Part 2

Ei tiedä mihin kuljettavat.

Ilma ulkona on leutoa ja jää tallin ikkunasta on sulanut. Sieltä näkyy sileä pelto, järven ranta, josta lähtee viittatie lahden yli. Näkyy sauna ja lato pellon laidasta. Siitä ladosta haettiin Heikin kanssa heiniä. Sauna on illalla lämminnyt ja ovesta nousee vielä huurua ilmaan.

Tallin ovi avataan hiljaa ja Vappu vähän vavahtaa. Kuka se sieltä näin myöhällä?

Ka, Heikkihän se.

Vappu nostaa päätään ja koettaa hörähtää, mutta ääni on painunut ja sieraimet vain liikkuvat.

Heikki antaa suolaista leipää kädestään ja kavahtaa sitten Vapun kaulaan.

— Nyt ne sinut vievät pois minulta, sanoo Heikki.

— Vai nyt ne vievät... varmaankin sinne markkinoille?

— Niin, isä sanoi, ja minä pyysin, ettei Vappua vietäisi, mutta se nauroi ja sanoi tuovansa paremman ja nuoremman...

— Niin, nuoremman se kyllä saattaa tuoda, mutta saaneeko parempaa. Olisin minä vielä monet vuodet jaksanut kyntää ja kotikuormia vetää, mutta kun se niitä tukkejaan...

— Minä kun kasvan vielä vähän isommaksi, niin en aja tukkeja milloinkaan. Haen sinut takaisin markkinoilta ja sitten minä en sinua annakaan vieraille.

Vapun silmät kostuvat ja hän asettaa päänsä hellävaroen Heikin olkapäälle.

— Et sinä sitten enää minua löydä markkinoilta. Olen ehkä jo silloin kuollut ja kuopattu.

— Niin, mutta minä tulenkin oikein pian isoksi ja haen sinut sitten heti, etteivät ehdi kuopata, sanoo Heikki.

— Ei sitä tiedä... ja saatat sinä hyvästyä siihen uuteenkin, jonka isäsi tuo. Sattuisi hyväluontoinen, ettei potkaseisi sinua.

— Kuulehan, Vappu!

— No?

— Kun tulee kesä, niin tule käymään täällä minun luonani. Sinä paremmin osaat tänne, kuin minä sinun luoksesi. Mennään sitten yhdessä hakaan ja sinne hiekkarannalle, jossa minä olen sinua uittanut.

— Ei tiedä... jos sattuu niin lähelle.

— Pääsethän sinä aitojen yli?

— En minä korkeista... ja ne ehkä ottaisivat kiinni välillä ja veisivät takaisin, huokaa Vappu.

— Sanot niille, että käyt vain Heikin luona ja tulet sitten takaisin.

— Ei ne sitä ymmärrä, vaikka sanoisinkin. Joko ne aamulla lähtevät?

— Mihin?

—- Sinnepä markkinoille. Kuului isäsi illalla laitarekeä kolisuttavan kartanolla ja laittoi tämän loimen selkääni. Korjaappas sitä, ettei putoa.

— Kyllä kai ne lähtevät, koska isä sanoi.

Heikin kurkkua kouristi itku ja uudelleen tarttui hän Vapun kaulaan ja puristi sitä.

— Kun saisin edes tulla sinne asti mukaasi, sanoi Heikki.

— Ei se isäsi ota... tulet sitten peltoveräjälle asti saattamaan, jos vain et satu nukkumaan silloin kun lähtevät.

— Minä en nuku koko yönä. Toisin kokonaisen leivän erojaisiksi, kun saisin.

— Kyllähän minä sen tiedän, että toisit, hörähtää suullisesti Vappu, jota ystävän suru säälittää.

Kuun valojuova on kääntynyt vinoon tallin lattialla ja Vappu torkahtaa taas parressaan. Heikki silittää vielä kerran Vapun kaulaa ja pujahtaa sitten ulos. Vappu jää sinne yksin omine mietteineen. Jää aamuun asti, jolloin Matti lähtee vanhaa ajokastaan markkinoille viemään.

Aamulla, kun Heikki heräsi, oli Vappu jo valjaissa, valmiina lähtemään. Hörähti Heikille, joka toi nyt viimeistä kertaa leipää hänelle. Heikki ei osannut sanoa mitään. Siveli vain kädellään Vapun päätä. Vappu hyväili vuorostaan Heikin niskaa huulillaan.

— Kun tulet suureksi, Heikki, niin ethän vie ajokastasi markkinoille?

— En vie, minä pidän sen aina ja...

Heikin ääni katkesi. Isä hyppäsi Vapun rekeen ja lähti ajamaan. Näkisikö hän vielä joskus Vapun vai eikö enää milloinkaan?

RIEKON RIHMAT.

Alakuloisena Pekka palasi niityltä, jonka ladon edestä oli haltijajänistä langoillaan pyydystänyt. Mitä hän nyt oikein tekisi, kun Puputti oli kieltänyt lankoja pitämästä.

