Part 2

— Jo toki ollaankin. Kateeksi se käy Naukuniemeläisten, kun Pullilla ja Pallilla, heidän tyttärillään, ei ole tällaista.

— Sitä kun ollaan niin kateellisia, sanoi Lirularu pää kallellaan. — Kyllähän Naukuniemeläisetkin laittaisivat, mutta kun ei ole varoja.

Mirrimuori murahti:

— No ei saa puhua pahaa toisistaan. Nykyään pitää meidän mirrienkin pyrkiä sivistykseen ja mielen jalouteen.

Sieltäpä se jo Repolainen tulikin palavissaan ja tupaan tultuaan, pyyhki käpälällään hikeä otsaltaan.

— Unohtui siinä kiireessä nenäliina kotiin, virkkoi ja sitten alkoi puhua, kehveli, palkoistaan ennenkuin oli työnkään tehnyt.

— Se on nyt hyvät naapurit niin, että minun mieleni on ruvennut tekemään sarkahousuja. Aion tässä pyydystää jo syksystä talven eväät, ja sitten makailla pesässäni, niin sarkahousut pitää saada, ettei jalkoja jomota. Teillähän niitä on villoja. Vienpähän Revotar Heikin lesken kehrättäväksi.

Mirrimuori pyöritteli peukaloitaan. Kovinpa se Mikki olikin käynyt vaativaiseksi, kun nyt ihan villoja palkastaan.

— No jos nyt lupaat olla kyläreisulla kujeilematta, niin saat, lupasi hän.

— No milloinka minä olen ennen kujeillut, sanoi Mikki. — Jos vahingoita sattuu tulemaan, niin sitten minua syytetään kujeista.

Päästiin siitä lähtemään.

Mirriläiset asettuivat taas oikein mukavasti venheeseen ja Mikko alkoi kiskoa mirrilastia Naukuniemeen.

Kun oli kaunis ilma, niin oltiin mainiolla tuulella ja keskusteltiin.

— Se taitaa olla jo syyspuoli käsissä, sanoi emäntämirri isännälle. — Pian tulee taas se talvi.

— Ja se on niin hirveän ikävä, marisi Mirumaru.

— Laittaisi äiti joskus tanssiaiset, että mekin oppisimme tanssimaan, nakatti Lirularu.

Äitimirriä nauratti lasten tietämättömyys.

— Ensinhän sitä pitää oppia tanssimaan ja sitten vasta laittaa tanssit.

Jopa Mikki veteli, kun venhe oli jo Naukuniemen rannassa.

Noustiin pihaan ja katseltiin Naukuniemeläisten kukkamaita. Samalla saatiin odotella, että tulisivat sisään pyytämään.

Tulihan sieltä emäntä, vanha Mirnau-Maija ja pyysi vieraita istumaan. Katseli vähän pitkään Mirrilän lasten vaatteita ja kun oli ensin kuulumisista haasteltu, huomautti hieman pistävästi:

— Kovinpas sitä naapuria lapsettaa, kun tuommoisia hersumia laittaa lapsilleen.

Emäntämirrin parta alkoi täristä ja isäntämirrikin katseli saappaansa kärkeä.

— Niin, kun meidän kannattaa, niin me laitetaan, eikä siinä luulisi olevan kellään mitään sanomista, sanoi Mirrilän emäntä ja silloin se riita alkoi.

Naukuniemen emäntä sylkäsi ja suhahti:

— Kyllä kai sitä meidänkin kannattaisi, mutta ollaan vähän viisaampia, eikä matkita herrasryökinöitä, eikä mampseleja.

Siihen vielä Naukuniemen isäntä lisäsi ilkeästi virnistellen:

— Nämä Mirriläiset kun ovat vähän hassahtavia.

Siinäkös sanasota syntyi ja viimein aikamoinen käsirysy.

Siepattiin aseiksi mitä saatiin ja sitten mukiloitiin toisiaan.

Isännät alkoivat ensiksi tappelun. Mirrilän isäntä oli ottanut mukaan pitkävartisen piippunsa ja mötki sillä Naukuniemen isäntää päähän. Tämä sai aseekseen hierimen ja pääsi voitolle. Eihän sitä miten hierimen iskuja kestänyt.

Mirrilän isäntä piteli päätään ja huusi emäntäänsä auttamaan. Mutta emännät kieriskelivät nurkassa ilman aseita ja sylkivät toistensa silmille.

Mirrineidot vääntelivät käsiään ja hokivat:

— Tämä on jo kauheata!

Naukuniemen tyttäret olivat varanneet sangollisen vettä ja mätkäyttivät sen sisällön mirrineitojen päälle.

— Siin' on mampseleille. Ja alkakaa laputtaa kotiinne.

Sieltäpä jo pötkähtivät toisetkin Mirriläiset ulos ja hännät koipien välissä paineltiin pakosalle, Lirularu ja Mirumaru jälessä.

