Part 2

HIRVOLA (tuijottaa Kolkon jälkeen, lysähtää sitten sohvalle, pää käsiin. Käsi pusertuu nyrkkiin ja putoaa voimakkaasti pöytään. Tuijottaa eteensä, nousee sitten tarmokkaasti ja menee nopeasti ulko-ovelle, kuuntelee, sitten puhelimeen.) Keskusasemalle — Kamreeri Saviselle — halloo — onko kamreeri kotona — matkustanutko — Helsinkiin, vai niin — ja viipyy — kuinka — pari kolme päivää — jahah — hyvästi! (Kääntyy tyytyväisenä puhelimesta, myhäilee.) Hm! (Tulee pöydän luo.) Hm!

MAJANIEMI (tulee oikealta, reippaasti ja hyväntuulisesti). Ei mitään vaaraa — sen suurempaa —

HIRVOLA (muistamatta, mistä oikein on puhe). Vai niin — vai niin.

MAJANIEMI. Nyt on kohtaus jo oikeastaan ohi — mutta vastaisen varalta — vähän lääkkeitä ja hoitoa —

AUNE (tulee oikealta). Minä lähetin Maijun apteekkiin. — Ajatteles, isä! Äiti tuli ihan kalpeaksi —

HIRVOLA (hermostuneesti). Tohtori kertoi — että paranee. Tohtori istuu —

MAJANIEMI. Kiitos!

AUNE. Mene tuonne sohvaan!

MAJANIEMI (menee istumaan). Mutta viisainta olisi ajatella kylpymatkaa —

AUNE (iloisesti). Mainiota! Sellaisen me järjestämmekin äidille — ja laitamme hänet oikein terveeksi — eikö niin, isä?

HIRVOLA. Ajatellaan — ajatellaan — (vähän kärsimättömästi) — mutta ei nyt niin lentämällä. Minulla on nyt juuri — on tärkeitä asioita —

AUNE (rauhoittavasti). Ei tietysti — ei tässä heti. (Nauraa.) Eikä ainakaan näin seisovalta jalalta. Istu nyt, isä! Martilla ja minulla on vähän asiaa.

HIRVOLA (katsoo nopeasti kumpaistakin, rypistää kulmiaan). Vai niin! Hm!

MAIJU (tulee oikealta, arasti). Minä luulen, ettei tuon pennun laita ole ihan oikein. Tulisiko joku —?

HIRVOLA. Mene sinä, Aune! Jos teillä on kummallakin asiaa, niin — yksi kerrallaan —

AUNE (Martille). Minä tulen. (Maiju menee oikealle. Aune hymyillen.) Se on meidän yhteistä —

HIRVOLA (tyytymättömästi). Yksi asiamies riittää! — Katso, mikä sitä pikku lappalaista vaivaa! (Aune nyökkää Majaniemelle ja mene oikealle.) Minä en usko, että siitä tulee mitään.

MAJANIEMI. Mistä?

HIRVOLA. Anteeksi! (Menee nopeasti puhelimeen.) Jos Kolkko tulee sinne konttoriin, niin soittakaa heti minulle! Niin. (Tulee takaisin.) Tuosta pentupahasesta.

MAJANIEMI. En minäkään usko, siltä se äsken katsellessani näytti.

HIRVOLA (vilkkaammin). Niinkö? Tohtori näki sen?

MAJANIEMI. Olisi paras lopettaa ajoissa.

HIRVOLA (yhä tyytyväisemmin). No, sitten olisi paras tosiaankin — ja niinhän se Haapalakin arveli. (Yhä iloisemmin.) Tässä olisi tupakkaa. (Majaniemi kiittää.) Ai niin — sehän on totta — tohtori ei polta.

MAJANIEMI. Minulla olisi —

HIRVOLA (keskeyttää). Pitäisi vain keksiä lyhyt ja hyvä tapa. (Ystävällisesti.) Tohtori kirjoittaa voimakasta, tepsivää myrkkyä — sellaista, joka tappaa heti ja tuskattomasti. (Innostuneesti.) Sehän on selvin keino, sillä siitä päästään. (Ottaa taskustaan paperiliuskakannan, josta repäisee lehden.) Tässä! Tehkää se palvelus! (Ottaa liivintaskustaan kynän.) Tässä on mustekynä. (Nauraa hermostuneesti.) Samalla saatte itse nähdä — ja me muutkin, miten se vaikuttaa. Se olisi — se olisi ikäänkuin oppitunti — meille kaikille.

MAJANIEMI (katsoo Hirvolaa). Hermostuttaako se asia kauppiasta?

HIRVOLA (pysähtyy äkkiä liikkeissään, vilkaisee nopeasti tohtoria, sitten levollisemmin). Noo — ei! Vain harmittaa, kun ollenkaan tuli se hankituksi.

MAJANIEMI. Kyllä minä tallirengin kanssa järjestän asian metsämiehen tapaan — susipyssyllä —

HIRVOLA (viittaa kädellään). Ei, ei! Ei ampumista —

MAJANIEMI. Kaukana metsässä —

HIRVOLA (nopeasti). Ei! (Aivankuin ajattelisi muuta.) Voisihan sitä, mutta (ratkaisevasti) — minä en siedä pyssyjä.

