II.

Mihin kehoittaa meitä Marianpäivä?

Se kehoittaa meitä iloitsemaan Neitsyt Marian kanssa, iloitsemaan siitä, että Vapahtaja on niin suuri ja ihmeellinen, niin ymmärtäväinen ja laupias, niin altis iloitsemaan iloitsevien kanssa ja kärsimään kärsivien kanssa.

Mutta tämä päivä kehoittaa meitä myös murehtimaan Marian kanssa, murehtimaan sitä, että tämä mies, tämä ihmiskunnan ihanin ja paras, naulittiin ristille, ja että tämä tapahtui meidän tähtemme.

Kun näin suremme ja iloitsemme Marian kanssa, asetamme hänet sille paikalle, joka hänelle kuuluu: ensimmäiseksi naisten joukossa, mutta samalla vertaiseksemme. Meidän ilomme ja surumme on se Pyhä savu, jota hänelle suitsutamme. Ja tähän suitsutukseen sisältyy yhtäältä syvän kunnioituksen ja toisaalta yhteisen surun ja katumuksen tunne: ihminen suree itseään, omaa huonouttaan ja kelvottomuuttaan Ihmisen pojan edessä.

Nyt paaston aikana Neitsyt Maria kulkee mustiin puettuna. Pukeutukaamme mekin mustiin, ei ulkonaisesti, vaan sisällisesti. Sillä kristikunnan suuri muistopäivä, Pitkäperjantai, lähestyy. Amen.

VANHA MUISTOLAHJA.

Palmusunnuntai. — Luukk. 22, 14—22.

Pyhä Ehtoollinen on muistolahja, jonka Vapahtaja on jättänyt opetuslapsilleen näkyväiseksi korvaukseksi poissa-olostaan. Ja sellaisena sillä on suuri ja pysyväinen arvo.

Joka kerta kun pappina valmistaudun p. Ehtoollista jakamaan, kun kirkonpalvelija ottaa sakariston kaapista esille pyhät astiat, kalkin ja ehtoollisleipälautasen, ja asettaa ne sakariston pöydälle pienine, hopealla kirjailtuine samettipeitteineen, valtaa minut juhlallinen tunne: jälleen otetaan esille muistolahja, joka on säilynyt muuttumattomana parisen tuhatta vuotta. Mieleeni muistuu ensimmäinen ehtoollisenvietto, kun »Jeesus asettui pöytään ja apostolit hänen kanssaan», ja kun Vapahtaja sanoi: »Minä olen halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin kärsin.»

Minä ajattelen niitä pitkiä vuosisatoja, jotka ovat kuluneet tuosta ensimmäisestä ehtoollisenvietosta nykypäiviin saakka. Kuinka lukemattoman monta kertaa on nämä pyhät astiat otettu esille ja lausuttu nuo sanat: »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni.» Eikä minua yhtään häiritse se ajatus, että näitä sanoja on aikojen kuluessa eri tavoin tulkittu, vaan minä näen p. Ehtoollisen vietossa merkin jumalallisesta ihmeestä, joka säilyy kautta aikojen, sukupolvesta toiseen, niinkauan kuin Kristuksen seurakuntaa on olemassa tämän maan päällä.

Sillä se on _ihme_, että jotakin on säilynyt muuttumattomana niinkin kauan kuin parisentuhatta vuotta — maailmassa, jossa kuitenkin kaikki muuttuu ja häviää.

Kaksituhatta vuotta — se on pitkä aika. Siinä on ennättänyt paljon tapahtua. Suuria valtakuntia on syntynyt ja jäljettömiin kadonnut. Kokonaiset kansakunnat ovat siirtyneet varjojen maahan ja uudet ihmiset, jotka puhuvat eri kieltä, ovat ottaneet haltuunsa heidän asuinpaikkansa. Suuret sodat ovat hävittäneet maailmaa. Satoja kaupunkeja ja kyliä on ollut yhtä aikaa tuhkana. On näyttänyt joskus siltä, että elämä on loppunut. Mutta — joidenkin vuosien jälkeen kohosi raunioitten keskelle pieni temppeli ja kellot kutsuivat kansaa kokoon. »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni...» Nuo sanat lausuttiin jälleen kuin hiljaisena kuiskauksena siitä, että Jumala pysyy, hänen armonsa kestää. Ja ihmiset, nääntyneet ja epätoivoiset, notkistivat polvensa alttarin ääressä ja ottivat vastaan pyhän sakramentin.

Eikä meidän tarvitse mennä näin kauaksi taaksepäin ajassa todetaksemme elämän muuttelevaisuuden. Jos sinä, vanhempi kuulijani, ajattelet omaa elämääsi... lapsuutesi aikaa ja nykypäiviä, huomaat, kuinka paljon elämä muuttuu jo yhden ihmisiän kuluessa. Sinun lapsuutesi aikana poltettiin pärettä ja matkustettiin hevosella ja jalkaisin. Ei silloin ollut sanomalehtiä eikä puhelimia. Kaikki oli yksinkertaista ja vaatimatonta. Mutta — miten onkaan kaikki siitä ajasta muuttunut.

Nyt käytetään sähkövaloa, öljylamputkin, joita lapsena ihmeenä ihailit, alkavat jo hävitä syrjäseuduiltakin. On saatu rautatiet ja puhelimet — puhumattakaan sellaisista kuin lentokoneista. Ihminen, joka nykyisin on siinä 70—80 vuoden korvilla, ihmettelee maailman kehitystä ja toteaa samalla, kuinka kaikki muuttuu. Tavat muuttuvat, vaateparsi muuttuu, kieli muuttuu. Sillä tavalla kuin sinun lapsuudessasi puhuttiin, ei puhuta enää nyt. Aika on tuonut niin paljon uusia käsitteitä, että kielikin on muuttanut muotoaan.

Jos yhden ihmispolven aikana voi näin paljon muuttua, kuinka paljon voikaan sitten muuttua kymmenen ja kahdenkymmenen sukupolven aikana. Luulen, että nyt ymmärrät asian: ihmiselämä on tavattomien muutosten alainen.

Eikö ole kaiken tämän muuttuvaisuuden keskellä turvallista panna merkille, että p. Ehtoollinen on säilynyt muuttumattomana niin kauan? Totta kai. Jos meillä on vähääkään kunnioitusta _vanhuutta_ kohtaan, niin tässä on meillä pyhä toimitus, joka jo vanhuutensa puolesta ansaitsee kunnioituksemme.

