Part 2

Ma levon lehdon tiedän sellaisen, ma unessa sen kumman nähdä sain: kuin kuu se kulki yllä kuolevain ja hymys' niinkuin niittu hiljainen. Mun sinne hukkua myös kerran suokaa, kuin puro pieni silmään hettehen, oi jumalat, ja merkiks kohdan sen vain honka korkea, mi yössä huokaa! Ei rintaa väsyneiden nukkujain siell' ihmis-askel kova paina missään, päittensä päällä leivo lentää vain ja illan tuuli itkee ikävissään ja sinikellot soi ja kurjenmiekat... Tuhannet siellä uinuu runoniekat ja urhot nimettömät onnessaan, jotk' elon antinsa on lahjaks jaanneet ja menneet pois ja niinkuin laineet laanneet... Suur' unhoitus on ranta rauhan maan.

He tuhat vuotta unhossa on maanneet, siin' ajattomass' autuudessa, vaan mi parahille palkaks annetaan!

PURPPURAPUU.

Syksy, syttyvin metsin ja sammuvin main, kuink' olet suuri aamussa sunnuntain! Purppura pihlajapuinen, juhlasoittoni muinen, kauneus-onneni, josta ma siivet sain!

Missä nyt onneni, missä nyt siipeni on? Vilua vettä alli ui armoton. Ilo jo ilmojen kuoli. Lintu, min rinnass' on nuoli, muuttua mielis poikaseks portimon...

Kantavi kuolevan siipi kannelle kuun, yllä ei oksahan kukkasin kirjaeltuun! Siitä on laulelo haikein, siitä on luopumus vaikein, onnesta maan ikihehkuvan purppurapuun!

TURHUUDEN YLISTYS.

(Tomu-uurnan kyljestä.)

Päivät on menneet kuin joutuva haaksi myrskyssä, yössä, tuskassa, työssä. Taisto ja vaiva kaikki on vaipunut varjojen taaksi.

Vuodet on juosseet kuin juoksija parhain halk' elon viekkaan hetkien hiekkaan. Oi, polo rinta, siksikö loimusit myöhään ja varhain!

Syöksyit kuin syöstävä: sama on matkaa ain' yhä eessä. Kuplaset veessä suista ei merta, aalto aallon leikkiä jatkaa.

Kaikki, mi syntyy, ollut on ennen. Hetkille hohdon suo, tulijohdon, Kuoleman myrsky, ylväys yksilön turmaansa mennen.

Kaikki, mi ollut on, jälleen palaa. Tyynny ei veri. Täyty ei meri, vaikka maan virrat kaikki sen helmaan syöksyä halaa.

Nopsa kuin nuoli on pääskyn lento. Suotta on vaivas: liian on taivas korkea sulle, liian on siipesi vaarassa hento!

Aurinko välkkää, päästä ei luoksi. Turhuuden retki, kiitävä hetki, kuink' olet kaunis, kaunis lyhkäisen onnesi vuoksi!

Aika on iloita, aika on huolla. Hyvän ja pahan katoamahan luonut on Luoja. Suo elon maljasta maistaa ja kuolla!

Lennellä ilmassa linnun on valta. Laulain se nousi, siksi kuin jousi Maassa se nuolta ei vartoa malta.

Läks sirkkuparvesta vaaran alta morsiussaatto...! Taivahan taatto, suo meidän lentää, pudota kohdalta korkehimmalta!

AERE PERENNIUS.

(Epilogi.)

Kuin syksyn lehdet heelmät riemujen on varisseet, ja päivätyöni kera päivien pois vierineet.

Mut tää, mut tää, min murhe totteleva Sallimaa mun elämäni hiekkaan kirjoittaa, se jää, se jää!

Syö aika graniitin ja marmorin, Syö sydämen. Vain tuulen laulu hautaristeihin on ikuinen.

GRAALIN MALJA.

GRAALIN MALJA.

