Part 2

Mit' auvoa on ihmishyvyydestä, kun hyvää yhtään jäljelle ei jää maailmaan tähän! Ah, en enää kestä rist'tulta rinnan! Nääs, ma olen yhä sun oppis orja, vanhus valkopää. Mut niin on pahaa vastaan hyveet heikot, mua kaikk' ett' ilkkuvat Asurain veikot. Ma mielipuoli oonko vaiko pyhä, maan mato halvin vaiko sankari? Mun on kuin pilven itkunraskas olla...

Vardhamana:

Ikuisen Savitarin ihanuus valaiskoon henkes kuilut, poikani, elämän pinta sua hämärryttää, elämän tieto tuskas polton syttää, on tieto tuskaa...

Talapya:

Niin, ja tuskast' tiedon on kärsineillä kiire, poltto pois, suloisen sammumisen Nirvanaan! Tuon tunnen, niin, ja on kuin mulla ois samaiseen onneen olemattomaan nyt ensi kerran halu. Tuonen lautta vaikk' keinuttelis sielun kiertolaista veen alligaattorein ja liskoin kautta! Tien lempeys lyhyemmän luopi sinne, miss' kaikki lakkaa. Muut' ei olevaista lie sillä arvoa. Oi, Vardhamana, jos Nirvanahan mua hyvyydellä sa oisit valmistanut sammumaan, sun ymmärtäisin, sielunpaimen hellä. Mut sinä, hurskas harhaoppinen, sa uskoit tiedon kirkastuksehen, ikuisen syttymisen Jumalaan! Ja niin ol' uskonharhas mieluinen mun sydämellein myös, ma että sen, ah, arvokkaimmaks katsoin ihmiselle. Oi, kerronko, mit' usein unelmoin ma öisin pimennossa palmukeitaan, kun kansa nukkui muu, vain aavikkoin ylitse kuu loi hopeehetaleitaan! Niin, näin ma mietin: jättää tahdon maan ma kauniimpana kuin sen otin vastaan, inehmon ylväämpänä muodoltaan ja sisällöltään, tietäin Jumalastaan enemmän hiukan kuin jos ollut en ma oisi koskaan joukoss' ihmisten. Ylevä haave, vanhus eikö totta? Ja mieletön! Maa muuttaa taivahaksi! Maan kansi koskaan näin ei matalaksi lie käynyt ennen, ihmishenki koskaan näin astinlaudaks eläinvaistojen! Oi pettymystäin! Sa mun saatoit tähän katseeni nostain liian korkealle, oi Vardhamana, siis suo kärsivähän rintaani toivon säde, lausu: »Joskaan, sa, poikani, et näe kirkastusta maapallon tään, se saapuu sentään kerran; jos yö nyt yllämme on kuinka musta, se saapuu!» sano niin!

Vardhamana:

Ei milloinkaan, poloinen poikani! On luonto maan lajissaan muuttumaton kuin on laadut eläinten, joiden kautta matkata saa sielu; hengen on se majoittaja, määrätty sille suotu mitta, raja, mihinkä nousta, mihin laskea. Vain sielu sen on ikikiertäväinen halk' avaruuden, tähdest' tähtehen; kerällään kiitää sielu ihmisen maailman sieluun yhä kirkkahampaan... Sydämen sammuvaisen toivoon rampaan käy sormi Jumalan ja täyttää sen, mut siellä... täällä ei...

Talapya:

Oi, Vardhamana, maan kahleet vaikka mua kalvaa, painaa, niin maata rakastan, on äiti mulle sen vehmas syli, kaikkeni. Ah, sulle tohdinko ilmaista ma kurjuuteni: tään maan ma tunnen kaikki kaikekseni, amritan nestettä ei suonissani lie koskaan ollut, ja kun kerran vainaa ma lien, niin kuollut niinkuin kivi oon... Tää ajatus, oi taivas paratkoon, mi sua kauhistaa, mun usein valtaa; tää salasynti on mun suurimpani: epäilen sielun kuolemattomuutta. Jos ihmishyvyyttä jo epäilen, miks uskoisin ma silloin ikuisuutta ikuista pahaa! Vanhus, anteeks anna! Mua auta, saat mun koetukselle panna! Tai parempi, jos voisit todistaa! Oi todista, ett' tähdest' tähtehen vaeltaa sielu vapautuva saa!

