Part 2

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Guldenin seitsemänkymmentä! Hyvä on! Viekää terveisiä miehellemme... ensi viikolla lähetämme rahat! (Aikoo vetää kengät lapsen jalkaan.)

SUUTARIN EUKKO (hyökkää äkkiä hänen luokseen ja tempaa häneltä kengät.)

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (aivan hölmistyneenä). Mitä nyt? Mikä teihin tuli? (Tarttuu kenkiin.)

SUUTARIN EUKKO. Ei ilman rahaa!

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Ettekö te kuule? Ensi lauvantaina, sanon minä. Tottahan toki ne pari päivää jaksatte odottaa? (Aikoo tarttua kenkiin.) Antakaa ne tänne!

SUUTARIN EUKKO (uppiniskaisesti). Ei ilman rahaa!

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (yhä kiivaammin). Saattehan te rahanne! Ilmaiseksi me emme tahdo mitään.

FRIEDL (vuoteelta päin). Suutarin vaimo! Koettakaa toki ymmärtää meitä.

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Vai käyvätkö nyt kaikki yht'aikaa meidän kimppuumme! Antakaas kun kerron teille kurjuudestamme...

SUUTARIN EUKKO (torjuen). Minä en oikein kuule sillä korvalla! Nähkääs, mieheni rykii niin kovasti, ja se on saanut korvani lummehduksiin! (Kääntyy lähteäkseen.) Niinpä lähden siis pois kenkineni! Näin joulun alla saa ne kyllä helposti kaupaksi!

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (estelee häntä menemästä ovelle). Tehkää nyt toki lapselle mieliksi! Pulu parka on jo niin kauvan niistä iloinnut. (Aikoo tarttua kenkiin.) No niin, jätättehän ne siis tänne!

SUUTARIN EUKKO. Ei ilman rahaa!

FRIEDL. Kuulkaa, suutarin vaimo! Me pyydämme oikein hartaasti ja kauniisti...

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (pyytäen). Olettehan te itsekin äiti! Tiedättehän te itsekin, kuinka kipeästi se koskee... kuinka se painaa, kun ei lapsukaisilleen saa tehdyksi mitään hyvää ja rakasta... ja kun he sitten istuvat niin hiirenhiljaa nurkassaan... ja katselevat meihin suurilla silmillään... Jättäkää kengät tänne! Ajatelkaa, että joulu on ovella!

SUUTARIN EUKKO (puhkee puhumaan sydämensä katkeruudesta). Luuletteko te, että joulu on ovella vain teidän lapsianne varten? Mitä? Entäs minun lapseni! Ne kai eivät joulua tarvitsekaan teidän mielestänne, nuo likaiset suutarinpennut, mitä! Noo... noo, vaikka koko perheenne joutuisi hätään ja turmioon, niin minä en voi teitä auttaa! Ainakin on sitä ennen minun lapseni kerrankin saatava joulukuusensa! (Aikoo lähteä. Sonnleitnerin emäntä vaipuu tuolille, panee käsivartensa ristiin pöydälle ja alkaa voihkia. Vanha Perathoner katselee ihmeissään itkevää Sonnleitnerin emäntää.)

GEBHART (on tähän saakka istunut työhönsä syventyneenä veistelypenkin vieressä ja on vasta lopummalla näyttänyt hermostuneelta ja levottomalta. Samalla hetkellä, kun Sonnleitnerin emäntä itkien vaipuu tuolille, alkaa hänessä selvästi näkyä vaikea sielunkamppailu. Hänen katseensa kiintyy voimakkaan kiihtymyksen pakoittamana voihkivaan Sonnleitnerin emäntään ja kääntyy sitten vanhaan Perathoneriin. Suutarin eukko on jo päässyt ovesta ulos. Äkkiä heittää Gebhart pois kaiverruspuukkonsa, juoksee eukon perään, tempaa hänet takaisin tupaan ja vetää oven lukkoon. Vaivoin pidätetyn kiihtymyksen vallassa). Pysykää siinä! (Lähestyy vanhaa Perathoneria, joka yhä istuu uunipenkillä kahviaan mieluisasti hörppien. Gebhart saa vaivoin sisäisen suuttumuksensa hillityksi ja pyytää.) Isävanhus! Antakaa ne kaksi guldenia tänne!

PERATHONER. (aivan tajuttomana). Mi-mitä?

GEBHART (joutuun). Älkää kyselkö kauvan! Antakaa tänne! Minä pyydän teitä!