Tavallisestihan me pidämme arvossa vanhoja esineitä — jos yleensä olemme ajattelevia ihmisiä; emme esim. halua myydä vanhoja, esivanhemmiltamme perityltä huonekaluja. Niitä ei meidän mielestämme voida rahassa arvostella.

Tässä on meillä muistolahja vanhoilta ajoilta, Herran pyhä Ehtoollinen. Se asetettiin sangen vakavana ajankohtana. Sen asettajan piti muutaman tunnin kuluttua kuolla. Jos millään, niin sillä on testamentin pyhyys, kalliin perinnön arvo. Ja sellaisena me kristityt sitä säilytämme.

Mitä Herran Ehtoollisella käynti vaikuttaa, mikä merkitys sillä on — siitä puhun toisella kertaa. Olen tänään vain tahtonut kiinnittää huomiosi p. Ehtoollisen korkeaan ikään, sen kunnianarvoisaan vanhuuteen. Se on nim. meille hyvänä tukena silloin, kun emme muita puolia sen arvosta ymmärrä. Sellaisellekin kohdalle ihminen toisinaan joutuu, — kylmäksi, penseäksi, välinpitämättömäksi. Silloin on hyvä muistaa, minkälaisen muistolahjan kanssa olemme tekemisissä. Se vaikuttaa ainakin sen, että kunnioituksesta paljastamme päämme. Sillä siinä, missä jotakin kunnioitetaan, voidaan myös kunnioituksen esineeseen syventyä. Amen.

SE ON TÄYTETTY!

Pitkäperjantai. — 5:des ahti.

Tänä päivänä kokoontuu kristikunta hengessä erään kukkulan ympärille, jolla 1900 vuotta sitten näyteltiin suurenmoinen, järkyttävä näytelmä. Kukkulalle pystytettiin kolme ristiä, joihin kuhunkin ripustettiin mies, kärsivä, kuoleva mies. Keskimmäinen noista kuolevista on käynyt meille erikoisen rakkaaksi, koska hän kuoli viatonna. Hänen nimensä on Jeesus Kristus ja kukkulan nimi on — Golgata.

Mutta — kysyt sinä — mitä liikuttaa meitä, nykyajan ihmisiä, Jeesuksen kärsimys ja kuolema? Eikö sillä ole yksinomaan vain muistoarvo, korkeintaan historiallisen tapahtuman arvo?

Me, nykyajan ihmiset, olemme sellaisia. Me kysymme aina: mitä varten? Se on meillä ikäänkuin verissä.

Eikä se suinkaan ole väärin. Me saamme kysyä niin. Jumala sen kyllä hyvin ymmärtää.

Vastaan kysymykseesi.

Jeesuksen Kristuksen kuolema tarjoaa meille, kahdennenkymmenennen vuosisadankin ihmisille, korkeimman todistuksen Jumalan rakkaudesta.

Jos tämä on totta, niin se on hyvinkin huomioonotettava asia. Jos kerran tässä maailmassa voi järkähtämättömästi uskoa johonkin hyvään asiaan, tekee se jo tämän vaivanalaisen elämän helpommaksi. Ja nyt toivon voivani sinulle vakuuttaa, että Jumalan rakkauteen kannattaa aina luottaa.

Kuinka se tulee näkyviin Vapahtajan kuolemassa? Eikö se pikemminkin osoita, että tämän luottamuksen laita oli niin ja näin? Siltä saattaa näyttää, mutta asia muuttuu, kun sitä lähemmin tarkastelemme.

Vapahtajan elämä jos kenenkään oli ollut Jumalalle pyhitettyä. Voimme sanoa, että Jumala oli hänelle kaikki kaikessa. Olisi luullut Jumalan osoittavan hänelle mielisuosiotaan toisella tavalla.

Mutta ei — Vapahtaja joutui ristille riippumaan. Hänen tuskansa oli niin suuri, että hän tuntee itsensä Jumalan hylkäämäksi. Tuo epätoivon huuto: »Eli, Eli, lamma sabaktani?» on todistuksena siitä.

Kuinka olisi nyt voinut käydä?

Esim. siten, että Vapahtaja olisi huutanut ristiltä: »Ei kannata luottaa Jumalaan eikä hänen rakkauteensa! Katsokaa, minä olen koko elämäni ajan palvellut häntä. Minun ruokani ja juomani on ollut saada tehdä hänen tahtonsa. Ja tässä minä nyt riipun sanoin kuvaamattomien tuskien runtelemana!»

Mikä seuraus siitä olisi ollut?

Päivä olisi laskenut viimeisen kerran ihmiskunnalle. Olisi tullut ikuinen yö. Elämä olisi silloin mitä, voimallisimmin todistettu mielettömyydeksi. Ei kannata elää, koska elämä kerran johtaa kärsimyksiin sellaisen miehen kuin Jeesuksen Kristuksen. Parempi itse päättää päivänsä kuin jäädä laahautumaan elämän kilpa-ajovaunujen jäljessä.

Mutta — Vapahtaja ei kapinoi. Vaikka hänen sielussaan on pimeä kuin yöllä, hän ei puhkea herjauksiin. Vaikka hän ei kykene selittämään, minkä vuoksi tällainen kohtalo on hänen osakseen sallittu, hän kärsii äänettömästi. Jos hän jotakin ajattelee — ja varmasti täytyi hänen kuumeisessa päässään ajatusten toisinaan risteillä salamoiden tavoin hän keskittää ajatuksensa yhteen ainoaan asiaan: _Jumalaan_. Jos koettaisimme jollakin tavoin tulkita hänen sielunsa liikkeitä, niin ne olisivat tämänkaltaisia, »Jumala, Isäni! Olet peittänyt kasvosi minulta, joka kärsin, kärsin niin tavattomasti. Ojennan kätesi sinun puoleesi, mutta en saa otetta. En tunne, että pidät minusta kiinni. Minä kuolen nyt, mutta sittenkin tahdon turvata sinuun. Koko elämäni on ollut sinulle pyhitettyä, olkoon siis kuolemanikin. Olkoon, että se on ollut vain kaunista unta, en kuitenkaan tahdo herätä siitä unesta kuolemankaan hetkellä. Isä, Isä, älä hylkää, vaan auta minua!»

