Part 1
WÄHÄNEN LAULU-KIRJA
Toimittanut
J. F. Granlund
Kolmas lisätty painos
Turussa, Frenckellin kirjapainossa, 1864, J. F. Granlundin kustannuksella.
Registeri / Sisällys:
Eläköön armias Arvon mekin ansaitsemme Entinen aika on Suomelle Suomenkin maas' Kyllä on Suomessa luminen luonto Nouse, riennä, Suomen kieli (1) Mun muistuu mieleheni nyt Täällä, pohjantähden alla (2) Lämpöselle Louna-maalle (1) Ei huolien pilviä taivahallamme (1) Luonnon suuren lapsukaiset Kulkeissani vainiolla Woi kuinka mailma kolkka on Lännen ruskokukkasiin Syksy nyt on, taas meri Wienan reunall’ koivun alta Neitto itki itseksensä Sen ihanaisen Emman saan Kukka kasvoi kaunokainen (2) Sammaltunut kota Tuoll' on mun kultani Minä seisoin korkialla vuorella Kultani kukkuu, kaukana Minun kultan' kaunis on, sen (2) Itkettää ja surettaa Onneton olin minä ollessani Suosio on soma Ilon ääni ihanainen Kiilto-mato kukkasissa Sua, lähe kaunis, katselen Kesäisen illan kullasta Mies on maassa oivallinen Talon-poika, taitava Jos vaikka kaikki järjestänsä Touvon aika lähenee Jo päivä ilman lämmittää (2) Nyt kesän viime kukka (2) Mistä Suomi leivän saa Minä mielin muistutella Jussi lähti kaupunkiin Piika-parvi paras Harjun-mäen kalliolla Tuo on mun kukkoni (1) Juoma janon sammuttaa Pojat! pois nyt kalja tieltä Löytyypi kultaa kupiksi Tyhjät maljat pidossa Ei maljasta maisteta maaten (1) Mull' oli pullo (1) Syksy nyt on, Wiina jo poltolla Pamppu soittaa torvellansa (1) Ämmä, hoi (2) Nyt surussani (1) Juovuksissa kaiken yön (1) Ystävä-kullat, Siukut ja Weikot! (1)
(1) merkityt laulut ovat lisätyt toiseen painokseen [1861] ja (2) merkityt tähän kolmanteen. [1. painos 1856].
Tähän painokseen olen pannut niitten laulujen alle nimet, joitten tekiät eli kääntäjät olen tietänyt, toivoen heidän ei pahaksuvan sitä, koska heidän nimensä on jo kumminkin tullut tutuksi nimimerkeistänsä edellsissä painoksissa.
Turussa 20 syyskuuta 1864.
Kustantaja.
SUURELLE RUHTINAALLE
Nuotti "God save the king" etc.
Eläköön armias, Rakkahin Ruhtinas Rauhallinen! Jossa on onnemme, Jossa on ilomme, Turva ja toivomme Täydellinen.
Avaten armonsa Wahvisti valtansa Wartiamme; Lepo on levinnyt, Walistus virinnyt, Elatus enennyt Majoissamme
Suojeltu sodassa Riemuitkoon rauhassa Suomalainen! Olen taas uudella Uskollisuudella, Urhollisuudella Alammainen.
O, Luoja laupias! Wahvista voimallas Ruhtinaamme! Elonsa enennä, Päivänsä pidennä, Waivoja vähennä Waltiamme!
Töidensä tunnossa, Menonsa muistossa Eläköön hän! Waeltain vieläkin Taivahan tielläkin, Muistossa meilläkin Eläköön hän!
LAULU SUOMESSA
Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa, Waikk’ ei riennä riemuksemme Leipä miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle.
Suomen poika puolestansa Tunnetaan jo jaloksi, Korvet kylmät voimallansa Perkailee hän pelloksi; Hän on rakas, rauhallinen, Mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Wäinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Walistus on viritetty, Järki hyvä herätetty.
Suomen tytön poski-päihin Luopi veri kukkaiset, Hall' ei pysty harmaa näihin, Näit' ei pane pakkaiset; Luonnossa on lempeyttä, Sydämessä siveyttä.
J. Juteini
LAULU SUOMELLE
Entinen aika on Suomelle aivan Liiaksi lisännyt vaaran ja vaivan; Waan nyt on huokea huoletkin voittaa, Kuin onnen aurinko armas jo koittaa.
