Part 2

Parooni, joka kaiketi oli odottanut jotakin aivan toista, sen käsityksen mukaan, mikä hänellä oli naisista, teki Elisabetin puheen alussa kädellään poistavan liikenteen, mutta astui nyt pari askelta häntä likemmäksi. Elisabet puhui suoraan ja rivakkaasti. Tämä oli jo jotakin, joka miellytti paroonia, mutta siihen lisäksi tuli ääni, joka osotti että puhuja epäilemättä oli ollut aiottu mieheksi, vaikka hän luonnon oikullisuudesta oli syntynyt naiseksi, ja sitten vielä sekin, että tämä nainen — oli sormuksen omistaja. Svante lähestyi sentähden, niinkuin jo mainittiin, pari askelta ja odotti puheen jatkoa, joka epäilemättä tulisi sisältämään sen ilonsanoman että Källeryd pian pääsisi vapaaksi odottamattomasta vieraastaan. Mutta Elisabet ei jatkanutkaan puhettaan aivan siihen suuntaan kuin parooni oli ajatellut.

"Minä tiedän, että te inhootte minun sukupuoltani", sanoi Elisabet, "ja siinä olette oikeassa. Sentähden olen harmissani siitä että minun on täytynyt käyttää hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne; olisin mieluummin tahtonut vaatia teitä kaksintaisteluun, kuin..."

"Kaksintaisteluun!" huudahti parooni, voimatta salata ihmetystään.

"Onko se teistä niin kummaa?" jatkoi Elisabet mitä tyyneimmällä äänellä. "Antakaa minulle pistooli... se on tuolla hattuni vieressä; no, vähän nopeammin, jos saan pyytää."

Svante Horn ei uskonut korviansa. Koneentapaisesti otti hän pistoolin ja antoi sen kummalliselle naiselle. Tämä tutki pistoolin latinkia ja sankkiruutia, ikäänkuin olisi hän koko ikänsä vain harjoittanut sotilaan toimia.

"Tuossa on naula seinässä", sanoi hän, "katsokaa nyt, parooni, minä lennätän kuulan siihen."

Hän viritti pistoolin, laukaisi ja oli tavannut naulan pään. Kuula putosi litistyneenä lattialle.

Välinpitämättömästi heitti hän pois pistoolin ja paroonin seisoessa suu ammollaan, jatkoi hän: "kentiesi ammuin nyt pään pois epäluuloltanne, parooni Svante... Yhdentekevä, jalkani ei ole taittunut, tunnen voivani paremmin... Parin päivän kuluttua jätän minä Källerydin, jos Jumala tahtoo. Olen kumminkin iloinen siitä, että olen saanut nähdä miehen, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan."

Tämä viittaus sai paroonin tointumaan. Hän oikaisi itseään ja sanoi:

"Sormus?"

"Vai niin, sormus", lausui neiti Elisabet; "arvasinhan sen... pahapa vain, että esine tuli näkyviin, sillä minä olen ylpeä, tietäkää se, parooni Svante, ainakin yhtä ylpeä kuin te; en olisi tahtonut pakoittaa teitä luopumaan tavoistanne, kun en itse voinut tehdä sitä... Yhdentekevä, se on armolahja... Ja koska niin tahdotte, niin olkoon menneeksi, että sormus on vetänyt minut luoksenne... Mitä siitä tahdotte?"

"Nähdä sen", sanoi parooni äänellä, joka värisi liikutuksesta.

Neiti Elisabet Corelia irroitti kaulastaan silkkinauhan, jossa sormus riippui, ja oijensi sen paroonille.

Kun tämä vastaanotti pienen kapineen, oli hänen kasvoissansa jotakin hartaudellista. Hän meni akkunan luo ja tutki siellä sormusta. Kauan hän siinä viipyi, ja kun hän viimein kääntyi, olivat hänen silmänsä täynnä kirkkaita kyyneleitä.

"Mistä olette saaneet tämän sormuksen?"

"Veljeltäni. Hän antoi sen minulle kuolinvuoteellaan.. Hänen viimeinen sanansa oli: _Svante Horn_."

"Mikä oli veljenne nimi?"

"Erkki!"

"Sanoiko hän, missä hän oli saanut tämän sormuksen?

"Sanoi!"

"Missä?"

"Klissowin tappelussa!"

"Eikö hän sanonut muuta?"

"Ei!"

"Kuinka olette te tulleet säilyttäneeksi tämän mitättömän kapineen?"

"Olen pitänyt sitä muistona veljeltäni."

Svante Horn seisoi kauan mitään sen enempää kysymättä. Elisabetin harmaat silmät seurasivat tarkkaavasti ja herkenemättä vähintäkin väräystä vanhan kaarlolaisen arpisissa kasvoissa. Hän aavisti että hänen kohtalonsa riippui enemmän sormuksen voimasta kuin niistä miehuullisista taitavuuksista, joiden oppimiseen hän oli uhrannut vuosikausia. Vielä kerran katseli Horn sormusta, punnitsi sitä kädellään ja loi sitten silmänsä ulos sinistä taivasta kohden, ikäänkuin olisi sieltä kauan sitten poismenneitä olentoja hänelle kangastanut.