PERATHONER. (on noussut, pistää kätensä kouristuksentapaisesti housuntaskuun ikäänkuin rahojaan varjellakseen. Tuskallisesti). Mitä? Minunko pitäisi antaa? Siitä ei tule mitään!

GEBHART (tarttuu hänen käteensä). Kyllä! Kyllä siitä tulee! Antakaa tänne! Näettekös... ei se hyödytä mitään! (Näyttää aikovan ottaa rahat väkivallalla.)

PERATHONER (väistyy peloissaan nurkkaan päin. Itkunsekaisesti). Noo... noo... minä en anna mitään... en mitään minä anna... (Gebhart käyttää väkivaltaa.) Mitä sinä uskallat... sinä... minun viikkorahani... vaivaistaloonko sinä minut ajat...

GEBHART (jonka katse taas kiinnittyy voihkivaan Sonnleitnerin emäntään, tukahdutetusti, rajusti). Ja vaikka sinun täytyisi mennä kapusiineilta kerjäämään luostarin lientä! Antakaa vain tänne... antakaa vain tänne... (ottaa häneltä läähättäen toisen rahan) kas niin... siinä on yksi guldeni... nyt vielä toinen... (avaa hänen nyrkkinsä) avatkaa vain sormet... (ottaa häneltä toisen rahan)... kas niin... näettekös nyt, sanoinhan minä jo! (Heittää rahan pöytään. Ottaa suutarin eukolta kengät.) Tänne ne töppöset!

SUUTARIN EUKKO (ottaa rahan pöydältä). Guldeni seitsemänkymmentä... (antaa lantteja takaisin) ynnä kolmekymmentä on yhteensä sata. (Poistuu.)

Neljästoista kohtaus.

(Edelliset, Paitsi Suutarin eukko).

GEBHART (lähestyy huopakenkineen lasta, joka on jäänyt aivan rauhallisena paikalleen istumaan. Laskeutuu toiselle polvelleen ja rupeaa kenkimään lasta.)

ANNELE (nauraen). Töppöset!

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (on nostanut päätään, istuu pöydän ääressä ja tuijottaa kuin tajuttomana Gebhartia ja lasta. Samaten Friedl, joka on noussut istumaan vuoteelle.)

PERATHONER (nyyhkii nurkassa).

GEBHART (lapsen luona häärien, huomattavasti kiihtyneenä, mutta sydämellisesti). Isäukko... älkää olko millännekään! Saattehan te rahanne takaisin! Kun kerran on niinkuin on!

PERATHONER (nyyhkien). Ryöväsi isänsä... niinkuin maantierosvo...

GEBHART (saatuaan kengät lapsen jalkaan nousee lattialta). Hyvä Jumala... hyvä Jumala! Pitäisikö tuon lapsiraukan sitten palelluttaa jalkansa? Tuollaista vaivaista ei kenenkään pitäisi kadehtia!

PERATHONER. Ja minut hän lähettää kerjuulle... luostarinlientä kerjäämään...

GEBHART. Seis! Älkää vain panko omianne, isäukko! Sitä minä en ole sanonut!

PERATHONER (kääntyy vilkkaasti Sonnleitnerin emännän ja Friedlin puoleen). Sonnleitnerin emäntä! Sanoiko hän vai ei... että minun pitää mennä luostarinlientä kerjäämään? — Friedl, todista tässä minulle kunniasi ja omantuntosi mukaan... sanoiko hän niin vai ei?

FRIEDL (välittäen). Niin, minusta tuntuu, että hän siten sanoi... mutta hän ei sitä tarkoittanut...

GEBHART (tarttuu hämmentyneenä päähänsä). No hyvä! Minä sanoin siis siten! Minä en sitten ollenkaan tiennyt, mitä kulloinkin puhun! (Isäänsä päin kääntyen, hyvänä.) Minä en lähetä teitä kerjuulle... isävanhus! Tiedättehän te, ett'en teitä koskaan ole hyljännyt... enkä koskaan hylkää... ennemmin olen itse syömättä...

PERATHONER. Ryövännyt... ryövännyt on hän minut!

GEBHART (pyytäen). Kuulkaa, isä, älkää sanoko: ryövännyt! Herra siunatkoon! Vääntäähän se jokaisen ihmisen sydäntä, kun näkee tuollaisen pikku pulu raukan itkevän!