Venheelle päästyä käärittiin isämirrin pää ja nakutettiin:

— Ei sitten kuuna päivänä menhä Naukuniemeen, ei niin kuumaa tule. Kehtaavatkin olla niin hävyttömiä.

Äitimirri nyyhkytti.

— Olisihan se minun pitänyt tietää, eikä lähteä.

Mikkiä nauratti. Hän oli päättänyt toimittaa vielä Mirriläisille kylmän kylvyn paluumatkalla.

Ja sen hän tekikin. Lähellä Mirrilän rantaa otti tapin auki ja kun vettä alkoi tulla vene puolilleen, loikautti sitä niin, että se upposi ja mirrin mötkäleet uimaan.

— Uh, huh, ui! hui! tämä piti nyt vielä tulla. Miksi sinä Mikki kallistit sitä venhettä?

— No minä kun aioin kaataa pois veden venheestä, sanoi Repolainen ja päristeli vettä turkistaan rantakivillä.

Kylläpä kelpasi katsella mirrineitojen uusia vaatteita ja koko mirriläisperhettä, kun viluisena köpitti pihaan, mauruten ja motkottaen.

Mutta Mikki nauroi salaa ja tupaan päästyä virkkoi:

— Jos minä nyt saisin ne sarkahousuvillat.

Pitihän sille heittiölle antaa, mitä oli tullut luvatuksi ja villamytty olalla lähti Mikki mökilleen.

REPOLAISEN KALAKEITTO.

Tietäähän sen, että Repolainen on mainio kalakeiton keittäjä, kun aina rantoja hyppää ja kalojen kanssa puuhaa. Tosin Mikki syö halukkaasti semmoista kalaa, jonka aurinko on keittänyt kovin suuressa padassa, järvessä, kun sattuu kalamiehen koukusta karkaamaan ja kuolemaan, mutta joskus saa Mikki vastustamattoman halun keittää oikeata keittoa, rannalla, kallion kyljessä, veden hengessä, roihuavilla tervatulilla.

Niinpä nytkin Mikko istui rantakivellä ja mietti sitä keittoa. Oli koko yön etsinyt rannalta sitä auringon keittämää ja paistamaa suuhunsa, saamatta mitään.

Nälkä väänsi ilkeästi sydänalaa, ihan niin, että pitkä sylki putosi suusta. Voi kuitenkin sitä nälkää, miten pani pahasti sisuksissa. Ei mitenkään voinut nauttia kauniista kesäaamustakaan. Veti niin alakuloiseksi, että häntäpöyrykin putosi kiveltä veteen ja Mikki säikähtäen veti sen takaisin ja laski siihen kivelle vierelleen, samalla vähän naurahtaen.

Jopahan nyt kalat lopetti rannoilta, nepä mädänneet ja makeat. Kun saisi oikeata kalakeittoa, lahnaa eli muuta suurta kalaa. Kelpaisi tässä tuskassa vaikka ahvenkin. Tulisi se siitäkin välttävä, jos olisi voita panna pataan, niinkuin aina ne mirriläiset mötkäyttävät silloin kun kalaa keittävät.

Mikin häntä nytkähti ja suu visahti nauruun. Johtui taas mieleen ne mirriläiset, nakattajat.

Jos lähtisikin Mirrilään ja pyytäisi maukujia ongelle. Saisihan sitä onkia itsekin, mutta lystipä olisi taas tehdä niille vähän kiusaa, ongittaa ensin kalat ja kun saa keiton kypsäksi, pistellä se yksin partaansa.

Lähtisi tämä hiuka ja hiveltäjäinen mahasta.

Parasta se on kun lähtee.

Mikki vikitteli rantakiviä myöten Mirrilän rantaan.

Siinäpä oli niiden nakattajien kalavehkeet, onget ja siimat. Siltä näyttää ettei ole ongella käyty eikä kalaa keitetty. Johan ne laiskat viitsisivät edes kalastaa.

Mikko siitä sitten vähitellen pihaan ja tupaan.

Tiesihän sen, että Mirrilässä vain maattiin. Mirrivaarista vanhimpaan muoriin asti.

Mikko esitteli, että jos sitä nyt kuitenkin lähdettäisi ongelle ja kalaa keittämään, kun on näin kaunis päivä ja kalat hyppii aivan rantakiville.

Isäntämirri haukotteli ja köyristeli selkäänsä.

— Mitenkä tuo olisi... tuon ongelle lähtemisen kanssa, kun niin painostaa. Taitaa tulla siitä vesisateet.

Repolaista yhä tuimasi ja nälätti. Lähteä pitää nyt mirrien, ei siinä auta haukotus eikä selän köyristely, ajatteli hän ja heilautteli häntäpöyryään.

— Mikä siinä on, että aina maataan, hihkasi mirrien korvaan. — Jos minä nyt otan ja hujauttelen...