Sitten kääntyi hän ja sanoi:

"Tähän sormukseen liittyy lupaus."

"Vai niin", vastasi Elisabet jörömäisesti.

Mutta juuri tämä jörömäisyys, jonka takana oli välinpitämättömyyttä ja nähtävästi myös oman hyödyn pyytämättömyyttä, teki päättävän vaikutuksen parooni Horniin.

"Sormus puhuu minulle, ja minä teen, mitä se käskee", sanoi hän neiti Elisabetille.

"Ja mitä käskee sormus?" kysyi neiti.

"Se puhuu ja käskee teidän kauttanne, neiti", sanoi parooni vakavalla äänellä.

"Minun kauttani?"

"Niin teidän, sanokaa suoraan, mitä voin minä tehdä teidän hyväksenne?"

"Ja te tekisitte, mitä minä tahdon...?"

"Tekisin!"

"Asiaa sietää ajatella, parooni Svante... minä saattaisin esim. tahtoa koko Källerydin."

Hän nauroi, kun hän tämän sanoi, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut osottaa että hän laski pelkkää pilaa, mutta kun hän loi silmänsä parooniin, näki hän, ettei tämä sitä ensinkään pilana pitänyt, että parooni nähtävästi otti pahaksi ivan, jonka muodon neiti itse oli lauseelleen antanut.

"Källerydin?" kertasi parooni pitkänveteisesti.

"Niin, nyt näette, parooni, että mitä metsässä huutaa, se kaikuna takaisin ponnahtaa... mutta te ette tahdo ymmärtää pilaa. Voittehan toki älytä että..."

"Lupaus on pyhä", keskeytti häntä parooni.

"Hyvä; ei minunkaan kanssani ole juuri leikkiä laskeminen", sanoi neiti Elisabet jyrkästi, "ja koska tulin sanoneeksi sanan, niin pysyn minä siinä. Teillä ei ole perillisiä, sen kuin minä tiedän... ainoastaan äitinne puolelta, ja niitä minä olen yksi... Voitte sentähden määrätä testamentilla Källerydin minulle kuolemanne jälkeen... Nyt puhun minä täyttä totta, ja toivon että ymmärrätte minua."

Parooni nyykähytti päätään. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. Svante Horn kulki edestakaisin huoneessa; neiti piti häntä silmällä, ollen kumminkin olevinansa aivan välinpitämätön. Mutta saipa hän pian muuta ajattelemista.

Neljänneksen tuntia edestakaisin astuttuaan avasi parooni Svante oven ja meni ulos sanaa sanomatta.

Mitään sellaista ei neiti Elisabet ollut osannut aavistaakaan. Hän makasi seuraavat tunnit oikein piinapenkillä. Hän oli niin likellä päämaaliansa, että hän jo oli melkein varma sen voittamisesta, ja nyt — juuri siinä, että koko omaisuus jonkun aavistamattoman tapauksen kautta saattaisi luiskahtaa hänen käsistään — siinä oli enemmänkin kuin syytä levottomuuteen ja tuskaan. Ja tähän tuli lisäksi se, että hänen täytyi salata tämä tuskansa, täytyi teeskennellä välinpitämättömyyttä ja käytöksessään osoittaa omanvoiton pyytämättömyyttä. Sköld, vanha korpraali, kulki ehtimiseen huoneessa ja katsoa karsasteli häntä, mutta ei virkannut niin ainoatakaan sanaa.

Päivä kului, tuli yö, mutta ei mitään kuulunut.

Tunnit alkoivat neiti Elisabetille käydä kärsimättömän tukaliksi. Ja vielä pään päätteeksi täytyi hänen kaiken mokomin estää lääkärin tuloa, tämä kun hyvin helposti saisi paljastetuksi hänen rohkean juonensa.

"Kuulehan Sköld", sanoi hän sentähden aamulla korpraalille, kun tämä hänelle toi tarjottimella lasin maitoa ja muutamia voileipiä. "Kuulehan Sköld, mitä teki kuningas Kaarle?"

Sköld seisahtui ja oli vähällä pudottaa tarjottimen, mutta saatuaan sen kumminkin varovasti asetetuksi lattialle, teki hän asento-askeleen ja nosti kätensä, ikäänkuin, olisi hän tahtonut ottaa lakin päästään.

"Kuningas Kaarle?" kysyi hän, "mitäkö hän teki?"

"Niin, mitä teki hän, kun hän taittoi jalkansa Puolassa ja kun hän sai kuulan jalkaansa Pultavan luona... oliko hän siitä millänsäkään?"

"Kuningas-vainaja", vastasi Sköld jäykkänä ja kankeana, "hän oli raudasta, hän."

"Hyvä", jatkoi Elisabet, "minä olen vähän samaa ainetta... Sinä näet että olen pannut saappaat jalkaani... olenko minä sen näköinen, joka tuskaa tuntee?"