Silloin, rakkaat ystävät, silloin aukeni taivas. Vapahtaja näki Jumalan kasvot jälleen, näki murheellisina, mutta niin sanomattoman lempeinä ja rakkaina. Hänestä tuntui, kuin ottaisi Isä hänen päänsä käsiensä väliin ja puristaisi sitä hellästi, sanomattoman hellästi, ja kuin kuiskailisi hän hänen korvaansa lohdutuksen sanoja: »Poikani, rakas poikani! Hetkinen vielä, katso minä olen tässä. Tartu käteeni ja minä autan sinut rannalle tuskan merestä, joka on ollut upottamaisillaan sinut. Hetkinen vielä, poikani! Etkö kuule, kuinka enkelit laulavat? Ne laulavat sinulle, rakas poikani, sinulle, sankarille!»

Sinä hetkenä virtasi Vapahtajan sydämeen rauha, suloinen, syvä rauha. Hän oli päässyt perille. Niin ... todellakin hänen korviinsa kantautui ihana laulu. Se muistutti hänen armaan äitinsä, Neitsyt Marian, laulua, jota tämä hänen pienenä ollessaan hyräili hänen kehtonsa ääressä. Mutta tämä oli vielä kauniimpaa, vielä suloisempaa. Ja ennenkaikkea: se oli paljon voimakkaampaa. Hän huokasi helpotuksesta ja lausui: »Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!»

_Ja hän kallisti päänsä ja antoi henkensä._

Suunnilleen sillä tavalla se tapahtui — sikäli kuin ihmiskieli kykenee sitä kuvaamaan. Mutta silloin olikin voitto jo saavutettu: ihmiskunta oli lunastettu.

Jeesus Kristus oli osoittanut, osoittanut voimallisesti, että Jumalan rakkauteen kannatti luottaa, kävipä tässä elämässä kuinka tahansa. Jokainen tuskan karpalo hänen pyhällä otsallaan oli todistuksena siitä. Jokainen veripisara hänen lävistetyistä käsistään ja jaloistaan todisti siitä. Ja ennen kaikkea — siitä todisti se rauha, joka levisi hänen kasvoilleen. Hän oli kuollut, mutta hän ei ollut yhtään kärsineen näköinen.

Totisesti: en pidä yhtään ihmeellisenä, että sellaisen vanhurskauden edessä maa rupeaa vapisemaan niin, että haudatkin aukenevat.

Näin siis meidät lunastettiin. Näin meidät siis ostettiin vapaiksi kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta — niin... miksen sanoisi: synnistä. Sillä synnin vuoksihan on kärsimys ja tuska maailmaan tullut.

Ystäväni! Se on täytetty! Anna näiden sanojen soida povessasi, kun menet jumalanpalveluksen jälkeen kotiisi. Se on täytetty! Kärsimyksen ja tuskan kuorma on täytetty. Sinusta vain tuntuu toisinaan siltä, kuin olisi taakka laskettu sinun hartioillesi. Sinä erehdyt: se on täytetty! Amen.

MINÄ USKON IANKAIKKISEEN ELÄMÄÄN.

Pääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.

Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon iankaikkiseen elämään.

Maailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen kuoleman jälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään elämää kuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.» Kuoleman jälkeen tulee ikuinen yö ja pimeys.

Tyydyttääkö tämä meitä?

Seisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.

Katselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo häilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain luoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja hänen naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen rikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: — hänen kärsimyksensä ovat liian suuret.

Mitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei häntä ole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen ruumiinsa hautaan? Lakkasiko tuo ennen niin reipas ja elämänhaluinen ihminen olemasta, — tuo rikas, henkevä sielu, jonka seurassa olet monta onnellista hetkeä viettänyt?

Ei — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin ajatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.

Jollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille kokonaan tarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen elää ja kamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen vaipuu olemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa: Elämän tarkoitus on elämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta, mutta se ei tyydytä meitä.

Kuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo nuori ihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon toiveita, monta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti katkaisi hänen toivorikkaan elämänsä.

Pitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki kuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen paremmin? Ei — nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista laeista», joita usein kuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, — mutta sydäntämme ne eivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan kylmäksi. Ei — me tahdomme jotakin kestävämpää, jotakin, joka voi lohduttaa — jotakin, joka saa sydämemme jälleen toivosta sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon iankaikkiseen elämään.

Tämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.

Opetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa turtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän ihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut pimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä vain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan mittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, — olentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.

Tuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja yhden päivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan. Sellaisia hetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista kertaa ei niitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi. Ja se nousi pääsiäisaamuna.

Jeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.

Pääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta elämästä. Tämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen elämä ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä elämässä kehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys täydellisyyteensä.

Sitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on kaikkein ensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen täydellisesti ansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan itselleen, vaan myös jokaiselle, joka häneen uskoo.

Nyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa kiinni kuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin mielin odottaa omaa kuolemaamme.

Tämä usko ylläpitää ja kannattaa meitä elämän taistelussa. Elämä ei ole meille enää tarkoituksetonta. Nyt emme kysy, miksi on niin ja niin. Nyt tiedämme, että ajallinen kärsimys kuuluu alkutaipaleen vaivoihin, jotka matkan päämäärä kerran moninkertaisesti korvaa.

Niinhän menettelemme tunturille noustessamme. Tiedämme jo lähtiessämme, että nousu on kaikkein vaivaloisin. Tunturin rinne on täynnä kallioita ja louhikoita, joissa jalka helposti livettää. Monta hikipisaraa pusertuu otsaltamme, ennenkuin olemme perillä. Mutta — olemme päättäneet _kestää_ ponnistukset. Haluamme ylös, — sinne, mistä avautuvat eteemme avarammat näköalat kuin alhaalta laaksosta. Ja siksi ponnistelemme.

Niin tahdomme ponnistella myös tässä ajallisessa elämässä, toivoen, että kerran on oleva hiukan helpompaa siellä toisessa maassa, johon Vapahtajamme on jo edeltä mennyt. Amen.

KUN ELÄMÄ VALKENEE.

2. Pääsiäispäivä. — Luukk. 24, 13—35.

Nyt seuraamme kahta opetuslasta, jotka ovat matkalla Emaukseen. Toisen tunnemme nimeltäkin; hän on Kleofas.

He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan olleet läsnä sinä päivänä, jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli ollut ilon ja riemun päivä.