On pyhä lipas jossain, malja Graalin, heljempi päivää, tulta timantin. Sen Kristus huuhtoi verikyynelin, kun horjui vaaka Jumalan ja Baalin. Siit' asti on se uurna uskon, vaalin; se kokoo maasta säteet sielujen, jokaisen jalon teon, aatoksen, ja mittaa arvot ihmis-elon maalin.

Ei sitä lahjo loisto lainapinnan; se näkee, mit' ei ihmissilmä nää, se yksinäisen yössä yllättää ja tuntee joka uhrauksen hinnan, se salat saavuttaa, lyö puhki rinnan. On mainen mahti sille kuonaa vaan, voi ryysyissä se nähdä kuninkaan! Niin outo laki maass' on Graalin linnan!

Sen siunaus kuin kevätvihma nuori ylitse lankee matalaisen maan, kuin hymyn tuike tähtivaltiaan, min kädess' on planeettalaivain ruori. Kavahda särkkää: eess' on peikkoin vuori! Valista valkeus aioonien! Voi kauhistusta vihan päivän sen, kun Graalin malja on vain tyhjä kuori!

Kun valhetta on kaikki kauniit valat ja itsekkyyttä kaikki ihmistyö, kun omattunnot vääryydelle lyö, pyhyyden huntu peittää synkät salat, kun raiskattu on rakkauden alat, vanhurskasta ei maassa yhtäkään, päät kiertehessä kovan järjen jään, sydämet kylmemmät kuin kyyt ja kalat!

Ja koko maailma suuri rikkalaari, miss' ainoaa ei jyvää hyvyyden, ei aatost' yhtään rinnass' ihmisen, min nostais helmeksensä taivaankaari! Kuin haaksihylky, musta ruumispaari maa aalloill' avaruuden ratsastaa ja syöksyy karille ja katoaa kuin kuplanen, kuin kangastellut saari!

Keriä langat kohtalon ken taitaa? Niit' ihmis-aivot kehrää päivin, öin! Kalleimmin, hohtokivin, päärlyvöin, kirjaillaan katalaa Nessoksen paitaa! Käy myrkkykuidut pitkin kultaraitaa... Sai moni siitä surman kruunupää, köyhemp' ol' eläissään maan kiertäjää, mi tyhjin käsin hoippuu tietä kaitaa.

On tuulta turhaa mainen ajojahti, sydämen syvyydess' on ijäisyys. Ijäti säilyy syy ja syyttömyys, ylinnä ylväs itse-uhrin mahti, salaisuus yksilön, mut valtain vahti, tuo Graalin maljan pyhä kyynelvuo, min enkel-lapset ummuist elon juo, kun tähtitanhuihin soi sfäärein tahti.

NÄKY.

Käy Jeesus Kristus tummain vetten päällä, kuin Genetsaretilla muinen, täällä edessämme. Oi, nähkää, kaikki kansa, kuin syvyys kantaa valohaamuansa, koskettaa tuskin jalka viriin veen... Käs' vieno viittaa käymään vierelleen...

Äänet alhaalta:

»Oi, Jeesus Kristus myrskypilven päällä, käy merten jyly, ethän tällä säällä meit' upottavaan vaadi vaaraan mukaan ja uskomahan, jot' ei usko kukaan! Niin meidän olla suo kuin Luoja loi ja sitä tehdä, minkä luotu voi!»

Ojentuu jälleen käsi valkee, vakaa: »Siis, lapset, toisianne rakastakaa kuin veljesparvi ikihyvän taaton, min huomassa ei ykskään ole maaton, ei orja, osaton, ei koditon. Te hyvät olkaa: teillä kaikki on!»

Äänet alhaalta:

»Oi, valkee Kristus yömme mustan yllä, sun sanas suloiset on kuulla kyllä, kuin haavekellot soi ne tiellä tumman. Ne yli voimain käy, tuo surun summan: pahalla täällä hyvyys maksetaan, et kuulu, Kristus, meidän maailmaan!»