"Hm! Jumala varjelkoon armollista neitiluutnanttia, tai miksi saan nimittää", lausui Sköld.

"Sano sentähden herrallesi, etten minä kaipaa lääkäriä, että olen oman itseni lääkäri. Satuloitse sen sijaan tulisin hevonen, mikä teillä on tallissa; minä tahdon koettaa, mitä varhainen aamuratsastus vaikuttaa, ennenkuin jätän vieraanvarattoman Källerydin."

"Hm, kyllä!... Neitosia ei täällä suvaita", mumisi ukko; "mutta neiti, joka on raudasta ja joka tahtoo ratsastaa meidän tulisimmalla hevosella... no, en tiedä, mutta semmoinen kai on oikeutettu istumaan luutnantti-pöydässä Källerydissä."

Elisabet teki viittauksen kädellään, ja ukko katosi nähtävästi ihmeissänsä ja ihastuneena tuollaisesta neidistä.

4.

Åsenhögaan.

Hurskas kappalainen veisasi seuraavana sunnuntaina aamuvirtensä kamarissaan auki olevan akkunan vieressä. Hänellä oli tapana tämä, kun Jumalan kaunis maailma ihastutti häntä ja hänen sisällinen ihmisensä ikäänkuin vaati ääntä tunteaksensa tyydytystä.

Aamu olikin erinomaisen kaunis. Linnut lauloivat, mehiläiset surisivat ja kentän kukkien tuoksu leimusi sisään akkunasta vanhan miehen kamariin, samalla kun kaukaa Åsenhögan, Källerydin emäseurakunnan kirkonkellot alkoivat soida. Pohjoistuuli toi niiden äänen mukanansa, mutta soitto kuului niin ylhäältä, kuin olisi se tullut kirkosta, joka ei ollut tämän maailman. Vanhan kappalaisen kasvoille, jotka hymyilivät niin ihmeen rauhallisesti, levisi hohde ylönluonnollista tyydytystä, kun hän kuuli näitä kutsuvia ääniä: näytti siltä kuin olisi hän käsittänyt niitä niin, että ne kutsuivat vaellukseen maailmasta ylöspäin, korkealle korkeuteen, jossa ihmishenki lähestyy totuuden ja kauneuden ikuista kotia. Kasvojen lempeissä juonteissa oli jotakin pyhää hartautta ja kunnioitusta, nöyryyttä ja luottamusta.

Veisattuansa virren loppuun nousi hän, pani ristiin kätensä ja rukoili. Sitten otti hän Käsikirjansa, pisti siihen saarnansa ja meni "suurtupaan"; mutta siellä ei ollut ketään, eikä keittiössäkään.

Hän seisahtui porraskivelle etehisen edessä. Hän kuuli puhetta keittiön puoliselta kulmalta. Ei tullut hänen mieleensäkään asettautua kuuntelemaan, mutta ääni oli niin kova että sanat sittenkin sattuivat hänen korviinsa, ja hän ymmärsi ne paremmin kuin kukaan olisi voinut uskoakaan.

"Sinä kurja, laiska lutka, vai sinä et tahdo auttaa sisartasi", ärjäistiin siinä, ja ärjäystä seurasi korvapuustille kuuluva läimäys.

Surumielinen varjo himmensi hohteen, joka äsken oli kaunistanut vanhuksen jaloja kasvojenjuonteita, sillä vihaa ei hurskas kappalainen voinut tuntea; mutta ärjyvä ääni jatkoi yhtä vauhtia: "Tässä näet, rakas Elisabet, mitä ystäväsi saa kärsiä... Sinulle kumminkin käynee kaikki hyvin?"

"Hyvin... Niin, mitä arvelet itse, Sidonia kulta? Tuolla näet paroonin lempihevosen, joka on tuonut minut tänne; olen itse omin silmin lukenut testamentin, ja tästä lähtein on sinun Emerentiasi Källerydin hallitsia."

Samassa astuivat keskusteliat nurkan takaa näkyviin rouva Sidonia ylpeänä, punaposkisena, neiti Elisabet puettuna ratsurin nuttuun ja saappaisiin. Edellisen vieressä kulki Emerentia, jonka punainen tukka näytti hiukan kammatulta, mutta silmät olivat yhtä karsaat ja kierot, suupielet yhtä röyhkeät ja ilkkuiset kuin ennenkin.

Kappalainen katseli esiintulevia silmillä, jommoisilla voimme ajatella autuaan hengen katselevan tämän maailman mammonasta taistelevia lapsia. Vienosuruinen hymy poistui hänen huuliltansa, mutta palasi sinne jälleen, kun hän näki Märtan, joka tulipunaisena kulki toisten takana.

"Gabriel, älä vielä lähde", huudahti rouva Sidonia, kun näki miehensä; "odota vähän, niin saat kuulla, minkä sanomattoman ilon Jumala ylönpalttisesta armostansa on suonut meille... Emerentia, meidän rakas tyttäremme...

