Part 1

SVANTE HORN JA LINDBOM

Kirj.

C. Georg Starbäck

Jyväskylässä, Jyväskylän Kirjapaino, 1892.

SISÄLLYS:

1. Juonittelua. 2. Vihollinen tulee! 3. Sormuksen voima. 4. Åsenhögaan. 5. Sormuksen omistaja. 5.

1.

Juonittelua.

Näsin kappalaistilalla Källerydin pitäjäässä seisoi eräänä pyhäiltana Kesäkuun alkupuolella nuori tyttö ja odotti tuvan oven edustalla.

Sisältä kuului keskustelua, johon otti osaa kaksi korkeaa ja käskevää ääntä, jollaikaa tuvan vasemmalla puolella olevasta kamarista, jonka ovi oli raollaan, miehuullinen ääni hyräili virttä. Siinä oli kaksi vastakohtaa, jonka ilmaukset nyt ikäänkuin kohtasivat toisensa juuri sillä paikalla, missä nuori tyttö seisoi.

Tuvassa istui kappalaisen puoliso, rouva Sidonia, ja keskusteli edellisenä päivänä Jönköpingistä tulleen ystävänsä Elisabet Corelian kanssa. Ihan maallisista asioista he puhuivat, ja niin korkealla äänellä, että jokainoa sana kuului etehiseen. Tuvasta vasempaan olevassa kamarissa istui vanha, hurskas kappalainen, Gabriel Hagelman.

Oven takana seisova tyttö oli kaunis, mutta hänen suuret silmänsä ja hienot kasvonsa olivat ikäänkuin verhotut surumielisyyden ja pelon hunnulla, ja vähä väliä tunkeusi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän kohotti kätensä avatakseen oven, mutta antoi sen laskeutua alas. Hän kulki pari askelta ovelle päin, joka vei ulos etehisestä, ikäänkuin olisi aikonut luopua koko aikeestaan, mutta sitten kääntyi hän uudelleen ja kohotti kätensä, vaikka vain antaakseen sen jälleen vaipua alas.

Sillä välin taukosi virren veisuu, mutta tyttö ei sitä huomannut, ei myöskään että erinomaisen jalonnäköisen ukko-vanhuksen ihmeen ystävälliset silmät häntä taukoamatta katselivat, seuraten jokainoaa hänen pienintäkin liikettään.

Vihdoin avautui tuvan ovi ja samassa katosi ukkovanhuksen pää näkyvistä. Tuvan kynnykselle ilmausi rouva Sidonia. Tämä oli kookas, tuikeamuotoinen nainen. Hänen silmänsä olivat tuiman ankarat, hänen poskipäänsä luisevat, ja myssyn alta pistivät esiin hänen sysimustat hivuksensa, joiden mustuutta yksi ja toinen harmaa hapsi vain ikäänkuin oli lisäämässä. Hän muistutti enemmän ulkomaalaista kuin pohjanmaan naista. Hän olikin puolalaista kotoperää, erään vangiksi joutuneen puolalaisen tytär. Miten hän oli tullut naimisiin hurskaan papin kanssa, ei kukaan käsittänyt. Mutta naituna hän oli hänelle, ja siivo Gabriel sen kyllä tiesi.

Kun rouva näki pelkäävän tytön, joka kalpeni ruskeiden silmien tulen edessä, tarttui hän kiinni hänen käsivarteensa ja huudahti:

"Sinä kuultelet, sinä ilkeä... melkeinpä arvasin että sekin avu oli sinun omiasi!"

"En, äiti", huudahti tyttö, "en kuullellut; minä vain en tiennyt, uskaltaisinko keskeyttää teidän keskusteluanne."

"Vai niin! Vai valetta vielä lisäksi... Jumala tiesi, mitä sinusta tulee! Mutta kyllä minä lopulta sinusta paholaisen ajan!"

Ja hän työnsi hänet ulos ovesta niin rajusti ja sydämettömästi kuin olisi tyttö tehnyt jonkun rikoksen. Mutta samalla huomasi hän että pastorin kamariin vievä ovi oli ra'ollansa, ja ajatuksen nopeudella ryntäsi hän sen luo ja paiskasi sen kiinni semmoisella kiivaudella, että koko huone tärisi.

"Gabriel raukka", sanoi hän sitten ja hänen huulensa vapisivat ankarasta mielenliikutuksesta, "Gabriel raukka!

"Hän kyllä tarvitsee saada rauhaa Märtan alituisilta valituksilta; hänellä on yltäkyllin omista lapsistaan, niin ainakin minusta näyttää. No, sisar Elisabeth, jatkakaamme!"