Jos se oikein tosissaan kielsikään. Taisi vaan pitää narrinaan.

Pekka koetti kuvitella, miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos pantaisiin semmoinen lanka kaulaan ja vedettäisiin oikein kireälle.

Ei, ei tuntunut hyvältä.

Pekan latu kulki vielä toisenkin niityn poikki ja muutaman pajupensaan vierestä pyrähti metsäkanoja lentoon.

Kiersivät kaaressa niityn ja laskeutuivat toisen pensaan taakse. Niillä oli aamiaistunti parhaillaan.

Kopeok, kopeok, väk, väk, väk, vä—ää!

Se oli riekkojen varoitus Pekalle: älä vain laitakaan rihmojasi meidän ruokailupaikoille!

Rihmoja! Riekon rihmoja! Nyt Pekka muisti, että sellaisia laitettiin, ja riekot kävivät niihin ollenkaan vaaraa aavistamatta.

Hänpä laittaakin rihmoja metsäkanoille ja ihan paikalla.

Pekka painalsi suksensa oikein kovaan vauhtiin ja oli pian kotona. Suurella touhulla tuli hän tupaan ja alkoi etsiä jouhia, punoakseen niistä riekon rihmoja.

— Mitä sinä nyt niin suurella kiireellä laitat? kysyi vanha vaari Pekalta.

— Riekon rihmoja. Eiköhän vaari vähän auttaisi.

Vaari teki silmukat rihmoihin. Pekka niitä ei olisi osannutkaan. Neuvoi vielä muutenkin, miten rihmat on laitettava pajupensaiden juureen.

Pekka laittoi pyydyksensä ja illan hämärtyessä palasi kotiin. Olisi vain pian joutunut aamu, että pääsisi rihmoja kokemaan.

Aamulla ei Pekka malttanut nukkua päiväntuloon asti. Ikkunassa piti vartoilla, milloin päivä alkaisi sarastaa.

Jopahan viimeinkin pääsi lähtemään! Pekka hiihti niin, että hikipisara vierähti nenänpäähän.

Yöllä oli satanut vitiä ja peittänyt riekkojen eiliset jäljet. Jokohan lähtivät rihmoja pakoon, mietti Pekka varovasti hiihdellessään pajukossa.

Eipäs! Tuossa oli jo jälkiä ja tuolla oli rihman haarukkakeppi vinossa ja riekko siinä vieressä, rihmaan käyneenä, toinen siipi levällään, kaula kaksin kerroin kääntyneenä.

Jopahan kävi! ihasteli Pekka ja päästi riekon rihmasta. Rihma oli kiertynyt kaulan ympärille niin lujaan, että nahka oli irtautunut.

Säälittikin vähän se valkoinen linturukka. Menee siihen silmuja syömään ja tarttuukin kaulastaan kiinni.

Kotiin palattuaan näytteli Pekka iloisena saalistaan.

— No, jopahan tuo nyt... antaisit niiden olla rauhassa, sanoi äiti.

— Niin, mutta se on niin kovin hauskaa, sanoi Pekka.

— Kun saa kuristaa lintuja kuoliaaksi, jatkoi vielä äiti.

Seuraavana aamuna hiihteli taas Pekka rihmoilleen. Riekot olivat tällä kertaa niityn toisessa laidassa ja huutelivat sieltä uhkaavasti:

— Pekka, Pekka, väkkä—räk—rää!

Pitää muuttaa joku rihmoista sinnekin, päätti Pekka ja laittoi haarukan suurimman pensaan juurelle. Siinä olikin teperrelty ja tallattu, niin että hanki oli kovettunut.

Seuraavana aamuna oli elävä riekko rihmassa. Se oli vasta käynyt ja pyristeli lentoon yritellen.

Pekka hiihti lähemmäksi ja lintu katseli surullisesti Pekkaa mustilla, pienillä silmillään. Veripisara oli pirahtanut kaulasta valkeille höyhenille.

Riekko yritti lentoon ja Pekka mutaisi sitä suksisauvallaan. Nyt se oikein pyristeli ja puisteli lumessa.

— Voi linturaukkaa, pääsi Pekalta.

Riekko uupui kuolinkamppailussaan ja liikautti vain enää muutaman kerran siipeään. Pekka päästi sen rihmasta ja katseli lintua kauan, ennen kuin pani sen laukkuunsa.

Tuntui kovin pahalta, että oli lyönyt lintua. Isä oli eilen vielä sanonut hänelle: »käytäisiin yhdessä ampumassa niitä metsäkanoja, kituvat vaan niissä rihmoissasi.»

Ihan kokonaan meni innostus Pekalta. Verkkaan lykki hän suksiaan toisille pyydyksille niityn toiseen laitaan. Sielläkin oli riekko käynyt ja pyristeli rihma kaulassa.