Suomessa säilyvät rauha ja riemu, Syttynyt rakkaus, sydämen liemu, Warahin valistus loputa loistaa, Elämän polulta varjoja poistaa.
Taipumus työlle on nääntänyt nälän, Täyttänyt aineilla aittamme väljän; Pohjolan pojat, ne tottuvat toimeen, Tyttäret työntävät kudetta loimeen.
Korkean koulun ja opiston suuren Tutkinnot tuottavat järjelle juuren, Joka jo toivolle alkua antaa, Hengelle hedelmät kaunihit kantaa.
Wiisahat ottavat opista vaarin, Kyntäjät työllänsä täyttävät laarin, Kuulusa kunnia keskemme kestää, Tuntomme turmiot elosta estää.
J. Juteini
SUOMENMAALLE
Nuotti: "Herrliga Land" etc.
Suomenkin maas' Aurinko lämmin on noussut; Jää on jo virtana juossut Suomenkin maast'.
Kaunojen maan Wuoret ja metsiköt suuret Waattehet kantavat uudet. Kaunonen maa!
Onnemme maa! Ei vapauttakan puutu, Rakkaus, riemu ei muutu Onnemme maas'.
Woimakas maa! Kansa on urhosa aina, Waivat ne miestä ei paina. Woimakas maa!
Äitimme maa Walvovan saanut on mielen; Kaunon ja kuulemme kielen Äitimme maan.
A. Warelius
[Ensikerta laulettu Länsisuomalais oppilaisten vuosi-juhlalla Helsingissä, toukokuun 15 p. 1847.]
MENESTYS SUOMESSA
Kyllä on Suomessa luminen luonto, Mutt' hyvän-suonto Riemulla rintoja lämmittää. Kulkekoon talvella kylmänä kuukin, Lämmin on luukin, Kun veri ystävät yhdistää.
Kesällä leikkivät linnut ja karjat, Makeat marjat Warsista valmiina taitellaan; Kedolla kestävät lapset ja laumat, Pellolle aumat Korkeat, laveat laitellaan.
Pienestä piiasta paisuupi nainen, Niin, samallainen, Kuin marja kukasta viljellään. Miehiksi nousevat poikamme norjat, Suorat ja sorjat, Miehinä mieltänsä kiitellään,
Ei ole elämä onnea vailla Suomenkan mailla; Avoina ovi on nautintoon. Naitavan neitosen lempeä laatu, Simasta saatu, Aina on sulava suosioon.
J. Juteini
SUOMALAINEN LAULU
Nuotti: "Gott erhalte Franz den Kaiser".
Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss’ on suoja Suomen-maan; Yksi mieli, yksi kieli Wäinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura, Kyntäneet on Suomen-maan; Kasvoi vehnä taikka kaura, Maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro Meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti Ruton, näljän aikana, Yksin miekallansa esti Wihollisen maastansa; Suomalain siis yksin käyköön Käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!
Äänis-järvi, Pohjan-lahti, Auran-rannat, Ruijan-suu, Siin' on, Suomalainen, mahti, Jok' ei oo kenenkään muun, Sillä maalla sie oot vahti, Älä ääntäs' halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkeallen kaikumaan!
A. Oksanen
SAWOLAISENLAULU
Mun muistuu mieleheni nyt Suloinen Savon maa! Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnehensa tytynyt Tää armas, kallis maa!
Kuin korkiat sen kukkulat Kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaiset, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, Ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat, Kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen, Sen suihke armaampi, Se silmä on Savottaren, Johonka taivas loistehen Ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi ellys ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen Se sulla kellerti, Kun meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihollinen Ja poltti tuhaksi.
Ja monta kertaa sattui niin, Kun meitä vainot löit, Kun vaimot, lapset kaadettiin, Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmensuut;
Niin niistäpä usiampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomen maan!"
Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin: "armas Savon maa!"
A. Oksanen
KOTO-MAAMME
(Lasten laulu) Nuotti: ”Minun kultan’ kaunis on”.
Täällä, pohjantähden alla, on nyt kotomaamme; Mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme.
Täällä on, kun kukkasella, aika lyhy meillä; Siellä elo loppumaton, niinkun enkeleillä.
Täällä sydän huokailee, ja itku silmän täyttää; Siellä sydän iloitsee, ja silmä riemun näyttää.