"Vaimo, vaimo! Sinun ajatuksissasi, pelkään mä, hyörii ihan vain tämän maailman huolia", sanoi kappalainen lempeällä äänellä.

"Gabriel kulta, säästä saarnasi, kunnes..." Hän katkaisi puheensa ja jatkoi teeskennellyn ystävällisellä äänellä: "Ystäväni, neiti Elisabet Corelia tahtoo tehdä lapsemme onnelliseksi... Ajattele ja muista sitä, kun seisot saarnastuolissa. Sinulla on syytä sisimmästä sydämestäsi kiittää Jumalaa."

"Paras testamentti on se, jonka äiti ja isä kirjottaa lapsensa mieleen."

"Mutta siihen tarvitaan sydäntä, ja sitä ei ainakaan sinulla ole... niin, sen sanon minä: sinun ijankaikkinen hymysi voi saada lampaankin raivoon."

Ja sittenkin lepäsi hymy hurskaan miehen huulilla ja ystävällisyys loisti hänen silmästänsä. Hän oijensi kätensä Emerentialle, joka — ijankaikkinen hymy hänenkin huulillansa, vaikka toista laatua, — tarttui isintimänsä käteen, mutta vain heittääkseen sen kohta, kun vanhus toisella kädellään viittasi Märttaa luoksensa.

"Me voimme kaikki kerran tavata toinen toisemme tuolla ylhäällä", sanoi ukko; "mutta tie sinne ei ole ruusuinen, eikä silta, joka sinne vie, ole kullasta tehty; ei lapset, ei! Oppikaa rukoilemaan ja tekemään työtä ja rakastamaan Jumalan rakkaudella, niin silloin tapaamme kentiesi toisemme..."

"Puhua osaat, Gabriel kulta", katkaisi häntä Sidonia, joka oli harmissaan siitä ettei kappalainen lausunut ainoatakaan tyytyväisyyden sanaa tytärpuolensa onnen johdosta; "puhua osaat, Gabriel! Eihän kulku Åsenhögaan ole mikään Roomanmatka, tiedämmä..."

"Vaimo", sanoi kappalainen ja hänen äänessään oli syvää, juhlallista vakavuutta; "minua kutsuu toiset kellot, toiseen Åsenhögaan, ja siellä olen minä tänään toimittava alttaripalveluksen Jumalan tahdon mukaan."

Rouva Sidonia ja neiti Elisabet eivät ymmärtäneet sanaakaan vanhuksen puheesta; Emerentia oli valmis purskahtamaan nauruun. Märtta yksin aavisti että vanhuksen sanat tarkoittivat jotakin vakavampaa, ja hän puristi lempeästi hänen kättänsä ja katseli häntä levottomuudella. Hän muisti hänen sanoneen, että hän kuolisi matkallansa Åsenhögaan, ja hän kumartui ja suuteli vesissä silmin enonsa kättä.

Kentiesi olisi jäinen kuori, joka ympäröi Sidonian sydäntä, vanhuksen puheesta sittenkin sulannut, jos ei hän tätä kaikkea olisi nähnyt. Mutta nyt suututti häntä Märtan liikutus, joka hänen mielestään oli paljasta teeskentelyä, ja hän töyttäsi kiivaudella syrjään tytön, "joka esti isäraukan lähtemästä Åsenhögaan."

Ukko käänsi vitkallisesti kasvonsa vaimonsa puoleen, katseli häntä vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten rukoillen: "Vaimo, älä ole äitipuoli minun omaisilleni, minä en ole ollut isintimä sinun Emerentiallesi." Ja hän oijensi kätensä Sidonialle. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan. Ankara rouva kääntyi kiivaasti pois.

Kappalainen huokasi ja lähti kulkemaan Åsenhögaan päin; kerran hän vielä katsoi taaksensa ja loi silmänsä vaimoonsa, mutta jatkoi sitten kulkuaan ja oli pian kadonnut näkyvistä. Märtta seisoi siinä kädet ristissä silmät maahan luotuina, kunnes rouva Sidonian ääni hänet herätti.

"Siinä seisot kuin patsas, joka ei tiedä oikeaa eikä vasempaa. Aiotko mennä Jumalan huoneeseen, vai odotatko että Jumalan huone tulee sinun luoksesi?... Pue itsesi ja sisaresi ja lähde... Mene nyt, Emerentia kulta, minulla on vähän puhuttavaa parhaimman ystäväni kanssa. Tule, Elisabet, sinä olet tuonut siunatun sanoman; sydämeni haluaa avautua sinulle."

Ja rouva Sidonia otti ratsuriksi puetun neidin käsivarren, ja hiljaan alkoivat ystävät kulkea alas mäkeä, joll'aikaa tytöt valmistivat itseään kirkkoon mennäkseen. Siinä kertoi neiti Elisabet seikkaperäisesti, mitä hänelle Källerydissä oli tapahtunut, ja sitä kuullessaan ihastui ystävä, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.