Näin puhuen lähti hän Elisabet Corelian kanssa ulos pihalle, vaikka siellä ei ollut paljon katsottavaa. Tämä kumminkaan ei ollut hänellä päätarkoituksena; rouva Sidonian sydämellä oli yhtä ja toista, joka ei ollut salakuulioita varten. Kun hän viimein ilmaisi sen, teki hän sen niin varovaisesti, kuin olisi hän pelännyt itse tuulta. Sisar Elisabetin oli vaikea kuulla hänen sanojaan.

Sisar Elisabet oli pitkä, laiha, harmaasilmäinen ja liinatukkainen nainen. Hän kulki jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän ollut "jalosukuinen neiti." Se oli hänen oikeutensa, arveli hän, sillä — olihan onni sokea. Paljasta onneahan — eikä mitään muuta, tuli hänen heimolaisensa, Durellin suvun, kiittää siitä, että se oli kohounut mahtiin ja kunniaan. Elisabet Corelia oli lähetetty oikaisemaan ja korvaamaan, mitä onni sokeudessaan oli rikkonut; hän tunsi sen itsessään, ja hän oli tehtävänsä suorittava. Sentähden oli hän tullut lapsuutensa ystävän, Näsin rouvan Sidonian luo neuvottelemaan keinoista, jotka olivat soveliaimmat käyttää. Eihän ihminen itse ollut ikänsä määrääjä, eikä Elisabet Corelian kuoleman jälkeen kukaan enää ajattelisi sitä vääryyttä, jota Corelin suku oli saanut kärsiä, kun sen oli täytynyt elää kurjuudessa ja huomaamattomuudessa, Durellin suvun yhä vaan kohotessa loistossa ja mahtavuudessa.

Mutta nyt oli tämä suku sammunut. Maunu Durell ynnä hänen puolisonsa ja heidän vävynsä, parooni Krister Horn rouvansa kanssa lepäsivät jo kullatuissa vaskiarkuissaan sukuhaudassansa Källerydin kirkossa. Maunu Durellin veljet ja heidän lapsensa olivat niinikään kuolleet ja odottivat ylösnousemistaan kalliissa arkuissaan Ludgosin kirkossa Södermaalannissa. Margareta Priita oli ainoa, joka vielä eli — häpeällä, oli Elisabet Corelian tapana sanoa, ja sillä viittasi hän erääseen tapaukseen Priitan elämässä, jonka Elisabet tiesi kertoa asianmukaisella värityksellä, vaikkakin Priitan tyttäret ja heidän miehensä, muka, koettivat puoltaa häntä ja pitää huolenaan, ettei tämä juttu pääsisi leviämään.

Monta herran vuotta oli Elisabet miettinyt tämän maailman turhuutta ja onnen sokeutta, kunnes hän viimeinkin oli päättänyt tehdä ankaran ryntäyksen niitä vastaan, ja siitä syystä oli hän nyt matkustanut Källerydiin, jonka nykyinen omistaja parooni Svante Horn, vanha kaarlolainen, oli Maunu Durellin tyttären poika. Källerydissä oli Elisabetilla nuoruuden ystävä Näsin tilalla, ja tälle ystävälleen tahtoi hän uskoa sydämensä huolen, sekä turvautua hänen terävään älyynsä, Elisabetilla kun oli mielessä uhkarohkea tuuma, joka, jos se onnistuisi, saisi Svante Hornin käsistä koko Källerydin säterikartanon.

Tästä asiasta olivat rouva Sidonia ja sisar Elisabet pitäneet neuvoa aina viimeksimainitun tulosta, tästä olivat he nähneet unta öisin ja keskustelleet päivin, ja tästä he nytkin puhuivat, kun kulkivat ympäri ja katselivat "sisar Sidonian pientä pesää", joka kävi vielä pienemmäksi ja vähäpätöisemmäksi, kuta korkeammalle Källeryd ja rikkaus kangasti heidän mielessään. Tämä kangastus edessänsä, kuiskasi rouva Sidonia sisar Elisabetin korvaan:

"Sinä kyllä teet jotakin Emerentian hyväksi!"

"Jumala siunatkoon sinua, Sidonia kulta; tiettyhän se, etten minä sinun herttaista Emerentiaasi unohda! Missä on se rakas jumalanlapsi?"

Jumalanlapsi istui ja ajoi hottiinsa, mitä parasta oli rouva Sidonian ruokakammiossa, se on: mitä täti Elisabet oli tuonut mukanansa lahjaksi Jönköpingistä. Mutta äiti vastasi:

"Rakas lapseni istuu ja lukee Jumalan sanaa! Jos ei minulla olisi Emerentiaani, niin en tiedä, miten jaksaisin elää."

"Niin, niin, oma Sidoniani! Herra jakelee lahjojansa; sen hän tekee."

"Ja mekin tahdomme jakaa hyvyyksistämme; eikö niin, Elisabet? Suloiselta tuntuu, kun voi tehdä hyvää! Ja sentähden olen ajatellut että koska sinä kaikissa tapauksissa olet ainoa jälellä oleva suvustasi, niin tekisit itsellesi suuren ilon..."