Silloin oli kaupungissa oleskellut paljon kansaa, ulkomaalaisia Kreikasta, Roomasta, Afrikasta ja Vähästä-Aasiasta. Kaikki he olivat saaneet nähdä Herran. Se oli ollut juhlapäivä. Silloin oli tuottanut kunniaa Jeesuksen seurassa esiintyminen.

Ja nyt — vain viikko tuon suurenmoisen päivän jälkeen oli kaikki muuttunut: — Mestari kuollut ja opetuslapset pakosalla. Kuka saattoi sellaista käsittää?

He muistivat hetken, jolloin näkivät Mestarin Pilatuksen palatsin parvekkeella, sidottuna kuin suurin pahantekijä. He kuulivat kansajoukon raivokkaat huudot, näkivät Barrabaksen irti ja väkijoukon kantavan häntä olkapäillään, — tuon kuuluisan rosvon, joka oli monta murhaa tehnyt. Silloin he säikähtivät ja pakenivat kaupungista. He eivät voineet ymmärtää enää yhtään mitään.

Nyt he ovat matkalla Emaukseen. He olivat — ainakin Kleofas — sieltä kotoisin.

Ja he ovat niin tavattoman murheellisia: — pelko asuu heidän sydämessään. Mitä mahtanee heille itselleen vielä tapahtua? Olivathan he molemmat nimeltä tunnettuja. Eivätkö jerusalemilaiset olleet nähneet heitä Jeesuksen seurassa. Eivätkähän he olleet sitä salanneetkaan. Päinvastoin: he olivat sen tunnustaneet loistavin silmin. »Olitko sinäkin mukana, Kleofas?» »Olin, etkö nähnyt minua? Minähän johdin joukkoa, joka lauloi: 'Hoosiannaa Daavidin Pojalle!'»

Ilta pimenee. Puut heittävät synkkiä varjoja tien yli. Tuuli tohahtelee pahaenteisesti. Ah, kunpa he ehtisivät kylään ennen pimeän tuloa!

Mikä liikkuu tuolla puiden varjossa? Se on jokin — jokin olento. Varmaankin joku ylipappien lähettämä urkkija. He suhtautuvat äärimmäisen varovasti jokaiseen tuntemattomaan. Nyt ei uskaltanut luottaa ystäväänsäkään. Oli oma henki vaarassa.

Metsiköstä astuu heidän luokseen outo, tuntematon mies, ja liittyy heidän seuraansa. Oh, he kyllä osaavat olla varuillaan. Älköön tuo muukalainen luulko niin vain saavansa heitä ansaan.

»Mitä te kävellessänne puhelette keskenänne?»

Siinä se oli tuo tuhoa ennustava kysymys. He seisahtuvat hämillään ja pelon valtaamina. He luovat muukalaiseen epäluuloisia katseita. Mitä mies oikein tarkoitti?

Mutta — noissa kasvoissa oli jotakin, joka sai pelon poistumaan, epäluulon hälvenemään. Niin rauhalliset ja tyynet kasvot ja katse vakava ja syvä. Tuollaisessa katseessa ei voinut vilppi piileksiä.

Ja sitten alkaa keskustelu.

Eikö tässä tarjoudu katseltavaksemme mitä havainnollisin kuva ihmisen elämästä?

Mekin olemme monesti sanoneet: »Me toivoimme...» Ja eivätkö myös nuo, jotka haudoissa lepäävät, ole kerran sanoneet: »Me toivoimme...?» Ovatko toiveemme toteutuneet?

Sinä toivoit paljon pojastasi, jonka kuolema vei. Kuvittelit, minkälainen hän olisi aikamiehenä, ja kuinka hauskaa olisi silloin tällöin tulla käymään hänen kodissansa. Nyt hän lepää tuolla hautuumaassa kirkon vieressä. — Sinä toivoit elämältä hyvää osaa monen vuoden raadannan jälkeen, — pientä itsenäistä palstaa ja peltotilkkua, vanhuuden päivien varaa. Mutta sen sijaan menetit terveytesi ja jouduit kunnan hoitoon. — Sinä toivoit onnellista yhdyselämää rakastamasi miehen kanssa. Mutta — eräänä yönä hänet murhattiin ja talo, johon sinun piti astua vastavihittynä vaimona, poltettiin. [Sellainen tapaus sattui Sodankylässä.] Oi, meidän rakkaimmat toiveemme ovat jääneet toteutumatta. Me luulimme elämän vaikenevan, mutta se pimenikin täydellisesti.

Silloin — juuri synkimmän murheen hetkellä liittyy seuraamme mies, joka selittää meille kaiken. Hän kulkee vierellämme ja puhelee: »Niin... sinun poikasi kuoli. Ymmärrän murheesi. Mutta... ajattelepas, jos hänestä olisi tullut tuhlaajapoika... jos hän olisi tuottanut sinulle vain pelkkiä pettymyksiä. Taikka... jos hän juuri täysi-ikäiseksi päästyään olisi esim. tapaturmaisesti kuollut. Kumpi on parempi?

»Sinä et saanut haluamaasi palstaa, vaan sensijaan jouduit kunnalliskotiin. Mutta ajattelepas, jos olisit menettänyt sielusi. Etkö muista... sinä et viimeisenä kymmenenä vuotena puhunut muusta kuin tuosta palstasta ja _miten_ sinä puhuit? Sinä kerskailit ja sanoit: 'Tämä mies kyllä saa, kun tahtoo! Ei siihen tarvita mitään Jumalan siunausta.' Entäs nyt... nyt istut täällä, mutta sieluusi paistaa ikuinen päivä: Jumalan valtakunnan ihana todellisuus. Kumpi on parempi?»

Näin hän puhelee meille, tämä mies, joka liittyy seuraamme. Ja me tunnemme, kuinka hänen sanansa tyynnyttävät ja virvoittavat meitä. Hän selittää meille »kirjoitukset». Elämä on kärsimystä ja kipua. Miksi? Siksi, että se on koulua, joka kasvattaa meitä iankaikkisuutta varten.

Kun nämä asiat rupeavat lämmittämään sydäntämme, tunnemme, että se on juuri tuo ristiinnaulittu Jeesus Kristus, joka meille puhuu. Hän ei olekaan kuollut, vaan hän elää. Me tunnemme hänet elämämme vaikeissa tilanteissa.