He saapuivat pian jalon hevosen luo, joka oli kantanut miehuullisen neitiluutnantin ja jonka karva loisti auringon paisteessa, vaahdon valuessa alas sen rintaa.

"Ja nyt, Elisabet kulta", lausui vihdoin Sidonia ja taputteli eläintä, "nyt kai on aika, että toteutamme sopimuksen, jotta voin näyttää herralleni ja miehelleni, kun hän palaa, ettei ilmiantoni äsken ollut tuulesta temmattu."

"Kyllä, kyllä, Sidonia armas", vastasi Elisabet, "mutta eihän sillä hengen hätää ole."

Sidonian silmät salamoivat, ja hän löi kädellään hevosta, jotta tämä hypähti.

"Eikö hengen hätää, Elisabet?" sanoi hän. "Tahdotko puhua arvoituksia? Minä saan sanoa sinulle, että sopimuksemme on tärkeämpi kuin ehkä tiedätkään. Minun ei tarvitse..."

"No, no, Sidonia pieni, tule toki itseesi. Muste ei ole vielä ehtinyt kuivaa testamenttikirjaan, joka koskee minua... Tulevana pyhänä, niin, tulevana pyhänä toivon ma että olet tyydytetty."

Levollinen ääni, jolla neiti Elisabet tämän sanoi, viihdytti rouva Sidoniaa.

"Tulevana pyhänä siis!"

Neiti Elisabet hyppäsi hevosen selkään ja oli pian kadonnut näkyvistä.

Rouva Sidonia lähti tyttärensä ja Märtan kanssa kirkkoon.

Siellä yllätti häntä Åsenhögasta lentolähetti, joka toi odottamattoman sanoman.

Vanha kappalainen oli tavattu kuolleena tien reunalla istumassa.

5.

Sormuksen omistaja.

Näsin kappalaispuustellin suurtuvassa istui seuraavana sunnuntaina rouva Sidonia ja hänen ystävänsä, ratsurin pukuun puettu neiti Elisabet, sekä edellämainitun tytär. Keittiössä näemme Märtan, jonka poskia alas kuumat kyyneleet vierivät, kun hän ajatteli rakasta vainajaa, jonka ruumis tänään oli laskettu viimeiseen lepokammioonsa.

Vähän väliä käskettiin Märtta parka sisään toimittamaan milloin yhtä milloin toista, sillä nöyryys ja palvelevaisuus kaunistaa nuorisoa, sanoi rouva Sidonia; mutta Märtalla oli ylpeä luonne, ja sentähden tarvitsi hän hyvissä ajoin ohjausta ja kuria; ja jos ei hän saisikaan sukulaisensa luona muuta oppia, niin ainakin hän harjaantuisi palvelian toimiin, se oli ihan varma. Emerentia tiesi myös oivallisesti tehdä katkeruuden vielä katkerammaksi, ja tämän taitonsa näytti hän etenkin juuri tänään. Siihen oli päteviä syitä, eikä niitä ensinkään salattu Märtalta.

Neiti Elisabet teki testamenttinsa, jolla hän asetti Emerentian, rouva Sidonian tyttären hänen ensimäisestä avioliitostaan, Källerydin ja kaikkein sen alle kuuluvien tilojen, kiinteän omaisuuden ja irtaimiston yksinomaiseksi perilliseksi hänen, neiti Elisabet Corelian, kuoleman jälkeen.

Emerentian tuli tottua rikkaan ja ylhäisen perillisen asemaan, ja sentähden tuli hänen oppia oikein käsittämään, kuka hän oli, kuka Märtta. Emerentia olikin hyvin oppivainen, ja Märtan, jolla ei ollut tukea ei turvaa maailmassa, täytyi mukautua uusiin olosuhteisiin, vaikka kuinkakin hänen sydäntään kirvelti — ei palveleminen, mutta vääryys, mielivalta ja oikullisuus. Eikä siinä kyllä että hän toimitti palvelian tehtäviä, häntä kohdeltiin pahemmin kuin orjaa; hän oli mitätön leikkikalu pilalle hellitellyn lapsen käsissä.

Märtta seisoi yksin keittiössä ja kuurasi suurta pataa; toinen piika — Märttaa pidettiin ja kohdeltiin toisena — oli saanut luvan lähteä ulos. Mutta keskellä työtään lensivät hänenkin ajatuksensa kirkkomaalle, jossa nyt lepäsi ainoa, joka oli tahtonut ja voinut puoltaa häntä. Siinä astui Svenin kuva hänen eteensä. Kyllähän Svenkin tahtoi auttaa häntä, mutta erotus oli vain se, että hänen apunsa supistui — hyvään tahtoon.

Hänen tätä ajatellessaan aukeni ovi ja Sven astui sisään, kädessänsä pieni paperipalanen, jota hän katseli. Hän oli tullut kotiin äkkiarvaamatta erään kirjeen johdosta, jonka isä oli hänelle kirjoittanut, aavistaessaan kuolemaansa.

"Märtta", sanoi Sven ja loi silmänsä paperista tyttöön, "missä on sormuksesi, — sormus, johon Svante Hornin nimi on piirretty?"