Vardhamana:

Sa sydämestäs toivoisitko sen?

Talapya:

Ma toivonko? Voittoa taistelun? Jos Luojan sormi tarttuis toivoon rampaan, kuin äsken lausuit, koskaan palavampaan se koskis ei kuin toivohoni mun. Mut onko Tuonen tuolla puolen rantaa? Jos on, niin voiko koskaan sinne kantaa, purs' inehmon? Kas siinä kysymys!

Vardhamana:

Kysyykö liuta muuttojoutsenten lähteissä poikki valtamerien, siintääkö outoin vetten takaa maa ja tokko siipi hauras kannattaa? Ne lentää vaistoansa seuraten ja pety ei. Kuin pettyis sielukaan kaihossaan kaikkeuden Jumalaan! Käy rauhaan, poikani, saat uskon uuden. Ikuisen Savitarin ihanuuden nään säteilevän tuskastasi tästä: Mit' en voi minä, ei voi inha maa, sen oma kaipaukses todistaa. On sielu luotu koti-ikävästä ikuisen syttymisen Jumalaan. Käy, lapsi, kaipaustas jatkamaan!

* * *

Käy hiljaa Talapya kuninkaan kartanoon, luo solisevain vetten ja palmuviidakkoon. »Vain ikuisuuden silta, vain kaipaus ma oon!» hän huokaa, päänsä painaa kaihoisaan haaveiloon.

SPLEEN

TERHENLEIKKI

Oi retkeämme yössä harhaavaa! Unehen vaipua, unesta nousta ja unta muistella tai toivottaa sit' tulevaksi, siin' on ihmisosa, polvesta polveen yhä uusiintuva. Halk' usvan aamu iltaa tavoittaa. Niin elo kaikkinensa katoaa kuin tyhjä terhen, hullu hourekuva.

Lyö lumilaine halki kevätsään. Ol' ennen onni elää turhan vuoksi ja tyhjää kurkoittaa, nyt ikävään ja yrmyyn saa mun ilma, maa ja taivas ja yö ja päivä, eljet veen ja jään, tää elon terhenleikki aina sama, tää sielun kaipuu irti itsestään, tää uni ikuisemman rauentama.

JÄINEN MAA

Kun marto maaliskuinen maan yllä soittelee, niin sydän tuiretuinen kaihoonsa raukenee.

Taa hankein, sinivetten, pois taivaanrannan taa! Niin kauas, koskaan etten tään helmaan enää saa.

tään kalsan maan, mi hyytää jääks' ihmiskohtalon! Näin sydän parka pyytää, onnelleen uskoton.

Sa inha maa, sa suurin lahjoista jumalten! Oon orjas sydänjuurin, ah, elinkautinen!

SUURET SANAT

Totuus, oikeus ja vapaus, hyvyys, kauneus ja rakkaus, nää aatokset kun ihmisparka keksi, hän silloin itsensä loi ihmiseksi! Mut unessansa vain! Ja herättyään siitä hän enää muistanut ei uniansa niitä. Pois hukkuneet nuo oli onnen häivät, vain suuret sanat huulillensa jäivät!

ELÄMÄN EEPOS

Hipas nuoli Sallimuksen kättä purjehtijan nuoren, rikkoi venhon valkokuoren kesken kilpapurjehduksen.

Satutettu maan ja taivaan manas polttehensa vaivaan, ryöppys tuska niinkuin koski, kyynelvuona virtas poski.