Emerentia tuli samassa juosten. Hän tahtoi kätkeytyä koivupensaan taakse, kun näki äitinsä ja täti Elisabetin, mutta edellisen viittauksesta täytyi hänen astua esiin. Hän oli punatukkainen, kierosilmäinen tyttö, jonka käytökset osottivat, että hän oli saanut vallattomuudessa kasvaa. Huulillaan oli hänellä merkkejä siitä että hän oli tutkinut Jumalan lahjoja, eikä Jumalan sanaa. Elisabet Corelia sulki hänet syliinsä, ja puristi häntä rintaansa vastaan, samalla painaen suudelman hänen pisamaiselle otsalleen. Tämän nähdessään hymyili rouva Sidonia mielihyvästä. Mutta Emerentia, joka näkyi saaneen kyllikseen tuollaisista rakkauden osotteista, käytti tilaisuutta juostakseen tiehensä niin pian kuin pääsi.

"Anna Emerentialle Källeryd", kuiskasi rouva Sidonia, ja kyyneleet kiiluivat hänen äidillisissä silmissään, kun hän nyt jatkoi keskeytettyä keskustelua.

Elisabet Corelia hypähti hämmästyksestä, kun kuuli, minkä odottamattoman suuren alttiuden ystävänsä häneltä vaati. Mutta hän älysi myös paikalla ettei hänellä ollut muuta neuvona, jos hän tahtoi voittaa rouva Sidonian puolellensa. Ja sitä paitse oli hän jo mennyt niin pitkälle, ettei hänen enää käynyt palaaminen takaisin eikä vastaaminen kiellolla. Sentähden lausui hän:

"Källeryd... sinä tarkoitat että minä testamenttaisin kartanon Emerentialle?"

Rouva Sidonia nyykähytti päätään, ja Elisabet teki samoin, ja niin oli se asia päätetty. He jatkoivat sitten kulkuaan maantietä, joka vei Källerydiin. Mutta erään riippakoivun suojassa ei aivan kaukana kappalaispuustellista seisoi kukkulan harjulla, johon näkyi Källerydin kirkko ja Källerydin suuren säterikartanon huoneiden katot, Märtta nojautuneena nuoreen mieheen, joka piti hänen kättään kädessään.

"Ole huoleti, tyttö", kuiskasi nuorukainen; "sinä tosin olet samassa tilassa kuin tytärpuoli sadussa, ja tosin kaipaat sinä sekä isää että äitiä, mutta pahuudella on oleva aikansa. Minäkin olen poikapuoli ja tiedän että emintimän antama leipä on kovaa, mutta minä toivon kumminkin. Minulla on isäni siunaus mukanani!...

"Sinulle käy kaikki hyvin, Sven!" sanoi Märtta, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.

He seisoivat vähän aikaa ääneti. Sitten loi Sven tyttöön silmäyksen, jolla koetti herättää uskallusta ja toivoa.

"Entäs sormus, Märtta!" sanoi hän äkkiä; "vanha rautasormus; sinähän kokonaan olet sen unhottanut."

"En, sitä en ole unhottanut", vastasi Märtta; "mutta, onni, jonka se on antava, tulee myöhään."

"Mutta tulee kumminkin", lohdutti Sven. "Kärsivällisyyttä vaan, impeni, se tulee kumminkin, jollei ennen, niin silloin kun minä parin vuoden kuluttua palaan! Meillä tosin ei nyt ole sotaa, jossa rehellinen nuorukainen, sydän oikealla paikallaan, pian voisi saavuttaa onneansa; mutta minun uskoni on, että kuitenkin voi tulla onnelliseksi vanhassa kotimaassa; ja kun olen saanut maatilkan, joka antaa minulle, mitä tarvitsen, niin palaan minä tänne ja tuon täältä — kyllä tiedän kenen. Sano, Märtta..."

Tyttö punastui ja loi silmänsä maahan.

"Mutta", jatkoi Sven, "voisit kumminkin kerran näyttää minulle tuon sormuksen, josta niin paljon olet puhunut ja joka on tuottava sinulle onnea."

"Onnea?... Sitä en ole sanonut; mutta isäni viimeinen sana tahtoo, että aina tallennan sormuksen luonani."

Sven uudisti pyyntönsä, jonka Märtta näkyi hyvin vastahakoisesti tahtovan täyttää. Kumminkin suostui hän viimein ja veti esiin povestaan pienen, mustan nauhan, johon sormus oli kiinnitetty.

Se eli hyvin mitättömän näköinen rauta-kapine, pieni, tasainen levy yhdellä puolella. Sven tarttui siihen varovasti, ikäänkuin olisi hän jotakin pyhää kosketellut. Hän käänteli ja tarkasteli sitä sisältä ja ulkoa.