MAJANIEMI. Hm!

HIRVOLA (ystävällisesti). Minä pidän tästä tavasta. (Osoittaa paperia.) Tehkää hyvin! (Nauraa.) Parilla kynänvedolla on sentään ihmeellinen voimat (Ystävällisesti pakottaen.) No! Olisi vähän kiire. (Iloisesti.) Ja teillähän myöskin on asiaa. (Majaniemi ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa. Hirvola katselee intohimoisesti.) Varmaa ja nopeata! (Majaniemi pysähtyy, katsoo Hirvolaa. Hirvola huomaamatta tohtorin katsetta.) Nopeasti vain! Kaikkein voimakkainta! (Majaniemi pistää nopeasti paperin liivintaskuun. Hirvola hämmästyy.) No?

MAJANIEMI. Minä otan järjestääkseni asian ilman lääkemääräystä.

HIRVOLA (on valmis kuohahtamaan tyytymättömyydestä, mutta hallitsee itsensä; tiukasti). Soo? (Ottaa kynän hitaasti.)

MAJANIEMI. Teen mielelläni sen palveluksen. (Hirvola huulet puristettuina, pistää kynän taskuunsa.) Jos nyt sallitte, niin — (Nousten.) — Aune ja minä pidämme toisistamme — ja olemme jo keskenämme suostuneet —

HIRVOLA (on ollut muissa ajatuksissaan). Hassutusta!

MAJANIEMI (hämmästyen). Mitä?

HIRVOLA (katsoo tohtoria aivan kuin nyt vasta kuulisi, hymyilee väkinäisesti). Katsotaan nyt — jos tarvitaan — niin — kyllähän sen pyssylläkin voi tehdä. (Menee nopeasti perältä ulos. Majaniemi jää seisomaan hämmästyneenä.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama huone. Vähän myöhemmin.

AUNE (taluttaa äitiään oikealta). Täällä on sentään koko joukon viileämpi.

ROUVA. Tuntuu täällä olevan. (Aikoo mennä ompeluksensa ääreen.)

AUNE. Ei, ei! Sinne sinä et saa mennä. (Hymyillen) — ei työhön! Tuonne sohvaan äiti istuu kiltisti — eikä tee mitään.

ROUVA (menee sohvaan). Voinhan istua missä vain — mutta en minä ilman käsityötäni voi olla. Anna se minulle!

AUNE (pahoitellen). Vaikka Martti sanoi, että pitää levätä — ei saa rasittua.

ROUVA.(hymyillen). Oletkos nyt vaiti! Enhän minä enää ole sen kummemmin sairas kuin ennenkään. Ja toimettomuus vasta oikein rasittaisikin. Anna tänne vain!

AUNE (antaa ompeluksen vastahakoisesti). Mutta jos sinä vain tunnet väsymystä —

ROUVA. No, ei suinkaan tämä sitä lisää. Levollinen nypelöiminen rauhoittaa.

AUNE. Minä tuon marjamehusi tänne.

ROUVA, Joko tohtoria taas haettiin kylälle?

AUNE (tyytymättömänä). No, sellaisella kiireellä, etten ehtinyt sanaa vaihtaa senjälkeen; kun hän oli täällä isän kanssa.

ROUVA. Luuletko, että hän puhui isälle?

AUNE. Niin hänen piti. (Menee oikealle.)

HIRVOLA (tulee perältä iloisena). No, kas, sinä! — Tässä se nyt on! (Ojentaa kädessään olevan sähkösanoman.)

ROUVA. Mikä se on?

HIRVOLA. Sähkösanoma asiamieheltäni. Kalliokoski on ostettu.

ROUVA. Mikä se — sellainen on?

HIRVOLA (nauraa ja istuu pöydän ääreen). Niin — ethän sinä tästä mitään tiedä.

ROUVA. En.

HIRVOLA (selittäen vilkkaasti). Katsohan — muuan norjalainen yhtiö halusi ostaa hyvän kosken — ja alkoi kuulustella Kalliokoskea — sain sen kuulla — tein muutamia nopeita liikkeitä — (nauraen) — aivan kuin tohtori shakkilaudallansa. — Tiedätkös — ja arvaatkos, mitä minä tein?

ROUVA. En.

HIRVOLA. Minä tarjosin kosken norjalaisille kahdestasadastatuhannesta.

ROUVA.(ymmärtämättä). Olitko sinä sen sitten ennemmin ostanut?

HIRVOLA (nauraa makeasti). En. Ainoastaan hintaa panin kysymään omistajilta. Tarjosin vain kuten omaani. Ja tein kaupan.

ROUVA. No?

HIRVOLA (viekkaasti). Kosken omistajat kyllä aikoivat nylkeä minulta satatuhatta — se muuten on tuskin puolenkaan arvoinen — mutta tässä näet — minä sain sen kahdeksallakymmenellä. (Heittää sähkösanoman pöydälle.)

ROUVA (ihmetellen). Ja nyt —?