Karttui kovaa toisen verran. Taistelussa toisen kerran Tuima tarttui marhamintaan sotaorhin, — syvään rintaan kalpa painui kahvaan saakka...

Tunnottomaks tuskan taakka uhrin hartioilla suli. Sanattomaks sairas tuli.

Valita ei huulet vakaan. Tyyni rinta niinkuin pinta, eikä silmään nouse kyynel ainoakaan.

SUON HETE

Taivasta laakeaa punaviiva kiertää: hallaa ja suota. Sais olla usko, mi vuoria viertää nähdessä tuota!

Päiväsen perholle yö kova kostaa: suon hete soutaa... Itse ken itsensä suosta voi nostaa! Vajota joutaa!

PÄIVÄN RINTEELLÄ

On hepoin lautasilla rasvalammet. On kulhot kukkuroillaan, sarvaat, sammet ja lahja-aamit viinitarhojen saa riemun remuun ihmis-eläimen!

Ma nään: he kaikki viihtyy maassa tässä, sen nautinnossa mullan-väkevässä. Ma yksin vain, ah riutumahan jään maan korkeamman koti-ikävään.

Ja henget hetken pientä sotaa käyvät, he turhan tuskan vuoksi hämärtäyvät: kurkoitus vallan, kullan, kunnian kuin kulo syöksyy halki maailman.

Ma nään: se heille täys' on onnen määrä, aurinko ajan, mulle yksin väärä, yön tyhjä vilkkutuli. Elämään ma muukalaisna muutin, siksi jään.

KUMMITTELIJA

On suruni hedelmätön, ääretön ja hedelmätön kuin meren hiekka. Se painaa kuin erämaa, tuo risatautinen, näivettynyt rintalapsi maaemon sydäntä painaa. Se on kadottanut ruumiin, ajan ja paikan rajat, elämän ääriviivat; se on kuin rauhaton sielu kuoleman jälkeen, utua, sumua, läpikuultavaa pilveä, ei mitään ja sentään jotain, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, pimeää ikävää, taika-uskoa, joka autioittaa talon, ruostuttaa kalman kädellä oven salvat ja saranat natiseviksi, silaa seinät ja lattian kuihtumuksen pölyllä, kutoo akkunoihin lukinlanka-uutimet, tuo pihamaalle pitkän auringonpimennyksen, tukehduttaa rikkaruohoon kukkivat ruusulavat, uuvuttaa unikkojen valtaan nousevan elämän laulua laulavat laihot, luo kuoleman puutarhan ympäri lumotun linnan, vetää, vaivuttaa varjojen, aaveiden valtakuntaan...

MYÖHÄINEN ONNETAR

ENSI PEIPPO

Mi soitto päällä kaupungin? Liverrys peipposen! Ylitse kivimuurien ja katu-asfaltin se soi kuin kutsu keväimen ikuisiin riemuihin.

Valvatti aamun hattaran ja metsäin pimennon, tuoksuista nuoren nurmikon ja ahdepellavan sun laulelosi luotu on, laps laajan taivahan.

Niin saavut pieni peipponen, vank'akkunamme taa kuin itse suuri äiti Maa kerällä kerpojen. Laulaissas ruusut puhkeaa puutarhaan sydämen.

IHMEIDEN YÖ

Yö kuultaa ohuin valoin. Maa uumoaa... Ma katselen taa ruudun, jonka siniparketille on uinahtanut iltaperhonen, ja haastan sille: »Kuin voit, kuin voit, noin hiushienoin jaloin halk' elon vaeltaa?»

Vipeltää virin myötä tuoss' ahven veen; kuin patjoillen se syliin syvyyksien upottavain käy lepoon kyljelleen... Ah, miss' on avain ihmeiden valtakuntaan! Koskaan yötä tään laista nähnyt en!