PERATHONER. Mutta vanha isä ulvokoon niin paljon kuin haluttaa!

GEBHART. Mitä joutavia! Me! Sehän on jo taas aivan toista! Me olemme täysikasvuisia! Vaan tuollainen lapsi... isäukko... tuollainen lapsukainen... tuollainen avuton olento, joka tuskin osaa vielä isän nimeä sanoa... (Menee jälleen työhönsä. On huomattavan levottomassa ja hermostuneessa tilassa.)

ANNELE (on iloissaan hypähtänyt Sonnleitnerin emännän luo). Äiti, katso... töppöset!

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (joka jo taas on alkanut järjestellä liinavaatteita ja tekee työtään merkillisen hajamielisenä, kuin tajuttomasti, nostaa lapsen korkealle ja suutelee sitä nyyhkien useat kerrat rajusti. Laskee hänet lattialle, jatkaa työntekoaan.)

PERATHONER (yltyen ivalliseksi). Ah! Ah! Ah! Kas... kas... sitä Gebhartia! Millainen sydän hänellä on... kuin voisämpylä... niin pehmeä... niin pehmeä... ja juuri lapsia kohtaan...

GEBHART (heittää veitsen taas kädestään, menee joutuun isän luo, kiihtyneenä). Kuulkaa, isäukko! Minä pyydän teitä! Jättäkää minut rauhaan! (Tarttuen päähänsä, avuttomasti.) Päätäni jo muutenkin pyörittää kuin myllynratasta! (Ryhtyy jälleen työhönsä.)

PERATHONER (ottaa lapsen syliinsä, istuutuu). Annele! Hyvä on sinun nauraa! Tällaisesta pienestä, sievästä lapsukaisesta tietysti kaikki ihmiset pitävät! Jos jotain haluat, niin ei muuta kuin ulvot... silloin saat kaikkea! Tiedätkös, ihmisten sydäntä vääntää, kun näkee tällaisen pikku pulu raukan itkevän... Vaan kun on vanhaksi käynyt, silloin ei enää ole minkään arvoinen! (Nostaa lasta leuasta ja katselee sen kasvoja. Sitten hämmästyneenä.) Mutta — mutta mitäs tämä on! Annappas kun katson! (Katsoo tarkemmin.) Sinun pikku silmäsihän ovat aivan kuivat... Annele, sano... oletko sinä sitten itkenyt?

ANNELE (nauraen). En! En minä ole itkenyt!

PERATHONER (kompuroi Gebhartiin päin, joka kiihtyneenä istuu työtään tehden, ja nykäisee häntä, hiljaa). Kuuletkos, Gebhart! Annele sanoo, ett'ei hän olekkaan itkenyt!

GEBHART (pelokkaasti). Jumalan tähden, isäukko! Älkää minua enää kiduttako! Armahtakaa toki minuakin edes hiukan...

PERATHONER (ilkeämielisesti). Olisitko ehkä sekoittanut toisiinsa pikku pulun ja (Sonnleitnerin emäntää osoittaen) ison pulun?

GEBHART (hypähtää pystyyn, voimatta hillitä kiihtymystään). Nyt minä sanon teille viimeisen kerran! Minä tahdon päästä rauhaan... rauhaan... rauhaan! (Istuutuu uudelleen.)

FRIEDL. Perathoner! Jättäkää nyt jo tuo mies parka rauhaan!

PERATHONER (tekeytyen viattomaksi). No niin, mitä olen minä sitten sanonut? (Gebhartille.) Mitä sinä puhut itsesi tuollaiseen kiihkoon? En minä sille mitään voi, ett'ei Annele ole itkenyt! Jos sinä erehdyitkin hänestä ja Sonnleitnerin emännästä... no niin, mitä se nyt sitten on?

GEBHART (hypähtää pystyyn, koettaa tukkia vanhuksen suun, kasvavan pelon vallassa). Minä pyydän teitä.... minä rukoilen... katsokaas, minä olen niin väsynyt, niin loppuunkulunut... (nojautuu epätoivoisena pöydän yli) kunpa jo olisin lopussa!

PERATHONER (teeskennellen säälivänsä häntä). Gebhart! Niinkö kovasti se sinuun koski?

GEBHART (suurimman tuskan vallassa). Te saatte vielä tänä päivänä rahanne, olkaa nyt vain hiljaa, minä myyn taskukelloni... tahi minä varastan... tahi vaikkapa... tapan jonkin...