— Millä? kiivastui isäntämirri Mikin röyhkeydestä. — Tuolla hännälläsikö?

Repolainen huomasi, että pitää panna asia nauruksi, muuten ei tule kalaan lähdöstä mitään.

Kun siinä sitten haukoteltiin, nakateltiin ja kuonnuteltiin makaamisesta jäykistyneitä selkiä, niin jopa lähdettiin.

Eipä tarvinnut edes lähteä Mikin soutamaankaan näitäpä naukujia, niinkuin välistä piti tehdä onkimatkoilla. Mirrilän rannassa hyppi ahvenet niin että ruohikko heilui. Ei muuta kun heitti siiman veteen, niin paikalla lätkähti köriläs rannalle.

— Minä käyn perkaamaan, sanoi Mikki, näitäpä kaloja, ahvenen pörriäisiä. Vedelkää te muut niitä vain maalle.

Ei auttanut, piti jo peratessa pistää partaansa muutama kala, kun se nälkä niin väänsi mahaa.

Repolainen liikkui ketterästi. Laittoi kivenkoloon padan ja hyvän tervastulen alle. Kauankos siinä kalat kiehuivat.

Maisteli ja haisteli sitä keittoa ja nauroi kouraansa näilläpä mirreillä, jotka eivät taas arvanneet mitään hänen metkuistaan.

Kun kala tuntui olevan makeimmillaan, sanoi mirreille:

— Menkää nyt hakemaan leipää ja piimää, minä tässä jään vahtimaan keittopataa, ettei kukaan pääse sitä varastamaan eikä kaatamaan.

No, lähtiväthän mirrit pihaan, mutta jättivät minijämirrin varalta rantaan, jos Mikko sattuisi taas mitä ilkeyksiään tekemään.

Mikkoa nälätti jo ihan kovasti. Kun suolaa maisteli keitosta, tipahteli makeat vedet suupielistä. Ihmetteli, että minijämirri jätettiin häntä vahtimaan, mokomakin mötys. Kyyrötti nyt siinä rantakivellä ja piti varalla hänen kaikkia liikkeitään.

— Kuulehan hyvä emäntä, kun sanon.

— No mitä? naukasi mirri.

— Että mene veikkonen nyt hakemaan metsästä mustikoita jälkiruuaksi, niin tulee tästä oikein juhla-ateria. Mutta varo kovin kauan viipymästä, ettei keitto ehdi jäähtyä. Pian sieltä pihasta toisetkin palaavat.

— Jos sinä latkit keiton yksin mahaasi, sanoi minijämirri.

— No johan sinä nyt puhut ihan päättömiä, naurahti Mikko. — Pienin osahan tässä minulla on. Mene nyt pian ennenkuin toiset palaavat.

Tietäähän tämän vätyksen, että lähti.

Eipä siinä Mikkokaan joutanut siekailemaan, eikä leipää ja piimää odottelemaan. Nosti padan tulelta ja puhalteli, jäähdytteli. Ja alkoi pistellä poskeensa kaloja, hörppäsipä väliin lientäkin. Suu siinä kiireessä tahtoi palaa, mutta ei auttanut.

Loppu täytyi kaataa maahan ja napsia sitten parhaimmat kalat siitä kiviltä suuhunsa.

Jopa mirritkin palasivat pihasta ja minijän mötkäle mustikasta.

Mikko kiireesti selittämään:

— Voi hyvä ihme, mikä piti tulla. Kun Hukka Hujulainen kulki tästä ohi ja minä... satun olemaan... vähän poskessa, niin silloin lotkimaan kaloja padasta ja minä kun ajamaan sitä heittiötä, niin kaataa padan tuohon ja loikkii matkaansa. Siihen se nyt meni vakainen vaivan näkö. Ihan sydäntä pakottaa tämä vahinko.

Mikko piteli mahaansa käpälillään, kun söi sen niin täyteen, että pakotti tosiaankin.

Tietää sen, mikä elämä siitä nousi. Syytettiin minijääkin huolimattomaksi, kun niin lähtee Mikon narrattavaksi.

Eikä vähemmin Repolaista.

— Kyllä sinä taisit itse kaataa keittopadan, sanoi isäntämirri. — Jos me nyt sinua tässä mötkimään, kuvatus.

— Eihän se vahinko siitä parane, sanoi Mikki. — Ei muuta kun onget likoon ja uusia kaloja pataan. Mutta kun kerran aina minua syytätte kaikesta, niin keittäkää itse keittonne. Enpä halua olla mokomien syyteltävänä.

Ja Mikko lähti vilistämään. Päästyään suojaisaan paikkaan, kellistyi rantakalliolle hautomaan täysinäistä vatsaansa ja naureksi partaansa.

Mutta mirreiltä jäi uusi keitto keittämättä. Kun näes kukaan heistä ei osannut sitä keittämisen taitoa.