"Märtta!" huudahti hän viimein ja puristi tytön kättä; "siinä seisoo Svante Hornin nimi sormuksessa!"

"Svante Hornin... No niin, mitäpä siitä?"

"Hän on tekevä sinut onnelliseksi!"

"Hänkö?" kysyi Märtta ja hymyili nuoren miehen innostukselle. "Eikö mitä, Sven! Hän, tuima soturi, mitä välittäisi hän tyttöparan onnesta?"

"Mutta mene hänen luokseen!"

"Hänen luokseen!... Oletko ihan mieletön, Sven? Mennä hänen luokseen... Ei, minun hameeni ei ole vihastuttava kummallista ukkoa. Sitä paitse voi olla muitakin Svante Horn nimisiä."

Sven pysyi vaatimuksessaan, mutta mitään sillä voittamatta. Märtta ei saanut päähänsä, että hän siltä taholta saavuttaisi onnea, olletikin kun kaikkialla tiedettiin, ettei vanha kaarlolainen Svante Horn kärsinyt edes nähdä naista Källerydin tilalla.

Mutta aurinko laskeusi jo, ja nuorten täytyi erota.

Silloin tuli hiljaan kulkien kummun alapuolella olevaa tietä vanha kappalainen. Hänen silmistään loisti lempeä; hänen harmaat hapsensa liehuivat sinne tänne iltatuulen käsissä. Hän katseli ylös kukkulalle, missä nuoret seisoivat, ja nyykähytti ystävällisesti päätään heille.

Kun he näkivät hänen, kiiruhtivat he hänen luokseen, ja hän avasi sylinsä ja sulki heidät molemmat siihen.

"Älä itke, lapsi", sanoi hän, kun huomasi että Märtan silmät olivat märät kyynelistä; "minä näen pitemmälle kuin sinä; sinä olet vielä tuleva onnelliseksi, vaikka lähdetkin köyhänä vanhan kappalaisen kodista. Mutta mitä minulla on, sen annan minä sinulle. Minä siunaan sinua, teitä molempia. Jumala olkoon teidän kanssanne!"

Ja hyvä ukko oli itse liikutettu, mutta hänen liikutuksensa sulausi hymyyn, niin rauhalliseen ja lempeään kuin illan aurinko, joka loisteellaan ympäröi häntä ja nuoria. Hymy lepäsi vielä hänen huulillaan, kun hän kääntyi Sveniin, joka oli hänen poikansa edellisestä avioliitosta.

"Emme näe enää toisiamme tässä elämässä, poikani", sanoi hän; "mutta jos sinä vaellat rehellisesti, Jumala mielessäsi, niin tapaamme toisemme kerran tuolla ylhäällä... Hyvästi, poikani, Jumala olkoon kanssasi!"

Ja hän jatkoi kulkuansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa pois eronhetken vaikeudesta.

Silmäys, kädenlyönti, ja sitten erosivat Märtta ja Sven. Mutta kukkulalla viidakon takana tuli nyt näkyviin kaksi henkilöä, jotka mustana varjona kuvautuivat valoisaa takalikkoa vastaan.

Ne olivat rouva Sidoaia ja hänen ystävänsä Elisabet Cornelia.

2.

Vihollinen tulee!

Källerydin herraskartanolla astuskeli parooni Svante Horn, aavistamatta mitään vaaraa, kaikkein vähinnä siltä taholta, josta se todella oli tuleva.

Hän oli vanha kaarlolainen oikeaa laatua, tyly ja tuima käytökseltään. Tavallisesti kulki hän puettuna vanhaan, siniseen nuttuun, jossa vielä kiilsivät samat messinkinapit, mitkä olivat olleet mukana hänen retkillänsä rakastetun kuninkaan kanssa. Tämän nimeä ei hän koskaan kuullut mainittavan oikomatta vahvaa ruumistaan ja kohottamatta päätään, ikäänkuin olisi kuningas itse seisonut hänen edessänsä ja huutanut: "huomio!"

Hän oli nyt noin viidenkymmenen vanha ja palveli kapteenina Jönköpingin rykmentissä. Mutta hän oli alkanut ratsumiehenä Smoolannin ratsuväessä. Vuodesta 1702 Pultavan onnettomaan tappeluun saakka oli hän ollut mukana, ja hänen ruumiinsa oli ihan täynnä arpia, jotka osottivat, ettei hän ollut säästänyt itseään taistelussa.

Frauenstadtin tappelussa sai hän päänsä niin pahasti haavoitetuksi, että siitä täytyi irroittaa koko neljätoista luusirua; mutta hän parani kumminkin ja hoiti palvelustaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Miekka teki jälkiä kuin ennenkin. Seuraavana vuonna joutui hän vielä pahempaan pulaan Schlaufan luona Litvassa.