"Sormukseni?" kysyi Märtta ihmeissään; "kyllä se on hyvässä tallessa."

"Näytä se minulle."

Märtta veti esiin nuoran ja antoi sormuksen Svenille.

"Tämä ei ole _sinun_ sormuksesi, Märtta; tässähän ei ole mitään nimeä."

Märtta katseli likemmin sormusta ja näki että Sven oli oikeassa. Hämmästyneenä löi hän yhteen kätensä. Mutta sanaa sanomatta kiiruhti Sven tiehensä. Märtta ei ehtinyt häneltä mitään kysyä.

Märtta tahtoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta lähestyessään ovea, näki hän hänen jo rientävän akkunan ohitse. Sven kulki pihan poikki, ja kun hän ehti veräjän luo, kääntyi hän tielle, joka vei Källerydiin. Märtan ihmetys kävi yhä suuremmaksi, mutta rouva Sidonia, joka samassa avasi suurtuvasta keittiöön vievän oven, sai hänet unohtamaan Svenin ja rientämään takan luo takaisin.

Sinne oli hän tuskin ehtinyt, kun rouva Sidonia tarttui hänen tukkaansa ja pölyytti sitä aika lailla, ärjyen että Märtta laiskuudellaan ja huolimattomuudellaan saattoi suututtaa vaikka kiviä.

Aikansa siinä toruttuaan tyttöparkaa meni ankara emäntä "taivaaseensa" takaisin, "sillä", sanoi hän, "on vain ohut ovi taivaan ja kadotuksen välillä." Ja Märtta oli taasen yksin surunsa ja ajatustensa kanssa.

Sven kulki sill'aikaa Källerydiin. Pihalla tapasi hän Sköldin, korpraalin, ja kysyi:

"Onko parooni kotona ja saisiko häntä puhutella?"

Sköld pyyhki viiksiänsä ja katsoa tuijotti Sveniin.

"Mistä on kysymys?"

"Eräästä hyvin tärkeästä asiasta!"

Sköld meni sisään Källerydin suureen rakennukseen. Sven jäi odottamaan rappusille. Jonkun ajan kuluttua tuli Sköld takaisin, mutta ei sanonut mitään; kulkihan vain alas pihalle. Sven katseli häntä ihmetellen, kun samalla käsi laskeusi hänen olkapäälleen ja ystävällinen ääni sanoi: "Jumalan rauhaa, nuorukainen, mitä sinä täältä etsit?"

Sven kääntyi ja näki Lindbomin, jonka hän hyvin tunsi.

"Minä tuon sanan isältäni", vastasi nuorukainen ja seurasi sotavanhusta erääseen muista erillään olevaan huoneeseen, jossa saivat keskustella kenenkään häiritsemättä.

"Vai niin", sanoi Lindbom ja sulki oven; "sano nyt, mitä sinulla on sanottavaa, sillä minä näen että sinulla on sydämelläsi vielä jotakin muuta kuin surua isäsi kuoleman johdosta. Voinko minä tahi parooni sinua jollakin auttaa?"

"En oikein tiedä", vastasi Sven, "mutta luulen asian pikemmin olevan päinvastoin; luulen että minä tahi oikeammin isävainajani voimme teille tarjota apua."

"Apua! meille? Mitä tarkoitat sinä, rakas poika?"

"Jollei isäni ole erehtynyt, jota en usko, niin on jalo parooni paraikaa joutumaisillaan hyvin viritettyyn ansaan; mutta minä toivon että raamatunlause, johon isäni viittaa, puhuu totta."

"Kyllä kaiketi, poika... mitä sanoo raamatun lause?"

"Ei väärä todistaja pidä pääsemän rankaisematta, ja joka rohkeasti valehtelee, ei hänen pidä selkeemän."

"Kyllä se lause pitää paikkansa; mutta mitä sinä tarkoitat?"

Sven kertoi nyt että hän oli saanut kirjeen isältään, joka oli aavistanut kuolemaansa. Kirjeessä oli hän viitannut Salomonin Sananlaskujen 19 luvun 5 värssyyn, ja Sven oli kotiintultuaan avannut isänsä vanhan raamatun ja lukenut vastamainitun lauseen. Mutta sen vieressä oli ollut paperi, johon isä vapisevalla kädellä oli piirtänyt:

"Pyhänä Källerydiin. Petos on ilmisaatettava. Minä en voi muuta; Jumala armahtakoon minua syntistä! Sormus on Märtan eikä hänen."

Lindbom seisoi siinä kuin olisi ukkosen salama häneen iskenyt.

"Sentähden olen minä täällä", jatkoi Sven. "En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, enkä myöskään, onko sormus paroonin tahi jonkun muun huostassa, mutta Märtta, isävainajani sisaren tytär, on sormuksen oikea omistaja, ja mikä oikea on, se pysyy oikeana. Varmaan aikoi isäni Åsenhögasta lähteä tänne Källerydiin, kun kuolema tiellä yllätti häntä, jotta hän ei ehtinyt täyttää aikomustaan."