Sinne toivon siivillä jo sydän pieni lennä; Siellä kun on kotomaani, sinne tahdon mennä.
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu 1863 Tähti sanomaan n:o 2.]
POHJALAISEN KANTELE
Lämpöselle Louna-maalle Pohjan mies on muuttanut, Antavaisen ilman alle Kodon uuden katsonut.
Lemmakas on laakso siellä, Laiho runsas loistava; Wisertäävät linnut vielä Tuhannella taidolla.
Mutta mieli pohjalaisen Isän-maan on muistava, Kankahan sen kaikuvaisen, Sulo suot ne kaukana.
"Soippas, kuulus kaunokaisin Wanha Wäinön kantelet!" – Walittaa se: "Oi, jos saisin Salot, sauhut entiset!
Hedelmillä herkku-suita Eipä Suomi suosita; Wiikunoita viinapuita Etpä nähdä siellä saa.
Mutta metsät, honka-loimat Suosittaavat sydäntän; Laulavat ne luonnon voimat Wirttä veikon virkeän.
Revon liekit liehuvilla Walkehilla välkkyvät; Paukkuvilla pakkasilla Järiseevät järvi-jäät.
Kumiseevat kuuset sorjat, Korpi jylhä kuntoa; Nuorukaisen sukset norjat Hihteleevät hangella.
Mäet pohjan mäntynensä, Härmä-helmet hiuksilla, Kutsuvat mun kestillensä; Heit' en henno unhohtaa.
Neito siellä nauru-huuli, Puna-poski, pulskea; Riemu-rinnat talvi-tuuli, Wilkku-silmät, virvottaa.
Lumi-puhdas Pohjan nainen, Raikas on sen rakkaus; Lempi miehen leimuvainen, Raitis on sen rohkeus.
Elävälle – empä tiedä Parempaa, kuin Pohjola. Eikä tuoni taida viedä Suodumpaan, kuin Suomen maa".
A. Warelius
OPISTOLAIS-LAULU
Ei huolien pilviä taivahallamme, Ei kateus pimitä aurinkoamme; Waan kirkas ja jalo On päivämme valo, Ja kuu-kullan muoto, Kuin hohtava luoto Se yömmekin päiväksi kirkastaa, Se mielemme tummatkin valistaa.
On Suomemme lähellä pohjoista napaa, Mutt' veri on lämmin ja mielemme vapaa; Ja kirkas ja jalo On tiedetten valo; Ja tulvaiset, vetteet On toivomme hetteet, Ja rakkaus rintamme riemuittaa, Se rakkaus pakkasen karkoittaa.
On matala kansamme onni ja olo, Mutt' kaukana poissa on surkea polo. Ja sankari-suku On isäimme luku; Ja poiatkin sorjat, Uroolliset, norjat, Ne isäinsä tekoja täyttävät, Ne uusia maineita näyttävät.
Y. Koskinen
ELÄMÄN NAUTINNOSTA
Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla; Pois, pois karvaus, Wältä, veikko, huolet! Pois, pois valitus, Taita tuskan nuolet!
Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä Aina niinkuin päivän-paiste syksysellä säällä; Pois, pois vihainen Wäliltämme vaino; Pois, pois salainen Kateuskin kaino!
Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, Riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen; Pois, pois turmellus, Hyvin hyvää käytä; Pois, pois huokaus, Toivoll’ onni täytä!
Hyvä, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, Ompi toivo, sielun valo, vaelluksessamme; Pois, pois epäillys Erhetyksen yöstä; Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä!
Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta; Pois, pois kuitenkin Kuollon pelko peitä; Pois, pois pikemmin Murhe musta heitä!
Missä lienee muuttumata olo maamme päällä? Tyytyväisyys ompi vasta onnen täyte täällä; Pois, pois viipyköön Murhe-päivä meiltä; Pois, pois pysyköön Itku ilon teiltä!
J. Juteini
ANNI
Kulkeissani vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuuset takalolla, Kalliotkin kaikuvan: Tulan, tulan, tee. :,:
Suksutellen mehu miellä Annin kumppaniksi jäin, Sanoen: kah, "laula vielä"! Ja se armas laulo näin: Tulan, tulan, tee. :,:
Niin hän lauloi hymy-huulin, Sima-silmin, sulo-suin, Hiljaa hengiten ma kuulin; Enkä muista muuta kuin: Tulan, tulan, tee. :,:
Taivas leimahti ja loisti. Kuin hän istui vieressäin; Suuta pyysin: "toisti, toisti!" Wastas hän ja lauloi näin: Tulan, tulan, tee. :,:
Wapaus on rinnastani, Rauha, riemu rientänyt, Yöt ja päivät korvissani Soittaa sama ääni nyt: Tulan, tulan, tee. :,:
Kallio
IKÄWÖITSIÄ
Nuotti "Jag kommer ifrån Nobis, jag" etc.