Siinä yllätti häntä ja hänen joukkoaan lukematon määrä kalmukkeja. Kaarlolaiset tappelivat tapansa mukaan urhoollisuudella, josta kertomukset paremmin näkyvät kuuluvan sadun kuin todellisuuden piiriin; mutta ylivoima oli liian suuri. Nuijan isku kohtasi Svante Hornin päätä; hän kaatui maahan. Kun tappelu oli loppunut, meni hänen palveliansa kentälle etsimään herransa ruumista ja löysi sen viimein, mutta melkein tuntemattomana. Rinta oli saanut keihään iskun, vatsa oli lävistetty ja koko ruumis täynnä haavoja, jotka uljas mies oli saanut, ennenkuin nuijanlyönti hänen maahan kaasi.

Mutta eipä uskollinen palvelia ensi kertaa etsinyt herraansa tappelukentältä. Jo ennenkin oli hän luullut hänet kuolleeksi, mutta saanut hänet jälleen virkoamaan ja paranemaan. Sentähden kantoi hän ruumiin erääseen lähellä olevaan mökkiin.

Eikä hän nytkään pettynyt. Henki ei ollut lähtenyt urhosta. Ja kun paikalle noudettu lääkäri oli sitonut julmat haavat, parani parooni vähitellen palvelian hellästä hoidosta. Mutta kuusi viikkoa makasi hän vuoteen omana kovissa tuskissa kuoleman ja elämän vaiheilla. Hänen suunsa oli umpeen ajettunut, jotta hän saattoi nauttia ainoastaan vähän viiniä ja maitoa, jota palvelia olkikorren läpi sai hänelle annetuksi.

Sellainen rakkaus palvelian puolelta ansaitsi suurempaa palkintoa, kuin hänen herransa oli vallassa antaa, ja kumminkin leimusi palvelian silmä ilosta, kun herra viimeinkin saattoi laskea kätensä hänen olalleen ja sanoa: "kiitos."

Pultavan tappelun jälkeen ja sitä seuraavan vankeuden aikana Solikamsk'issa, sai palvelia vielä parempaa tilaisuutta osottamaan kuntoansa. Taitavana satulamaakarina elätti hän työllään itseänsä ja herraansa. Hän neuloi ja parooni möi. Itse opetteli Svante Horn vasujen kutomista, mutta se tuotti niin vähän, ettei hän sillä olisi voinut elää. Kummako jos asiain näin ollen isännän ja palvelian välillä syntyi ystävyys, joka kesti heidän elämänsä loppuun.

Tämä palvelian nimi oli Taneli Lindbom.

Hän oli tullut paroonin palvelukseen Puolassa v. 1703. Kolmentoista vuoden vankeuden jälkeen ja oltuansa kaikkiansa kaksikymmentä vuotta poissa synnyinmaasta, pääsivät he viimein sinne takaisin palaamaan v. 1722.

Parooni Svante oli koko ajan tullut itseensä, ollut jörö ja ärttyinen, vaikka hän kärsivällisyydellä oli kestänyt kohtaloaan. Monta sanaa ei hänen ja Lindbomin välillä vaihdettu koko tällä ajalla.

Kun he saapuivat kotiin Källerydiin, kutsui paroonl ensi iltana Lindbomin luokseen ja sanoi:

"Nyt olemme kotona!"

"Niin olemme!" vastasi Lindbom.

"Ja nyt en minä enää tarvitse sinua palveluksessani'" lisäsi parooni.

Lindbom veti suunsa vihuun. Hän ei voinut uskoa tuollaista puhetta. Mutta parooni rypisti kulmiansa, jyskytti pitkää miekkaansa ja huusi:

"En, kunniasanallani; sinä et enää ole palveluksessani."

"Armollinen herra!" änkytti Lindbom.

"Tule tänne likemmäksi, Lindbom!"

Lindbom katsoi kahden vaiheilla herraansa. Tämä astui hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä.

"Tällainen on välimme oleva, Lindbom", sanoi Svante Horn, ja hän, tuima soturi, oli vähällä purskahtaa itkuun.

"Lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää sinua hengestäni, monta kertaa... Enkö ole rehellinen mies?... Sinä olet paikannut minua ja tehnyt minut eheäksi, kun olin ryysy; olet pitänyt huolta minusta ja elättänyt minua... Ja sinäkö olisit minun palveliani? Ei, ystäväni, olet sinä oleva, ystäväni ja veljeni, niinkauan kuin Herra antaa meidän yhdessä elää."

Tätä puhetta ymmärsi Lindbom vielä vähemmän kuin edellistä. Mutta hän tiesi että hänen herransa tarkoitti, mitä hän sanoi; ja kun hän ajatteli sitä kunniaa, jota hänelle nyt tapahtui, tuli hän niin liikutetuksi ettei hän pitkään aikaan saanut sanaa sanotuksi.

