Part 2

ROUVA RAUNIO. Mutta sinä asut pääkaupungissa, sinä elät ihmisten seurassa, sinä et voi elää huonommin kuin muut.

RAUNIO. Huonommin kuin muut, joilla on varoja? Niinkö? Ja jos muut elävät ylellisesti, niin pitääkö sinun samoin, vaikka varasi sitä eivät sallisikaan?

ROUVA RAUNIO. Ennen pitäisi siis kieltäytyä kaikesta, — kaikesta seurustelustakin ihmisten kanssa?

RAUNIO. Vaikka niinkin, jos me häpeämme elää ihmisten parissa varojemme mukaan. Sillä meidän ei tule elää ihmisten tähden, vaan itsemme, perheemme ja sen kautta maamme ja koko ihmiskunnan hyväksi.

ROUVA RAUNIO. Minä en sinun filosofiiasi käsitä, en voi enkä tahdo käsittää, sillä sinä puolestasi unhotat aivan, mikä käy laatuun, mikä ei. Ensiksikin on mahdotonta vetäytyä kokonaan kodin, niinsanoakseni, luostarielämään, kun kerran ihmisten parissa elää ja tahtoo elää.

RAUNIO. Mahdotonta, tietysti, sen, joka ei osaa antaa arvoa kodille ja sen oikealle merkitykselle. Ja toiseksi?

ROUVA RAUNIO. Ja toiseksi en minä, patruuna von Åkerhjelmin ainoa tytär, ole semmoiseen elämään tottunut enkä voi siihen koskaan tottua. Pitäisikö minun esimerkiksi olla ilman yhtä ainoatakin silkkileninkiä ja tyttäreni iäti käydä doffelipalttoossa, kun nykyään jokainen kyökkipiikakin silkissä kahisee ja plyyshipalttoossa mahtailee, pitäisikö meidän sen tähden homehtua kodin nurkkaan ketäkään ihmistä näkemättä? E-hei, sitä emme voi, niinkauan kuin sinä tahdot olla minun mieheni ja tyttäreni isä.

RAUNIO. Se on huono puolustus, tuo sinun entinen kajahteleva sukunimesi, vaikka sitä niin usein hyväksesi käytät. Sillä se maailmankatsomus, joka on ainoa perintösi siltä nimeltä, oli juuri sen raunion perustuksena, minkä tähden sinä jäit sinulle tulevaa, aineellista perintöä vaille. Itsehän varsin hyvin tiedät, että kun patruuna kuoli, niin tuli ilmi, että velat vain olivat hänen rikkautensa ja että siis sinun tottumuksesi saivat surullisen lopun.

ROUVA RAUNIO. Se näkyy olevan sinulle yhä vielä kipeä kohta, sillä samalla pettyivät sinun toiveesikin yhtä surullisesti.

RAUNIO. Lorua se on, Betty, että minä olisin rikasta perintöä toivonut. Sillä minä en ollut sokea nähdäkseni, minne sellainen elämä vie. Sitäpaitsi oli isäsi jo kuollut, kun sinut nain, sen muistanet myös.

ROUVA RAUNIO. Olit kai siis siinä sokea, kun minut kuitenkin nait, köyhyydestäni huolimatta?

RAUNIO. Olin — siinä.

ROUVA RAUNIO. Rakastit siis minua kovin?

RAUNIO. Sitä en kiellä. Mutta minä rakastin sinua liian pintapuolisesti, tämän sanan täydessä merkityksessä, sillä tunsin sinua liian vähän.

ROUVA RAUNIO. Olin siis hyvin kaunis?

RAUNIO. Se tekee varmaan hyvää sinun naisen sydämmellesi, että vielä myönnän sen.

ROUVA RAUNIO. Ja nuori?

RAUNIO. Nuori, kokematon ja hemmoittelemalla turmeltu lapsi! Olithan ainoastaan seitsemäntoista vuoden vanha, kun naimisiin jouduit. Ja tässä juuri olinkin sokea.

ROUVA RAUNIO. Minkä tähden minut sitte nait ja iäksi onnettomaksi teit? Minkä tähden?

RAUNIO. Sen tähden, että rakkauteni juuri oli sokea! Sen tähden, että sinun täytyi ottaa minut, vaikka et vielä tietänyt, mitä rakkaus onkaan.

ROUVA RAUNIO. Täytyi?! Ha-ha-ha-ha!

RAUNIO. Niin. Sinä naurat nyt, mutta silloin ei ollut naurunpaikka, kun isäsi kuoltua köyhäksi orvoksi jäit, äitisi kun jo ennen oli manalan majoille mennyt.

ROUVA RAUNIO. Sinä siis pelastit minun, minun, nuoren ja kauniin, vaikkakohta köyhänkin tytön?! Ha-ha-ha-ha!

RAUNIO. Ainakin olen nähnyt, ett'et sinä minua rakkaudesta ottanut, jos ollenkaan tiedät mitä todellinen rakkaus onkaan.

ROUVA RAUNIO. Ja jospa niin olisikin, niin pitäisi minun muka olla sinulle iäti kiitollinen siitä hyvästä, jonka minulle olet tehnyt? Niinkö? Oi, te miehet, te miehet!