Kalat täytyi popsia keittämättä.

Eikähän niitä enää saatukaan.

PEKKA JA POLLE.

Polle soitteli kelloaan hakaveräjällä ja odotti Pekkaa, hyvää ystäväänsä, tuomaan suolapalaa hänelle.

Eipä vaan kuulunut, vaikka jo oli varmasti aamiaisen aika, koskapa talossa ruokakellolla soitettiin. Se Pekka välistä nukkuikin ohi aamiaisajan, unikeko, ja unohti veräjällä käynnin. Silloin ei ollut oikein mukavaa koko päivänä.

Polle puisti päätään vähän harmistuneena ja lähti vönkkimään vesakkoon. Ruohossa oli vielä yön jälkeen kastetta ja se oli mieluista pureksia. Paarma surisi lehtiverkossa, mutta eksyi eikä osannut puremaan. Saattoi hyvin seista siinä varjossa ja odottaa Pekkaa.

Sieltäpä Pekka jo tulikin. Kas, kun tuli, ettei kolistellut veräjäpuita, eikä virkkanut mitään.

— Missä sinä taas niin kauan viivyit, hirnasi Polle Pekalle ja tuli ottamaan palansa.

— Lähtään Polle uimaan tuonne rannalle, sanoi Pekka ja taputteli Pollen kaulaa.

Melkein joka aamu, silloin kun Pollella ei ajettu, vei Pekka Pollen rantaan, kapusi selkään ja varovasti lähti Polle veteen, ilman suitsia. Kiersi syväyksen reunaa ja kun pääsi niin matalalle, että varoi Pekan jalkojen ylettyvän pohjaan, karisti pojan veteen ja kahlasi rannalle. Pekka kirkui ilosta ja Pollella oli hyvin hauskaa.

— No, odotas, kun pääsen selkääsi, sanoi nyt Pekka ja kapusi ja tyrkki polvillaan Pollen arkoja kylkiä.

— Elä sinä aina potki kylkiin, sanoi Polle. — Vie minut kiven viereen ja hyppää sitten siitä... No, pitele nyt harjasta, ettet putoa.

Uimasta palattua oli se hauska tarinatunti, josta Polle piti yhtä paljon kuin Pekkakin. Polle huiskautteli kärpäsiä hännällään ja pää alhaalla, pojan sylissä melkein, kuunteli mitä poika hänelle puheli.

— Kun minä tulen suureksi, niin minä kynnän maata nurin sinulla, sanoi Pekka.

— Ja minä kierrän sitten kauniisti kaikki kivet ja seisotan pahoissa paikoissa, että saat levätä. Ethän sinä sitten kiroile, niinkuin muut miehet tekevät kyntäessään?

— En minä puhu rumasti milloinkaan. Ja sitten kun tehdään yhdessä viljapelto oikein kauniiksi, minä kylvän siihen ruista ja seuraavana kesänä ajetaan sitten yhdessä taas lyhteet riiheen. Voi miten hauskaa se on.

— Niin, ja sitten kun tulee talvi, mennään yhdessä myllyyn, sanoi Polle. — Minä juoksen kauniisti, kauniimmin kuin kenellekään muille ja varon pahoissa tien käänteissä kaatamasta kuormaa. Kun palataan, paistaa kuu ja tähdet vilkuttavat lumisen metsän läpi.

Pekka taputti käsiään.

— Se on hauskaa. Kun päästään kotiin, riisun minä sinulta valjaat ja teen hyvän appeen eteesi. Jos on kova pakkanen, laitan loimen selkääsi, että on lämpimämpi.

— Etkös laitakin hyvästi jauhoja appeeseen, kun kerran on yhdessä niitä kasvatettu ja laitettu, sanoi Polle ja hyväili sametinpehmeällä huulellaan pojan päätä.

— Annanhan minä toki omalle Pollelle... leipääkin tuon joskus sinulle talliin, niinkuin nyt aina tänne hakaankin.

— Sitten minä lihon ja jaksan vaikka kuinka raskaita kuormia vetää. Ja juosta. Minä juoksen niin ettei kukaan pääse ajamaan edelle.

Mutta nyt oli kesä ja paarmat ahdistivat Pollea. Pekka teki lepänoksista vastan ja ajeli niitä pois.

— Eikö sinulla ole ikävä täällä kun saat olla yksin? kysyi Pekka.

— Kylläpä joskus, mutta sitten kun sinä käyt, on mukava olo koko päivän. Ja ajetaanhan minulla väliin, ja työssä ei tule ikävä milloinkaan.

— Onko sinusta työnteko hauskaa? kysyi Pekka.

— On toki; laiskottelu on ikävää aina. Kun oppii oikein tekemään työtä, ei ole ikävä milloinkaan.

— Kun tulen isoksi, teen oikein kovasti työtä, sanoi Pekka.