Minä vienkin sen elävänä kotiin, päätti Pekka ja lähestyi maanitellen ja rauhoitellen lintua:

— Älä pelkää, vien sinut kotiin elävänä.

Pekka otti varovasti linnun syliinsä ja päästeli rihmaa pois sen kaulasta. Pekka ei osannut pitää varaansa ja lintu pyrähti lentoon. Suu auki jäi Pekka katsomaan sen jälkeen.

Vapautunut riekko ei pysähtynyt niitylle. Yli metsän lensi, varmastikin toiselle niitylle.

Pekka hiihteli mietiskellen kotiinsa, eikä näyttänyt koko päivänä oikein iloiselta.

Sekin ilo, riekkojen pyynti rihmoilla, taisi nyt mennä häneltä.

Mutta kun hän kasvaa isoksi, ampuukin hän sitten pyssyllä ja silloin eivät jää kitumaan. Jänöjussejakin ampuu, mutta jättää kaikki haltijajänikset rauhaan.

Päivällä alkoi tuiskuttaa lunta ja sitä tuli vahvasti koko seuraavan yön.

Nyt ovat riekon rihmat varmasti lumen peitossa, mietti Pekka, mutta ei lähtenyt niitä uudelleen laittamaan.

Jonkun ajan perästä hiihteli Pekka niityllä. Haarukkakeppejä ja varpuja näkyi vain enää vähäsen lumesta.

JULLE JUTUSTAISEN VIISAUS.

Julie makasi tuvan lattialla, silmät vähän raollaan. Oli tullut siihen ruokaa odottamaan, koskapa päivällisaika hänen mielestään alkoi jo olla käsissä.

Kuuma oli tässäkin ja kärpäset ahdistivat. Aitanseinustalla, pihlajan varjossa ei ollut kärpäsiä, mutta siellä oli taas toinen paha, ampiaispesä aitan nurkassa, ja niitä piti vähän pelätä. Kerran oli yksi käynyt nenään kiinni, tarttunut niin, että käpälällä piti raapaista se irti ja sitten oli nenää jomottanut kaiken päivää. Heikki oli vielä nauranut ja sanonut: katsokaapas Jullen kuononpäätä, kun on turvoksissa.

Julle muuttihe oven suuhun ja hotaisi kärpäsiä, jotka kovin tungeskelivat siinä. Kyökistä kuului astiain kolinaa ja nenään tuli ruuan hajua. Sinne ei kuitenkaan uskaltanut mennä, kun Iida oli äkäinen ja ajoi pois.

Olisi saanut vähän ruokaa, niin katseleisi oikein mukavan makuupaikan itselleen.

Julle loksautti suutaan nälissään, ja laski kuononsa käpäläinsä päälle.

On se tämäkin kesäinen aika jokseenkin joutavaa, kun ei muuta puuhaa mitään kuin tätä alituista makaamista. Laiskottelusta vielä sitten syytettiin, vaikka hyvin tiedettiin, ettei saanut mennä metsään vemmelsääriä ajamaan.

Heikki tuli tupaan ja astui hännän päälle. Julle murahti:

— Älä sinä Heikki aina astu hännälle, vaan ole siivolla.

— Vau, vau, vau, sanoi Heikki ja pyöräytti Jullea mennessään.

On se tuo Heikki kuitenkin mukavin kaikista, mietti Julle. Kun vaan vielä vähän kasvaisi, että kykeneisi metsään. Kerran se jo yritti, mutta isäntä otti pyssyn pois ja taisi toruakin.

Julle meni kyökin ovelle ja vinkaisi Iidalle, joka ammensi keittoa suuresta padasta vateihin. Kun ei siitä kuulunut apua, raapaisi Iidaa käpälällään.

— Menehän siitä...

— Hau!

Julle sai kuitenkin täyden lautasen ja vönkki tupaan oven suuhun makaamaan.

Isäntä nousi pöydästä ja ulos mennessään oli kompastua, kun Julle oli siinä jaloissa; potkaisi vähän tätä ja murahti:

— ... tiellä aina siinä...

Julle pahastui ja lähti tuvasta. Meni kartanon taakse ja istui miettimään.

Että todellakin isäntä oli häntä potkaissut, häntä, jalorotuista Julle Jutustaista.

Jos ottaisi ja lähtisi tästä metsään, muihin taloihin. Siellä toisissa kylissä kai pitäisivätkin parempana, puheleisivat ja silittäisivät niinkuin tekivät tässäkin silloin kun tuotiin.

Nyt ei kukaan puhuttele ja silittele, muut kuin Heikki. Niillä on kaikilla ne kiireensä.

Julle vönkki kartanolla ja odotteli iltaa. Saisi nähdä, tokko ne saunasta palattuaankaan joutavat hyvittelemään ja sanomaan mitään.