PERATHONER. Mene... mene! Kuka nyt niin raivoisaksi rupeaa! Muuten, kun tuo korea vaimoihminen niin ulvoen virui tuossa pöydän vaiheilla... niin satuttihan se hiukan verran minunkin hermojani! Vaan sinähän yht'äkkiä kävit rajuksi kuin villi eläin... nähdessäsi hänen itkevän... silmiesi herkun... salaisen rakastettusi!

GEBHART (vaipuu viimeisen sanan kuultuaan yht'äkkiä masentuneena alas. Antaa kätensä riippua aivan hervottomina ja on kaikesta kokonaan välinpitämätön).

PERATHONER (kohottaa keppiään). Ja vanhan isäsi sinä lähetät luostarinlientä kerjäämään... Sinä retkale... sinä häpeemätön... sinä kirottu... (Lyö Gebhartia.)

GEBHART (välittämättä mistään, liikahtamatta paikaltaan). Antaa tulla! Lyökää minut murskaksi! Minun puolestani kyllä! (Perathoner poistuu.)

Viidestoista kohtaus.

(Edelliset, paitsi Perathoner.)

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (joka tällä välin on saanut nyyttynsä järjestykseen ja vienyt sen Friedlin vuoteelle, on seurannut tapahtumaa yhä kasvavalla sisäisellä levottomuudella. Nyt hyökkää hän yht'äkkiä Gebhartin luo ja syleilee häntä). Oi, sinä hyvä ihminen... sinä rakas... sinä hyvä!

GEBHART (painaa hänet silmänräpäyksen ajan rajusti rintaansa vasten). Mitä siitä, vaikka isä kiroaisi minut ikuiseen turmioon, kun vain sinä... sinä...

FRIEDL (Gebhart ja Sonnleitnerin emäntä ovat siksi peränurkassa, ettei Friedl voi heitä vuoteelta päin oikein nähdä suuren kaapin sivulta. Hän on jo ennemmin vaivaloisesti noussut leposijaltaan, voidakseen nähdä mitä Gebhartin ja tämän isän välillä tapahtuisi. Näkee nyt molemmat toiset. Hämmästyneenä). Mitäs teillä kahdella... siellä...

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (hätkähtää kun unesta heräten kuullessaan Friedlin äänen). Hyvä Jumala! (Tarttuu otsaansa, ikäänkuin vasta nyt tajuihinsa tullen.)

GEBHART (on myös hypähtänyt äkisti pystyyn. Seuraavan kohtauksen ajan pysyvät hän ja Sonnleitnerin emäntä vaiti, seisoen lähellä toisiaan seinän vieressä. Gebhart on painanut paljaat käsivartensa ristiin rinnalleen ja tuijottaa synkkänä lattiaan).

ANNELE (hypähtää uuninpenkiltä alas ja sipsuttelee Friedlin vuoteen luo. Sievistelee uusilla kengillään). Katso... isä... töppöset!

FRIEDL (istuutuu kuolemaan saakka masentuneena sängynlaidalle. Ei katso lapseen. Aivan koneellisesti). Niin... nyt... sinulla on... töppöset.

ANNELE (sipsuttaa hauskasti kamarin ovelle, joka on vähän raollaan, avaa sen ja menee kamariin iloisesti huudahtaen). Franzl! Töppöset!

Kuudestoista kohtaus.

(Edelliset. Tohtori Walder. Myöhemmin Roller.).

TOHTORI WALDER (tulee kiireesti ulkoa. Rientää Gebhartia ja Sonnleitnerin emäntää huomaamatta, suoraa päätä vuoteelle. Reippaasti). Kas niin! Nyt saatte tulla! Me olemme valmistaneet teille rekeen oikein mukavan ja lämpimän vuoteen! (Huomaa vuoteella. Sonnleitnerin emännän tuoman käärön.) Otatteko tämän mukaanne? (Tarkastaa kääröä.) Liinavaatteita! (Ottaa Sonnleitnerin emännän tuoman päällysviitan ja kietoo sen Friedlin ympäri, joka pää kumarassa istuu sängynlaidalla.) Kas niin! Se pitää lämpimänä! Ja nyt sitten Herran nimeen... (Huomatessaan Friedlin nytkähtävän kokoon.) Ei teidän tarvitse peljätä... en minä tee teihin kipeätä!

FRIEDL (työntää vapaalla kädellään viitan hartioiltaan).