Woi kuinka mailma kolkka on, Ja toivo valoton ja musta, Se pieni sydän, levoton, Ei löydä mistään huvitusta.
Sen yksin hauska huvitus Ei täällä muu, kun sinä, ollut; Nyt olet pois, ja kaipaus On hauskuuteni siaan tullut.
Ja vaikkas kauvas minusta Pois taisit ijäisesti mennä, Ei luovu sydän sinusta, Et poiskan sinä siittä lennä.
Jos miinkä ties sun johdattaa, Jos poiskin haudan tuolle puolen, Ja sua en täällä nähdä saa, Saan sitte kumminkin kun kuolen.
Ja vaikka tähti viimmenen Sun uusi kotos olis siellä, On matka hauska, lyhkönen, Ja toivo kumppanina tiellä.
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu 1856.]
KANTELEEN SOITTAJA.
Lännen ruskokukkasiin nyt päivä kirkas nukkuu, Lintu-parven vihertäissä käki puussa kukkuu.
Lahti laski levollensa, eikä värähdäkkään, Eikä edes haavan-lehti puussa välähdäkkään.
Metsä vastaa iloisesti kanteleeni ääneen, Sinne sanoi kanteleeni huokaukset jääneen.
Nouse länsi-tuulinen ja perhosena lennä, Ett'ei kanteleeni suru metsään saisi mennä.
Lennätä se kullalleni, kauvas metsän taahan, Yli suon ja yli järven, toiseen taka-maahan!
Kuiskuta se hiljaa hälle terveisiksi multa, Että tulis iloiseksi surevainen kulta!
Soi nyt kulta kanteleeni, kohta tuuli herää, Soi! ja sitte polvilleni nuku täksi erää!
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu 1848.]
INGEBORIN WALITUS
(Ruotsinkielisestä)
Syksy nyt on, Taas meri kuohuva myrskystä on. Ah, joka pääsis nyt sentään Lainneille lentään.
Kaukana nä'in Purjehen, lennossa läntehen päin. Hauska on seurata vielä Friitjoa siellä!
Lainneinen, so'! Hiljastu! rientää se muutonkin jo. Loistakaa tähtiset noille Purjehtijoille.
Sitte kun tuo Taas kevä kotio hänen, niin mua Ei näe silmänsä tässä, Rantoja lässä.
Siks mun saa, Rakkaudestani, tuonelan maa; Taikka jos vieläkin hivun Waivoissa kivun.
Haukka, hän sun Juuri niin orvoksi jätti, kun mun; Mutta en päästäkkän sentään Pois sua lentään.
Muotoses saan Neulojen liinasen kulmalle vaan: Siiviss' on hopia multa, Warpaiksi kulta.
Haukalta sai Frejakin siivet, ja niillä hän kai Lenteli lystinsä vuoksi Kultansa luoksi.
Siipes, jos saan, Niin mua eivät ne kannata, vaan Kuolema minulle antaa Siivet, kun kantaa.
Haukkanen so'! Katsos nyt kanssani lainneille, jo! Ah, mutta eipä nyt vielä Näy häntä siellä.
Kuolluna mun Löytää hän vissiin, ja hengissä sun. Terveiset saa sitte sulta Itkevä kulta.
J. F. Granlund
[Ensikerran painettu v. 1845 sanomiin "Åbo Tidningar" n:o 83.]
RAKKAUS
Wienan reunall’ koivun alta Kuulu soitto kaunihin Aurinkoisen taivahalta Waipuessa aaltoihin.
Siellä istu ihanainen Neitsy kanteleinensa, Sulhoansa surevainen Muilla mailla kaukana.
Ilakoiten ilta-henki Ulpukoita uittelee, Nukkuvaisen kukkasenki Hieno-huulet suutelee.