Näkisi, antavatko illallistakaan. Iidakin usein ärähteli ja antoi aina niin vähän ruokaa. Käski aina piloillaan syömään rottia ja hiiriä ja sai sillä hänet irvistämään ja murahtamaan. Hyi! Kuka niitä nyt semmoisia...

Illalliseksi oli kalakeittoa, Jullen mieliruokaa, mutta Julle sai vain ruotia eikä kajonnut niihin. Pää alhaalla jurppi nurkan taakse ja oli kovin suruissaan.

Kyllä kai se on parasta, kun lähtee katselemaan uutta olinpaikkaa itselleen.

Ja lähtee ihan heti!

Julle loikkasi metsään, ja kun pääsi kartanon lähettyviltä, otti oikein ajolaukan. Tuntuikin pitkästä aikaa kovin mukavalta, kun sai oikein laukata.

Kun tuntui liiaksi lämmittävän, istahti lepäämään.

Vanha Repolainen vikitteli pyyntiretkillään ja tupsahti ihan Jullen eteen.

— Hau!

— Mrrr — oletko sinä ystävä vai vihamies? kysyi Repolainen.

— Ystävä olen, älä yhtään epäile. Lähdin vähän huvikseni laukkailemaan.

— Oletko nähnyt vemmelsäärtä? kysyi setä Repolainen. — Nälkä on ja illallista ei ole tiedossakaan.

— Nälkä minullakin on, eikä tekisi pahaa, jos saisi jotain paistintapaista haukata, sanoi Julle. — Kun oikein sanon asiani, niin lähdin uutta olinpaikkaa katselemaan. Mitä sanot, setä Repolainen, ja tässä laittaisi mökin itselleen?

- Häh, vai mökin. No, mitä ne sinulle tekivät kun olet niin myrtynyt? kysyi Repolainen.

— Isäntä potkaisi ja pelkkiä ruotia tarjottiin illalliseksi, murahti Julle.

— Häh, vai siten... no sitten on parasta, että laitat mökin itsellesi. Saat asua mökissäni niin kauan kun omaasi rakennat.

— Sehän mainiota. Saisi nyt vain palan suoliinsa, että pääsisi alkuun.

— No, älähän siitä hätäile, sanoi Repolainen.

— Tulehan mökilleni, niin laitan sinulle oikein komean kestityksen.

Vikitettiin Repolaisen mökille, joka ei ollutkaan kaukana. Setä-Mikin tupa oli maahan kaivettu ahdas luola, jossa ei ollut edes akkunoitakaan.

— Onpa vähän liian pieni tämä tupasi, sanoi Julle.

— Noo, kyllä tässä sovitaan, Odotahan hetkinen, niin illastetaan.

Repolainen pujahti metsään ja Julle jäi odottamaan luolan suulle. Sisään ei kehdannut jäädä, mokomaan ahtaaseen asuntoon.

Julle mietti, miten nyt elämänsä järjestäisi. Täällä metsässä olisi vapaus ja riistaa mielin määrin. Sitäkään ei olisi kehdannut näin kesäiseen aikaan mennä ottamaan. Talossa olisi ollut kaikista mukavimpaa, mutta se viimeaikainen tylyys siellä painoi mieltä. Saisihan tuota kerran koettaa elää omin neuvoinkin.

Jos ottaislkin ja katseleisi tässä odotellessa tuvan tuvan paikkaa itselleen. Voisihan asua Repolaisen naapurina. Aina siitä setä Mikosta jotain apua olisi.

Julle löysi mielestään sopivan paikan ihan Mikon tuvan läheltä. Kaatuneen näreen, jonka alle saattoi hyvin tehdä tupansa. Mitäpä muuta kuin ryhtyi vain rakennuspuuhiin.

Julle kantoi puita ja sammalia, ja tupa oli jo hyvällä alulla, kun Repolainen palasi, kantaen niskasta jänöjussia, jonka oli kopannut niityn laidasta.

— Tulehan, kuoma, aterialle, haukahti Repolainen. — Ei tarjotakaan meillä ruotia Julle-serkulle.

Julle kertoi jo aloittaneensa tupansa rakennuksen ja Repolainen lupasi tulla auttamaan. Ennen auringon nousua saatiin Jullen tupa valmiiksi.

— No, nyt ei muuta kuin kopsit jänöjusseja ruuiksesi, sanoi Mikko.

— Ei se vetele luvaton metsästys, sanoi Julle.

— No mene sitten taloon, siellä saat ruotia, ilvehti Repolainen.

— Sielläkään ei pidä hyvänä muut kuin Heikki.

— Hoo, mitä joutavia. Sinulla, kuoma, ei ole koiran luontoa ollenkaan, ei vähääkään. Jää tänne ja saalista, tahi mene taloon ja tyydy siihen, ei siinä muu auta, sanoi Repolainen ja loikkasi metsään.

Julle alkoi jo tuntea koti-ikävää. Nytkin oli päivällisen aika mennyt, eikä saanut ruotiakaan suuhunsa.