(* RAUNIO. Ei, ell'ei kiitollisuus tässä tapauksessa ole rakkautta.

ROUVA RAUNIO. Toiveesi pettyivät siis siinä, ett'et saanut kylliksi vastarakkautta palkkioksi jalomielisyydestäsi? Mutta sanoithan itse, että itse rakastit minua liian pintapuolisesti, kun minut nait.

RAUNIO. Vaan olenkos sitä näyttänyt avioliitossammekin? Luulenpa päinvastoin, että olen ollut liian löyhä juuri rakkauteni takia.

ROUVA RAUNIO. Mitäs siis toivoit? Mitä minulta tahdoit? Missä sinun suloiset toiveesi ovat niin katkerasti pettyneet? Saanko luvan kysyä.

RAUNIO. Sinä kyllä tiedät, mitä minä toivoin ja tahdoin. Minä toivoin, että sinua ja vanhempiasi kohdannut onnettomuus olisi jo ehtinyt avata sinun vielä viattomat silmäsi näkemään elämää sen vakavalta puolelta. Minä tahdoin sen kautta kasvattaa sinusta itselleni oikean vaimon, lapsillemme oikean äidin ja kodilleni oikean perheen emännän. Mutta siinä minun toiveeni pettyivät, sillä sinä olit kerran jo taivutettu väärään kasvamaan, sinuun oli, muun muassa, jo niin piintynyt sekin huono luulo, että todella olitte rikkaita ja voitte elää rikkaitten tavoin, että sinä — surullista kyllä — olet istuttanut jo sen näkökannan tyttäreemmekin.

ROUVA RAUNIO. Mutta miksi tämä kaikki nyt vasta semmoisella vauhdilla tulee ilmi, kun tyttäremme jo on saman iän saavuttanut, joka minulla oli, kun minä naimisiin jouduin? Ja miksi et ole ennen tyttäresi oikeasta kasvatuksesta huolta pitänyt?

RAUNIO. Siksi, että elämämme nyt vasta, ihan viimeisten vuosien kuluessa, semmoisella vauhdilla on väärälle suunnalle lähtenyt. Siksi, että pääkaupungin ylellinen elämä on tarttuvaista. Se on tavallaan kulkutauti, influentsa.

ROUVA RAUNIO. Myönnät siis kuitenkin, että ennen oli elämämme parempi, että minäkin ehkä olin parempi?

RAUNIO. Kyllä. Alussa — avioliittomme alussa ja ennenkuin tänne, suureen kaupunkiin muutimme, — riitti meille pieni palkkani kuitenkin joltisesti. Sillä ensiksikin tuotti vanhempiesi kuolema kuitenkin vähäksi aikaa tyhjyyden ja puutteen tunteen elämääsi. Sitte antoivat sille omankodin toimet ja nuoren äidin huolet myöskin vähän viehätystä ja vetivät mielesi pois maailmasta. Ja vaikkapa sairaudet milt'ei joka ainoa vuosi etsiskelivät perhettämme, niin riittivät varamme sittenkin, tarvitsemattamme isoja velkoja tehdä, sillä Ellan kasvatukseen ei silloin vielä paljoa tarvittu ja itsekin tyydyit vähempään: minuun ja kotiimme. Mutta sitte sain nykyisen paikkani ja me muutimme Helsinkiin, tuttavuuksiemme piiri laajeni ja pääkaupungin ylellinen elämä veti meidätkin kurimukseensa. Ja sitte... sitte tuli taitteen aika. Sen muistat kai hyvin?

(Rouva Raunio ei vastaa pitkään aikaan mitään, hänen rintansa vain taajaan aaltoilee).

ROUVA RAUNIO. Onko sinulla vielä mitään sanomista?

RAUNIO. Olisi, paljonkin, vaan ne asiat herättävät minussa ehkä vielä katkerampia muistoja kuin sinussa. *)

ROUVA RAUNIO. Mitäs siis nyt oikeastaan minulta tahdot?

RAUNIO. Tahdon vain tehdä sinulle vielä yhden kysymyksen.

ROUVA RAUNIO. Ja mikä se olisi?

RAUNIO. Sanopas minulle, Betty: olkoonpa, että nuo silkkileningit ja plyyshipalttoot olisivat olleetkin välttämättömät, niinkuin sinä sanoit, ihmisten tähden, — sentähden muka ett'ei teidän sovi olla muita huonommat, huolimatta siitä, että meidän varamme ovat muiden varoja huonommat; mutta miksi, sano minulle, oli tuo flyygeli niin välttämätön, että meidän, vanhojen velkojemme lisäksi, vielä täytyi tehdä muutaman tuhannen markan velka? Vastaahan!

ROUVA RAUNIO. Sinäpä näyt jo kadottavan sekä muistisi että ymmärryksesi...

RAUNIO. Pelkään, että lopulta todella niin käykin.