Miks, Luoja, luonut olet mun aineeseen? sit' enin imehdin. Kas, yönä tällaisena täytyis voida veess', ilmass', eetterissä karkeloida. Tuolt' tahtoisin ylhält' Uranialta unten solet, täht'onnen seppeleen!

MYRSKYLINNUT

Suolaisen tuoksun ja pilvet tummat yöviri aavalta toi. Myrskylokkien liudat summat riutoilta soi.

Ulapan aallot korkeina käyden vaeltavat laulaen pois. Rotkosta luolamme ahdinkotäyden päästä jos vois!

Merta ja ilmaa halkovi haaksi rotumme rohkean tään, sentään se orjana maatuvi maaksi tyrmässään.

Sentään se parhaansa painua antaa kalpeaan katveeseen. Missä on siipi, mi kahlitun kantaa vapauteen?

Tiedän ma linnut, jotka ei pelkää, tottele kahleita maan, vyöryväin vetten salpaus-selkää, pahuuttakaan.

Tuuli käy tieltänsä rannattomalta, raskas on maa. Miel'kuvain linnut, ahdingon alta lentohon lehahtakaa!

Myrskyssä myrskylintujen lailla paikkanne on. Teille on uskottu kuoleman mailla henkemme kuolematon!

KUUN SÄDE

Kuun säde tunkee läpi uutimen ja kuvailee mun seinälleni laulun hopeisen, mi vaikenee.

Kuun mykkä säde niinkuin harppu soi yökeijujen ja kertoo, mit' ei sanoin kenkään voi, ah, kaiken sen!

Ja lapsuusnäyt näyttää: virran suun ja yllä veen haaveiden venhoset — ja kaiken muun pois virranneen —

tarujen sinisillat, kirjovyön ves'kimmelteen, mi haihtunut on niinkuin kaste yön maan helteeseen...

Oi onnensäde! Kaikki unhoon jää, min kovaa koin. Ma kuiskaan: tää on totta, yksin tää, mit' unelmoin!

HARMAA LINTU

Välkkyisän pilven vanaa, sinisess' usvass', ui pursi purjein harmain kuin suuri, harmaa lintu, mi siivin väsynein pois elämästä liukuu.

Yön untuvainen kuorma, murheinen ihanuus, en sulle löydä sanaa. Noin juuri, armain, kultaiseen surun sineen katosi sielujemme kirjekyyhky...

MYÖHÄINEN ONNETAR

Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Satujen-tytti, Hyvyys elämän, ja kantaa vienoon kevätkasteeseen lapsuuden unelman sammaltuneen, kun kaikk' on ohi, kaunis elonpuu jo vanhuuttansa vaipuu, kumartuu.

Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Tien-opas viisas Kaikkitietävän, ja näyttää kukkulalta kaihon maan, jonnekka jalk' ei enää jaksakaan, kun umpipolut öisen iljanteen jo taittoi matkamiehen polvilleen.

Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Lähetti ylimmäisen ystävän ja häihin kutsu, konsa morsian jo kuoli lemmen liekkikuoleman kuin lesket Intian. — Vain laulu tää myöhäistä Onnetarta tervehtää.

ILTA

Niin tulee tumma ilta ja aallot viihtyvät, ja raukkaan sydämeen kuin lampeen tyveneen heijastaa taivahilta yön suuret kynttilät.

Niin sammuu poltto, kaipuu. Saa siimeen, jota pyys helmassa heltehen maan raukee kukkanen. Pois tuskan hetket haipuu siivilles, ijäisyys.

ALTTARITAULU

Kultainen kehys loistaa valossa kruunujen, kirkkaammin kuva itse, tuo vanhanaikuinen. Kuin lapsen silmä taivas on silkin-sininen ja punainen kuin hehku tropiikin ruusujen.

Kuin enkelhunnut hulmuu yöhattaraiset kuun. Mut värähdä ei lehti banaanin, taatelpuun. Mut värähdä ei pinta jääjäykän virransuun, min partahalla seisoo pien' Prinssi Ristinpuun.