— Ja sitten tullaan yhdessä vanhaksi, minä tulen ennemmin. Mitäs sinä silloin minulle teet?

Pekka mietti ja punoi Pollen harjaa.

— Hoidan sinua hyvin.

— Etkä vie markkinoille ja siellä myy?

— Enhän toki.

— Etkö myy muillekaan? uteli Polle. — Kun minä sinun hyväksesi teen kaikki minkä voin, niin...

— En myy, älä veikkonen puhukaan siitä semmoisesta. Enhän minä niin paha ole.

— Sitten kun minä kuolen, niin laitat länkeni pään alle ja kaivat haudan johonkin minulle, eikö niin?

— Niin, niin, ja minä nyljen sitten nahkan päältäsi ja saan siitä oikein lämpimiä kenkiä, sanoi Pekka.

— Vai nyljet sinä nahkani, virkkoi Polle ja näytti olevan vähän hämillään. Että nyt Pekkakin tekisi sen minkä muutkin, tuntui vähän pahalta.

— Kyllähän se on vähän ilkeätä työtä, mutta isä sanoo, että kaikkea pitää oppia tekemään ja sitten kun sinä kuolet, opettelen minä sitäkin.

Polle huokasi. Mihin ne sitten hänen nahkansa vienevät. Kun hän oli varsa ja isäntä ajoi hänellä ensi kertaa, oli vanhan ruunan nahka — niin isäntä sanoi — reessä ja sitä piti pelätä niin ettei tahtonut aisoissa pysyä. Ikävä juttu, että nahka sillä lailla kuljetellaan.

Polle muisti jotain.

— Kuulehan Pekka, luuletko että meillä hevosilla on sielu? Kuulin kerran isäsi sanovan, ettei eläimillä ole sielua. Eiköhän olisi meilläkään.

— Mikä se semmoinen kapine on?

— En minäkään tiedä. Kaipa se on jotain, joka on vain ihmisillä, sinullakin, Pekka.

— Nyt minä muistan. Se on sitä, että pääsee taivaaseen. Pääsetköhän sinä Polle taivaaseen?

— Mitä luulet?

— En tiedä. Tuskinpa, kun kerran nahkanikin nyljetään, huokasi Polle.

— Kyllä minä mielelläni jätän nahkan päällesi, jos vain sitten pääset taivaaseen. Pitääpä kysyä isältä tätä asiata.

— Sano sitten minulle, kun kuulet, pyysi Polle. — Kysy, miten sinne mennään. Minusta se tuntuu mahdottomalta, kun sinne ei kerran pääse eläessään. Minuthan, samoin kuin ihmisetkin pannaan maakuoppaan. Eihän sieltä mihin pääse. Taitaa olla leikkipuheita ne semmoiset, naurahti Polle.

— Miten lienee sinun kanssasi, mutta kyllä ihmiset pääsevät jos ovat oikein hyviä, sanoo äiti. Mutta jos se onkin siinä, kun ihmisiä ei nyljetä, arveli Pekka. Tästä minä kysyn ihan paikalla, kun menen kotiin.

— Mutta sitten sinulle taitaa tulla ikävä, kun minä kuolen, sanoi Polle. Onhan sinulla sitten toisia hevosia, osannevatko sitten olla sinun mieliksesi niinkuin minä.

— Kyllä minulle taitaa tulla ikävä, arveli Pekka pää alhaalla.

Polle hyväili huulillaan Pekan niskaa ja sanoi:

— No, älähän nyt sure, vielä minä elän monta vuotta. Sinä tulet mieheksi ja kasvatat varsoista uusia... kyllä ne oppivat, niinkuin minäkin.

— Kyl-lä. Minusta tuleekin hevosmies.

Pekka käveli veräjälle ja Polle saatteli häntä.

Kun poika pujahti veräjän toiselle puolelle, laski Polle vielä päänsä hänen kainaloonsa.

— Tulehan taas aamulla.

— Tulen minä, ja ne taitavatkin sinulla ajaa tänä päivänä heiniä haasioille.

— Hyvä on, päästään heinäntekoon, hirnahti Polle iloisesti. — Tule sinä hakemaan minua.

— Minä en taida saada suitsia sinun päähäsi, sanoi Pekka.

— Kyllä minä tulen sinun jälessäsi muutenkin.

Pekka lupasi tulla noutamaan Pollen, joka jäi siihen veräjälle katselemaan hänen jälkeensä.

SAMMAKKOLAISET KALASTAA.

Sammakkolaiset olivat lähteneet huvikseen kalastamaan ja isä Kumu neuvoi poikiaan:

— Noin pitää panna syötti onkeen ja sitten hujauttaa siima oikein kauas. Ja kun kala nykäisee niin silloin se potkaisee ja kun se potkii niin kauan ongessa kun luet yks' kaks' kol', niin silloin passaa vetää se ylös.