ROUVA RAUNIO. Sillä olenhan sinulle jo monesti ennen sanonut ja itsekin pitäisi sinun ymmärtää, että se oli välttämätön oman tyttäresi tähden, oman tyttäresi kasvatuksen tähden. Ja sen pitäisi olla hyvinkin selvä.

RAUNIO. Mutta se ei ole selvä lainkaan, sillä neiti Moilanen...

ROUVA RAUNIO. Mutta minä välitän neiti Moilasen mielipiteestä viisi!

RAUNIO. Eiköpähän se siis ollutkin vain välttämätön — ihmisten tähden, välttämätön sentähden, että hovineuvoksen rouva Lundillakin kannattaa olla semmoinen flyygeli ja että itserakkaus ei sietänyt, että asessorin rouva Raunion salonki näyttäisi ystävättären salia huonommalta — vai?

ROUVA RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Mikä tuhmuus, mikä ääretön tuhmuus! (* Millä sinä sitte puolustat itseäsi? Sillä sinähän minun mieheni olet? Sinähän sen maksat? Miksikäs sinä sen siis taloosi otit? Ihmistenkö tähden siis myöskin?

RAUNIO. Niin juuri, ihmisten tähden. Aivan oikein, ihmisten tähden, mutta vain hiukan toiselta kannalta katsoen. Sillä — paha kyllä — ihmisten tähden, se on, häveten ihmisten tähden, häveten omaa arvoamme, kunniaamme, nimeämme ihmisten tähden, jätämme julkisesti paljon tekemättä, mikä kuitenkin totuuden ja hyveen voittoon pääsemisen nimessä olisi tehtävä ja mistä varmaan meidän itsemme paljoa vähemmän täytyisi kärsiä, ell'emme olisi jättäneet sitä tekemättä. Sen häpeän tähden olen minäkin jättänyt paljon tekemättä, mikä jo aikoja sitte olisi pitänyt tehdä, ja paljo on minun sen vuoksi kärsiäkin täytynyt. Sinä tiedät hyvin, mitä minä tarkoitan. Ja olkoon tämä nyt vain sanottu minun puolustuksekseni sen lisäksi, että paljon myöskin olen sietänyt ja suvainnut, — paitse liian rakkauteni, — sinun sairautesi ja oman rauhani, taloni rauhan tähden. Jos et nyt sanojani ymmärrä, niin tulet kai ne kerran vielä ymmärtämään.

ROUVA RAUNIO. Varsin hyvin ymmärrän, vaan *) en viitsi sinun lorujasi kuunnella. Surukseni näen vain yhä selvemmin, että tyttäremme huolellinen kasvattaminen ei ole sinulle ollenkaan pääasia.

RAUNIO. Aivan oikein, jos huolellisuus on vain muutamain salonkikappalten soittelemisessa kalliilla flyygelillä, kauniiden pukujen käyttämisessä, ranskalaisten kohteliaisuuksien lausumisessa ja kaikissa huveissa juoksemisessa, jotta pikemmin naimisiin pääsisi. Semmoinen kasvatus ei ole minusta pääasia, — ei! Syvemmälle minä katson, kulta Bettyseni. Ja oikeinpa sydäntäni kirvelee, kun ajattelen, ett'ei Ellamme ole parempaa kasvatusta saanut. Mutta nyt on jo myöhäistä asiaa korjata. Ja minun on syyni, että olen antanut pilata hänen.

ROUVA RAUNIO. Toisin sanoin: minä olen pilannut hänen?

RAUNIO. Etupäässä sinä, sillä äidistä riippuu lasten siveellinen kasvattaminen. Mutta syynä ovat siihen myöskin ihmiset; se on tapahtunut myöskin ihmisten tähden, sillä muutamat ihmiset pitävät semmoista kasvatusta sivistyneenä, hienona...

ROUVA RAUNIO. Sinun mielestäsi Ella ehkä olisi pitänyt panna yhteiskouluun, jos semmoisia siihenaikaan olisi löytynyt.

RAUNIO. Vaikka niinkin, kunhan hän vain olisi saanut sellaisen kasvatuksen, että hän kerran omin neuvoin voisi toimeen tulla, tarvitsematta leivättömänä katuja juoksennella tahi ensimäisen, parhaimman miehen kaulaan heittäytyä, joll'ei hän vanhemmiltaan mitään perintöä saa. Ja leipää eivät hänelle muutamat salonkikappaleet tuota, yhtä vähän kuin nuo ranskalaiset fraasitkaan. Ja neulaa ei hän osaa käyttää eikä ruokaa laittaa. Mikäs hänelle neuvoksi tulee? Lapsiraukkani! Lapsiraukkani!

ROUVA RAUNIO (Kauhistuen). Mutta Georges, mitäs sinä puhut? Lopeta jo, Jumalan tähden!

RAUNIO. Ei, Betty, meidän pitää vihdoin viimein oppia katsomaan elämää suoraan silmiin, sillä siihen on jo aika. — Minä tiedän hyvin, mitä sinä ajattelet: Ella ei ole ruma, naimatarjoumuksia hän saapi kyllä ja minä tiedän myöskin ketä te, sinä ja, niin kuin näkyy, Ellakin, tällä haavaa ajattelette. Mutta, kultaseni, avioliitto ei ole vain siinä, että nai tahi naimisiin joutuu, vaan sillä on sekä oikeutensa että velvollisuutensa, niinkuin hyvin tiedät.