Lindbom nyykäytti päätään ja oli vähän aikaa ääneti; sitten sanoi hän:

"Mutta miten on sormus joutunut neiti Elisabetia käsiin?"

"Petoksella", vastasi Sven varmasti.

"Kuinka sitä voi toteen näyttää?"

Siihen kysymykseen ei Sven voinut vastata, mutta hän oli kumminkin varma asiasta.

Ääneti siinä seisottiin, kunnes Lindbom taasen loi silmänsä Sveniin ja sanoi:

"Minä olen samaa mieltä kuin sinä, ja luulen myös että voimme löytää jonkun keinon totuuden ilmisaattamiseen. Mutta häntä tuolla yläällä — minä tarkoitan paroonia — tulee meidän säästää, jos suinkin on mahdollista. Hänen sydämensä on saanut niin kovan täräyksen siitä, mitä viime viikon kuluessa on tapahtunut, että tuskinpa siihen vertoja vetää kalmukin nuijaa isku, joka vähällä oli musertaa hänen päänsä Schlaufan tappelussa. Tule, tehkäämme seuraa... Odota minua pihalla, minä olen kohta luonasi."

Lempeäluontoinen Lindbom kiiruhti herransa luo, jonka, hän tapasi raamattua lukemasta. Hän asettausi hänen viereensä seisomaan. Svante Horn loi Lindbomiin kysyvin silmäyksen.

"Sananlaskukirjan yhdeksännentoista luvun viides värssy", sanoi Lindbom ja osotti sormellaan suurta raamattua.

Sillaikaa kun parooni Svante alkoi selailla kirjaa, meni Lindbom hiljaan matkaansa.

Pihalla tapasi hän Svenin, ja yhdessä lähdettiin sitte Källerydistä kirkon ohitse Näsiin päin kulkemaan. Tiellä keskustelivat he, miten parhaiten petos saataisiin paljastetuksi. Sven ei keinoa tietänyt, eikä Lindbomkaan; mutta molemmat olivat vakuutetut siitä, että Herra auttaisi heitä.

Märtta seisoi kyökin ikkunassa, kun he avasivat veräjän ja astuivat pihalle. Nähdessään Svenin Lindhomin seurassa, punastui tyttö; mutta seuraavassa tuokiossa seisoi Sven kyökin kynnyksellä ja käski viittauksella hänet luokseen.

"Pysy valmiina, kun huudan sinun nimesi", sanoi hän, ja lisäsi, kun näki Märtan hämmästyksen: "ole tyyni, Märtta, se tapahtuu sinun hyväksesi. Ken tietää, ehkä isäni sanat, jotka hän lausui, kun toissa pyhänä tapasi meidät, vielä toteutuvat."

Sen sanottuaan katosi hän, ja Märtta kuuli Svenin ja Lindbomin avaavan suurtuvan oven ja astuvan sisään. Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli haleta hänen rinnassaan. Mitä tarkoitti tämä kaikki, ja mitä nyt tapahtuisi?

Mutta hämmästys ei ollut vähempi suurtuvassa, kun kookas sotilasvanhus astui sisään ja kohta hänen jälessään Sven. Rouva Sidonia löi yhteen kätensä ja itse kierosilmä Emerentiakin kumartui eteenpäin ja katsoi ensikerran eläissään suoraan eteensä. Neiti Elisabet istui kädet puuskassa ja nosti nokkansa ylös ilmaan.

"Mikäs on, Lindbom, eihän parooni toki ole kuolemaisillaan?"

"Sallikaa minun nähdä tuo sormus, joka on luonut teidän onnenne", alkoi Lindbom, huolimatta vastata miehekkään naisen kysymykseen.

"Sormus?" Neiti Elisabet säpsähti. "Mitä te siitä tahdotte? Minä saan teille kerta kaikista sanoa, Lindbom, etten ensinkään suvaitse näsäkkäitä palvelioita... Ymmärrättekö, ystäväni?... Kun minä saan Källerydin, tulee siellä tapahtumaan pieniä muutoksia yhdessä ja toisessa, muistakaa se."

Ja neiti Elisabet heitti silmäyksen rouva Sidoniaan, joka päännyykkäyksellä ja olkaansa kohottamalla osotti että hän oli yhtä harmissaan Lindbomin hävittömästä pyynnöstä.

Mutta — kummapa kyllä — ei Lindbom ollut tästä kaikesta millänsäkään. Hän vastasi tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi ensinkään kuullut neiti Elisabetin nuhdesanoja. Hänen rehellisissä silmissään vilahti kumminkin jotakin surullista, jota Sven kentiesi huomasi ja osasi selittää — surua kaikesta siitä pahasta, jota ihmissydämessä voi syntyä.

"Teidän täytyy näyttää minulle sormus, neiti Elisabet; minä puhun tässä paroni Svante Hornin nimessä ja oikeudella."