Näitä neitsy niiskutellen Kyynel-silmin katselee, Wirran vienon pyörtehellen Suru-suulla soittelee:
"Suotta (laine läikkyväinen, Turha vetten vierimä) Aik' on raukan rientäväinen, Yksinäisen yljätä.
Koska saanen sylissäni Suositella sulhoaan'? Ikävissä itkeväni Tietäneekö ollenkaan?
Uskollinen olevansa Wanno varsin kuolemaan; Eipä liene armastansa Häntä saatu unhottaan.
Kukostus on tärkki liljan, Surkastuu jo muotoni. Kultan' kurja! Ah, jos hiljan Tulet, löydät hautani".
Niin hän laulo, levollensa Luonnotarten mennessä, Katosi jo laulunensa Leivonen, lintu kielevä.
Hiljasesti kyhkyläinen Kumppaninsa kyljessä. Laulurastas yksinäinen Kuultelee hän tyttöä.
Yö jo maita peitteleepi Warjohonsa; uupuva Ääni viimein vaikeneepi Walittava rannalta.
Sinne aina iltasella Palas nuori neitonen, Siellä tahto odotella Tulemista sulhasen.
Kuulu kerran ääni tuttu, Tuli viimen viipynyt: Ihanaksi mailma muuttu, Katos kaikki tuska nyt.
Soi nyt harppu heljimmästi Sanat, sulhon tultua, Laula lintu lempiästi Raiku metsä rannalla!
Tanssi kukka kauno-päinen, hieno-helma heiluva, Liehu lehti löyhyväinen Leikki lumme lahdella!
Sulhasensa sai jo nainen, Kyllä kauvan kaivatun; Aika armas alkavainen On nyt kanssa kihlatun.
Wiipymättä vihkiääpi Rakkaus he rauhassa, Suosiolla säilyttääpi. Onnen oivan runsasna.
A. Warelius
NEITON KUOLLO
Neitto itki itseksensä Pienen virran rannalla: Kuuli soiton sulhasensa Tuolla vuoren reunalla.
Kanteleinen kajahteli Sulhasensa ilossa; Neiton silmät tipahteli Wettä kuumaa huolissa.
Mikä se niin neiton jätti Ikävässä huolemaan? Ystävänsä hänen petti, Saattoi suruss' kuolemaan.
Itku-silmin neito näki, Kuinka leivo kielevä, Kumppaninsa iloo teki, Onnestansa laulava.
Sillon suru surmallansa Neiton rintaa runtelee, Kuin hän kuulee korvillansa Ystävänsä kanteleen.
"Sulje, virta, kyyneleeni, Sulje, virta, silmäni, Sinä olet ystäväni, Koska hyljäs kultani".
Sinne vaipui virran ala Neitonen se kaunihin; Leivo laulull’ surkialla Neiton saatti aaltoihin.
WILHELMI JA EMMA
Nuotti: "Liset en envis flicka var" etc.
Sen ihanaisen Emman saan Nyt nähdä, suloisimman, Jo nääntyvänä murheissaan, Sen kaikkein kaunihimman.
Hän uskotulleen uhrasi Suloisen sydämensä; Sen pettäjälle tuhlaisi, Nyt itkee, itseksensä:
"Ja vaikkas olet tunnoton, O Wilhelmini mulle, Niin sydämeni sentään on Kuin liekki lämmin sulle.
"Nyt kyllä kärsii murheissaan Sun Emmas elämäänsä; Ja turvatonna tuskissaan Hän itkee ikäväänsä.
"Kyll' lupasitkin lujasti Mull' uskollinen olla, Ja vannoit, varsin vahvasti; Se kuullaan tuomiolla.
"Nyt raskas kulkea on tie, Kun tylyytes on vaivan', Se, murheella, mun hautaan vie Juur' ankarasti aivan.
"Jo kaikki mustaks' muuttuvat Silmissän sumeheksi, Kuin kuultelen, niin huutavat Mua mullan morsiameksi.
"Jo Engeleitä, joukottain Nyt yltä ympärillän', Jo tuhansin ja sadottain, Nyt saavat nähdä silmän."
Jo kellot kauniis kuuluupi, Nyt soivat, surusesti, Et Emman maja muuttuupi Juur' hautaan, hiljaisesti.
Kun kukkanen hän lankesi, Myrskyltä murrettunna, Ja rakkahana raukesi, Kaikilta kaivattuna.
