslaineella vanhalla valeltu, keinotekoisella purkkilannalla lihoteltu, seinäntakaisen taivaanraon kiiltokuvakullalla paistateltu loispatti, sa halkeavaa saviruukkua imevä elämänlanka, jolla ei ole elämää, mitä tiedät sa väkevän pohjamudan ikuisesta voimasta, merten syvyyden viisaudesta, ilmakerroista mitattomista, mitä tiedät sa siitä ravinnosta, josta ihminen elää!

Mitä tiedät sa, sokeritautinen ansarivesa, jok' et ikänäsi muut' ole nähnyt kuin mun tekopyhä-maireen sokertauti-naamani, mi vaivoin peittää mun vanhaa hapansilli-sieluani, sa ruumismyrtti liika varhainen vahdiksi työkammioni, min hautakammiokseni halaat koristaa, mitä tiedät sa elementtien riehuvasta taistosta, ahavatuulesta helteen ja pakkasen, siitä elämän huutavasta myrskystä, jok' on hengenpuhallusta sielujen terveiden!

Et ole mun sydämeni symbooli.

Ma vihaan sua, kesytettyjen verten kuivunut vertauskuva, tavan tappavan talismaani, hyvesensuurin hyväksymä, mi nimesi lieneekin, sa tuutilulla-laulujen lipevä liirum-laarum, tuntojen turra, napinläpiruusu riimikeikarien, sovinnaisuuden sorvailtu »juste-milieu», sa henkeä kalvettava kalvetuskukka, joka et koskaan kasva pilviä piteleväksi jättirungoksi, et milloinkaan hedelmöity leipäpuuksi ihmisten lapsille!

Et ole mun sieluni tytär.

Ah, nouse jo vihani kuin valtameri pakkopadoin pidätelty! Kasva tuhatkertaiseksi tuskani kuin hukkaan menneen elämän kuolinparahdus! Leimahda luontoni hurja nimessä kaikkien esitaattojen tapparain! Tee puhdasta puhtauden henki, elävä henki, jonka myrskystä sikisin! Ma tahdon laulaa nyt lahjomattoman laulun.

Hei, säpäleiks ruutu! Pois rihkama linnunlaulatus-laudaltain! Ja sa raukkamaisuuden ruukku korea, armas akkuna-amuletti, annas kun paiskaan sun riemulla, raivolla alas niiden päähän, joiden päästä sa synnyit! Ilmaa ma halaan, ilmaa, tuhoista kaikkeutta taas syleillä halaan!

TUNTURI-YKSINÄISYYS.

Ensimäisenä yönä se oli kuin vilvas kaste, kuin juoma janoiselle, kuin hiljaa tarinoivan vuoripuron tuudittava solina, kuin lepo jälkeen pitkän taistelun...

Toisena yönä se oli rakkaan kivun kipunoimista, salaisten vuoritimanttien säihkyvää säteilyä, ihanuuden intohimoa, tulta ja tuskaa ja nautintoa...

Kolmantena yönä ei solissut lohdun lähde, ei säihkynyt kauneuden soihtu, vain raskas, harmaa paasi painoi kohdalla sydämen, pimeyden maailmanmahti...

Kolmantena yönä se oli liikkumaton vankila, itseyden kivisilmäin vartioima, josta sielu, ikuinen kapinoitsija, vapaaksi kapinoi päästäkseen ihmisiä vapahtamaan...

KURITTAJAT.

Me vaivan varjokansa, me kurittajas oomme, me köytyt oomme sinuun, sa meidän kohtaloomme.

Et tiaraa saa kantaa, et kypärää, et peistä; sun täytyy nöyräks tulla niinkuin nöyrin meistä.

Yön kätköön haavas peitä, et vältä leikkuuveistä: sun täytyy kurjaks tulla niinkuin kurjin meistä.

Sun kuljetamme surun, suurmestarimme teitä: sun täytyy hyväks tulla, paremmaksi meitä!

ÄIDIN KASVOT.

ÄIDIN KASVOT.

Emo maa, taas vehreän vaippasi auki sa luot, syliis suljet mun, parmaillas itkeä suot ilokyyneliin pois pahat päivät. Kaikk', kaikki jo unhoon jäivät, kun löysin ma sun!

Ketokumina viuhkoo ja puntarpää, timotei mua huiskeillaan. Rikkaampaa riemua ei ole osalla ihmisten lasten kuin vaipua maammoaan vasten käsivarsille maan!

Taas lempeät äidinkasvonsa tunne ja nää! On murtumaton side, meitä mi yhdistää! Tää lempi laill' on kukan pienon sadevihman ruokkima vienon ja auringon.

Salasuukosta laineilla syntyi se illan kuun ja mainingin, kujerruksesta linnun ja puun, sylin-annista päivän kullan ja mustan, hohkavan mullan tovin helteisin.

Se syntyi sun syömmees jo kuusiöisenä, kun lumon laulavin vöin kiers ihanuus Pohjolan sun, veshelmisen virran juoksu, spirean ja lehdokin tuoksu valonpaaltavin öin.

Siit' asti se poltossa suonien soutaa niin kuin kaipaus sydänmaan syvän sammaliin, sen vilvaalle pielukselle, kun raskas on elämän helle ja uupumus.

Moni maailmanmatkalla haihtuvi haave muu kera vuosien, tää ain' eteen kangastuu, tää usko sun parannus-yrttiis, levon balsamiis, suomyrttiis, maa ihmeiden!

Kuin sairas laps, min otsan ouruavan emo tyyntänyt on, ma kiitosta soperran ja siunaan sun mättääs ja kantos... Tarun jätti taas sai sylin-antos ja on voittamaton!