HIRVOLA (tyytymättömästi). Ja nyt — (Iloisesti.) Minä olen ostanut kosken — ja myynyt kosken — mutta huikealla hinta-erolla — ja pistän taskuuni satatuhatta puhdasta — (sivumennen) — loput — parikymmentä — meni välityspuuhiin —

ROUVA (hiljaisella epäilyllä). Onko tuo nyt ihan —?

HIRVOLA. Mitä?

ROUVA.(arasti). Minä vain tarkoitin, että onko se sitten lopullisesti —

HIRVOLA (kärsimättömästi). Lopullisesti! — No! Rahat nyt eivät vielä ole tässä pöydällä — kuten näet. (Rouva painautuu ompelemaan. Hirvola hymyilee.) No, eikö se ilahuta sinua?

ROUVA. Minua kauhistuttavat tuollaiset suuret asiat. Jos vielä epäonnistuisi.

HIRVOLA (halveksien). Sinä nyt olet!

ROUVA. Niin — minä en ole niin toivorikas kuin sinä.

HIRVOLA (ihmetellen). Mitä se tähän kuuluu?

ROUVA. En tiedä, eikö tähän — enhän minä tätä asiaa tunnekaan.

HIRVOLA. No, mihin sitten?

ROUVA. Ylipäänsä vain. Jos sinä ajattelet itseksesi jotakin, on se jo silloin — aivan kuin tapahtunut — etkä ollenkaan muista, että on muitakin tekijöitä —

HIRVOLA (hämmästyen). Mitä sinä nyt —?

ROUVA. Minä tarkoitan Aunea ja Kolkkoa.

HIRVOLA (kylmästi). Että mitä?

ROUVA (tyynesti). Että Aune ei suostu — enkä minäkään.

HIRVOLA (nousee nopeasti). Mutta siihen on suostuminen! Siitä minä olen antanut sanani.

ROUVA (nojautuu sohvaan, ompelus sylissä). Minä vakuutan sinulle, että tässä sinä erehdyt.

HIRVOLA (hetken vaitiolon jälkeen, tuskallisesti). On aivan välttämätöntä, että Aune antaa suostumuksensa. Aivan välttämätöntä.

ROUVA. Miksi?

HIRVOLA. On sellaisia asioita — miten sanoisin —

ROUVA (hienolla ivalla), Asioistasi sinä et ole koskaan puhunut — enkä minä ole niihin tahtonut tunkeutua. Eivätkä ne kuulu tähän. Tämä ei ole mikään — tavallinen asia.

HIRVOLA (on valmis kiivastumaan). Sinä —

ROUVA (nostaa vähän kättään). Älä vaivaa itseäsi! Kiivastuminen ei auta yhtään.

HIRVOLA (purren huuliaan, naurahtaa hermostuneesti ja alkaa kävellä, pysähtyy, pakottaa itsensä levolliseksi). Mutta jos minä sanon sinulle, että tämä on välttämätöntä — aivan välttämätöntä.

ROUVA (surunvoittoisesti). Sinä olet kahdenkymmenen vuoden ajan sanonut minulle: tämä on välttämätöntä — tuo on välttämätöntä — enkä minä ole koskaan kysynyt — miksi. Olen vain — menetellyt sen mukaan. Mutta nyt on edessämme suurempi — niin, kaikkein suurin ratkaisu —

HIRVOLA (tuijottaen eteensä, raskaasti hengittäen). Niin on — välttämättömyyskin — suurin —

ROUVA.(vakavasti). Mikään välttämättömyys ei ole niin suuri, että Aunen onni olisi uhrattava.

HIRVOLA (synkästi). Mutta jos se on juuri hänen onnensa —

ROUVA (ihmetellen). Mikä?

HIRVOLA. Ja sinun — ja minun — meidän kaikkien onni — tuo välttämättömyys — joka ehdottomasti vaatii tämän hinnan.

ROUVA. Minä en sinua ollenkaan ymmärrä.

HIRVOLA (tiukasti, hiljaa). Niin — niin se on.

Rouva. Mikä?

HIRVOLA (pyyhkii otsaansa, istuu, mutisee). Muuten — muuten —

ROUVA (eloisammin). Sinähän olet omituinen. Mikä sinua vaivaa?

HIRVOLA (tuskaisesti muristen). Muuten — on kai sitten — välttämätöntä —

ROUVA (nojaa kyynärpäällään pöytään). Kuule, Otto! Äsken sanoin, etten ole koskaan turhia kysellyt. Nyt minä kysyn. — Miksi pitäisi Aunen mennä naimisiin Kolkon kanssa?

HIRVOLA (katsoo vaimoaan, vitkaan). Hm! — Minä tarvitsisin rahallista tukea —

ROUVA. Mihin?

HIRVOLA. Ylipäänsä — asioihini —

ROUVA. No, mutta — sinähän äsken sanoit saavasi koskikaupasta — eikö se riitä?

HIRVOLA (alkaa hermostua). Mutta eihän se ole nyt tässä —

ROUVA. Nytkö — niinkö heti —?

HIRVOLA (matalasti, kiihkeästi). Niin — nähtävästi — kaikesta päättäen — aivan heti.