Tärähtää tanner, järkkyy ilman pielet. Pois näky häipyy. Haastaa toiset kielet: »Palvomme valtaa, rakkautta rahaan, on raha vapautta hyvään, pahaan!» Kuin haaksi myrskyllä niin huojuu maa vallassa valheen, vailla Jumalaa.

Äänet alhaalta:

»Oi, valkee Kristus, verkosta tään ilveen meit' auta, astu elon myrskypilveen! Ihana ilmestys, sa yksin tosi, taas näy meille, valo-olentosi jos hohto edestämme sammuu, niin me kaikin katoamme syvyyksiin!

»Lyö meidät Kuolo, jolle kuulu emme! Oi, Kirkastettu, käyös kätehemme! Kuin menit, palaa jylinässä meren, aseta aallot, riehut ihmisveren, tasoita tyrskyin poikki rauhan tie, mi kauas viittaa, kauemmaksi vie!

»Meill' on nyt palatsit ja valtalinnat ja kullan ristilöitä täynnä rinnat Kuin Baabel-tornin taikka pyramiidin elämän rakensimme, linnun liidin on omamme ja sentään aine, maa kuin kahlerauta meitä kuristaa.

»Me tarvitsemme jälleen Vapahtajan, mi yli voimain vaatii, ratkoo rajan! Sun ihanuuttas ikävöimme siksi, se että riittää vuosituhansiksi, se että sen, min Luoja hetkeen loi, ikuisuus-olennoksi aateloi!

»Oi valohaamu, valkee Mestarimme, opeta onni, jonka unohdimme: taas untes ulapoille pyydä mukaan, sit' uskomahan, jot' ei usko kukaan, sit' etsimähän, mikä vaikeint' on, korkeinta tiessä ihmiskohtalon!»

PÄÄISÄIS-AURINGOLLE.

Halk' ammoisien, pitkäin ajast'aikain, vuostuhanten, ain' olet noussut noin yl' ihmisheimon orjakohtaloin, valkeinna kartanoilla kuolon haamun, heloittain vankeuteen Niilin rantain ja Galileaan, maahan Pilatuksen, kaukaista koita vapauden aamun ja kirkkautta ylösnousemuksen kehdossas alkuliekkisessä kantain.

Oi, Aurinko, kuin kauan meitä kiusaat vallassa varjon! Koska saapuu Hän, valosi laps, Messias elämän, ja päästää rikoksien ristinpuusta, vaientaa valheen, väärän vapauden, tuon Antikristuksen, tuon lammassuden, min huuto verenjanoisesta suusta saa veljen veljeänsä iskemähän, maan saartaa hurmehuurun hämärähän!

Lie kiertokaudellasi määrää vailla määrättä lyöneet ajan myrskyveet, on valtakunnat nousseet, vaipuneet, huvenneet vuodet kehään loputtomaan. Mut ensi kertaa, Kaikkinäkeväinen, näkyä kammon katsonet sa moista, kuink' ihmiskunnan sydän-onkaloista luikertaa lohikäärme tuhatpäinen upottain hampahansa lihaan omaan.

Kultainen kehrä vanhain Pääsiäisten, ajaneet liekkivaunus voittain on taivaalla halki aikain ahdingon ijäisyys-ikävästä ihmislasten ja jumal-unelmastaan siivet saaden: _on_ ylösnousemus, _on_ aamu kerran, mi haudat halkaisee ja kuolinpaaden kohottaa yltä sieluin autuasten seuraamaan ääntä kaikkeuden Herran.

Pyhäinen valo vanhain Pääsiäisten, kuin enkel Maarialle lohduks' saa! Oi lausu: käärinliinat aukeaa tään kuolonlaakson, sielut vapautuvat vallasta Vainoojamme, alta aineen, ja Rakkaus ristinpuulla hiljallensa nyt riutuu pois vain ylösnoustaksensa; oi lausu: kauhut nää kuin hourekuvat luo ijäks umpeen uni unhon laineen!

MESTARIN JÄLJET.