Mutta — ennen kaikkea tunnemme hänet »leivän murtamisessa» t.s. tuolla kirkon perällä, pyhää Ehtoollista nauttiessamme. Sen vuoksi ohjatkaamme askeleemme usein sinne. Se paikka on kaikkia murheellisia sieluja varten, kaikkia elämän raatelemia, kaikkia haaksirikkoon joutuneita varten. Siellä elämämme polku parhaiten valkenee.

Nuo kaksi opetuslasta palasivat Jerusalemiin suurella ilolla. Nyt heitä ei enää peloittanut pimeä, yksinäinen tie. Heidän sielussaan loisti uusi valo. Jerusalem tuolla tähtitaivaan alla näytti salaperäisen kirkkauden ympäröimättä. Se ei ollut enää se raakojen intohimojen kaupunki, joka äsken oli kammottanut heitä. Sitä valaisi ylösnousemuksen aamunkoi.

Sellaiseksi muuttuu meidänkin elämämme. Sekään ei enää peloita eikä kammota. Kaikkine kärsimyksineen, pettymyksineen ja taisteluineen se vaikenee meille ihanaksi Jumalan lahjaksi, jota ajatellessa sydämen valtaa kiitollisuus. Amen.

JA AURINKO NOUSI, KUN HÄN KÄVI PNIELIN OHITSE.

1. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 32, 24—31.

Tämä yö, joka alkoi siitä, että aurinko laski vuorten taa ja virran vesi muuttui mustaksi kuin Tuonelan joessa, epätoivoisen miehen mielen ollessa vieläkin mustemman, — tämä yö, joka alkoi näin ja lopulta loppui siten, että tuska helpotti ja lopulta häipyi pois, kun aurinko nousi, kullaten vuoren huiput ja virran veden — tämä yö on yksi Raamatun merkillisimpiä öitä.

Jaakob on palaamassa enonsa Laabanin luota. Hän on elänyt vaiherikkaita vuosia. Kaksikymmentä vuotta takaperin hän matkusti tätä samaa tietä, mutta silloin hän oli hento nuorukainen. Virran ylimeno ei tuottanut suurta vaivaa: hän ui sen poikki, sillä hän oli suuri ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana meno ei tuottanut suurta vaivaa, hän ui sen poikki, sillä hän oli nuori ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana kuin erämaan keidas.

Mitä kaikkea oli tapahtunutkaan noiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa?

Muistellessaan nyt tuota aikaa saattoi Jaakob koota vuosien kokemukset yhteen sanaan: — työtä ... paljon työtä. Sillä hänen enonsa oli osannut käyttää hyväkseen sukulaisensa voimia. Hän oli suuresti pettynyt. Eno ei ollutkaan se mies, joksi hän tätä oli kuvitellut. Tuo aika oli ollut rikas unettomista öistä, jolloin kodin muisto kalvoi mieltä... vuoroin vilua ja vuoroin hellettä, koko elämä kuin pohjaa vailla. Eikä enon hymyilevä muoto ollut suinkaan herättänyt luottamusta. Jaakob oli saanut kokea, mitä on asua petollisessa ympäristössä, kuulla kauniita sanoja ja huomata ne vain sanoiksi.

Kunnes hän lopulta oli katkeroitunut ja paennut enon poissaollessa.

Ja nyt oli tultu tänne Jabbok-joen rannalle.

Kaikki vastukset olivat näyttäneet jo voitetuilta, kun seutua tarkastamaan lähetetyt palvelijat toivat sanan: Eesau tulee sinua vastaan neljänsadan miehen kanssa!

Se oli synkin ilta Jaakobin elämässä, vielä synkempi kuin Beetelissä vietetty yö, jolloin hän nukkui kivi päänsä alla.

Nyt olivat kaikki varovaisuustoimenpiteet tarpeen. Jaakob johti perheensä ja karjansa virran toiselle puolelle, jääden itse virran vastakkaiselle rannalle yksinään. Ja nyt alkaa se sydämen taistelu, jonka itämainen kuvakieli on pukenut niin havainnolliseen muotoon.

Siinä käytiin sydämen käräjiä ja päällekantajia oli paljon. Jaakob istuu rannan kivellä ja kuuntelee syyttäviä ääniä, jotka kohoavat hänen povestaan. »Sinä petit kerran vanhan isäsi ja ainoan veljesi...» »Niin... mutta enkö ole jo saanut tarpeeksi rangaistusta? Eikö merkitse mitään, että on elänyt erossa kodistaan kaksikymmentä vuotta?» »Niin — mutta ... sinähän olet hyötynyt vain sillä aikaa. Onko tämä oikeastaan ollutkaan mikään rangaistusmatka? Rikkaanahan sinä palaat, Jaakob. Ja huomenna Eesau hyvittää kärsimänsä vääryyden...»

»Niin... mutta vaimo ja lapset... eivätkö ne sentään ole viattomat?» »Vai viattomat! Eikö Raakel lähtiessään varastanut isänsä kotijumalia, joita tämä kaikesta petollisuudestaan huolimatta rukoili?» »Oh, se oli viheliäistä jumalanpalvelusta!» »Niin... mutta se oli rikos sittenkin...»

Suuri on Jaakobin tuska ja synkkä on yö. Tähdet vilkuttavat taivaalta kuin ivaten: Jopa olet joutunut satimeen, Jaakob! Aurinko on laskenut ja seutua ympäröivät vuoret näyttävät uhkaavilta. Jabbok-joki virtaa mustana hänen edessään. Se on kuin kuoleman virta. »Noin pimeää, noin mustaa on elämä ja päättyy toivottomuuden yöhön».

Jaakobin tuska yltyy; hiki valuu hänen otsaltaan. »Siellä ovat kameelisi, aasisi ja lampaasi ja huomenna Eesau ryöstää ne, ja sinä itse, sinä rikas Jaakob, saat orjana palvella hänen majassaan... jos hän ylimalkaan jättää sinut henkiin...»

Tällaiset ajatukset risteilivät Jaakobin sielussa. »Oi, Herra, auta ja pelasta minut!»

Mutta tuska vain yltyy. Se kasvaa lopulta niin suureksi, että Jaakobista tuntuu, kuin painiskelisi hän miehen kanssa, — tuntemattoman miehen, joka on väkevä, niin tavattoman väkevä. Hän ontuu, hän horjuu tuskissaan. On, kuin olisi häntä satutettu lonkkaluuhun.