ROUVA (tutkien). Ja toivoisit Kolkolta rahoja —

HIRVOLA. Niin, tai ei oikeastaan — ei rahoja tarvittaisikaan — eihän olisi mitään kiirettä — voisin odottaa norjalaisilta — jos vain Aune suostuisi.

ROUVA (pudistaa päätään). En minä ollenkaan pääse perille. (Ajattelee.) Aune? (Keksii.) Sinä olet velkaa Kolkolle?

HIRVOLA (vapautuvasti, aivan kuin puhdistuisi kaikesta ikävästä). En! En penniäkään.

ROUVA. Siis hänen nimeään sinä —

HIRVOLA. Ei, ei! (Pulpahtaa aivan kuin huomaamatta.) Mutta hän on — pankintarkastaja!

ROUVA (huudahtaen). Ja sinulla on —?

HIRVOLA (hypähtää ylös). Älä huuda!

ROUVA (tuijottaa mieheensä). Sinulla on — vajaus?

HIRVOLA (istuu, veltosti, nyykäyttää päätään). Hm — hm!

ROUVA (henkeään pidättäen). Suurikin?

HIRVOLA (pyyhkii hikeä otsaltaan, hermostuneesti). Älä sellaisia kysele! En minä niin tarkalleen tiedä. Ja summahan on tässä sivuseikka —

ROUVA (miettii). Mutta olihan juuri tarkastus —

HIRVOLA (katkeran ivallisesti). Oli.

ROUVA. Eikö tullut mitään ilmi?

HIRVOLA (naurahtaa synkästi). Ei.

ROUVA (tuijottaa mieheensä, nousee hitaasti, puhuen käheästi). Sinä olet kavaltanut — ja väärentänyt papereita? Niinkö? (Hirvola nojaa päätään käsiin ja naputtelee kenkänsä kärjellä permantoon.) Sinä olet tahallasi kavaltanut — olet tieten tahtoen väärentänyt — (voiden tuskin puhua) — syössyt itsesi ja perheesi onnettomuuteen. (Lähtee pöydän editse.)

HIRVOLA (nostamatta päätään). Minne aiot?

ROUVA (nojaa ompelupöydän kulmaan tukeakseen itseään, selkä Hirvolaan päin). En tiedä.

HIRVOLA (nostaa hitaasti päätään). Näetkös nyt! On välttämätöntä — eikö niin? Onnettomuus täytyy estää.

ROUVA. Sitä ei enää voi estää.

HIRVOLA (nousee, melkein pyytäen). Aune voi sen estää.

ROUVA (liikahtamatta). Jos Aune uhraa itsensä — on se hänen onnettomuutensa. Ellei uhraa, on se kaikkien onnettomuus. (Vaipuu itkien tuolille.)

HIRVOLA (nousee ärtyneenä). Älä rupea parkumaan — sitä en voi sietää. (Kävelee kiivaasti.) Jos vaara uhkaa, niin vaaditaan tointa — jotakin tointa — ei asioita auteta vetisillä silmillä. (Pysähtyy keskilattialle, kuiskaavalla ankaralla äänellä.) Älä itke! Kuuletko! En voi sietää sitä. — Olisi tässä muutakin tehtävää. Menisit heti puhumaan Aunelle —

ROUVA (on pyyhkinyt silmiään, nousee kiivaasti). Sinä raukka!

HIRVOLA (hämmästyneenä). Mitä?

ROUVA.(kääntyy mieheensä). Sinä kurja raukka!

HIRVOLA (kähisten raivosta). Ole hiljaa! Älä huuda!

ROUVA (voimalla, vaikka kuiskaten). Sinulle minä huudan — ja se on tuskanhuuto kahdelta vuosikymmeneltä — mies, joka tekee kuten sinä — ja on vielä valmis uhraamaan tyttärensä onnen — se mies on katala — enkä minä sellaista miestä tunnusta puolisoksi enkä isäksi — en koskaan — koskaan — (vaipuen uudestaan pöydän ääreen ja hermostuneesti itkien) — koskaan — koskaan —

HIRVOLA (hämmästyneenä ja sanattomana, tekee toivottomuutta osoittavan liikkeen, kävelee, pysähtyy sohvapöydän ääreen ja sytyttää tupakan, vilkaisten joskus vaimoonsa, sitten rauhallisesti ja hiljaisesti). Sinä saat ajatella minusta mitä tahdot — ja sanoa mitä haluat — joskus — toisen kerran. Mutta nyt ei ole aikaa asioitten punnitsemiseen — eikä tuomitsemiseen. (Rouva kuivaa silmiänsä ja aikoo nousta. Hirvola menee ja painaa häntä olkapäistä kevyesti.) Ei! Älä lähde! Sinun täytyy kuulla mitä nyt sanon. Minä en vaadi Aunea naimisiin — mutta minä ehdotan jotakin muuta —

ROUVA (valittaen). Kaikki on liian myöhäistä.

HIRVOLA (tarmolla). Ei ole! Kuule minua! — Koskivoittoni sinä tunnet. Sillä voin pelastaa aseman — jos nyt saan muutaman päivän hengähdysajan — ja sen saan — jos Aune ei ole turhan kärkäs heti antamaan rukkasia Kolkolle. — Jos todella tahdot estää Aunea onnettomuudesta, niin kehoitat häntä toimimaan näin —

ROUVA (kuin unesta heräten). Aunea onnettomuudesta? Kuinka?