Päin taivaan ruusurantaa, päin iltaa sinervää, ja enkelhattaroita hän hiljaa hymyää. Kuningas kärsimyksen tää onko, lapsi tää, mi kultakehykselleen herttaasti hymyää?

DE PROFUNDIS

Pisar pienoinen syliss' synkeyden, uraani ma vuorehen syön läpi paasien, halk' onkalojen, miljoonien vuosien yön.

Ah, nopsemmin maan etanakin kukan lehdellä matkustaa! Niin verkalleen minä tietäni teen kuin tehtiin vuoret ja maa.

Uni tummennon, laki lakkaamaton, suru ouruveen suonissa oon, suru maansydämen, yht' ijäinen kuin matka on aurinkoon.

UHRAAJA

— Sa lähdet. Ken lie lumonnut sun hetken heitukoista?

— Sua yksin lemmin, koskaan en ma lempiä voi toista.

— Sun lyyras mulle vaikenee. Kait helkkää kauniimmille?

— On uhriliekki lauluni, se pyytää alttarille.

— Kenelle uhris suitsutat, kallista kalliimmalle?

— En tiedä: Tuntemattomalle uhraan Jumalalle.

HUUTAVAN ÄÄNI

Kuormankantaja oon, arolaiva ja kyntöaura aallon, en kuorma, aarre itse, määrä matkan; vuorelle kiipijän kaipuu, huokaus pohjamulta-laakson, en päivänrinne-riemu, rusko huippuin.

Vaskinen käärme ma oon, sotahuuto ja uhripaasi korven, en voittojuhla, kutsu eine-kelloin. Sen, joka saapuva on, nimetön olen enne, viejä viestin, vain arki-airut lummekorva-kansan.

Kuolemankantaja uus, iki-autuas uhri-Herra joutuu. Te ristinpuunne tehkää korkehiksi! Pitkäisen leimaus lyö, jyly pilvien täyttymystä soittaa... En ollut soitto tuo, vain tahto soida.

HARTAUS

On meri myrskyävä kiiraskuoro ja ukonliekit kirkon kynttilöinä, kun rukoukseen Luonnon alttarille ma vaivun ankeen ahdistuksen öinä.

Oi pilvi, pilvi, sada sieluhuni ja itke, mit' en itkeä ma voinut! Oi tuuli, tuuli, soita rinnastani sen mykkä murhe, jok' ei koskaan soinut!

Mut, päivän sormi, piirrä taivahalle eloni ihanaiset ilon-aiheet, nuo vielä suuremmat ja salaisemmat kuin oli vastoinkäymisten! vaiheet,

niin että kerran kera aurinkoisen tää ilmankansi hehkuis, helkkäis julki sen kärsimykseen piilleen syvän onnen, min sairas ihmisyys kuin helmen sulki!

Oi, Luonto, Luonto, mestarini suuri, sa, jonk' on sielu ikivirtaa, -tulta, omakses ota sävel sammuvainen ja laulu, joka kesken uupuu multa!

KUOLEMAN PUUTARHA

INVOCATIO

Ma kadotin, kun eksyksissä kulin kaikk' aarteeni. Löys varmaan joku ne viel' köyhempi, köyhempi kuin miks tulin ne hukattuain ma. Suon hänelle perintölippahan, min matkallain menetin syyttä, ansiotta sain.

Ma ennen ryntäsin, nyt katson taampaa, kuin rintaan tähtää iskut kohtalon. Lie nauraa ihmiselle arvokkaampaa kuin itkeä: se vaikeampaa on! Niin, voittaja, sun otan vastaan kuin en voitettu ma oiskaan, hymysuin.

Niin, Kuolo voittaja, sun otan vastaan kuin vertaisesi voimass' olisin, kuin köyhyytein ois kuori ainoastaan, vain naamioitus tarun kalliin, kuin tallella ois koko nuoruutein pään timantein, sydämen rubiinein.