Taistelu yltyy vain; se ei helpota hetkeksikään. Jaakobin sydän on murhetta ja epätoivoa täynnä. Hän aivan läähättää suuren tuskansa alla. Jostakin sydämen sopukasta kohoaa hiljainen nyyhkytys. Se soi kuin lapsen itku. Mutta se kasvaa voimakkaammaksi ja nyt se on kuin miehen hätähuutoa: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua!»

Miten käy nyt Jaakobin?

Toteutuu vanha, paljon koeteltu sana: »Avuksi huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.»

Jo punertuvat vuorten huiput. Aurinko heittää niille ensimmäiset säteensä. Aamun henkäys käy yli seudun. Jaakobin tuska helpottaa, hän käy rantakivelle istumaan. Hän on uupunut, kuolemaan saakka väsynyt, mutta hänen sielussaan heläjää hiljainen sävel: »Herra on auttava minua. Herra on siunannut minut!»

Ja kun hän nousee seisomaan, kohoaa aurinko esiin vuorten takaa. Sieltä, joen toiselta rannalta, näkyvät hänen omaistensa teltat. Siellä märehtivät kameelit rauhassa ja kilahtaa niin leppoisasti aasin tiuku. Oi, kuinka suloista on tuota katsella ja kuunnella, kun väsyneen miehen sydämessä vallitsee rauha. Hän on voittanut taistelussa, hän on nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja hänen sielunsa on pelastettu.

_Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse._

Rakkaat ystävät! Tällainen oli Jaakobin kamppailu ja se kamppailu on uusiintunut monen ihmisen sydämessä sen jälkeen. Elämän taistelussa hän on joutunut kysymään itseltään: Mitä tämä kaikki merkitsee? Hallitseeko maailmaa jumalallinen oikeus, vai onko se väkivalta ja vääryys, joka voittaa? Eikö sattuma leikittele ihmislapsen kanssa? Oletko sinä todellakin ylösnoussut, Herra Jeesus Kristus? Näin pääsiäisen jälkeen tämä kysymys tuottaa pistävää tuskaa.

Mutta — jos taisteleva pitää kiinni vain tästä: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua» — niin taistelu päättyy voittoon. Ja aurinko nousee, kun sivuutamme tuon tuskallisen taistelun hetken. Amen.

HERRA ON MINUN PAIMENENI.

2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Ps. 23.

Se, joka on vaeltanut tunturiseudussa, tietää, kuinka vaivaloista kulku monesti on. Edessä on vuoroin jyrkkiä nousuja, vuoroin vielä jyrkempiä laskuja. Matkamies saa jännittää kaikki voimansa voidakseen säilyä vahingoittumatta. Sitten seuraa yhtäkkiä pohjaton suo, jänkä, jonka ylikulkeminen vie monia pitkiä tunteja. Se on hidasta matkantekoa, kärsivällisyyttä koettelevaa, voimia kysyvää — varsinkin jos on vielä taakka kannettavana. Mutta — sitten tulee ruohokas joenranta tahi kirkas, helmeilevä tunturipuro, jonka äärellä matkamies saa levätä ja sammuttaa janonsa. Matkan vaivat unhottuvat ja virkistynein voimin lähtee kulkija taivaltansa jatkamaan.

Ihmiselämä on juuri tuollaista, Sekin tarjoaa vaikeuksia, jos leppoisia, onnellisia hetkiäkin, — ensiksimainituita ehkä sentään enemmän. Päivät kuluvat yksitoikkoisessa, ilottomassa työssä, jolloin elämä tuntuu harmaalta, väsyttävältä. Vaikka työ on luotu meille siunaukseksi, emme silti aina jaksa yhtä valoisin mielin siihen suhtautua. Ajattelen maanviljelijää, jolla joka vuodenaika on edessään samat tehtävät: kyntö, kylvö, karhitseminen, sitten heinänteko vuoroin paremmalla, vuoroin huonommalla menestyksellä j.n.e. Ajattelen opettajaa, jonka joka vuosi on aloitettava alusta. Hänen tehtäväänsä kuuluu ehkä yhden ainoan aineen opetus. Sen piirissä hänen on liikuttava koko pitkä elämänsä. Entäs tehdastyöläinen, joka koko ikänsä valmistaa vain yhtä ainoata kappaletta. Silloin jo totisesti tuntee, kuinka työkin voi olla tappavaa.

Eivätkä elämän vaikeudet rajoitu vain tähän. Sillä on ylen rikas varasto juuri tätä »lajia» tarjottavanaan. Työ epäonnistuu. On saanut vuosikausia ponnistella ja sitten tulee pettymys. Kaikki vaivat ovat menneet hukkaan. Sattuu sairaustapaus, joka yhtäkkiä muuttaa kaikki ennakolta tehdyt suunnitelmat, — tai kuolema, joka katkaisee ne yhdellä iskulla. Tulee suuria taloudellisia vahingoita. On juuri pääsemässä vakavaraiseksi, kun yhtäkkiä lankeaa maksettavaksi suurempi takaus j.n.e. Silloin ei elämä tosiaankaan tunnu helpolta.

Ja — jos on säästynyt näiltä n.s. ulkonaisilta vaikeuksilta, on sitä enemmän saanut kamppailla sisäisten vaikeuksien kanssa. On saanut ehkä vuosikausia taistella epäilysten kanssa. Se tähti, joka kerran loisti sielussa kirkkaana ja kauniina, on sammunut. Elämä on muuttunut pimeäksi; ei näe enää mitään. Silloin ehkä mielellään vaihettaisi osansa sellaisen kanssa, joka on saanut osakseen vain ulkonaisia vaikeuksia.

Oletko, kuulijani, kokenut mitään tämänkaltaista? Luulen, että olet. Mitäs me siis sanomme? Onko tähän mitään lisättävää?

On kyllä, tämä nim., että vaikeuksien jälkeen tulevat »virvoittavat vedet» ja »viheriät niityt».

Se »niitty» ei ehkä ole suuren suuri, vain tuollainen lyhyt hetkinen. Mutta sellainen hetki, joka tuntuu korvaavan vuosikausien odotuksen, pitkien vuosien ikävän ja kaipauksen. Se on ehkä vain iltahetkinen, mutta niin tavattoman virkistävä, niin täynnä elämää. Elämän onni tulvii sieluun yltäkylläisenä ja sykähdyttävänä. Se pirskähtelee ihmisen yli kuin tunturipuron pisarat, joita koetamme vangita kämmeneemme. Pitkä, paljon voimia ja aikaa kysyvä työ on esim. onnistunut. On saanut hyvien ystäviensä kanssa jakaa siitä johtuvan ilon.