ROUVA RAUNIO. Ellammeko siis, mielestäsi, ei edes täyttäisi hyvään avioliittoon tarvittavia vaatimuksia?

RAUNIO. Tuskin — rehellisen, kunnollisen aviomiehen vaatimuksia. (* Mutta se on kuitenkin ainoa lohdutus — jos sitä voi lohdutuksena pitää, — ett'ei hän ole ainoa, joka niitä ei täytä.

ROUVA RAUNIO (Yhä edelleen ikäänkuin peloissaan miettien Raunion sanoja). Mutta missä suhteessa, Georges? Mitä sinä tarkoitat?

RAUNIO. Siinä suhteessa, että hänkin, juuri sinun kauttasi, on nurjaan maailmankatsomukseen kasvatettu. Olen jo näyttänyt toteen missä kohdin, mutta tahdon vieläkin ottaa yhden esimerkin.

ROUVA RAUNIO. No? Mutta valaisevan, selvän.

RAUNIO. Toivon niin. Kuinka moni eikö, esimerkiksi, teistä, nykyajan rouvat, oman mukavuutensa tähden vain, uhraa avioliiton suurinta tarkoitusta, ihmissuvun jatkamista, äidiksi tulemisen pyhää velvollisuutta, monia muita mainitsemattakaan. Te muka pelkäätte, että pienet varat eivät riitä kunnollisen kasvatuksen antamiseen isolle lapsiparvelle ja sen vuoksi tyydytte yhteen lapseen tahi lapsettomuuteenkin, mutta toiselta puolen eletään kyllä vaikka velaksi, toisten varoilla, turmelevassa ylellisyydessä ja tyydyttämällä kaikki mieliteot, jotka viimeiset Parisin muodit herättävät. Kuinka voisikaan siis sellaisen katsantokannon liejuvalla pohjalla seisoa luja rakennus, jossa ihmissukua kasvatetaan edistymiseen ja täydellisentymiseen. *)

ROUVA RAUNIO. Mutta minä en sittenkään ymmärrä, Georges, miksi minulle nyt tuota kaikkea puhut?

RAUNIO. Miksikö? Siksi, että asianhaarat nyt ovat pakoittaneet meitä tekemään tiliä elämästämme. Siksi, että meidän nyt täytyy laskea elämämme eri sarekkeiden summat yhteen yhdeksi loppusummaksi, joka on suoritettava, sillä muuta keinoa ei enää ole. Se on tavallaan viimeinen tuomio, joka on lähestynyt.

ROUVA RAUNIO (Pelästyneesti). Herra Jumala, Georges! Mitä sinä puhut? Minä en sinua ymmärrä. Oletko sinä täydessä järjessäsi?

RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Ihan täydessä, Betty. Rauhoitu!

ROUVA RAUNIO. Mutta mitä sinä tarkoitat? Puhu sitte selvään! Selitä!

(Hetken äänettömyys. Rouva Raunio on yhä pelästynyt ja epäröi, puhuako vai olla vaiti).

RAUNIO (Tyynesti). Kuule, Betty, tunnethan likipitäen, niin sanoakseni, "pysyväisten" velkojeni suuruuden?

ROUVA RAUNIO. Kyllä.

RAUNIO. No hyvä! Niitä on kaikkiaan noin kolmekymmentä tuhatta. Ja "juoksevia" velkoja, niihin vekselit luettuina, on kahdeksan tuhatta. Rahat ovat lopussa ja lähteet myöskin. Huomenna on kolmetuhatta markkaa välttämättä maksettava ja sitäpaitsi elää pitää, joll'ei itsensä, niin ihmisten tähden. Asia kai on selvä?

ROUVA RAUNIO. Mutta, Georges, miksi olet noin epätoivossasi? Ehkä on apu lähempänä kuin luuletkaan?

RAUNIO. Mitä tarkoitat?

ROUVA RAUNIO. Ehkä voisi Lager...

RAUNIO. La...! (Katsoo vaimoonsa pitkään). Minä en ole häneltä koskaan penniäkään lainannut enkä tahdo lainata.

ROUVA RAUNIO. Mutta mikset? Hänhän on isävainajani paraimman ystävän poika ja mekin olimme lapsuuden tuttavia. Hän voi sinua auttaa ja auttaisi varmaan mielelläänkin. Miksi et tahdo, Georges?

RAUNIO. Taaskin, miksi. Siksi, ett'en häntä rakasta, siksi ett'en voi häntä kunnioittaa, tiedäthän sen.

ROUVA RAUNIO. Vaan minä en löydä mitään järkevää syytä siihen. Päinvastoin on hän niin herttainen mies, sivistynyt ja hieno käytökseltään.

RAUNIO. Niin, mutta useimmitenpa juuri piilee tuon herttaisuuden, sivistyksen ja hienouden takana mitä kauhein törky. Puhdas paita verhoo usein mitä likaisinta ruumista.