Kumu korjasi silmälasejaan ja pojat tekivät työtä neuvottua.

Eipä kauan, kun ensimäinen kala tarttui onkeen ja veti siiman kireälle.

— Isä, nyt se jo potkasi, sanoi poikasammakko.

— No lue kolmeen ja kisko maalle.

No eihän se mitä pysynyt ongessa niin kauan. Meni menojaan. Siitä poika valittamaan:

— Et sinä isä ymmärrä kalastuksesta mitään. Ilmankos mirriläiset sanovatkin, ettei sammakkolaiset osaa kalastaa.

Ei syönyt enää onkea.

Koetettiin haavilla salakoita, jotka välkyttelivät suomujaan kirkkaassa vedessä.

Eihän ne salakat haaviin mene, pitäisihän se tietää sammakkolaistenkin. Tehtiin siinä työtä, että hiki valui isä Kumun otsasta.

— Minä menen ajamaan niitä, sanoi Kumu ja loikkasi veteen. Siitä säikähti salakkaparvi, eikä näkynyt sen perästä.

— No nyt on ihme, kurnutti isäsammakko. — Pian tässä joutuu ihan naurun alaiseksi. Mitäs tässä nyt kävisi koettamaan.

— Laitetaan rysä järveen, innostui poika rääpylä ja teki kuperkeikan heinikossa ja sotkeutui sääristään lillukan varsiin.

Harakka Hajulainen oli tullut katsomaan ja nauraa tirskautti sammakon pojan sotkeutuneilla säärillä ja koko kalastuksella.

— Mitä sinä siinä... räkätät, kivahti Kumu. — Ala lähteä, eli mätkäytän kivellä mahaasi.

— Saan minä katsoa, sanoi harakka ja tirskautti taas pitkän naurun.

Siihen tuli jo toisiakin sammakkolaisia, muka kalastamaan hekin. Sammakkovaari pitkä piippu hampaissa ja hänen arvoisa muorinsa, suvultaan Korpirupelo, kirjavassa hameessaan. Näkö oli muorilla jo niin heikko, että piti kaksia silmälaseja päässään.

— Mitenkä se kalastus nyt luonnistuu? kysyi.

— Hyvin, ilkkui Hajulainen. — Kokonainen kasa on jo kaloja tuolla ojassa.

Muorisammakko paarusti katsomaan ja kurkisti niin innokkaasti, että putosi ojaan. Vaarin piti mennä vetämään ylös, kun tarttui sääristään pohjamutaan.

Harakkata nauratti yhä enemmän.

Mirriläisiäkin tuli jo paikalle ja alkoivat räkättää sammakkolaisilla.

Vaari suuttui. Hotaisi pitkällä piipullaan Hajulaista päähän, mutta kun ei saanut sattumaan, rutasi sillä mirrivaaria.

No, eihän siinä muuta kuin tappelu, ja kovemman puoleinen. Mirrivaari veti viimelopussa kynnellään sammakkovaarin mahaan niin pahasti, että piti lähteä vaaria viemään kotiin.

Sammakkolaiset lähtivät etukynnessä hynttäämään, mirriläiset perässä, nauraa räkätellen sammakkolaisten kalastuksella.

Harakka Hajulainen hyppi, ja hirnui mukana, mokomakin sammakkolaisten kiusanhenki.

Tietää sen, että kostoa uhattiin. Kumu oli ihan vihaansa haljeta. Oikeastaan kaikki olikin Hajulaisen syytä. Mitä tarvitsi tulla tirskumaan toisilla, kun ei kerran itse kyennyt mihinkään, Houkutteli rannalle vielä mirriläisetkin.

Mutta annahan olla...

Housun taskussa puitiin nyrkkejä.

KUKKO KIEKUJAINEN JA MIKKO REPOLAINEN.

Mikko Repolainen loikoi pesänsä suulla ja mietti, mihin olisi pitänyt lähteä. Ei oikeastaan olisi kehdannut lähteä mihinkään, mutta kovin pitkäksi kävi kesäinen päivä yksin loikoessa.

Oli niin lämmin, että hiki kihosi otsaan ja sitä piti käpälällä pyyhkäistä siitä, kun ihan nenävartta pitkin juosta lorotti. Pesäkin oli käynyt kovin kuumaksi, vaikka sen keväällä vartavasten rakensi päivättömälle puolelle kallion koloon.

Ohoo, jos lähtisi vaikka Kukko Kiekujaisen pakinoille tästä, kun kerran ei ollut muutakaan. Eilen oli Hukka Hujulaisen kanssa vierailtu Puputin mökillä ja huomenna pitäisi lähteä Nalle Karhusen luona käymään.

Mikki haukotteli ja siristäen silmiään tirkisti aurinkoon. Kylläpä siinä oli lämmin pallo, mitähän sitten lieneekin ainetta ja missä asti. Talvella se kuitenkin teki huikeita matkoja, koskapa sitä ei näkynyt kuin vähän keskipäivällä.