On voittaja, ei vihollista mulla. Kuin käskyläiseen elon riistäjään ma katson, koska itse tahdoin tulla ma riistetyksi, näkymättömään näin saada uskon. Kaikk' on tallella: käy linnahain, kuningas Kuolema!

NURMI JA NIETOS

Tuhlaajan palaus

Kalvahtuiko jo kanervakankaat rakkailla rantamailla, jossa mun murheeni muinoin lauloi merten aaltojen lailla?

Heittikö härmä jo helmiäisverkon syvien salmien vesiin, joista ma muinen kohtalon virret katselin, kuuntelin esiin?

Saiko jo varhaisen talven mykkyys lapsuuslehtojen teille, vaiko ne vielä tanhuja laatii lehdille kellastuneille?

Vaiko ne valkean mättään jo tarjoo maailman matkaajalle, syksyn lehdelle, talven hyylle, laululle vaientuvalle?

Kyynel

Mun silmähäni kiertyy kyynel taas verkalleen. Maailman matkain jälkehen sen luulin jo ehtyneen.

Nyt salasinetiksi valheriemun se tipahtaa ja etsii kera uupunehen sielun maan helmaa leppoisaa.

Se ota uhriksi, maan povi armas, pantiksi sen, mull' että tässä alla sammalen on lempee vastaanotto rauhanmajaan, sun syliis, ijäinen!

Orvokki

Sa orvonkukkani, sa siskosein, min siksi tein, kun etsin silmää tummaa, min yöhön hukkuis oma tummuutein, oi siskosein, miks kuihdut multa pois! Vaikk' kammioni täyttyis jasmiinein ja veriruusuin, lumikastanjein, sun sijas tyhjä ois!

Ei lohduttaa se voi, jos rotus toistuu terin miljaardein suv'öissä valoisissa vääräin alla, jos oudot kaltaisesi tummat tuoksuu jossakin joskus, outoin akkunalla, kun sa, min taivas yksin mulle loi, sa ainukainen, auvo sydämein, mi kuollessaskin kulta-unelmat suot perinnöks ja huulin himmennein mua vielä siunaat, koskaan enää et luo auki silmääs, ijäks sammuivat sametti-sielus sanat salaiset.

Oi sydän-ystäväin, oi siskosein, me orpotaimet elon ansar-katon loukossa piileväiset, kuka meistä sit' uskois, että kuolee korvaamaton kauneus elämästä kera meidän ja että, vaikka halki aikojen tuikkaisi tähdet tummain silmien ja tummat sielut sois, ei koskaan tuota kuulu tulevaksi säveltä, jonka kuulimme me kaksi, niin, sinä, minä, ah — me kahden vaan piirissä luonnon, koko laajan maan! Oi orvonkukkani, oi ainoisein, miks kuihdut multa pois!

Kulkuset

Elämän jäiden keskeltä pois unten karkeloon, suv'illan suureen ilohon kaivannut kauan oon.

Jo kuuluu niinkuin kulkuset tuon yli tumman jään; ne kehrää sielun himmeään jääkukkain helinään.

Jääruusut sulaa, aukenee suv'unta tuoksumaan ja kera niiden sydämein kuin ruusu roudastaan.

Jo oudot orhit hirnuvat ja tuisku silmiin lyö. Mut Tuonen impi hymyää kuin lämmin suvi-yö.

Hän on se, unten keijunen, mi kantaa karkeloon, hän on se, jota kaivannut elämän kaiken oon!

Sielunkellot

On hurmemailla marjat hurmeiset, kuin ruusutarha hehkuu veripellot, ja halki ilman kuulaan sielukellot soi pylvästemppeleistä korpien.

Ah, sielut, isäin luokse mennehet, teit' ahdistaako taakka tunnonsoimain vai elontaistelosta yli voimain te voititteko kruunun kultaisen?