HIRVOLA. Sanomme Aunelle esimerkiksi, että minun asioilleni olisi hyvin epäedullista, jos hän heti hylkää Kolkon. Hän ei siitä pahene, jos pitää asiaa ratkaisemattomana muutamia päiviä. Naiset ovat sellaisessa hyvin taitavia. — Ja silloin on kaikki pelastettu.

ROUVA (koettelee päätään aivan kuin sitä kivistäisi, hiljaisesti)! Ja kieltäytyisi vasta milloin?

HIRVOLA. Ehkä ensi viikolla. Kyllä sitten heti ilmoitan. — Suostutko?

ROUVA. Aunen tähden — suostun.

AUNE (tarjotin kädessä, tulee oikealta, pahoitellen). Anna nyt anteeksi, kun viivyin näin kauhean kauan. Tässä on mehua ja — lääkkeesi. (Asettaa tarjottimen pöydälle, katsoo äitiinsä, hämmästyy.) Mikä sinua vaivaa, äiti? Joko sinä taas saat takaisin sen kohtauksen?

ROUVA.(pyyhkii otsaansa). Ei se ole mitään — kyllä se menee ohi.

AUNE (hommassa). Nyt sinun pitää ottaa tätä lääkettä.

HIRVOLA (tuijottaa pulloa). Mitä se on?

AUNE. Lääkäri määräsi äidille —

HIRVOLA (ihmetellen). Myrkkyä! Onko se myrkkyä?

AUNE (nauraa). Niinkuin näkyy, mutta sitä annetaan vain tipoittain. (Kaataa jonkun tipan lasiin.) Kas tässä! Ole hyvä! Tämä rauhoittaa hermoja.

ROUVA (ottaa lasin vastenmielisesti). Onkohan se tarpeellista?

AUNE (hymyilee). No, no! Minä olen sairaanhoitajatar — vastustaminen ei auta.

ROUVA (hymyilee ja juo). Niinkö —!?

HIRVOLA, Mitäpä tuollaiset tipat! Mahtaisiko auttaa, jos joisi koko pullon —

AUNE (naureskelee ja panee pullon pöytälaatikkoon). Varmasti auttaisi — elämäniäksi —

HIRVOLA (urkkien). Miten — iäksi?

AUNE. Kuolisi tietysti. Tässä on sinulla epämukavaa — tule sohvaan. (Taluttaa äidin sohvaan.) Miksi sinä olet lähtenyt sieltä — vaikka minä sinut sinne jätin?

ROUVA (istuu ja panee toisen käden silmilleen), Hyvä on!

AUNE. Minä istun tähän sinulle seuraksi — kirjani kera. (Istuu pöydän ääreen.)

HIRVOLA (on koko ajan tuijottanut laatikkoa, johon lääkepullo pantiin). Hm — hm!

AUNE. Mitä sanot?

HIRVOLA (kuin heräten pahanteosta). Minäkö? En mitään. (Pyyhkii kädellään tukkaansa. Telefoni soi. Hirvola menee nopeasti kuulemaan.) Halloo — Mitä? — Jahah — Kolkko on tullut — hyvä on. (Tulee takaisin.) Kuule, Aune! Äidillä on sinulle tärkeätä asiaa — sangen tärkeätä — minun täytyy nyt mennä — mutta minä pyydän sinua tekemään — niinkuin äitisi sanoo — hän selittää — minun täytyy heti — (Menee nopeasti perälle.)

AUNE (ihmetellen). Mitä ihmettä nyt? Isä oli aivan kiihkoissaan. (Katsoo äitiä.) Mikä asia se on?

ROUVA (ottaa käden silmiltään). Isän oikeastaan piti siitä puhua —

AUNE. Äiti! Sinähän olet itkenyt! Nyt vasta sen huomaan. Mitä on tapahtunut?

ROUVA (ponnistaen voimiaan). Isäsi kertoi äsken ikävistä — huonoista asioista —

AUNE. Raha-asioistako?

ROUVA. Niin.

AUNE. Onko tullut tappioita?

ROUVA. Kai niitäkin — mutta hänellä on suuria asioita Kolkon kanssa —

AUNE. Onpa se ikävää — tuon rehentelijän —

ROUVA. Isä toivoo voittavansa näinä päivinä suuren — hyvin suuren summan — mutta ennenkuin hän sen saa — niin — Kolkko voisi vahingoittaa häntä — sangen pahasti — jos ei isä saa apua —

AUNE (terävästi). Apua? (Ajattelee, sitten äkkiä.) Minuako siihen? (Hypähtää ylös.) Naimisiinko?

ROUVA (rauhoittaen). Ei, ei! Isä vain pyytää — mutta istuhan nyt —

AUNE (istuu ihmeissään). Mitä sitten?

ROUVA. Ettet sinä heti jyrkästi kiellä — hylkää Kolkon tarjousta — vaan lupaat miettiä — tahdot ajatella —

AUNE. Kun minä edes tietäisin mitä isä sanoi Martille.