ROUVA RAUNIO. En käsitä sinua, Georges. Tähän saakka olet aina ollut vaiti, kun on ollut puhe kamreeri Lagerista ja sen tähden olen luullut, ett'et ainakaan mitään pahaa hänestä ajattele.

RAUNIO. Sillä en rakasta puhua pahaa kenestäkään. Mutta nyt minä näen, että hän on vaarallinen henkilö, vaarallinen etenkin Ellan tähden.

(* ROUVA RAUNIO. Ethän toki tahtone väkisin naittaa ainoata tytärtäsi tuolle lehtori Solalle, jota tyttö inhoaa, niinkuin itsekin olet nähnyt.

RAUNIO. Ella on vielä liian nuori, että toden teolla jo voisi olla naimisesta puhe. Mutta mieluummin jääköön hän naimattomaksi, kuin että hänen ja perheemme maine tahrattaisiin. *)

ROUVA RAUNIO. Herranen aika! Miksi huonomaineiseksi mieheksi sitte kamreeri Lager on näin yht'äkkiä muuttunut?

RAUNIO. Ei suinkaan yht'äkkiä. Olethan itse minulta kysynyt, onko totta mitä hänestä puhutaan?

ROUVA RAUNIO. Pahat ihmiset puhuvat niin paljon, johon ei ole luottamista. Ja olisiko hän sitte ainoa, joka korttia pelaa?

RAUNIO. Joka semmoista korttipeliä harjoittaa kuin hän, se ei ole ilman muitakaan paheita.

ROUVA RAUNIO (Suuttuen). Mutta Georges! Nyt sinä tahraat lähimmäisesi kunniallista nimeä. Onko sinulla perusteellista syytä puhua siten?

RAUNIO. Koska puhun, niin minulla varmaan on syytä puhua siten.

ROUVA RAUNIO. Hän siis juo? Hän siis on irstas?

RAUNIO. Ja kenties tekee hän semmoistakin, jota en minä etkä sinä luulekaan. Ja semmoisen miehen tahtoisit sinä ainoan tyttäremme puolisoksi!

ROUVA RAUNIO. Ei, Georges! Sitä minä en usko enkä voi millään muotoa uskoa. Nyt sinä olet kade, nyt sinä olet häjy. Minä en tunne sinua enää samaksi mieheksi. Sinua kentiesi ei miellytä, että häntä puolustan. Kentiesi olet sinä... sinä olet kentiesi — mustasukkainen, Georges?

RAUNIO. Mus-ta-suk-kainen! Ha-ha-ha-ha! (Hetken äänettömyys; hän kävelee miettivänä, kiireisin askelin, nurkasta nurkkaan). Ja häneltäkö siis tahi hänen kauttansa pitäisi minun nyt koettaa saada rahaa? Sitoa hänet siten meidän perheeseemme ja olla hänelle siitä iäti kiitollinen? Ei! Ennen joutukoon minun, vekseliin piirtämäni, kunniallinen nimi häpeään kuin sen teen.

ROUVA RAUNIO. Mutta mitäs ihmiset sinusta silloin ajattelisivat? Joll'et tee sitä minun, joll'et lapsesi, joll'et itsesi, oman arvosi ja kunniasi tähden, niin tee se edes — ihmisten tähden!

RAUNIO. Ihmisten tähden?! En, Betty, sitä en enää tee. Pitää kerrankin oppia, ett'ei valehtele itsellensä, ett'ei petä itseänsä ja muita, vaan sanoo suoraan totuuden ja toimii sen mukaan, tuntukoonpa se kuinka katkeralta tahansa.

ROUVA RAUNIO. Ai'ot siis todellakin jättää vekselisi protesteerattavaksi?

RAUNIO. Ai'on, sillä minun täytyy tehdä se. Ja tulkoon vihdoinkin tästä surullisesta komediasta loppu! Käännettäköön kaikki salaisuudet nurin ihmisten nähtäviksi ja tuomittaviksi!

ROUVA RAUNIO. Georges, mitä teetkään! Minkä äärettömän häpeän tuotat sinä meille kaikille! Minä rukoilen sinua: koeta vielä viimeinen kerta! Seuraa minun neuvoani!

RAUNIO. En, en voi sitä enää. Jos sen nytkin tekisin, niin alkaisi sama elämä jälleen.

ROUVA RAUNIO (Ikäänkuin muistettuaan jotakin yht'äkkiä). Mutta sanoithan, Georges, että vekselin olit ottanut yhdessä lehtori Solan kanssa?

RAUNIO (Säpsähtäen). Niin, se on totta!

ROUVA RAUNIO. Tahtoisitko siis saattaa häpeään parhaimmankin ystäväsi, joka sinua niin monasti on auttanut?

(Pitkä vaitiolo, Raunio kävelee kiireesti nurkasta nurkkaan).

RAUNIO (Seisahtuen). Sekin täytyy minun tehdä — totuuden nimessä. Ja minä tiedän, että hän sen minulle kyllä anteeksi antaa.

