I.

Kertomuksemme alkaa maaliskuun 18 p. 1808.

Voittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa suurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään pakoon Meksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti sotalipun vapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII:n ranskalaisten vallasta. Tieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko maan. Pääkaupunki vietti riemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin öisen _fata morgana'n_ [kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä valoaalloissa suurien loistoisain palatsien varjot kohosivat mustaa taivasta kohden, välkkyvien, tuhansien lamppujen muodostamien liekkiviivojen reunustamina. Kaikki palatsit Manzanares'in rannoilla kantoivat tulikirjaimissa sanan "_la libertad_" [vapaus] otsallaan, ja itse syrjäisten kalastajamökkienkin asukkaat ottivat kykynsä mukaan osaa yleiseen juhlaan panemalla palavia kynttilöitä ikkunoihinsa ja jutellen keskenään Cortes'in (säätyjen) kokoonkutsumisesta.

Manzanares'in mustalla pinnalla sukeltaa esiin tulinen ihme: kaikin puolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka pyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas ikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.

Komean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja pilvipeitteistä taivasta kohti, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi sen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla ylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä tähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella sihinällä sammuvat. Ja valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili lukematon ihmislauma, iloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja vaikk'ei kukaan tiennyt, mikä oikeastaan oli häneen tullut, saattoi kumminkin lukea jokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen piti päänsä pystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja johon hänkin oli roposen avuksi antanut; ja joka kieli innostui puhumaan jotakin siitä, minkä täytyi tunnustaa olevan jaloa, kaunista, ihmeteltävää.

Monen riemuisan "eläköön!" huudon tervehtimät avonaiset vaunut liikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille, kuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa väkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto; ikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta sirotettiin kukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden sotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja Buen-Retiron muurein kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.

Herttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja se oli, jota näin myrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.

Korkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi ilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän suuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit, joita palavat lamput yltä yleensä peittivät, näyttivät riippuvan ilmassa, kun yön pimeys yhdeksi yhdisti taivaan ja maan.

Buen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen; jonka ensi kerros ja parvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä rakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi ohutta kynttilää.

Tämä synkkä rakennus on... valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon johdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi ainoa jäi — vanki, joka oli murhannut kilpakosiansa ja siitä tuomittu elinkautiseen vankeuteen.

Hankin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti valaistut huonerivit ja niiden otsapuolella sanan _la libertad_; ja silloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää — vapauden kunniaksi!

Meteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen, ymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat, että he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä miksi, sitä hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka neljä vuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan komerossa?

Hän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin suurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia ihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi tungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä erottamaan vastapäisien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät sanat kuuluivat aina: _la libertad_! Yhden äänen saattoi hän erottaa kansan riemuisasta hälinästä; se oli: _la libertad_!

Suuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat monivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista kaikui iloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia varjoja nopeasti liitävistä tanssioista. Toisinaan ilmestyi yksi tai toinen tanssia naisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle hengittääkseen raitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen parvekkeen-oven kautta kadulle tunkeutuvat tuliset _fandango_sävelet innostuttivat muutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri ohi kulkivat, liehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti huutamaan: "_el rei Fernando_!"

"Eläköön!" kaikui joka kerta, samoin kuin yläältä: "sen Jumala suokoon!" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin kuiskaukset.

"Mitähän on täällä tapahtunut, kuin kaikki nuo ihmiset noin riemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet juuri vankilasta päässeet, koska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki nuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan siitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla ylhäällä tanssivat! Oi — nuo ihmiset ovat kaikki oikein onnellisia!"...

Vaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunastaan hupaista elämää tuolla ylhäällä. Hän yksin oli vangittuna: hänelle yksin olivat vieraita nuo innostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa saakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa viereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on sekin vaiennut: kaikki vapautettiin — hän yksin jäi tähän suureen, kolkkoon rakennukseen.

Eräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti liikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin armokirja, sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan, kuuli, kuinka vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa, kuinka he itkivät ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja jo heidän katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön ilonsa. Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko tuossa suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa; hän yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit — jokaisen luo oli hyvästiä sanovan vanginvartian mukana tullut riemuitsevia tuttavia tai sukulaisia: hänen ovelleen vaan ei ollut kukaan kolkuttanut. Neljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua sitten kolkkoon ajatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänen näistä kahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta ikkunan luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien hämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan verkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.

Kun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli, silloin kämpivät he kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa äärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät asemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.

Neljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä mukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuivat heidän osaksensa tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla, piirustuksella, kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän tarkastelemisella sai hän päivänsä kulumaan.

Semmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan ajattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä näiden ajatusten tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.

Jos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja tulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä, haihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta, että entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on ijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä. Silloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun ikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien lukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta tykkänään väsäytyneenä, vaipui itsehensä.

Kesäisin siroitti hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat tuohon, lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja visertelivät. Talvisin istui hän pienen rauta-uunin eteen ja tirkisteli hehkuviin hiiliin.

Pitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen terveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee milloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin oikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen hehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes taas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä sammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu väsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.

Tämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden ainoan päivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa mielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle vuoteellensa nukkuakseen. Mutta melu kadulla ja soiton sävelet naapuritalosta ajoivat hänen pian ylös leposijaltaan. Hän nousi ja mitteli kiivain askelin ja levottomasti vankilansa laattiata.

Pitkän ajan kuluttua vihdoin taukosi melu kadulla. Nyt luuli hän voivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän oli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan kohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin huudahduksiin. Sydämen myrskyinen tykytys ei sallinut hänelle lepoa; veri kuohui kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa miljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä kerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään. Otsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa olivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavottaaksensa edes yhtä ihmisääntä, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi! — Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut hämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan yhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen kudokseen.

"Haa, sinäkin — siis olet sinäkin vanginvartia?" huusi vanki, hypähtäen vuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun kärpäsen varmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa semmoisilla tunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta taakasta. Hämähäkki katosi loukkoon.

"Mihinkähän se on voinut paeta", puheli vanki miettiväisenä itsekseen.

"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja", huusi hän kadonneelle hämähäkille äkillisen vihan vallassa. "Siksikö vain oletkin vankilaani asuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinun, sinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita hupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä olennoita!"

Ja nopeasti tarttui hän eräässä nurkassa makaavaan hiilihankoon ja ryhtyi takaa ajamaan hämähäkkiä; mutta tämä pujahti pois verkostaan, juoksi ylös seinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä kohden, jossa uunitorvi oli laitettu seinään.

Lapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa omaista, nousi vanki tuolille tavottaakseen huonekumppaniansa.

Minne se on voinut piiloutua?

Hän haki hakemistaan... vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden vaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli hämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.

Silloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus. "Kuinkahan olisi, jos koettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin voisi löytää tuossa pääsypaikkaa?"

Tämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa — ajatus, että voisi päästä vapaaksi — päästä pois täältä - _olla vapaa_ — uusin voimin liikkua maailmassa, kuten miljoonat muut!!

Kynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän panihe pimeässä vuoteelleen. "_Olla vapaa!_" — ne sanat kaikumistaan kaikuivat hänen levottomassa sielussaan kehotushuutona.