ROUVA. Ei isällä tietysti ole mitään sitä vastaan — jos sinä nyt autat häntä —

AUNE (hymyilee). Pitämällä Kolkkoa kuumana?

ROUVA. Niin.

AUNE. Kyllä — mielelläni — kun vain saan sen sanoa Martillekin.

ROUVA. Tietysti — totta kai —

AUNE (viekkaasti hymyillen). Sitten minä ilomielellä — paistatan särkiä hänellä. (Nauraa.) Sehän sopii hyvin — välityöksi — näin sateisella säällä.

ROUVA (nousee raskaasti). Jos tämä ei isää pelasta, niin eipä siinä ketään vahingoitetakaan —

AUNE. Huvi palkaksi. Menetkö pois?

ROUVA (hymyillen). Pitäähän toki katsoa, mitä keittiössä aiotaan päivälliseksi —

AUNE (äkkiä). Ai! Siihen päivällispöytään en minä tule. Kolkko heti aavistaisi Martista ja minusta —

ROUVA (on mennyt Aunen ohi, kääntyy). Niinkö luulet?

42

AUNE. Tietysti — heti!

ROUVA (taputtaa Aunea kevyesti olalle). Nainen voi selviytyä pahemmastakin — luulisin.

HIRVOLA (tulee nopeasti perältä). No, selväkö?

ROUVA.(hitaasti oikeata ovea kohti). Olen puhunut —

HIRVOLA (Aunelle, pyytäen). Ja sinä, Aune? — On näet asioita —

AUNE (saa äkillisen päähänpiston). Asioita — niin! Ja asiatoimista on palkkio.

HIRVOLA. Palkkio — sinulleko?

AUNE (hymyillen). Niin — minulle.

HIRVOLA. No?

AUNE. Minulle Martti.

HIRVOLA (tuskastuen). Siitä puhumme sitten —

AUNE (päättävästi). Nyt emme siis puhu mistään.

HIRVOLA (tyytymättömänä). Siis — ainoastaan sillä ehdolla?

AUNE. Niin.

HIRVOLA (naurahtaa hermostuneesti). No — minä suostun. Siis — selvä?

AUNE (iloisesti). Selvä! (Hirvola mutisee ja menee nopeasti perälle.)

ROUVA (oikealla ovella). Näetkös — kaikesta voi selviytyä.

AUNE (purskahtaa nauramaan). Minä ostin itselleni Martin. Oi, oi, jos Martti tietäisi! (Hypähtää ylös.) Minun täytyy heti mennä katsomaan, onko Martti jo tullut, ja kertoa hänelle —

ROUVA (myhäillen). Joko pakenet taistelukentältä? (Menee oikealle.)

AUNE (työntää nauraen äitiä edellään). Vieläkös —! (Menee.)

KOLKKO (tulee perältä). Hyvän kaupan olet sitten tehnyt. Niin, niin! Kosket ovat meidän kultakaivoksiamme.

HIRVOLA (on seurannut Kolkkoa, katselee ihmetellen, kun huone on tyhjä). Kas! Naiset ovat pistäytyneet jonnekin. Ole hyvä ja istu!

KOLKKO. Kyllä, kyllä. (Istuu sohvaan.)

HIRVOLA. Tuollainen iso kauppa jännittää sentään aikalailla. Minä odotan joka hetki sähkösanomaa — (Hymyilee ja istuu pöydän ääreen.) — viimeisestä voitelusta. — Tupakkaa — ole hyvä!

KOLKKO (alkaa sytytellä tupakkaa, välinpitämättömästi). Taisi ollakin tarpeen tuollainen — isompi summa —

HIRVOLA (nauraa väkinäisesti). Mikäs siinä! Ainahan ne summat ovat tarpeen —

KOLKKO (unisesti). Niin, niin — mutta joskus ne ovat aivan erityisesti — välttämättömiä —

HIRVOLA (kartellen). Tietysti — tietysti! (Katselee ympärilleen.) Mihinkähän se Aune nyt?

KOLKKO. Noo — nainen tulee aina — jos häntä haluttaa. (Katsoo Hirvolaan.) Ja sinähän sanoit luulevasi, että häntä haluttaa?

HIRVOLA (mietiskellen). Kuka ei haluaisi "metsäkuninkaalle!" Mutta tunnethan sinä naiset! (Yrittää naureskella.) Ensin pitää vähän leikkiä piilosilla — olla olevinaan — miettivinään ja —

KOLKKO (keskeyttää äkkiä). Kuulehan, Hirvola! Paljonko sinä olet käyttänyt pankin rahoja?

HIRVOLA (kalmistuu). Mitä? Kuinka sinä —?

KOLKKO (nauraa leveästi). Kuinkako minä sen tiedän?

HIRVOLA (sopertelee hämmästyneenä). Tämähän — aivan —

KOLKKO (iskee silmää). Minä ainakaan en olisi ollut käyttämättä sinun sijassasi — siitä minä sen tiedän —

HIRVOLA (nolona). Niin kai — ehkä niin — mutta minä —

KOLKKO (tuttavallisesti). Riittääkö sinun koskivoittosi peitteeksi?