Syyspäiväin kylmä, kirkas korkeus kohoaa ylle kolkkoin surmateiden ja hurmevirtain liioin virranneiden, ne kietoin hurstivöihin valkoisiin. Oi, silmä taivaan, suuri Sallimus, saaneeko koskaan umpehen ne haavat salaiset, jotka intohimoin laavat syövytti synkkiin ihmissydämiin?

Vuossatais-sammaleinen virkkaa puu: Kuin kalmistoilla nurmeen kasvaa haudat yltänne heltii tuskain kahleraudat, jää taisteloista muisto valkein vaan, muu ihmis-erhe, -murhe unhoittuu. Vain kaunein kaipuu, satu sankaruuden ja uhrityön jää halki ikuisuuden elämän kukkakuusiin laulamaan.

VEDENALAISET HETKET

Atlantica

Me oomme Atlantica, syvyyteen syösty pallo meressä eetterin. Tääll' korkein, parahin, pääseekö syömäst' toista kaltaistansa tai irti asunnostaan alhaisesta, tään elin-ontelonsa inhuudesta nälässä, rakkaudessaan raatelevan!

Tääll' korkein, parahin korkeempi onko laitumella lehmää, mi iltaruskoon kääntää tylsän päänsä ja ammuu pitkää eläin-ikäväänsä! Me oomme Atlantica, syvyyteen syösty pallo meressä eetterin.

Kalansilmät ja leikut

Ylhäällä tuolla vesisiltain päällä maailma jossain lienee outo, uus ja toisenlainen kuin on meillä täällä. Oi Outous, oi julma salaisuus!

Vain kultaleikut sieltä alas putoo, kuolleisiin katseisiimme kuvat kutoo seuduista, miss' on tähtiseppelnevat, miss' soittaa suut ja korvat kuuntelevat... Oi Outous, miks oomme mykät, sokeet ja hyljätyt kuin huonot hylkykokeet, me utuhaamut merenpohja-yön kierteessä kylmän, himmeen horros-yön!

Laineiden laulavaisten hämäriin, sylihin Syöjättären, merikyyn, ikuisten valhekourain hyväilyyn, veen luovivaisen joustinkahleisiin, oi Outous, miks meidät vangiks lyötit! Ja sentään kuultaa meille kummat syötit, pisaret päivän, kuudanhelmet soreet. Kohahtaa pintaan mielikuvain poreet!

Oi lemmenleikut, silmänpyynti-hetket, himomme joita kuni saalist' ajaa! Voi aallon-alaisien soentajaa, kutua auringon, mi syvyyteen kuin säderihmaa laskee hiljalleen unelmaa, joka huntuu uintiretket, niin että seitittyypi selvä tie! Oi Outous, tuo mikä leijas lie? Oot salaisuus, oot autuutemme tiellä. Sun juoda tahdomme, kuin helmen niellä! Käy himo hiukaisuna verihin... Sun tahdomme, vaikk' ansa oisitkin ja yläilmain suurin kravunsaksi!

Myös meill' on halu tulla jumalaksi ja saada kylmiin suoniin tuliverta ja kaikki tietää, nähdä taivaankaaret, nuo kaukaa liekehtivät satusaaret, valkeemmat vaahtoja, kirkkaammat merta! Oi taivaan tuli, tähti elämän, nyt juon ma salaisuutes välkkyvän!

Oi kultaleikku, kuolemani mun, ken olit, hourekuva hirmuinen? Elävä sydän syösty koukkuhun kuin minä, kärsivä kuin minäkin! Jos en ois kylmä niinkuin vesikyy, mua ensi kertaa kauhistaisi syy: miks on tää tehty ja sen teki ken? Ja ennen henkeä jos sielu pois mult' ei ois otettu jo syntymässä, uus' tuntematon tuska eess' ois tässä ja surmaajaani suurin sääli ois!

Mut tähän uupui multa uintiretki, jäi aistimatta ilmain avaruus. Oi kivun väike, elon viime hetki, oi Outous, oi julma salaisuus!