Muistan, kuinka kerran muuan tuttavani soitti minulle ja ilmoitti saaneensa ulkomailta kirjeen, joka teki hänet tavallista iloisemmaksi. Satuin olemaan masentuneella mielellä, mutta tuntui, kuin olisi ystäväni ilo puhelinlankaa pitkin virrannut luokseni. Se oli siunattu hetki. Alakuloisuus haihtui ja loppuosan päivää tunsin itseni iloisemmaksi kuin moneen viikkoon.

Olen itsekin kokenut sellaisia hetkiä, jolloin on ollut melkein suoranainen pakko kertoa jollekin tuttavalle jostakin asiasta, mikä sillä kertaa oli tehnyt mielen iloiseksi. Se on ollut kuin yhteistä juontia virkistävästä tunturilähteestä tahi yhteistä lepäämistä viheriällä niityllä. Sellaiset hetket painuvat mieleen. Vielä vuosien takaakin on niitä virkistävä muistella.

Näin Jumala kuljettaa meitä. Hän ei anna meidän alituisesti asustaa virvoittavien vesien ääressä. Hän johtaa meidät työhön ja taisteluihin. Emmekä me enää sure, että on jälleen lähdettävä taivalta jatkamaan. Olemme saaneet kylliksi levätä. Nousemme siis ja sanomme: »Herra on minun paimeneni.»

Ja — jos olemme aina uskollisia tälle hyvälle paimenelle, luulen, että saamme elämämme lopulla sanoa: »Kaikki Herran tiet ovat hyvyys ja totuus niille, jotka hänen liittonsa pitävät.» Amen.

MIESKOHTAINEN USKO.

3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. 1 Piet. 1, 3—7.

Koulussa luki vanha rehtorimme usein aamurukouksissa esilläolevan tekstimme sanat: »Ylistetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä» j.n.e. Ja meihin, koulupoikiin, se teki aina erikoisen juhlallisen vaikutuksen.

Emme osanneet sitä silloin selittää, minkävuoksi; emme jaksaneet tunkeutua asian ytimeen. Mutta — se tehosi meihin kuitenkin sanoin selittämättömällä tavalla. Juhlasali ikäänkuin kirkastui. Oli kevät ja me tiesimme lukukauden kallistuvan loppuaan kohti. Juhlasalissa leijaili pääsiäisen tuntua. »Ylösnousemus» merkitsi meille heräävää kevättä, kukkaisvainioita, apilan ja hajuheinän tuoksua, talven kahleista vapautuvia virtoja ja järviä. Ja me kuuntelimme hartaina vanhan rehtorin sydämellistä äänensointua, joka yhdessä kohti melkein aina värähti syvemmin: »... jossa meitä nyt vähän aikaa — jos tarvitaan — moninaisilla kiusauksilla vaivataan...»

Sitä emme silloin ymmärtäneet. Emme käsittäneet, että vanhan rehtorin lukemisessa, äänen sydämellisessä soinnussa, koko tuossa hartaudessa, jolla hän rukoushetken toimitti, ilmeni mieskohtainen usko.

Vasta jälkeenpäin se on — ainakin allekirjoittaneelle — kirkastunut.

Mieskohtainen usko on ihana asia. Se on omaisuus, jonka arvoa emme voi kyllin korkeaksi arvostella. Se antaa turvallisuuden tunteen, kirkastaa mielen, antaa voimia alistumaan ja kärsimään, pitää yllä toivon loppuun asti.

Ei ole suinkaan sattuma, että tekstimme sanat on kirjoittanut apostoli Pietari. Ne olisi tietysti myös voinut kirjoittaa Paavali, mutta silloin ne olisivat saaneet toisen sävyn.

Pietari oli kerran kieltänyt Vapahtajan. Hän ei koskaan voinut unohtaa ylimmäisen papin pihalla vietettyä koleaa yötä, jolloin hän lämmitteli hiilivalkean ääressä. Hänen mielestään oli aurinko silloin laskenut viimeisen kerran. Pietari ei jaksanut uskoa, että se nousisi enää.

Mutta — se nousi, nousi kirkkaana ja suurena. Se tapahtui pääsiäisaamuna ja siinä oli Pietarinkin pelastus.

Mieskohtainen usko iloitsee siitä, että Jeesus Kristus elää. Järkeilköönpä ihminen pääsiäisaamun tapahtumasta miten hyvänsä — jos hänellä on mieskohtainen usko — hänen sydämensä iloitsee — siitä huolimatta. Monesti voivat sydän ja järki olla ristiriidassa keskenään, mutta, uskon ollessa kysymyksessä, ihminen kuuntelee sydämensä ääntä. Ja varmaa on, että silloin kuin ihminen antaa sydämensä puhua, hän on eniten itseään. Järki on vain tuollainen hieno herraspoika, joka kepillänsä huiskii kukkaisistutuksia voimatta niitä kokonaan hävittää, vaikka turmeleekin suurimman osan.

Mieskohtainen usko elää turvallisena ja tyytyväisenä niinkuin rikas talonpoika tilallaan. Hänellä on luja, aineellinen pohja eikä hän säikähdä, vaikka yhtenä vuonna vieraileekin halla: hänellä on säästöön pantua viljaa takavuosilta. Hengellisen elämän alalla johtaa mieskohtainen usko yhtä lujalle pohjalle: sekään ei petä vaivoissa.

Sellaisen lujan pohjan oli apostoli Pietari löytänyt. Senvuoksi vaikuttavat hänen sanansa niin tyyniltä ja arvokkailta. Niissä on vetoava voima, mieskohtaiseen kokemukseen vetoava voima. »Minä tiedän» — hän tahtoo sanoa — »minä, joka ennen olin kieltäjä, mutta nyt elävään, mieskohtaiseen vakaumukseen päässyt... minä tiedän, että Jumala on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.»

Mutta — mieskohtaista uskoa ei saavuteta helposti. Se ei ole tavaraa, jota voidaan ostaa mistä tahansa. Se on aarre, joka kaivetaan päivänvaloon kärsimyksien maaperästä. Apostoli Pietari tietää sen kokemuksestaan.