ROUVA RAUNIO. No, hyvä! Joll'et sinä tahdo nöyrtyä ja kääntyä Lagerin puoleen, et minun, et lapsemme, et ystäväsi etkä kaikkien meidän kunniamme ja arvomme tähden, niin täytyy minun se tehdä. Minä siis pyydän hänet pelastamaan meidät.

RAUNIO. Mutta sinä et saa tehdä sitä.

ROUVA RAUNIO. Minun täytyy tehdä se, maksoi mitä maksoi.

(Eteisen soittokello helähtää).

ROUVA RAUNIO. Kas siinä he ovatkin takaisin! (Juoksee ovea aukaisemaan).

(Ella ja kamreeri Lager, jälkimäinen makeiskotelo kädessä, astuvat eteiseen).

ELLA (Iloisesti hyppien ja näyttäen pilettiä). Mamma, mamma! Me saimme looshin, me saimme looshin!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama sali kuin ensimäisessä näytöksessä. Kattoon on juuri ripustettu muhkea, pronssinen kynttiläkruunu, jonka keskellä on tulpaanin muotoisella kauniilla kuvulla varustettu lamppu. Tikapuilla, kruunun vieressä, seisoo lamppupuodin mies ja asettelee kruunuun viimeisiä prismoja. Rouva Raunio istuu nojatuolissa sohvapöydän luona, katselee ja neuvoo häntä.

ROUVA RAUNIO. No, joko lasit ovat kaikki ripustetut?

MIES. Jo, rouva.

ROUVA RAUNIO. Mutta lampun kupu on vähän vinossa tännepäin, oikealle.

MIES (Korjaa kupua). Kyllä sen nyt pitäisi olla suorassa.

ROUVA RAUNIO (Nousee tuolilta ja katselee kruunua eri puolilta). Ja tuo kynttilä tuossa haarassa kallistuu hiukan sisäänpäin. Oikaiskaahan sekin! Kas niin! No, hyvä! Nyt taitaa kaikki olla paikoillaan. Saatte tulla alas.

MIES (Tultuaan lattialle). Minnekäs nämä tikapuut pitää panna?

ROUVA RAUNIO. Pankaa ne kokoon ja viekää tuonne tambuurin nurkkaan, oven taakse! (Mies vie ne. Rouva Raunio, kovalla äänellä). Georges! Tule katsomaan nyt! Nyt on kruunu paikoillaan.

RAUNIO (Huoneestansa, jonka ovi on kiinni). Heti paikalla. Kirjoitan vain lauseen loppuun.

MIES (Tulee takaisin saliin, ottaa taskustansa paperin ja antaa rouvalle). Tässä olis... Isäntä käski antamaan tämän kirjeen asessyörskälle.

ROUVA RAUNIO (Sieppaa paperin mieheltä). Mikä se on?

MIES. Sehän se on rätinki.

ROUVA RAUNIO (Hätäisesti). Mutta eikös se...? Onhan se jo maksettu? (Kuuluu askeleita Raunion huoneesta. Rouva Raunio rutistaa kirjeen taskuunsa, josta samalla ottaa rahakukkaronsa).

MIES. En minä tiedä muuta, kuin että se annettiin völjyyn.

(Raunio on tullut saliin ja kuuntelee miehen viimeisiä sanoja).

ROUVA RAUNIO (Vieläkin hätäisesti). No, hyvä on! Kas tässä teille vähän juomarahaa. Sanokaa, että minä poikkean itse puotiin.

MIES. Hyvä on. Kiitoksia paljo, ja hyvästi!

(Mies menee eteiseen ja ottaa korinsa, jolla hän oli kruunun tuonut. Hänen avatessaan eteisen ulko-oven, tulee lehtori Sola vastaan ja riisuu päällystakkinsa eteisessä).

RAUNIO (Vaimolleen, miehen mentyä eteiseen). Mitäs hän tahtoi?

ROUVA RAUNIO. Ei mitään, ei mitään. Tekisi vain mieleni vaihtaa tuo valkoinen kupu punaiseen ja sen tähden lupasin itse poiketa puotiin siitä puhumaan. Ja eikö totta, että punainen kupu harmonieeraisi paljoa paremmin huonekalujemme punaisen silkkiverhon kanssa? Mutta ethän sinä katselekaan koko kruunua, Georges.

SOLA (Joka tällä välin on tullut saliin). Mitäs herrasväki täällä niin katselee? Hyvää päivää! Hyvää päivää!

(Raunio ja hänen rouvansa, jotka ovat seisoneet selin eteiseen päin eivätkä ole huomanneet Solan tuloa, hämmästyvät kovin).

RAUNIO. Aa! Sinäkös se olet? Terve tultua!

SOLA (Rouva Rauniolle). Suokaa anteeksi, armollinen rouva; taisin säikäyttää teitä kovin odottamattomalla tulollani. Pyydän tuhannesti anteeksi.

ROUVA RAUNO (Käsi sydämmellään). Todellakin. Sydämmeni oikein taukosi sykkimästä.

RAUNIO. Betty on käynyt niin hermostuneeksi viimeisinä aikoina. Mutta ei se mitään, ei se mitään! Me tässä katselimme tätä kruunua...