Metsässä kuului joku huutavan karjaa kotiin. Jullen kurkkua kuivasi ikävä vain kovemmin.

Nyt siellä kohta saisi maitoakin, kun olisi kotona, ja Heikki on saattanut käydä salakoita onkimassa ja ihmetellyt, kun häntä ei ole näkynyt osaansa ottamassa.

Julle aikoi jo lähteä takaisin taloon, mutta ei sentään lähtenyt.

Ei vielä seuraavanakaan päivänä, vaikka nälkä kaiveli sisälmyksiä. Repolainen oli lähtenyt useamman päivän pyyntimatkalle, pyytänyt Jullenkin matkaansa, ja kun tämä ei voinut lähteä, heilauttanut halveksien häntäänsä ja mennyt menojaan.

Olikohan tämä nyt oikein viisasta, että hän näin lähti talosta ja eleli nälkäisenä metsässä? mietti Julle ja jurppi läheiselle karjapolulle ja jäi mietteissään istumaan.

Heikki oli etsinyt koiraansa ja lähtenyt metsästäkin sitä huhuilemaan.

— Julle—e—e, hiuuu!

Se on Heikki! Julle kapaisi vastaan ja ulahti ilosta.

— Vai metsään sinä lurjus, ja sinua sitten saa hakea joka paikasta.

Jullen silmät rukoilivat: anna minulle anteeksi, annathan.

Heikki silitti ja Julle haukahti:

— Sinä kultainen Heikki, kun tulit minua hakemaan.

— No, lähdetään kotiin, karkuri.

Julle tahtoi kuitenkin ensin näyttää Heikille tupansa ja kutsuvasti lähti menemään edellä.

Heikki tuli ja huomasi sammalröykkiön näreen alla. Nauroi ja löi käsillään polviinsa.

— Vai on tämä karkuri oikein pesänkin laittanut! Nyt sinulle nauraa koko talon väki!

— Hau, hau, mitäs annettiin vain ruotia, eikä kokonaista kalaa, ja sitten isäntä potkaisi, eikä kukaan hyvittele, et enää sinäkään, Heikki.

— Vau, vau, onko sulla nälkä. Siellä on salakoitakin sinulle rantakivellä ja Iida on säästänyt lihaisia luitakin.

— Mrr—vuh, niistä minä pidänkin. Juostaanko kilpaa, Heikki?

— Isä varmasti antaa sinulle keppiä, kun karkasit.

— Hrr—hau! Sitten minä en lähdekään.

Julle istui tielle ja katseli maahan.

— No, lähdetään, ei se anna, kun minä oikein kauniisti pyydän.

Julle lähtee, eikä tiedä itsekään, iloisenako vai alakuloisena. Ei kuitenkaan aio enää milloinkaan lähteä metsään itselleen tupaa rakentamaan.

SAUNAN HALTIJA.

Pekka oli ollut verkkoja kokemassa ja häntä paleli kovin. Pitää mennä saunaan lämmittelemään, päätteli ja kapusi lauteille. Kuu paistoi ulkona ja kurkisti sisään saunan pienestä ikkunasta. Sirkka siritti kiukaan takana unettavaa lauluaan.

— Mitä sinä siellä sirität, menetkös! sanoi Pekka ja heitti kivellä kiukaan solaan.

Silloinpa Pekka sai nähdä ihmeen. Sirkka kapusi kiukaalle ja silmänräpäyksessä kasvoi Pekan kokoiseksi.

— Älä heitä minua kivillä. Minä olen saunan haltija, sanoi sirkka.

— Mikä haltija? kysyi Pekka, jota sirkan suuruus vähän peloitti.

— Sepä, joka syntyy jokaiseen saunaan, kun sauna on rakennettu. Ilman minua ei sauna olisi mitään. Minä valvon, ettei saunassa pääse tuli irti ja että löyly on makeaa, eikä kitka pistä kurkkuun. Kun kyntömies tulee sinne lauteille lepäämään, laulan minä sille univirren ja eipä missään muualla sano olevan niin makeata unta kuin saunassa. Kalamies rientää ensiksi saunaan vesiltä palattuaan ja käy siellä ennen sinne lähtöään.

— Kalastamasta minäkin tulin, sanoi Pekka.

— Eikös olekin mukavaa, kun saat lämmitellä? Isäsikin sanoo, ettei ole mikään paikka maailmassa saunan veroinen. Lauantai-iltakaan ei olisi mitään ilman saunaa, ja matkamieskin kotiin palattuaan tulee ensiksi tänne saunan suloiseen lämpimään.

Sirkka hyppäsi ikkunalle istumaan ja katseli kuuta iltataivaalla.

— Tuokin kuu käy täällä joskus pakkasöinä lämmittelemässä, sanoi Pekalle.

— Älä nyt! Jo sinä nyt puhut pötyä, sanoi Pekka.