Taas Wilhelmi se kirkolle Kulkeepi toisen kanssa, Hän viepi sinne vihille Sen väärän morsiamensa.
Waan paari-puitten päällä nyt On arkku auastuna, Siin' kaunis Emma, kylmennyt, On muodost' muuttununna.
Täss' Wilhelmi nyt seisahtui, Ei mennyt edemmäksi; Kun koko mailma jo mustettui, Silmissään pimiäksi.
Hän tunsi tuskan tunkevan, Ja putos polvillensa; Niin Wille nähtiin lankeevan, Kumarten, kasvoillensa.
Ei suulla saata sanoa Sen Willen vaikeutta; Ei taida kieli puhua Sen suurta surkeutta.
Nyt huuto kuului haikia – Hän vaivoissansa vaipui; Näin loppui vaiva vaikia, Hän paarten päälle taipui.
Niin Wille hengen hinnalla Sai petingosta laata, Ja Emma Willen rinnalla Ijäistä unta maata.
PETETTY NEITO
Kukka kasvoi kaunokainen Kesä-nurmen pinnalla, Toivon taimi ihanainen Siskojensa rinnalla.
Keviästi kevä-tuuli Sai sen latvan häilymään, Waikka aina kukka luuli Ruusujensa säilyvän.
Soimas aina siskojansa, Ylpeili hän itsestään, Kääntänyt ei niskojansa Koskaan heitä näkemään.
Niin hän kasvoi kaunihisti, Kasvoi kesän kaunihin; Mutta mato myrkyn pisti Kukka-ruusun juurihin.
Walkeni sen kaunis varsi, Lakastui se kukkanen. Ylpeys näin kaikki karsi, Kuule, neito rukkanen!
J. G. D–n
IDA JA FRANS ALFRED
Nuotti: "Mossbelupen hydda" etc.
Sammaltunut kota, Heklan juuressa, Waston tuulten sotaa Puiten suojassa; Murhe vielä Kaipaa siellä Kukkaa, myrskyn kaatamaa, Idaa, jonk' on vielä Risti haudalla.
Muille maille meni Fransi sotimaan. Ah mun sydämeni, Huokas Ida vaan: Koska kuulen Tuiman tuulen Meren kuohuun nostavan, Silloin Fransin luulen Jällen tulevan.
Ida kolme vuotta Itkein odottaa Fransiansa suotta, Tunsi aivan Suuren vaivan, Isältään sen salasi; Ikävöityn laivan Nähdä halasi.
Kuiva niin kuin kukka Syksyn tullessa, Kaunis Ida rukka Syväss' murheessa. Tuska, vaiva Sydänt' kaivaa, Kuin ei tullut takasi Fransi ja se laiva, Jota kaipasi.
Tytärtänsä suree Wanha vaikiast’, Tauti häntä puree Yltä haikiast’. Ida kuule! Älä luule Fransis menneen tuonelaan; Häntä kohta sulle Lähden noutamaan.
Ida meni rantaan Aina tuskissaan Fransin nimet santaan Kirjottelemaan Päivä-kaudet, Ehtoo-kaudet, Kuutamoilla yksistään, Sinne vuosi-kaudet Meni itkemään.
Kova raju ilma Nousee merellä, Mustenee mailma Maalla, vedellä; Laivat hajoo, Moni vajoo Tuulen tuiman käsissä, Harvat, jotka kajoo Maata hengissä.
Idan vanha Isä Kuolin-vuoteellaan, Idan tuskaa lisää Hälle sanoissaan: "Kaikki muuttuu, Ilo puuttuu, Aikani on loppunut, Fransi sulle suuttuu Sinust’ luopunut".
Sitte Idan kättä Siunain pusertaa, Hyvästi sen jättää. Kuollo musertaa Isän itte, Idan sitte, Yhtähaavaa kummankin; Rauhan, levon sitte Saivat kumpikin.
KULTAANSA IKÄWÖITSEWÄ
(Kansan-laulu)
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkaan kultasen kartanon puolla; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo!
On siellä tyttöjä, on komioita, Kultani silmät ei katsele noita; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo!
Kauniit on kukkaset, kaunis kevä-aamu, Kauniimmat kultani silmät ja haamu; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo!
Linnut ne laulavat sorjalla suulla, Sorjampi kultani ääni on kuulla; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo!
On mesi-leipäkin kyllä makoista, Kultani huulet ja suu ovat toista; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo!