Olisi joutanut pysyä loitommalla, kun kerran niin kuumensi.

Mikko käännähti varjoon ja heilautti tuuheata häntäänsä.

Vaikka olihan tämä mukavaakin, lämpö ja muu, kesäinen aika. Sai lötköttää miten halusi, eikä käpälän jälkiä jäänyt mihinkään. Ei rantahiekkaankaan. Jos jäi, niin laine huuhtasi ne pois ja eipä ollut ne metsämiehen haisteltavina.

Ja sitten sekin toinen asia, kun ei ollut missään ilkeitä myrkkypaloja. Laine toi rannalle kuolleita kaloja ja ne olivat parasta herkkua, ja kaikinpuolin puhdasta, veden moneen kertaan huuhtomaa.

Jaa, mutta sitähän piti lähteä sen Kukko Kiekujaisen pubeille. Vieläkö muistanee, kun keväällä kanan siltä sieppasin. Saa sitä narrata huvikseen, ei se muista vanhoja.

Repolainen lähti laiskasti juosta lötköttämään, kierrellen varjoisampia paikkoja ahovieruksilla. Istui vähän lepäämään ja mietiskelemään.

Sillä ei ole hänellä, Mikko Repolaisella kiirettä kesällä, jos ei liioin talvellakaan. Vielä vähemmin kesällä, kun ei tarvitse elämisestä huolehtia eikä pelätä pyyntimiestä. Sitä kun on oma herransa, eikä huolta perheestä. Ei muuta kuin valikoi mukavia olopaikkoja silloin kun ei kehtaa eikä jaksa olla pesässään. Katselee huojuvia puita ja monia muita ihmeitä metsässä.

Mikki tirkistää taas aurinkoa, vertaa sen suuntaa varjoihin ja lähtee luhnustamaan taloon, jossa on se tuhma Kukko Kiekujainen. Täytyy pitää kiirettä, koskapa päivällisaikakin näkyy joutuvan. Silloin ei ole hyvä mennä kartanoon, mutta nyt on, kun väki on niityllä.

Eipä kuulunut mitään peloittavaa kartanon lähellä. Kuului vain Tahvo Tasulaisen vinkuminen karjakujasta ja Kiekujainen vetäisi hartaasti:

— Kakka, kaa, kaa.

Mikki hiipotteli lähemmäksi ja kuulosteli. Loikkasi sitten navetan taakse ja huhusi sieltä hiljaa Kukko Kiekujaiselle:

— Hyvää päivää, herra Kiekujainen, tulehan juttusille.

— Kot, kot, koot, kuului kujasta Kiekujaisen varoitus perheelleen. Mikolle parkaisi:

— Mitä sinä tänne tulit, viekas Repolainen. Varmaankin kanojani vaanimaan?

— En toki sinun kanoistasi välitä niin vähääkään, sanoi Repolainen. — Tulin muuten aikani kuluksi juttuamaan, kun ei sattunut muutakaan toveria olemaan. Luulin sinun haluavan kuulla metsän uutisia.

— Kyllä sinä tulit pahoissa aikeissa, minä arvaan, kotkotti Kukko. — Mene veikkonen matkaasi, ennen kuin Moppe tulee metsästä.

Mikko nauroi salaa. Aika hölmö tuo Kiekujainen. Jos olisin hänen housuissaan, sanoisin, että Moppe on täällä minun takanani ja antaa heti kyytiä jollet mene matkaasi.

— Vai on Moppe metsässä ja muut miehet myöskin. Siksipä minäkin tänne uskalsin tervehtimään sinua. Ala jo tulla sieltä näkyviin.

— Vähätpä minä välitän sinun tervehtimistavoistasi, sanoi Kiekujainen. — Nappaat taas yhden kanoistani suuhusi, jos tässä en pidä varaani.

— Voi minkä tähden sinä aina epäilet minua, sanoi Repolainen surkealla äänellä. — Enhän minä aina kanojasi vie, se nyt on ihan vissi.

Jopa uskalsi Kukko Kiekujainen tulla näkyviin. Varovasti kurkisti navetan nurkalta ja varoitti kanojaan pysymään visusti hänen selkänsä takana.

— Täällä kartanolla taitaa olla mukava sinulla perheesi kanssa. Montako sinulla onkaan niitä kanoja?

— Onhan niitä kymmenen ja poikia sama määrä, sanoi Kiekujainen.

Repolainen laski, kuinka kauan hänellä riittäisi paistit Kiekujaisen kanoista.

— Onhan sillä niitä... kanoja, kun saisi vaan ne napsituksi. Kun emäkanat loppuvat, on poikia, herkkupaloja. Juhlaruuiksi niitä pitää käydä koppiloimassa.