TOHTORI WALDER. Antakaa toki viitan olla! (Kietoo sen jälleen hänen ympärilleen). Ulkonahan on jäätävän kylmä!

FRIEDL (työntää jälleen viitan pois.)

TOHTORI WALDER (ihmetyksissään). Mikä teitä vaivaa! Mikä teille on tullut? Pelkäättekö te sairaalaa? Älkää nyt olko niin taitamaton! Siellä on teidän sadoin verroin parempi olla kuin täällä! (Aikoo taas asettaa viitan Friedlin hartioille.)

FRIEDL (torjuu sen luotaan vapaalla kädellään).

TOHTORI WALDER (harmistuneemmin). Mutta Sonnleitner! (Aikoo taas kietoa viittaa Friedlin ympäri.) Olkaa toki järkevä! Eihän teidän tarvitse peljätä mitään! Me annamme teille jotain haisteltavaa, sitten te vaivutte uneen, ja herätessänne on koko toimitus suoritettu! Siis reippaasti nyt... tulkaa! (Asettaa viitan hänen ympärilleen.)

FRIEDL (pyyhkäsee viitan pois, soinnutlomasti). Antakaa olla!

TOHTORI WALDER. Älkää nyt viivytelkö! Minun täytyy lähteä kotiin! Joko taikka —

FRIEDL (kuten äsken). Antakaa olla!

TOHTORI WALDER (ärtyisästi ja ihmetellen). Mitä? Entäs teidän kätenne?

FRIEDL. Antaa olla!

TOHTORI WALDER (vihaisena). Ja antaa olla verenmyrkytyksenkin... ja teidän elämänne... ja vaimon ja lapset... Kaikkiko vain annettava olla? Nyt, yht'äkkiä! Mitä?

FRIEDL (lyhyen vaitiolon jälkeen). Vaimo kai löytänee itselleen toisen...

TOHTORI WALDER (ei ymmärrä mitä tehdä). Jumalan tähden! Mitä nyt on sitten teille tapahtunut? (Katselee ympärilleen kuin apua etsien.) Sonnleitnerin emäntä! Auttakaa toki minua! (Katsoo hetkisen tutkivasti Sonnleitnerin emäntää ja Gebhartia, jotka liikkumattomina maahan tuijottaen seisovat aivan toistensa vieressä. Kääntää sitten hitaasti katseensa Friedliin. Tarttuu järkytettynä Friedlin käteen.) Sonnleitner! Jääkää hyvästi! (Kääntyy lähteäkseen.)

ROLLER (ilmaantuu ovelle ja aikoo puhua. Tohtori Walder viittaa hänet vaikenemaan.)

TOHTORI WALDER (hiljaa). Sst! Me lähdemme kotiin! (Vetää Rolleria takinhihasta mukanaan.)

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (kuin lumouksesta vapautuneena, syöksyy Walderin luo ja estää hänet menemästä). Annatteko te hänen siis joutua turmioon... kuin koiran oljille?

GEBHART (mennen Friedlin luo). Friedl! Kristuksen veren tähden... mene!

FRIEDL (voihkien). Kyllähän minusta jo haluaisitte päästä... te kaksi...

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (hyökkää Friedlin luo, syöksyy polvilleen ja kietoo kätensä vuoteelle takaisin vaipuneen Friedlin polvien ympäri.)

TOHTORI WALDER ja ROLLER (poistuvat hiljaa).

Seitsemästoista kohtaus.

(Sonnleitnerin emäntä. Gebhart. Friedl.)

SONNLEITNERIN EMÄNTÄ (voihkien). Friedl...! (Pieni vaitiolo.)

GEBHART (joka kokoonpainuneena on seisonut vuoteen edessä, huutaa ankaran tuskaisesti). Friedl! Minä kokoon tavarani ja lähden avaraan maailmaan enkä tule tänne koskaan enää!

FRIEDL (pitkäveteisesti ja epävarmasti hänen kättänsä hapuillen). Pysy täällä... vaimosi tähden... ja pidä huoli lapsukaisista!

GEBHART (vaipuu kuin satutettuna itkuun purskahtaen tuolille).

FRIEDL (asettuu verkalleen täydellisesti makuulle, vetää vaivaloisesti peiton ylitseen ja kääntyy kuin nukkuakseen.)

(Ulkoa kuuluu hiljainen piiskansivallus ja poistuvan reen kulkusten ääni. Se häviää vähitellen etäisyyteen.)

(Esiverho.)

Loppu.