HIRVOLA (tuskassa). Minä en ymmärrä —

KOLKKO (hymyillen). Minä autan sinua ymmärryksen alulle. (Vakavasti.) Jos Aune ja minä menemme naimisiin, niin sinä peität heti jälkesi pankissa — ja eroat rahastonhoitajan toimesta, sillä — (naureskellen) — en minä halua sellaista appea, joka ehkä joutuisi kiikkiin — kömpelyytensä vuoksi —

HIRVOLA (yrittää hymyillä). Sinähän ihmeellisiä asioita —

KOLKKO (korotta vähän ääntään). Mutta jos me emme mene naimisiin — (venyttää) — niin —

HIRVOLA (henkeään pidättäen). Niin?

KOLKKO (kevyesti). Eihän se sitten minua liikuta. (Hirvola tuijottaa Kolkkoa voimatta sanoa sanaakaan.)

AUNE (tulee oikealta hymyilevänä ja veitikkamaisena). Ooh! Häiritsenkö? Onko asioita?

KOLKKO (iloisesti). Ei mitään asioita. Joutavaa leikinlaskua —

HIRVOLA (älyttömästi hymyillen). Niin — leikinlaskua

KOLKKO (kohteliaasti). Oikeat asiat ovat — naisasiat. Miesten kesken on vain — lörpötystä.

AUNE. Niinkö? Isän mielestä se on päinvastoin.

KOLKKO (nauraa leveästi). Ne isät ovat usein itsekin — päinvastoin —

HIRVOLA (mutisee). Minä pistäyn — pistäyn vähän — (Menee hermostuneena ja epävarmoin askelin oikealle.)

AUNE (katsoo isän jälkeen, vakavasti). Oliko isä sairas?

KOLKKO. Vähän liikutettu kai — puhuimme teistä —

AUNE (hymyillen). Vai niini (Panee kädet selän taakse, huojutellen hiljaa vartaloaan.) Te kai olette kosinut minua — isältä?

KOLKKO (liikahtaa tyytyväisesti). Kas! Sinä olet reipas! — Niin olen.

AUNE (menee istumaan ompelupöydän ääreen). Ja isä?

KOLKKO. Välitätkö sinä siitä, mitä isä sanoo?

AUNE. Välitän — jos se soveltuu minulle.

KOLKKO. No, soveltuuko se?

AUNE (hämmästyvinään). Mikä?

KOLKKO (ihastuen). Ai, ai! Sitä oveluutta! Sinä olet ihana nainen. (Aikoo nousta.)

AUNE (viekkaasti). Ei, ei! Istukaa te vain siellä!

KOLKKO (nauraa). Tahdotko pysyä vetovoimani ulkopuolella?

AUNE (toruen). Ooh! Se vaikuttaa kyllä tänne asti.

KOLKKO. Jaha! No, nyt minä sitten kosin sinua — — näin kiertelemättä.

AUNE. No? Minä odotan.

KOLKKO (ihmetellen). Mitä?

AUNE (viekastellen). Tehän lupasitte kosia.

KOLKKO. Ha, ha, ha! (Häristää sormellaan.) Jos sinä olisit yksinkertainen letukka, niin minä olisin tehnyt tämän tempun vähän toisin — mutta meidän kesken pidin sen tarpeettomana. (Vakavasti.) Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Ja odotan vastausta.

AUNE (pelästyvinään). Hui! Oletteko usein noin ankaran näköinen?

KOLKKO (tyytymättömästi). Olen — silloin kun odotan rukkasia.

AUNE. Odotatte? Odotatteko nyt sitten?

KOLKKO (kuivasti). Odotan.

AUNE (tietämättä mitä sanoisi). Miksi sitten kositte minua?

KOLKKO (hymähtää ivallisesti). Saadakseni — rukkaset.

AUNE (kiemailevasti). Te ette siis huolikaan minusta?

KOLKKO, En. Kun et sinäkään huoli minusta.

AUNE (katsellen kiehtovasti). Mistä sen tiedätte?

KOLKKO. Mistäkö?

AUNE. Niin — olenko sanonut?

KOLKKO (räjähtää nauramaan). Peijakas! Onpas tämä monimutkaista! — No, sano nyt sitten! (Odottaa vastausta.) Miksi et sano!

AUNE (hymyillen). Ei minulta ole kysyttykään.

KOLKKO (päättävästi). Kuules tyttö! Sinut minä otan. Sinä olet minun maatani — minun kylkiluustani. (Puhelin soi. Tyytymättömänä.) No, mikä siellä nyt kilisee?

AUNE (nauraa). Se pelästyi teitä. (Nousee.) »Asioissa» pitää aina kysyä toisenkin mielipidettä. (Hirvola tulee oikealta.)

AUNE. Isä! Puhelin soi.

HIRVOLA (puhelimeen). Halloo! — Sähkösanoma! Tuokaa heti tänne! (Iloisena toisille.) Nyt se on tullut! (Rouva tulee oikealta. Hirvola riemuitsevana.) Kuuletko, Alma! Nyt se on tullut!

ROUVA. Mikä?

HIRVOLA. Koskisähkösanoma! — Ajatelkaas tätä onnea! Ajatteles, Kolkko!

KOLKKO (kuivasti). Tuli liian aikaisin.