— En puhu. Jos tulet saunaan sunnuntaiyönä kello kahdentoista aikaan ovea avaamatta, saat nähdä kuun täällä lämmittelemässä.

— Pitääpä kysyä isältä, onko se totta, sanoi Pekka

— Ei isäsi sitä sano, naurahtaa vain, sanoi saunan haltija.

— Eikö sitä sitten näe, jos tulee tänne oven avaamalla? kysyi Pekka.

— Ei. Kun ovea avaa, livahtaa kuu silloin ikkunasta taivaalle ja valojuova jää vain lattialle.

Pekasta oli se kovin ihmeellistä ja hän jäi miettimään, nouseeko kuukin lauteille, kun tulee lämmittelemään.

—- Nukkuisitkohan sinä, jos minä laulaisin sinulle parhaimman lauluni? kysyi sirkka Pekalta.

— Johan minä taisin nukkuakin, sanoi Pekka ja heräsi.

Sirkka lauloi uunin takana ja kuun juova väreili lattialla.

Seuraavana iltana mietti Pekka, miten pääsisi saunaan, ettei tarvitseisi ovea avata. Jos kuu on tullut lämmittelemään, pujahtaa se seinän raosta ulos, kun hän ovea aukasee.

Jos koettaisi mennä laipion kautta?

Pekka tutki laipion ja huomasi pääsyn mahdottomaksi sitä tietä. Parasta kun salaa menee saunan nurkkaan vahtimaan, ettei sirkka eikä kuu tiedä mitään.

Pekka pujahti varovasti ovesta ja hiipi nurkkaan ja peittelihe vaatekasaan.

Sauna hämärtyi ja sirkka aloitti laulunsa.

Kohta kuu tulee, ajatteli Pekka ja nukahti odotellessaan.

Ja eikös kuu kohta kömpinyt ikkunasta sisään ja kierinyt lauteille.

— Huu, miten pakkanen, kuulee Pekka hänen sanovan. — Syntyypä sinun, sirkkaseni, täällä lämpimässä laulella.

Joku liikkui ulkona ja raotti saunan ovea. Kuu livahti ikkunasta taivaalle ja valoläikkä vain väreili permannolla.

Pekka heräsi ja uskoi mitä saunan haltija oli kertonut.

REPOLAISEN HERNEKEITTO.

Mirriläiset olivat kylväneet keväällä peltoonsa hernettä ja syksyllä kutsuivat Repolaisen keittämään hernesoppaa, joka oli näitten mirriläisten, nytkyttelijöitten, mieliruoka.

Isäntämirri lähti Repolaista hakemaan. Tuli touhuten Mikin mökille ja kopisteli piipullaan saapasvarteensa.

— Tuota... jos lähtisit sinne Mirrilään herneitä keittämään. Tuli keväällä kylvetyksi ja hyvin ovat kasvaneet. Ei osaa ne meidän emännät laittaa hernesoppaa.

Repolainen tästä hyvilleen. Nytpä hän saakin talvekseen herneitä. Keksisi vain keinon, että saa siepatuksi herneet pussiinsa. Kantaa ne sitten iltapimeällä mökilleen.

— No, jos tuota lähtisi, lupasi Repolainen. — On sinun kuitenkin annettava joku kappa niitä herneitä sitten palkakseni, kun se on niin kovaa työtä, se herneiden keittäminen.

— Vai kappa! suhahti isäntämirri ja sylkäsi Repolaisen varpaille. — Tokihan tuo semmoisesta työstä vähempikin riittää.

— Samahan tuo, jos vähemmänkin... lähtään touhuun, että saadaan keitto joutumaan puolisiksi.

Vikiteltiin Mirrilään.

Repolainen sanoi keittävänsä herneet kodassa, jossa oli jo joskus ennenkin näyttänyt mirriläisille keittotaitoaan.

Isäntämirri kantoi kotaan herneitä ja kaasi pataan. Repolainen laitteli tulta alle ja neuvoi isäntämirriä menemään töilleen. Hän kyllä saisi tämän keittämisen toimeen yksinkin.

Isäntämirri jätti Repolaisen pataa hoitelemaan, ja kun ei näkynyt siinä muitakaan nakattajoita seutuvilla, haki Mikko pussinsa ja mätti herneet padasta siihen ja vei ladon alle piiloon.

Toi sitten pieniä kiviä ja romautti ne pataan.

Pitää sanoa niille maukujille, että herneet saivat liian lämpimän ja muuttuivat semmoisiksi.

Kohta tulikin emäntämirri keitosta suolaa maistamaan ja otti niitä Repolaisen tuomia kiviä padasta suuhunsa.

— Mitä kummaa, nämähän ovat ihan kuin kiviä, ihmetteli. Mikkokin päivittelemään:

— Voi kuitenkin, mikä tuli, kun paloi herneet ihan piloille. Ei tästä nyt syömään päästä, ennen kuin uudet herneet on keitetty.

Mirrimuori motkotti, mutta toi herneitä pataan ja varoitteli Mikkiä niitä polttamasta.