SINITEMPPELI

Jäävuori ankara, jylhä alas aaltohon tuijottaa väkevämpi kuin korkein kuohu ja kuollut kuin hautausmaa. Sinitemppeli, kappeli kuolon, kuka kellojas soittaa saa?

Sinitemppelin papitar nuorin, jääimpynen iljanteen, helohelmenä liukuvi hiljaa alas äyräille vellovan veen ja huokaa: »Ma luoksesi mielin sylis pehmeän syvyyteen!»

Ja vaahtojen sulho vastaa sumusammale-paadeltaan: »Ijät kaiket on kaihoni ollut Sinitemppeliin korkeaan. Mik' autuus hymytä hyynä ja lempiä kaltaistaan!»

Jääimpynen helmensä hukkaa yö-kylmihin kyyneliin; veen haltia vangiks juuttuu häähuoneensa salvoksiin. Käsvarret ei vaahtiset yllä Sinitemppelin morsiamiin.

Jäävuori mahtava mykkä ylös uhmaten nostavi pään. Taru tietää: se särkyvi kerran hääkellojen helinään: kun vaahtojen sulho kaulaa pyhää temppelin-impyistään.

DIES IRAE

Taivas kuin veri pudottaa tähtensä niinkuin viikunapuu, mi suuressa tuulessa häilyin lehtensä karistaa. Ryskyvi maa kuin laiva, mi haaksirikkoutuu. Tulella täytetty meri käärmeitä, skorpioneja oksentaa. Hiirenkarvaiset orhit pillastuneina liekeissä laukkaa. Kuin saviastia hauras on sukukuntien työ hajalle lyöty. Viinakuurnia Herran suitsevan vihan enkelit kantaa. Mureni muumion lailla muodot lihan, varisi vaatetus sielun. — Ah, alastonta ken auttavi raukkaa! Kuolevan perhosen siivin lepattaa sen tuska ja lyö.

Voi merkkejä taivaan! On viimeinen yö. Oi, sielut, sielut, jäättekö hukkuvaan laivaan?

Esirientäjä

Mun sieluni, sa horjuva, kelmeä varjo, mihin joudut sa? Mikä kohtalos on, sa ruoko kalpea, juureton, taitettu hetkestä pois, ikuisuuden auringon ijäti paahtavan alla, sa pursi sokea, syöksyvä synkkää Tuonelan jokea valtamerelle rannattomalle, sa lintu pieni ihanuuden murtuvan sulkapeitossa helkähtävässä, harhaava yksin puutarhassa yön, Kuoleman sypressi-lehdossa äänettömässä? Mihin joudut sa, mun sieluni, sieluni?

Demoonit

Palkovenhot määrättä kiitävät, myrskyhyn hajoovat, iltaperhot liekkeihin liitävät tyhjähän vajoovat, tomuhiuteet mullassa nukkuvat, pimeään hukkuvat, tuomitut ootte!

Sielut

Aurinko ajaton, taivasten taatto, valkaise meitä; valtameri rajaton, kannata meitä: luoksesi palaa aaltojes saatto; Tuonelan vuoksi, virtaava lähteestä pohjattomasta, tuudita meitä kuin vakaista lasta liekussa kehdon! Ääretön yö iki-vehreän lehdon, suo meille siimes, suo meille rauha! Kaikkeuden Jumala, maailmojen Luoja, taivasten taatto, suo meille rauha, suo meille suoja!

Keruubit

Kuin aurinko maan, elon päivien pää, pois vyöryen pitkältä radaltaan, alas laskeissaan sädevaippahan jää, luo loimujaan ihanaisemmin kuin milloinkaan tulipurppurassaan, majesteettina maan, niin sielutkin vanhurskaiden pois kirvoten tomukuorestaan tulivaunuissaan ylösnousevat, sammuvat Jumalaan ikileimuavaan.