Maria delle Pianten kirkossa on laatta marmorinen, valkea, mi jalanjäljet kirkastetun Herran niin säilyttää kuin vanhan Rooman maahan ne Via Appialla jäivät kerran ikuisen elämän tienviitaksi. Siin' »_Domine quo vadis?_» Mestarilta jo ylösnoussehelta Pietari vavisten kysyi, sai myös vastuun tähän: »Käyn Roomaan kuolon uuden kärsimähän.»

Näin yhä kulkee Kristus kärsien tiet' ihmisien, päiväst' toisehen. Vuossadat syviksi on jäljet syöneet, ne kuolinkaupungista -kaupunkihin on vieneet, naulan naulan jälkeen lyöneet jalkainsa puhki ani-auliiden... Mut yhä nousee Betlehemin tähti: sit' tuhannet soi kellot templien, maan kansat kumartaa, kuninkaat kysyy. Vain Getsemane — autiona pysyy.

ODOTUS.

Ui harmaata ja kultaa vieno verho kuin tuntu tulen, jään, harteilla metsän, otsall' auringon. Palteella lumipilven päivän perho räpyttää siipeään kuin sielu, joka kuolon tuskass' on.

Puhkeeko ruusuiks kalvas sädevihma? Ei. Yöksi pimiää maan harmaan odotuksen salaisuus. Pandoran lippaan kohtalokas rihma lie päivänkaiho tää: jos katkeaa se, katoo ihanuus!

Taas vaivat, kauhut kansain ylle sataa... Miks säikyt, sydän sä? Jo pyytäisitkö alta kuorman tään valoista liitämähän linnunrataa! On sielun hedelmä yön ristinpuussa luotu kypsymään.

On kultaa, harmaata kuin kaunis taulu eess' sielun silmien, kuin satu hunnutettu Salliman, kuin hartauteen hiljentynyt laulu, kysymys ikuinen... Mut milloin saapuu vastuu Jumalan?

SUOJELUSHENGET.

Maan äiti Maaria taivaastaan maan tarhoja katsoo, ja huokaa hiljaa... Me hänelle etsimme tähteä, liljaa, kuninkaan-alkuja ylhäisen maan...

Pois niskanne jäykät, te mahtavat maan! Hänen prinssinsä teiskaa ei seljässä ratsaan, ei pyydä hän kunniaa kunniapatsaan, vitivalkeaa sielujen liljaa vaan.

Pois kätenne ahnaat, te ansiokkaat! Valevalkeus ei, mesikielinen melu, hyve röyhkeä, ons' isänmaallistelu ole kukka, min taivaalle tarjota saat!

Se kukka on arka ja koskematon. Teist' tien ritareista se ei ole kukaan. Teilt' tuoksunut sielu on tuulien mukaan tai onneensa maalliseen maatunut on!

Pyhi kyynelees, pyhä Maariainen! Koht' umpeen on painuva murheesi haava, koht' oot sinä tähtikruunusi saava, ja seppeleen vitivalkoisen!

Hän on tallella, taivaalle mieluhinen! Hänt' tervehdämme me aamu ja ilta, hänt' estämme elämän kiusauksilta: hän on suojassa suojelushenkien.

Omantuntonsa vyötämme liekkisin vöin, me kyynelin huuhdomme silmänsä terää, me kehräämme polttavaa nystyräkerää hänen povensa pohjassa päivin ja öin!

Me murskaamme autuuden ajallisen, joka syystä me kannamme synkeän veron! Me riistämme laakerit kulmilta neron ja myrtit kutreilta morsiamen.

Sun kuninkaas, emo Maaria maan, ain' astuvi luokses kuin tuli kerran pyhän murheesi Poika, voideltu Herran: vain orjantappurat otsallaan.

Pyhi kyynelees, pyhä Maariainen: paratiisi on hohtava tähteä, liljaa. Me kaitsemme untesi valkeaa viljaa kautt' aikojen näin iankaikkisten!