— Kyllä minä koetan katsoa, etteivät kovetu semmoisiksi kuin nämä ensimmäiset, lupasi Mikko.

— On siinä kokonainen kappa herneitä, virkkoi Repolainen itsekseen katsellessaan pataan ja odottaessaan tilaisuutta pistääkseen ne pussiinsa. Ei sattunut tällä kertaa mirriläisiä kartanolle, ja kohta hiipi Mikko taas kodasta hernepussineen, tällä kertaa varovaisuuden vuoksi metsään.

Mirrivaari köntti nälkäisenä kotaan vähäistä myöhemmin, kun Mikko oli ehtinyt kantaa uudet kivet, tällä kertaa edellistä vähän suuremmat, pataan.

Hikisenä oli Repolainen puuhaavinaan ja kehui mirrivaarille varmasti keiton syntyvän.

— Eikö sitä jo pääsisi syömään, kun tässä nälkä ahdistaa, sanoi mirrivaari ja pitkä sylki valui suupielistä.

— Kyllä kai sitä pian päästään.

Mikki hämmensi pataa ja hääräsi.

— Mitenkä ne herneet niin kolisevat siellä padassa? kysyi mirrivaari ja veti kauhalla herneitä esille.

— No, voi mikä tuli, alkoi Mikko taas valittaa. — Kun herneet turposivat ensin noin suuriksi ja nyt ne paloivat liian kovalla tulella.

— Etköhän sinä taas jutkuta meitä mirriläisiä, murisi vaari ja mätkäytti kiven pataan.

— En jutkuta, se on ihan varma. Ei puhuta muille mitään koko asiasta, vaan pannaan uudet herneet pataan, niin varmasti hyvä tulee.

Mikäpähän siinä auttoi muukaan, kuin tuo vain uudet herneet Repolaiselle. Ne pantiin pataan ja mirrivaari istui kodan kynnykselle vahtimaan.

Nyt kun saisi tuon vaarivätyksen tuosta lähtemään, niin kapan tästä vielä saisi herneitä pussiinsa, mietti Repolainen.

— Tuota... tähän keittoon pitäisi laittaa nyt suola, mutta sitä ei näy täällä olevan, sanoi Mikko. — Mutta haekin salaa, etteivät toiset näe ja siitä arvaa täällä olevan uuden keiton tekeillä.

Vaari lähti suoloja hakemaan ja Mikko mättämään herneitä padasta vakkaan, jonka siinä kiireessä sattui saamaan käsiinsä. Vei siitä vakan, läpätti, ladon alle ja kaatoi nyt jo suurustejauhot pataan, ettei herneiden häviötä huomattaisi.

Vaari toi suolat, ja kohta oli puuro valmis.

Mirriläiset hotkimaan ja maistelemaan.

— Mikä ihme siinä on, kun ei näy puurossa yhtään hernettä, sanoi emäntämirri ja sylkäsi äkeissään vatiinsa.

Isäntämirri hämmenteli ja tarkasteli pataa, ja kun ei sieltäkään löytänyt yhtään hernettä, alkoi sähistä ja syljeksiä ja katsella asetta Repolaista kylvettääkseen.

— Tuota... vähänpä teillä on järkeä, kun ette käsitä, että herneet aina leviävät suuruksen sekaan, kun keitto oikein onnistuu, sanoi Mikko.

— Älä viisastele!

— Annetaan sille keppiä!

— Pistetään tuli häntään semmoiselle keittäjälle!

Repolainen katsoi olevan sopivan ajan lähteä, ja kun mirriläiset katselivat aseita, peitotakseen Mikin, oli tämä jo kaukana metsätiellä menossa hernepusseineen.

MIRRILÄISTEN KÄRÄJÄT.

Naukuniemeläisten ja mirriläisten välit olivat käyneet huonoiksi viimeaikoina. Riideltiin ja rähistiin, missä vain satuttiin vastakkain, ja satuttiinhan sitä, kun pyyntimaatkin olivat yhteiset, ja muutenkin kyläreisuilla ja semmoisilla.

Syntyi aina kahnausta ja kinaa. Ensi kerran välit huononivat naapureilta niin vähäpätöisestä asiasta, kun Mirrilän miniämirri laittoi koreammat vaatteet lapsilleen kuin Naukuniemen nuorille nakattajille oli ollut tapana laittaa. Naukuniemen emäntämirri näki tämän ylellisyyden ja suhisi:

— Kaikkea se tämä Mirrilän miniä kuvattelee, kun laittaa semmoisia hepeleitä tyttärilleen. Kun vielä ovat niin köyhiäkin, ettei muuta kuin pelkkä hiirenliha syötävänä.

Tämän sattui kuulemaan Mirrilän miniä, ja arvaa sen, että siinä syljettiin ja suhistiin. Ja kun sitten vielä sattui niin, että naapurien mirrivaaritkin suuttuivat keskenään onkipaikoista, niin välit olivat ihan kokonaan piloilla.