Kun hän sitten viimein levoittui, katsoi hän herraansa silmiin ja sanoi: "Sananne yksin palkitsee minua yltäkyllin ja tekee minut onnellisimmaksi maan päällä; mutta herra parooni..."

"Parooni!" huudahti Svante Horn ja laski kätensä Lindbomin olkapäälle; "sano sinä, Lindbom, en hellitä vähemmällä!"

"No niin, sinä sitten", mutisi Lindbom; "näin meidän Herramme edessä se käynee päinsä, mutta..."

"Myöskin ihmisten edessä, Lindbom; sen sanoo Svante Horn... ja minä tahdon sanoa sen julkisesti kaikkialla!"

"Ja kaikki korkeat kreivit ja herrat...?"

"Ja kaikki korkeat herrat alongeperuukeissaan ja silkkipuvuissaan ovat tehneet niin paljon kuin ei mitään Svante Hornin hyväksi! Ei, Lindbom, jos kerta olemme ystävät ja vertaiset Herramme edessä, niin olemme myös ihmisten edessä. Minä en aio rukoilla keltään mitään. Olen Källerydin herra ja arvelen että kartano jaksaa elättää sinua ja minua yhtä hyvästi kuin sinun satulasi elätti minua ja sinua Solikamskissa."

Lindbom parka sai kyyneliltään tuskin sanaa sanotuksi. Tosin oli hän joskus ajatellut että tuima parooni olisi saattanut jollakulla ystävällisellä sanalla palkita häntä hänen vaivannäöstään ja työstään, mutta tällaista palkintoa ei hän ollut voinut uneksiakaan. Hän seisoi siinä aivan masennettuna. Svante Hornin oli itse vaikea hillitä liikutustaan, joka ei hänen mielestään sopinut kuningas Kaarlen sankarille.

"Kas nyt, Lindbom, on asiamme selvänä", sanoi hän ja taputti ystävän olkapäätä.

Hyvän aikaa kesti, ennenkuin Lindbom sai selville tuon asian ja oppi käsittämään uutta asemaansa; mutta kävihän se lopulta kumminkin, ja parooni raivasi itse hiljaisuudessa pois tieltä niitä pikku mukulakivejä, jotka olisivat voineet estää Lindbomia unohtamasta, ettei hän nyt enää ollut palvelia.

Mutta kun he kahdenkeskisissä ystävällisissä keskusteluissaan muistivat entisiä vaaroja, kuningas-vainajaa ja hänen sankareitaan, niitä, jotka olivat uhranneet henkensä Puolan ja Wenäjän sotatanterilla, sekä niitä, jotka vielä elivät ja olivat paenneet vankeudesta, niin unohti Svante tykkänään, että hän oli ollut herra, ja Lindbom unohti että hän oli ollut palvelia. Ja silloin kävi sinutteleminen hyvin päinsä, vaikka Lindbom, kun hän puhui jonkun toisen kanssa, ei koskaan käyttänyt muuta nimitystä kuin "armollinen herra" tahi "herra parooni." Parooni ei kumminkaan tullut toimeen, jos ei hänellä ollut Lindbom likisyydessään. He asuivat samassa huoneessa, söivät samassa pöydässä, ratsastivat tahi kävelivät yhdessä, ja kun vieraita tuli Källerydiin, piti Lindbomin istua Svante Hornin vieressä.

Niin oli kolme vuotta kulunut. Eräänä iltana — se oli maanantaina jälkeen sitä päivää, jona Elisabet Corelia oli saapunut Näsin kappalaistaloon — istuivat Svante Horn ja Lindbom ja puhuivat menneistä ajoista. Svante tuli itse maininneeksi Aurora Königsmarkin nimen, ja siitäpä aihetta pakinaan, jossa, kuten aina, kun oli kysymys Kaarle kuninkaasta, tätä ylistysvirrellä muistettiin.

"Olisin, totta mar, tehnyt samalla tavalla", sanoi parooni ja hymyili; "suurempaa onnettomuutta en tiedä, kuin että joku nainen saisi päähänsä pistäytyä tänne Källerydiin."

Samassa avattiin ovi ja Sköld, vanha, harmaapäinen ratsuri, astui sisään.

"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia", sanoi hän: "muuan, joka näyttää ulkoapäin kuormaston ratsumieheltä, haluaa päästä teidän puheillenne."

"Käske hänet tänne. Mikä on miehen nimi?"

"Elisabet Corelia", vastasi vanhus kuivasti ja lyhyesti.

"E—Elisab... Mitä sanot, mies... Minä kysyn, mikä on kuormaratsurin nimi?"

"Neiti Elisabet Corelia!"