SOLA. Niin vainkin! Aina jotakin uutta, aina jotakin uutta! Ja mikä kaunis, mikä loistavan komea kruunu! Toivotan onnea!

RAUNIO (Hiukan hämillään). No, kiitos, kiitos! — Me tässä tuumasimme... Betty, näet, arvelee, että punainen lampunkupu sopisi paremmin yhteen huonekalujemme kanssa ja tahtoo vaihtaa tämän valkoisen punaiseen. Mitäs sinä siihen sanot, veli Sola? Sinullahan on muistaakseni laudatur estetiikassakin.

SOLA. Mitäpä minä? De gustibus non est disputandum, niinkuin tiedät. Mielestäni tosin tuollainen ruusunpunainen valoishämy on hyvin soma budoaarissa tahikka makuusuojassakin, mutta — (Kääntyen rouva Raunioon päin) kyllä kai rouva sen asian paremmin ymmärtää kuin minä.

ROUVA RAUNIO. Georges, ole niin hyvä ja tuo minulle lasi vettä, tahi — ei, kyllä minä menen itse...

SOLA. Voitteko yhä pahoin säikähdyksestänne, hyvä rouva? Sepä nyt oli ikävä! (Rouva Raunio nyökäyttää myöntävästi päätään ja menee oikealle tyytymättömän näköisenä. Sola katsoo kauan äänettömänä hänen jälkeensä). Sepä nyt oli ikävä todellakin!

RAUNIO. No, ei se ole mitään. Kyllä se menee ohi. Käy nyt vain istumaan ja juttelemaan! Hauskapa oli taas sinuakin tavata pitkistä ajoista.

(He istuvat).

SOLA. Todellakin; siitäpä on hyvinkin pitkät ajat, useita kuukausia, luulen... Niin vainkin, emmehän ole muuta kuin kadulla vain pikimmältään nähneet toisemme siitä saakka, kun minun — muistatkos? — täytyi sinua karhuamassa käydä. Siitä sen näkee, kuinka harvoin nykyään käyt vanhaa ystävätäsi katsomassa.

RAUNIO. Nuo kirjoituksenihan, syrjätyöni, siihen syynä ovat, niinkuin hyvin tiedät. Senpätähden toivon, kunnon veliseni, että silloinkin soit minulle anteeksi, ett'en itse joutanut sinulle lainaasi takaisin tuomaan, vaan että täytyi se kirjeessä lähettää.

SOLA. Joutavia anteeksi pyyntöjä! En minä sitä sillä sanonut. Olisipa muutoin vain hauska ollut, jos kuitenkin joskus olisit pistäytynyt luokseni tarinoimaan. Tältä ajalta onkin keräytynyt, luulen ma, paljon puheltavaa, Yrjö veli?

RAUNIO. Onpa kyllä. Ja usein olen, usko pois, ajatellut, itsekin, että miks'ei se Solakaan enää käy keskustelemassa kaikista asioista, niinkuin ennen aikaan? Senpä tähden nyt olitkin oikein kiltti, kun vihdoinkin tulit.

(Molemmat vaikenevat eivätkä ole pitkään aikaan löytää puheen aihetta).

SOLA. Tuota, niin, paljonpa sinä kirjoittelet ja paljon sinä ehditkin kirjoitella, se minua enin kummastuttaa.

RAUNIO. Täytyy, täytyy. Mutta mitäs siitä paljoudesta, kun ei kirjoituksillani kuitenkaan ole sen enempää arvoa ja pitempää ikää, kuin monilla muilla sanomalehtiartikkeleilla, jotka ovat ai'otut elämään ja vaikuttamaan vain yhden päivän.

SOLA. Älä sano, älä sano! Milloinkas se olikaan? Menneellä viikolla, vai, minä lu'in erään sinun kirjoituksesi, joka minua hyvin miellytti.

RAUNIO. Mikäs se oli?

SOLA. Mikäs sen otsikko olikaan? Jo se yksin herätti minun huomiotani. Se oli niin omituinen.

RAUNIO. "Ihmisten tähden?"

SOLA. Niin, niin! Niin juuri: "Ihmisten tähden."

RAUNIO. No, mutta johan siitä on ainakin kuukausi kulunut, kun se painettiin.

SOLA. Vai jo siitä on niin kauan. Minusta näytti, että lu'in sen vasta ihan hiljattain, niin tuoreessa muistissa on minulla sen kirjoituksen ydin.

(* RAUNIO. Mutta kuulepas! Sanopas minulle, koska tulit sen huomanneeksi ja lukeneeksi, eikös se tuntunut sinusta vähän niinkuin epäkypsältä vielä? Nyt perästäpäin, kun itsekin sitä muistelen, niin tuntuu minusta itsestänikin, että sen olisi vielä pitänyt jonkun aikaa kypsyä pöytälaatikossani, novum imprimi in annum, kenties.

SOLA. Siitäpä juuri minäkin tahdoin sinua huomauttaa.