HIRVOLA (ihmetellen). Kuinka niin?

KOLKKO (viittaa Aunea). Jäi vähän kesken —

HIRVOLA. No, sellaiseen on aina aikaa!

AUNE (veitikkamaisesti). Jäikö meiltä jotakin kesken?

KOLKKO (katsoo Aunea, nousee): No, ellei — (tyytyväisesti) — niin ei sitten —

HIRVOLA. Ajatelkaa tätä suurta tapausta! (Menee peräaukolle odottamaan.)

ROUVA (menee Aunen luo). Se pentu-rukka oli kuollut sinne nurkkaansa.

AUNE (herttaisesti). Minä tiesin sen jo äsken, mutta en tahtonut sanoa sinulle.

HIRVOLA (ovella, viittaa kädellään). Antaa rakin kuolla! Mitäs siitä! Eihän sitä nyt enää tarvitakaan! (Astuu hetkeksi näkymättömiin, palaa heti, sähkösanoma kädessä, menee pöydän ääreen.) Tässä se on! Tässä se on! (Avaa kiihkoissaan.) Kohta näemme. (Lukee, hämmästyy, lukee uudelleen, huudahtaa heikosti, painaa vapaalla kädellään sydänalaansa, horjuu istumaan tuolille.)

ROUVA. Mitä se on?

AUNE (syöksyy isän luo). Mitä on tapahtunut?

KOLKKO (sieppaa sähkösanoman, joka on pudonnut pöydälle, lukee, heittää sanoman pöydälle). Norjalainen yhtiö — kosken ostaja — on tehnyt vararikon.

HIRVOLA (pää painuu käsivarrelle, pöydälle). Niin — niin —. (Rouva vaipuu toivottomana istumaan. Aune katselee ihmetellen ympärilleen.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama huone. Vähän myöhemmin.

HIRVOLA (hätäisesti). En. (Levollisemmin.) Taskukirjani olen kai hukannut jonnekin. (Menee hitaasti sohvaan istumaan.)

AUNE (seuraa häntä katseellaan). Äiti kertoi minulle tuon koskikaupan. Tuliko siinä niin suuri vahinko, ettei sitä voi millään auttaa?

HIRVOLA (hitaasti). Hän on ainoa, joka voisi pelastaa —

AUNE. No?

HIRVOLA. Mutta hän tekee sen vain yhdellä ehdolla.

AUNE. Millä?

HIRVOLA (heikolla toivolla). Että sinä menet hänen kanssaan naimisiin —

AUNE (halveksien). Vai niin — hän maksaisi jotakin — vaimostaan.

HIRVOLA. Onko se ihan mahdotonta? (Pyytäen.) Etkö sinä voisi suostua häneen?

AUNE. No, mutta — hyvä isä — tahtoisitko sinä antaa minut hänelle?

HIRVOLA (epävarmasti). Minähän — minä vain —

AUNE. Minä suostuin laskemaan hänen kanssaan viatonta pilaa — (vähän hermostuneesti) — ja sekin oli ehkä paha — mutta en minä sen enempää voi. Tiedäthän, että minä rakastan Marttia.

HIRVOLA (hypähtää ylös, kähisten vihasta). Tietysti rakastat — tietysti et voi — ei kukaan voi mitään — minun vain pitää voida — ei kukaan välitä häpeästä, joka kolkuttaa ovelle — ei kukaan —

AUNE (nousee). Kaikkiin meihin tämä koskee — mutta ellei asemaa voi pelastaa rehellisesti, niin — tee sitten vararikko! Kerranko sellaista sattuu! Ainoastaan epärehellisyys olisi —

HIRVOLA (tuijottaa Auneen). Mitä se olisi? Mitä se olisi?

AUNE (lempeästi). Sinä kai parhaiten tiedät, mitä liikemiehelle merkitsee epärehellisyys —

HIRVOLA (huutaen käheästi). Minä tiedän parhaiten — että sinä et tiedä mitään — et yhtään mitään. (Menee kiivaasti perälle. Aune on seurannut kummastelevalla katseella isäänsä, sivelee otsaansa ja istuu ihmeissään. Majaniemi avaa kiireesti ulko-oven, heittää nopealla liikkeellä päällysvaatteensa eteiseen ja tulee sisään.)

AUNE (hypähtää ylös, menee iloisena vastaan). No, vihdoinkin tulit! Olen sinua niin kauheasti odottanut. — Miksi tulit ulkotietä?

MAJANIEMI (hengästyneenä). Juoksin suoraan kärryistä. Olen kiirehtinyt hengen edestä —

AUNE (ihmetellen). No?

MAJANIEMI. Onko mitään tapahtunut?

AUNE. Tule nyt istumaan! Onhan täällä —

MAJANIEMI (hätäisesti). Kuule! Missä se lääke on?

AUNE. Mikä lääke?

MAJANIEMI. Lääke, jonka annoin äidillesi! Minulla on ollut kauhea tuska — ettei se joutuisi vieraisiin käsiin — minulla oli syytä pelätä —

AUNE (ottaa äkkiä päästään kiinni, tuijottaa). Jumala!

MAJANIEMI (pelästyen). No?