Parooni Svante loi silmänsä Lindbomiin katseella, joka ei olisi voinut olla toisellainen, jos paholainen itse olisi seisonut oven takana ja pyytänyt päästä sisälle. Svante ei ensialussa hämmästykseltään oikein käsittänyt, mitä kuuli, jonka tähden Lindbomin täytyi uudelleen mainita neidin nimi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka parooni viimein katkaisi kysymyksellä:

"Olenko tehnyt mitään syntiä tänään, Lindbom?"

Lindbom pudisti päätään.

"Sano, Sköld, olenko loukannut pienintäkään toukkaa?"

"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia", oli Sköldin kuiva vastaus.

"No siinä tapauksessa lienee piru itse lähettänyt hänet tänne... Mikä olikaan ihmisen nimi?... Yhdentekevä se! Valjasta vaunut, Sköld, ja aja hänet hiiteen, Sköld, mutta älä tärvää hevosia."

"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia, mutta nainen on kuolemaisillaan."

Svante mietti vähän aikaa, sitten sanoi hän kiireisesti:

"Siinä tapauksessa ei sinun tarvitse sääliä hevosia. Aja hänet mihin tahansa, kuin vain matka käy pois Källerydistä."

"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia... Vaim'eläin on heikko astia, voisi mennä kappaleiksi ... Eikä hän liene mikään kalmukkikaan, vaikka kulkeekin ratsurin saappaissa ja nutussa."

"Ratsurin saappaissa... onko ihminen viisas? Ratsurin saappaissa ja..."

"Jalka on poikki", lisäsi Sköld.

"Ratsurin saappaat ja jalat poikki! Tästä syntyy kaunis juttu... Lindbom, mitä teemme? Mitä olisi kuningas-vainaja tällaisessa tapauksessa tehnyt?"

Lindbom ei tiennyt mitään neuvoa, "koska ihminen oli siinä tilassa, ettei sitä voitu kuljettaa pois." Mutta kun hän naisiin nähden ei ollut yhtä ennakkoluuloinen kuin parooni Svante, niin tuli hän ajatelleeksi että onneton neitiparka oli Jumalan luoma ja ihminen, ja sentähden sanoi hän:

"Me olemme kumminkin kaikki yhdenarvoisia Herramme edessä."

Parooni Svante otti askeleen takaperin, mutta Lindbom jatkoi puhettaan ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tässä oli kysymys velvollisuudesta eikä vanhoista ennakkoluuloista.

Ja niin päätettiin että ihminen, joka oli ulkonäöltään ratsuri, vaikka hän olikin neiti Elisabet Corelia, saisi jäädä Källerydiin yöksi tahi siksi, kunnes lääkäri ehtisi apuun, ja Sköld sai käskyn viedä hänet erääseen sivurakennuksessa olevaan kamariin.

Mutta Svante Horn murisi koko illan, ja hyvin vähän sai hän yöllä unta silmiinsä. Aikaisin aamulla ilmoitti Sköld että neiti oli kuolemaisillaan ja halusi tavata paroonia. Tämä huusi luoksensa Lindbomin, joka oli toisessa huoneessa, ja kysyi hänen neuvoaan.

"Ihminen tuumaa kuolla", sanoi parooni, "ja tahtoo puhutella minua... Siitä ei tule mitään. Sköld, käske hänen säästää, mitä hänellä on minulle sanottavaa, kunnes kerta hänet tapaan kuningas-vainajani luona; ja jollen häntä siellä tapaa, niin jääköön hänen asiansa sanomatta."

Sillä vastauksella sai Sköld mennä. Mutta tuskin oli hän lähtenyt, niin parooni tuli ajatelleeksi, että oli kumminkin armotonta kieltää henkitoreissaan olevan ihmisen viimeistä rukousta, ja Lindbomille, joka seisoi häntä katsellen, sanoi hän:

"En todella tiedä ennen olleeni tällaisessa tuskassa. Mutta mikä ajaakin tämän ihmisen juuri tänne? Mitä hän täällä tekee?" Ja Svante löi nyrkillä otsaansa ja kulki edestakaisin huoneessa pitkillä askelilla. Sitten seisahtui hän äkkiä Lindbomin eteen ja huudahti:

"Mene sinä, Lindbom, hänen luokseen; kentiesi ei olekaan hänen tilansa niin vaarallinen kuin hän itse luulee."

Lindbom kiiruhti noudattamaan paroonin käskyä. Hän viipyi kauan poissa, ja sillä välin kävi Svante yhä levottomammaksi. Jo päätti hän itse mennä sairasta katsomaan, kun Lindbom viimeinkin tuli takaisin.

"No Lindbom", huusi hän tälle, "miten on? Mitä sanoo hän?"

Pudistaen päätään ja huolestuneen näköisenä katseli Lindbom paroonia.

"Kummallista", sanoi hän. "Muistatko, että joku olisi sinulle tehnyt jonkun palveluksen, jota et paikalla voinut palkita ja jonka palkitsemisen sentähden jätit tulevaisuuteen?"