Keksittiin jo molemmin puolin kaikenlaisia konnankojeita toisilleen. Naukuniemen isäntämirri laittoi rotanraudat polulle, jota tiesi Mirrilän vaarin kulkevan, peitti ne lehdillä, ja vaariparka pisti käpälänsä rautoihin ja sairasti siitä monta päivää. Päästyään jaloilleen, vahti vaari tilaisuutta kostaakseen naapurin isäntämirrille. Tapasikin tämän kerran ongella. Näki naapurin köyttäneen itsensä ongen vapaan siltä varalta, että jos sattuisi iso kala tarttumaan onkeen, ja hän sattuisi nukkumaan, niin ei kala veisi onkea mukanaan. Naapurin mirri nukkuikin ja Mirrilän vaari sitoi nuoran ongen vapaan ja kiskaisi isäntämirrin veteen.

Tietää sen, mikä mökä tästä syntyi, ja arvaa senkin, että entisestään huonot välit vain huononivat.

Satuttiin kerran yhteiselle kalapaikalle samalla kertaa. Mirriläiset aikoivat onkia, mutta naukuniemeläiset virittivät verkkonsa ihan naapurien nenän eteen. Mirriläiset heittivät onkensa verkkoihin ja vetivät ne maalle. Siitäkös tappelu syntyi.

— Kyllä me tässä teidät opetamme kiusaa tekemään, sähisivät Naukuniemen mirrit ja katselivat aseikseen seipäitä.

— Ja me teidät toisten pyyntipaikoille tulemaan, murisi Mirrilän vaari ja kopisteli uhittelevasti piippuaan. — Ottakaapas, pojat, vähän näreistä käteen, niin näytetään noille. Naisväki ottakoon aseikseen kiviä.

Kohtapa hosuttiin vastakkain ja päitä puhkeili ja häntiä katkeili mirrilöiltä molemmin puolin ja ökä kävi semmoinen, että kuului kylille asti. Katkottiin siinä nujakassa mirriläisten onget ja naukuniemeläisten verkot menivät kappaleiksi.

Eikä muuta kuin toinen toisensa haastattivat käräjiin. Hukka Hujulainen toi haasteet molemmin puolin ja Mikko Repolainen määrättiin tuomariksi.

Käräjät pidettiin Hujulaisen mökillä ja Repolainen tulla veistätteli käräjäpaikalle miettien, miten juksauttaisi taas mirrejä, jotka olivat hänen mielestään niin joutavanpäiväisiä.

Käpälät ja hännät kääreissä istuivat mirrit Hujulaisen tuvassa, kun Mikki astui sisään.

Repolainen istui pöydän päähän ja rykäisi arvonsa mukaisesti muutamaan kertaan, ennen kuin virkkoi mitään.

Niistäpä palkoista sitä taas piti ensiksi kovistella mirrejä. Teetättivät hänellä aina näitä virkatöitä, mutta olivat kovin huonoja palkan maksajia.

— Tuota... sitä pitäisi saada tämmöisestä puuhasta kappa ohria jokaista mirriä osaksi, sanoi. — Tässä pitää minun sihteerikin itselleni palkata ja muutenkin... on niin kovaa työtä tämä oikeuden istuminen... tässä päätään tyhjästä vaivaamaan.

Mirrilän vaari kynsi korvallistaan ja paljoksui Mikin vaatimuksia.

— Menee ihan koko vuositulot näistä tuomarin palkoista. Ja se on kaikki naukulaisten syytä. Mutta kuulehan, herra tuomari Repolainen, eikös se olekin niin, että se joka jutussa häviää, saa maksaa oikeuskulut?

— Niin tietysti, myönsi Repolainen. — Joka tässä havaitaan syylliseksi, saa maksaa ohrat minulle. No, kutsukaapa todistajat sisään, kuulustellaan niitä ensin.

Mirriläisillä oli todistajina sammakkolaisia ja nämä kömpivät sisään.

— Nämä sammakkolaiset ovat suuria valehtelijoita, murisi Naukulan isäntä. — Ei näistä ole todistajiksi. Tulkaapa meidän todistajat, niin saadaan kuulla totuutta.

Naukulaisten todistajina oli muutamia vasikoita, jotka olivat sattuneet paikalle ja tyhmän näköisinä kolisivat sisään.

— No mitä nämä vasikat tietävät tähän mirrien tappelujuttuun? kysyi Mikki.

No eihän nämä mitä, ynisivät vain ja tuuppivat toisiaan. Joku astui Mirrilän muorin varpaille ja tämä veti kynnellään tyhmyriä silmään.

— Nämä mirriläiset näkyivät aloittavan tappelun, mölähti viimein yksi.

— Pidä sinä turpasi kiinni, kivahti mirrivaari. — Kuullaanpa, mitä sammakkovaari sanoo.