— Missä sinä nukut perheinesi? kysyi Repolainen ja heilautti tuuheata häntäänsä. Saa nähdä, sanooko tuo nyt tuon asian ihan paikalleen.

— Enpä sanokaan, kotkotti Kukko. — Arvasinhan, että sinulla on paha mielessä, kun niin utelet. Parasta olisi kun lähtisit hyvän sään ajoissa. Sattuu Moppekin tulemaan kotiin ja silloin sinun käypi hullusti.

— Kyllä olet epäluuloinen. Saat uskoa, että olen ystäväsi ihan elämäni loppuun. Joko ne poikakanat ovat isojakin? Näyttäisit nyt minullekin.

— Jos sinä satut pistämään niistä jonkun poskeesi, arveli Kiekujainen.

Käänteleikse siinä ja jopa kutsuu poikia näkyviin. Onhan niitä ilo näyttää vieraallekin.

Emokanatkin tulivat näkyviin.

— Hs, hs, ei saa tulla... olkaa varuillanne, tämä on nyt se Mikko Repolainen.

— Vai se se nyt on, sanoi nuori kana, joka ei ollut ennen vielä nähnyt Repolaista.

Oli raukka niin utelias, että pisti päänsä ihan Mikon nenän eteen.

No tietäähän tämän Mikon. Kun kerran siihen toi sen kaulansa, niin koppasi siitä kiinni ja juoksi metsään.

Ihan niinkuin viivana.

Ei ehtinyt Kukko Kiekujainen muuta kuin parkaista ja kanalauma pyrähtää hajalleen.

Tietää sen, että kyllä Kiekujainen huusi ja löi siipeä. Semmoisia vätyksiä nämä hänen kanansa, ettei osata pysyä syrjässä.

Kiekujainen ihan ärjyi toisille kanoille.

Mikki kiiti kuin nuoli saaliineen. Vasta mäen harjalla pysähtyi ja laski kanan suustaan maahan. Kana pyrähti lentoon ja Mikko jäi suu auki katsomaan sen jälkeen. Oli pitänyt kanan kaulaa suussaan niin varovasti, että henki säilyi pienessä kanapahasessa.

— Kah, oliko se vielä elävä? No, ei nyt ihmeempätä, että kun suusta meni saalis.

Makea vesi tipahti Mikin suusta. Istui pää alhaalla siinä mäellä ja suututteli varomattomuuttaan. Nyt hänellä nauraisi harakatkin, jos tietäisivät. Miten hän saattoikin olla semmoinen höhlä.

Alakuloisena lähti Mikki käpsimään pesälleen. Kuumuuskin ahdisti yhä edelleen. Hiki tipahteli Mikin nenän päästä polulle, jossa havun neulaset käpristyivät kuumuudesta.

No mitäpä siinä, jos meni niin meni, tuumaili Mikki päästyä pesälleen. Kyllä se sieltä löytyy ja otetaan sitten niin suuhun, ettei putoa. Ei se tuhma Kiekujainen osaa varoa, kun sille oikein kauniisti puhua lirputtelee.

Mikäpä oli siinä kalliolla, pesän suulla kellistellessä. Eipä ollut vielä nälkäkään, kun yöllä oli pistellyt maarunsa täyteen kuollutta kalaa siellä rannalla.

Muuten olisi herkuikseen sen kanan napsinut.

NALLEN JUHANNUSYÖ.

Nalle istui mättäällä ja mietiskeli. Metsä humisi hiljaa ja päivä paistoi lehtiverkon lomitse. Varjot häilähtelivät sammalmättäillä ja ruohossa, josta pisti esiin lauma kurjenpolvia ja metsätähtiä.

Taitaa tulla keskikesä, murahti Nalle itsekseen siinä sammalmättäällä ja kallisteli raskasta ruhoaan. Se tahtoi puutua alituisesta makaamisesta ja istumisesta.

Kun ei jaksanut kesäkuumalla olla aina juoksussakaan. Väsytti vanhaa miestä vähäkin liikkuminen. Mielellään olisi nukkunut vaikka syksyyn ja herännyt vasta keltalehtien lentoon, lumisateeseen ja muuhun hauskaan.

No olihan se tämä kesäkin... Metsä oli niin mukava ja varsinkin haapojen lipatus ja suhina soi korvaan somasti. Aurinkoisina päivinä kun istui näin mättäällä ja nojasi selkäänsä vankkaan petäjään, niin saattoi siihen nukahtaa. Kun heräsi, niin oli ilta ja ruskot paloivat puitten latvoissa.

Oli somaa seurata metsän elämää. Syvällä korven keskellä oli lampi, jossa hyppi mustapintaisia otuksia, joita Hukka Hujulainen sanoi kaloiksi. Se lampi oli niin soma katsella, kun tuuli, kai se sama, joka haavan lehtiä soitteli, veti viivoja sen siloiseen pintaan. Rauhaa ei sen lammen rannalla häirinnyt kukaan.