"Tuo ihminen, näemmä, voi vääntää järkevältäkin mieheltä pään pyörälle", sanoi parooni; "aikooko hän kuolla? Sehän nyt kysymys."

"Sillä ei liene niin kiirettä, arvaan; mutta hänellä on Svante Hornilta muisto, joka kyllä oikeuttaa häntä pääsemään Svante Hornin puheille."

Nyt joutui Svante aivan haltioihinsa, ja ison aikaa viipyi, ennenkuin Lindbom pääsi kertomaan, mikä muisto neiti Elisabetilla oli: "pieni rautasormus, johon Svante Hornin nimi oli piirretty selvillä kirjaimilla."

Kertomus sormuksesta teki parooniin silmäänpistävän vaikutuksen. Hän seisoi kauan ja katsoa tuijotti Lindbomiin, ikäänkuin olisi tämä puhunut arvoituksia, ei sentähden, että hänen olisi tarvinnut etsiä muististaan tuon sormuksen historiaa, vaan sentähden että sormus oli neiti Elisabet Corelian hoteessa.

"Minun sormukseni omistaja on — neiti", huudahti hän vihdoin, — "ratsuriksi puettu neiti, joka tulee tänne kuolemaan."

Sitten meni hän akkunan luo ja vaipui ajatuksiin, jotka varmaan olivat kiintyneet tuohon pieneen sormukseen. Hän seisoi kädet selän takana ja pää kumarassa. Ja kuta selvemmin kaukainen muisto astui esiin hänen mieleensä, sitä ankarammin taisteli hänen rinnassaan velvollisuus, jonka täyttämistä tämä muisto vaati, ja hänen inhoon saakka kohonnut vastenmielisyys naisia kohtaan.

Voimakkaalla liikenteellä kääntyi hän viimein ja sanoi:

"Ei, ei ole kukaan vielä sanonut, eikä tule kukaan koskaan sanomaan että Svante Horn on syönyt sanansa. Minä menen nyt tuon ihmisen luo."

3.

Sormuksen voima.

Mutta päätös ja tahto ovat yhtä, niiden toimeenpano toista. Siinä kysyttiin harmaan sotilaan puolelta mitä suurinta ponnistusta hänen koettaessaan voittaa sitä vastoinmielisyyttä, joka hänen nuoruudestaan asti oli hänessä vallinnut kaunista sukupuolta kohtaan ja joka sittemmin sodan aikana yhä oli kiihtynyt — kentiesi siitä korkeasta esimerkistä, jonka hänelle hänen jumaloitu kuninkaansa tähän nähden oli antanut. Mutta löytyipä kummallisessa miehessä myös toisiakin ominaisuuksia, jotka pitivät tasapainossa, ja, kuten nyt, johonkin määrin korvasivat niitä puutteita, jotka olivat tuloksia hänen luonteensa vastamainitusta pääpiirteistä; ominaisuuksia semmoisia kuin vilpitön jumalanpelko, annetun lupauksen pyhänä-pitäminen, itsensä alttiiksiantaminen kuninkaan ja isänmaan hyväksi, sanalla sanoen: hänessä tavattiin kaikkia noita vakavuuden, kunnian, käytöksen-rehellisyyden ja luonteen lujuuden ominaisuuksia, joista ruotsalainen sotilas saattoi kerskata aina Kustaa Aadolfin ja Akseli Oxenstjernan ajoilta saakka.

Sentähden oli hänen kulkunsa niin vitkallinen, kun hän astui alas rappusia ja pihan poikki, mutta myös samalla niin vakava ja varma. Kulku oli vastenmielinen, sen näki, mutta hän ei olisi vetäynyt takaisin, jos jotakin vielä pahempaa olisi häntä odottanut.

Kun hän viimein ehti ovelle, hengitti hän syvään, rohkaisi mieltänsä, tarttui avaimeen ja astui huoneeseen.

Siellä makasi neiti Elisabet Corelia tuiman näköisenä, vaikka hänen harmaat silmänsä olivat hiukan raukeat.

"Neiti Elisabet Corelia?" kysyi Svante Horn.

Elisabet teki päällään myöntävän liikenteen.

"Aiotteko kuolla?" jatkoi Svante Horn.

Samallainen vastaus.

"Tahdotte puhutella minua?"

"Tahdon, tulkaa likemmäksi, minä tahdon puhua!"

Hän osotti kädellään tuolia; mutta parooni ei näkynyt ymmärtävän viittausta. Hän jäi oven viereen seisomaan.

"Vasten tahtoani olen tullut teitä vaivaamaan", lausui Elisabet; "minä kyllä olen tottunut hevosta ohjaamaan, mutta tällä kertaa en onnistunut... Luulin että tämä yö olisi minun viimeinen, mutta minä huomaan että Herra on armollinen ja suo minulle vielä aikaa..."