ULAPALLA.

Juon pärskettä aallon ja suurt' avaruutta ja ilmaa, mi pauhaa kuin tyhjyys sois, juon auringon tulta, meren suolaisuutta... Ja sielu kuin aalto soljuvi pois...

Jäi maininki menneen somerrannalle sinne... Mi liekään ollut se surujen maa! Tuul', aavojen lintu, vie pois, vaikka minne! Sen surujen maan halaan unhoittaa...

Kaars katve sen pitkä ja kaislojen vemmel, veen vilja niin tyhjä kuin eloni työ... Tää kauniimp' on korska ves'orhien temmel, mi tahtonsa uhmaten taivaalle lyö!

Kuin laulava laine niin olla ma halaan, maast' irti kuin tuuli, mi purttani vie! Kyll', ystävät, viipyy ma ennenkuin palaan: on eessäni sininen, rannaton tie!

On keinuva silta, on simpukkalinnat, on koralliruusujen talveton maa, nereiidien kylmät merenvaha-rinnat, latu turhuuden tuskaton vaeltaa...

On kulku niin kuulas kuin tähtien välke, vana valkea taivahan joutsenten, on soittelo sorja kuin henkien helke tai atlantiidien kantelojen...

On vaahtinen tanhu veenneitojen mailla, utukarkelot kaikkensa unhoittaneen... Vain kauneushurmio sielua vailla, vain myrsky hohdossa taivaan ja veen!

KODITTOMAN KAIPAUS.

Mik' on se, jok' itkee syvällä rinnassa täällä, kun yö on mykkä, kuu kylmä käy kattojen päällä ja myrjadit tähdet syttyvät kiittämään Luojaa ja sydämet sydänten luota etsivät suojaa?

Mik' on se, jok' kuiskii »koivusta, tähdestä» noista kuin lapsi, jok' eksyi taattonsa korkeesta koista? Kysy itseltäs, mik' on sielusi herkin ja parhain! Se on ainainen laps läpi vuosien, elämän harhain.

Se on kultainen kieli, ei vastus panssarirauan: se katkeaa poikki, yö yllä jos liian on kauan; säen arka ja hento, ei lippu, ei linnan muuri: se sammuu pois, yli voiman jos myrsky on suuri.

Yhä tahtoo se äitiä armasta tarttua käteen ja saada rakkaasta silmästä rakkahan säteen; yhä pyytää se palata sinne, mistä se lähti, miss' on kodin korkean yllä »koivu ja tähti».

Ne himmeni pois... käy myrsky, puut uljahat kaatuu... Moni kultainen haave matkalla martahaks maatuu, moni saalihiks elämän yön jää sydämen kukka... Laps rinnassain, kuin kauan saat itkeä, rukka!

ELÄNKÖ VIELÄ?

Sano mulle, laine, laulava maailman alusta asti, elänkö vielä, vaiko jo kuohus kuollutta kasti?

Virkkaa vellova: Elo kuin hyrsky, kuolo kuin vuori. Voitko sa rientää kuin ilokuplanen kuohuilla nuori?

Sano mulle, heinä, heiluva tielläni kesästä kesään, elänkö vielä, vieläkö kortta voin kantaa ma pesään?

Huiskii heiluva: Kukimme tuoksuja tuulien syliin. Voitko sa riemua, tunnetta tuhlata kivisiin kyliin?

Sano mulle, armas, jok' olit rakas mulle lapsesta saakka, elänkö vielä, vaiko jo mursi mun lempemme taakka?

Vastaa varjosi: Kaari olin taivaalla, lien nyt viri veessä. Voitko mun vielä elävänä nähdä sun silmies eessä?

Sano mulle, elämä, jok' olit aina mun mestarini suuri, elänkö vielä, vaiko jo katkesi syvin sydänjuuri?

Pauhaavat kuorot: Maa ikinuortuvaa elonpuuta kantaa. Uusi on aika! Voitko sille uuden sa sävelen antaa?

PAENNUT RUNOTAR.

Sa saavuit muinen helisevin valjain äärelle kuohuvaisten tulomaljain ja viihdyit yössä, missä huilut soitti, ja haihduit harmauteen, kun aamu koitti.

Sun kanssas, lemmitty, riens vuodet kuni vain yksi yö, yöt niinkuin kuuma uni... Mut kerran herätessäin orgioissa näin sijas tyhjäksi — sa olit poissa —

Niin katosit sa kauas elämästä... Ma luovuin riemusta ja hälinästä, en enää laulanut, en karkeloinut: iloita sua ilman en ma voinut.

Sua etsin, etsin kauan kaikkialta: sydänten yöstä, ripsihuntuin alta, hymyistä huulten, silmäin salamoista; sua löytänyt en yhdestäkään noista.

Ol' ovet kiinni taivaiset ja maiset, ol' onnen kaiken harmaat hautajaiset... Ja hiljaa kera kuolleen kanteleeni ma painuin korpeen, yksinäisyyteeni.

Ah, kuin on laupias maan vilvas helma! Kuin kevyt autiuden kuvitelma on sille, joka ihmis-iestä kantoi...! Takaisin korven yö sun mulle antoi.

Sun nummen yllä tuulena näin käyvän, yön hattaroissa viittas sinertäyvän... Ja äänes kuulin vuorilta ja soilta... Pois polkus johti ihmisasunnoilta.

Ain' etäämmäksi! Pylväspyhättöihin, miss' aamunnousut yhtyy tähtiöihin. Ol' laulus luonnon syvää hiljaisuutta ja otsas kaari koskemattomuutta.