Lienee neiti Elisabetin miehuullinen sydän tuntenut jotakin pelon tapaista, joka kumminkaan ei ole uskottavaa, tahi tahtoi hän päinvastoin näyttää, kuinka vähän häntä johti tällainen pelon tunne — oli miten oli, hän otti esiin pienen sormuksen ja oijensi sen punoksesta Lindbomille, huolimatta luoda häneen silmäystäkään.

Lindbom otti vastaan sormuksen ja katseli sitä tarkasti, sillä välin miettien itsessään, mitenkä hänen tulisi menetellä päästäksensä tarkoituksensa perille. "Tahdotteko että sanon, mitenkä olette saaneet tämän sormuksen?" kysyi hän, sitä yhä katsellen.

"Miten olen saanut sormuksen? Ei, Lindbom, jopa nyt häpeä julkee oikein naamansakin näyttää."

"Sormus on varastettu", jatkoi Lindbom järkähtämättömän tyynesti, vaikka suru yhä selvemmin pisti esiin hänen silmistään.

Rouva Sidonia hypähti ylös ja löi yhteen kätensä, inho ja närkästys kuvattuna hänen ankarissa kasvoissaan. Neiti Elisabet nousi niin ikään ja asettui kädet yhä puuskassa vanhan miehen eteen.

"Oletteko ihan mieletön, Lindbom..." huudahti hän, mutta pitemmälle ei hän ehtinyt, sillä Lindbomin katseessa oli jotakin, joka osotti että hän kyllä tiesi, mitä puhui.

Lindbom loi silmänsä Elisabetiin ja sanoi:

"Huudahdukset ovat tarpeettomia... Ainoa keino, jolla voitte pelastaa itsenne on... suora ja rehellinen tunnustus."

"Tunnustus?... pelastaa itseni?... Mistä... mistä pelastaa itseni?"

"Häpeästä!" vastasi Lindbom tyynesti.

Neiti Elisabet säpsähti, mutta rouva Sidonia kohotti kätensä, ikäänkuin huutaakseen taivasta todistajaksi siihen loukkaukseen, johon toisen palvelia tekeytyi syypääksi hänen kodissaan.

"Mistä häpeästä?" kysyi neiti Elisabet, kun oli ehtinyt tointua ensimäisestä hämmästyksestään.

"Varkauden häpeästä?" kuului ykstoikkoinen vastaus; ja kun neiti Elisabet näytti aikovan ryhtyä oikein korkealle lentävään puolustuspuheeseen, lisäsi Lindbom yhteen ääneen:

"Ei, ei... ette sillä voita mitään, ei mitään... minulla on todistukset taskussani... Täällä asuu vielä toinenkin tyttö... Missä hän on?"

"Märtta?" huusi Sven kovalla äänellä, pitämättä lukua äitipuolestaan, joka koetti eellettää häntä.

Ja rouva Sidonian suureksi mieliharmiksi avasi Märtta samassa oven ja astui sisään keittiöstä suurtupaan nopeammasti kuin hänellä muulloin oli tapana.

"Neiti Märtta", sanoi Lindbom lempeästi hymyen, "tunnetteko tämän sormuksen?"

Märtta astui Lindbomin luo, katseli sormusta ja sanoi sitten hiljaisella äänellä ja punastuen: "tunnen."

"Vieläkö ajetaan asiaa pitemmälle?" kysyi Lindbom ja loi silmänsä neiti Elisabetiin.

Elisabet puristi yhteen huulensa ja iski ääretöntä vihaa puhuvan silmäyksen kysyjään. Hän huomasi nyt selvään, että kaikki, mitä hän vuosikausia oli toivonut, että hänen pitkällisen työnsä hedelmä oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Hän kirosi itsessään sitä hetkeä, jona hän ensinnä oli kuullut puhuttavan sormuksen merkityksestä, joka oli saanut hänet poikkeamaan ennen tehdystä päätöksestään. Neiti Elisabet oli todella tahtonut voittaa omakseen Källerydin, mutta — rehellisellä tavalla: — miehekkäällä ja lujalla esiintymisellään.

Vaikea on sanoa, olisiko hän ensinkään tullut turvautumaan sormukseen, jollei hänellä olisi ollut niin oivallinen neuvonantaja ja kiihottaja hurskaassa ja kaikkea hyvää harrastavassa ystävässään, rouva Sidoniassa, jonka kumminkin oli täytynyt käyttää koko neronsa, saadaksensa ystäväänsä ja myöskin itseään uskomaan, että petos ei ollut muuta kuin pieni viaton ja luvallinen kuje. Rouva Sidonia, joka nyt vihdoin sai suunvuoroa, koetti innollisesti antaa asialle tällaisen muodon.

Mutta Lindbom rypisti silmäkulmiaan; hän ei ensinkään näyttänyt ymmärtävän tuollaisten kujeitten viattomuutta.

"Källerydin parooni on liian hyvä tullaksensa petetyksi", sanoi hän. "Minä uudistan kysymykseni: jatketaanko asiaa vielä pitemmälle, vai tehdäänkö sovinto, neiti Elisabet?"