RAUNIO. Mutta tiedätkös, minä olen hirveän huono kriitikko, liian laimea kriitikko, kun asia koskee omia kirjoituksiani, minä, suoraan sanoen, en osaa arvostella itseäni. Aineita minulla kyllä ilmestyy ja tuotapikaa on niiden käsittely valmis, mutta minä en osaa herätä sen innostuksen päihtymyksestä, niin sanoakseni, jossa olen niitä kirjoitellut. Muistaakseni on Byronkin sanonut, että kun hän jonkun aineen löysi, niin heittäytyi hän sen käsittelemiseen, kuin jalopeura saaliinsa kimppuun, vaan jos ei hän ensi hyökkäyksellä onnistunut, niin ei hän onnistunut seuraavillakaan. Sama on minunkin laita alallani tietysti vain olisi kovin naurettavaa, jos muussa suhteessa vertaisin itseäni tuohon suureen Lordiin. — Ell'eivät minunkaan teokseni heti lähde ahjosta valmiina ja viedä torille, vaan jäävät pöytälaatikkoon, niin ei niistä takomallakaan parempaa kalua tule. Ja sitte alkavat ne minua itseäni inhottaa ja minun täytyy hävittää ne. Ylipäänsäkin on luontoni semmoinen, ett'en saa niitäkään rauhaa kuumeeltani, ennenkuin aine on paperilla, mutta kun se siinä on, niin alkaa minua heti eltoa. Eikös se ole kummallista.

SOLA. Todellakin; kummallista se on. Mutta yhtäkaikki *) koskettelit siinä kirjoituksessasi hyvin kiitollista ainetta, jokapäiväistä ainetta, joka sittenkin monelta jää huomaamatta. Muistaakseni kehittelit siinä sitä ajatusta, että ihmiset elävät ja toimivat ja että heidän usein täytyykin elää ja toimia — ihmisten tähden — aivan vastoin omia vakaumuksiaan, aivan vastoin sitä, kuinka heidän sopisi ja kuinka he voisivatkaan elää. Yhteydessä sen kanssa huomautit, muistaakseni, myöskin sitä ylellisyyttä, loistoa, joka on sellaisen elämän seurauksena, varattomissakin taloissa, joissa nykyään eletään paljoa komeammin, kuin asianhaarat sallivatkaan. Eikö niin? Sehän se oli asian ydin?

RAUNIO. Aivan oikein. Juuri sitä tahdoin sanotuksi. Olisikos sinulla jotakin sitä vastoin muistutettavaa tahi siihen lisättävää?

SOLA. Muistutettavaa — ei, mutta lisätä tahtoisin siihen kyllä vähän (* ja siinä merkityksessä juuri olikin kirjoituksesi, niinkuin itsekin huomautit, hiukan epäkypsä. *)

RAUNIO. No, sepä on oleva hauska kuulla. Mitä siitä sinun mielestäsi puuttui?

SOLA. (* Ett'et sinä ole tullut sitä huomanneeksi, se on aivan sinun luonteesi omaista, kun muistaa sen, mitä vast'ikään itse kirjoitus- tahi "luomis"-tavastasikin sanoit.

RAUNIO. No? Mitä se on?

SOLA. Toivon, ett'et pahastu, jos sanon ajatukseni suoraan.

RAUNIO. Enpä suinkaan. Päinvastoin olen sinulle siitä hyvin kiitollinen.

SOLA. No, se on asian, niin sanoakseni, kriitillinen puoli, joka kirjoituksestasi puuttuu. Sillä *) siinä olet kyllä paljastanut epäkohdan, mutta et ole huomauttanut, että on myöskin välttämätöntä tehdä jotakin epäkohdan poistamiseksi, asian parantamiseksi.

RAUNIO. Muistutuksesi on aivan oikea. Mutta sinä varmaankaan et ole tullut ajatelleeksi, että on aivan mahdotonta keksiä ja neuvoa jotakin yleistä keinoa, yleistä lääkettä, elämän eliksiiriä, niin sanoakseni, joka auttaisi ja parantaisi kaikissa tapauksissa. Minun mielestäni ovat nuo keinot aivan subjektiivista laatua, on käytettävä eri keino jokaisessa eri tapauksessa, tapaukset ovat joka kerta individualiseerattavat, niin sanoakseni. Eikö niin?

SOLA. Ei ollenkaan. Sitä en tarvitse tehdä.

RAUNIO. Vaan kuinka? Oletkos sinä keksinyt jonkun yleislääkkeen?

SOLA. Olen kyllä, jos siihen mitään keksijän neroa tarvitaankaan.

RAUNIO. No, jos lääkkeesi on hyvä, niin täytyy sinun ottaa sille patentti. Annapas kuulua! Mikäs se olisi?

SOLA. Minun mielestäni, näetkös, ei tarvitse mitään muuta kuin rohkeutta.

RAUNIO. Rohkeutta sylkemään ihmisiä vasten silmiä? Niinkö?

SOLA. Vaikka niinkin, jos hävyttömyys sitä vaatii.

RAUNIO. Sitäpä on vähä vaikea suositella toisille ennenkuin itse on koettanut.