Siitä johtuu, että mieskohtaiseen uskoon päässyttä eivät kärsimykset ja vaivat peloita. Ne ovat hänelle tuttua maata, sitä hengen kultaista kaskea, josta uskon vilja nousee. Hän riemuitsee kärsimyksistään, niinkuin maamies iloitsee uutisvainiosta, johon on paljon työtä ja vaivaa pannut. Hän tietää, että hänen on uudelleen iskettävä siihen — laajennettava ja perattava — tarpeen mukaan. Hänen menestyksensä maanviljelijänä riippuu siitä, kuinka paljon hän jaksaa ponnistaa.

Niin suhtautuu mieskohtainen uskokin ajallisiin kärsimyksiin. Ne ovat vain koetuksia, joissa hengen viljan viljelijää kasvatetaan. Niiden kautta usko puhdistuu ja vahvistuu.

Uudisviljelijä raivaa ja työskentelee toivossa, että esivallan edustaja kerran voisi hyväksyä hänen työnsä ja hän saisi kiinnekirjan taloonsa. Onnellinen se päivä, jolloin hän seisoo kädessään paperi, mikä takaa hänelle perintöoikeuden taloon, — hänelle ja hänen jälkeläisilleen.

Samanlaisessa toivossa kamppailee täällä mieskohtainen uskokin. Sekin odottaa perintöoikeuttaan. Ja se perintöoikeus saadaan silloin, kun Jeesus Kristus ilmestyy. Amen.

SIELUN JANO.

4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Joh. 7, 37—39.

Olemme joskus lukeneet, kuinka karavaani pitkällä erämaan taipaleella on nääntynyt janoon. Juomavesi loppui, kameelit ja miehet kävivät heikoiksi, ja kun hakemisesta huolimatta ei löydetty keidasta, kuoli koko retkikunta. Erämaan auringon paisteessa valkenevat luut osoittavat vielä vuosien perästä paikan, mihin sortui kerran karavaani, joka toivorikkain mielin lähti matkaan.

Ihmiselämää voi monessa suhteessa verrata erämaahan, jonka läpi johtaa karavaaniteitä. Jossakin kaukaisuudessa on matkan pää, viheriöitsevä palmukaupunki, joka tarjoaa lepoa ja suojaa väsyneille kulkijoille. Mutta moni uupuu matkan kestäessä — janoon.

Ruumiillisen janon me kaikki tunnemme; olemme kokeneet sitä jokainen suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Tiedämme, että se voi usein vaivata pahemmin kuin nälkä. Nälkää sentään voi jotenkuten sietää, mutta janoa — ei. Se vie voimat paljon nopeammin kuin yleensä luullaan.

On olemassa myös sielun janoa, hengen janoa — kuinka nyt sitä kulloinkin nimitämme. Se merkitsee sitä, että ihminen haluaa omistaa jotakin henkisesti varmaa ja pysyvää, esim. maailmankatsomuksen, joka ei jätä häntä koskaan pulaan.

Tämä ajallinen on menevää. Elämä täällä loppuu kerran ja meidät kannetaan vainajina johonkin kalmistoon. On ihmisiä, jotka pelkäävät hautuumaita. Ne muistuttavat hänelle liian voimakkaasti elämän loppua. Sielu tuntuu kovin avuttomalta; se ei uskalla lähteä lentämään sen tuntemattoman, kolkon maan ylitse, jonka nimi on kuolema. Sillä sielulla on jano eikä sillä ole, mistä juoda, juoda niin riittävästi, että uskaltaisi tehdä tuon matkan.

Ei mikään tyydytä sitä — tai tyydyttää vain hetkeksi. Kirjallisuus, tiede, taide — nuo ajalliset janon sammuttajat eivät riitä. Ihmisellä on sellainen tunne, kuin jos hän kulkisi tyhjän päällä. T.s. hän tuntee kyllä elävänsä täällä, mutta hänen sielullaan ei ole kiinteää pohjaa.

Eikä hän tunne tätä kammottavaa tyhjyyden tunnetta ainoastaan kuolemaa ajatellessaan; se tunne asuu hänessä aina. Hän on terve, hänellä on virka tai jokin toimiala, mutta se, joka tekee työtä, ei ole _hän itse_. Hän itse on jossakin muualla... vaeltelee pimeitä, rannattomia maita kuin eksyksissä oleva lapsi, joka ei enää muista nimeään. Se on kolkko, kammottava tunne, joka masentaa äärettömästi. Se on sielun janoa, jolle ei ole löytynyt tyydytystä.

Voi, kuinka paljon on näitä janoisia! He laahustavat elämän harmaassa erämaassa ja heidän katseensa on tuskaa täynnä. Oi, olen nähnyt tämän katseen joskus, — tämän sanomattoman surullisen, puoleksi sammuneen katseen. Ja minun silmiini nousevat kyyneleet, kun ajattelen sitä.

Miksi?

Siksi, että tunnen siinä toisinaan itseni.

Rakkaat ystävät! Teistä tuntunee pahalta kuulla, kun sanon: Minäkin olen niin monta kertaa eksyksissä. Minäkin harhailen ja kuulostan, ja sieluni valtaa toisinaan suunnaton hätä. Olen eksynyt elämän erämaahan enkä tiedä nimeäni. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mistä olen lähtenyt?

En tiedä.

Mutta — sitten... sitten minusta tuntuu, kuin kuulisin huutoa jostakin päin, kuin huhuilisi jostakin tuttu, lempeä ääni. Kuka se on? Herra, sinäkö se olet... sinäkö, Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme?

Ja kuin kaukaa... kuin hyvin kaukaa kuuluisi ääni: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»

Rakkaat ystävät! Ettekö voisi kuvitella, että tuo huuto kuuluu juuri nyt... nyt kun istumme tässä hiljaisessa kirkossa? Me kuulemme toisinaan puiden huminan tänne kirkkoon. Männyt tuossa kirkon vieressä huokaavat. Minusta tuntuu joskus, kuin kuulisin tuossa huminassa Vapahtajan äänen: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»

Joka tapauksessa voimme yrittää tätä ääntä kohti. Eikö niin?

Tällä kertaa en uskalla puhua mitään »juoksevista elävän veden virroista.» Se olisi — ainakin minulle itselleni — liian paljon. Tunnen saaneeni maistaa hiukan niiden vilvoittavaa vettä ja jään onnellisena, vaikka väsyneenä, niiden ääreen, hautautuen niiden autuaaseen kohinaan. Amen.

KAIKKIEN SYDÄNTEN PÄIVÄ.

Rukoussunnuntai. — 2 Moos, 17. 8—15.