Woi koska koittaa se riemuinen päivä, Jollon on kultani viereeni käyvä! Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo!
Riennä jo, kultani pois koto-puoleen, Nyt ikävään menehynkin ja huoleen; Woi minun lintuni, voi minun kultani, Kuin et tule jo!
KREIWIN SYLISSÄ ISTUNUT
(Kansan-laulu)
Minä seisoin korkialla vuorella, Wihriäisessä laksossa; Sieltä näin minä laivan lainneilla purjeissa, Kolme kreiviä laivalla.
Ja he laskivat laivansa rannalle, Maalle riensivät astumaan; Ja se nuorempi kreiveistä kaikista Tuli minua kihlaamaan.
Sitte otti hän sormuksen sormestaan, Nätin hohtavan kultasen. "Katsos nyt, minun piikani ihana, Sinä saat tämän sormuksen."
"Minä ouoilta en ota sormusta; Sitä kielsi mun äitini". – "Ota pois, pane sormus sormeesi, Sitä ei näe äitisi!"
"Mihin kätkenen nyt tämän sormuksen, Ettei minun äitini näe!" "Sano: laksossa, tuolla kuin kävelin, Olen löytänyt sormuksen".
"Älä valhetta mua pyydä puhumaan, Kyllä äitin' sen ymmärtää; Mun on paljo parempi sanoa: Kreivin sylissä istuin mä."
Lämmin ilta se oli ja ihana, Linnut kilvassa lauloivat, Keto allansa kaunis ja vihanta, Kukat kedolla kasvoivat.
Tyttö istui nyt kreivinsä sylissä, Moni muistuipi mielehen; Päivä laski, ja yö oli joutunut, Kreivin nukkui hän vierehen.
Mutta aamulla, koska hän heräsi, Huomas' itsensä yksinään; Laiva pois oli lähtenyt rannalta, Pojes kreivikin vierestään.
"Woi nyt, voi mua vaivasta piikaa, voi! Kuinka onneton ollenen; Ota pois meri, vie tämä sormuskin, Mitä sillä nyt enää teen."
"Minä nyt näen sen, ehkä myöhäänkin, Että muita hän rakasti, Minun jätti hän surussa itkemään; Ja mun viekkaasti vietteli."
KULTANI KUKKUU KAUKANA
(Kansan-laulu)
Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saiman rannalla ruikuttaa; Ei ole Ruuhta rannalla, Joka minun kultani kannattaa.
Ikävä on aika, päivät on pitkät, Surutont' en hetkee muistakkaan; Woi mikä lienee tullutkaan, Kuin ei jo mun kultaani kuulukkaan!
Toivon riemu ja autuuden aika Suruani harvon lievittää; Rintani on kuin järven jää – Kukapa sen viimenkin lämmittää?
Kotka se lenteli taivaan alla, Suorsa se souteli aalloilla; Kulta on Saiman rannalla. Lähteä se ei tohdi tuulelta.
Tuuli on tuima, ankarat aallot, Ruuhet on rannalla pienoiset; Ruuhet on aivan pienoiset, Kultaseni sormet on hienoiset.
Oi, älä lähde aaltojen valtaan! Aallot ne sun pian pettäisi. Ei mua murhe heittäisi, Ennen kuin mun multakin peittäisi.
KULTASENI
(Kansan-laulu)
Minun kultan' kaunis on, sen suu kun auran kukka; Silmat on sen siniset keltanen sen tukka.
Älä sure sorja neitto, vaikka toisen orja; Kohta kuluu kuusi vuotta (1), kyllä sinun korjaan.
(1) Tästä näkyy, että Suomalaisen orjalla oli sama oikeus kun hebrealaisenkin. Hän sai kuuden palvelus-vuoden perästä lähteä pois seitsemäntenä, vapaana lunastamata 2 Mos. 21:2.
KULTAANSA SUREWA
(Kansan-laulu)
Itkettää ja surettaa ja huoleks' tahtoo tulla, Kuin on muilla kultasensa eikä ole mulla.
Kultani on kaukana ja kaukana se kukkuu; Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.
Kultani on kaukana, niin kauas taisi mennä, Ettei sinne pienet linnut ijässänsä lennä.
Oi, jos pieni lintunenkin sanoman nyt toisi, Suru menis mielestäni, sydän hyvin voisi.
Lennä, lennä lintu raukka, puhu kuullakseni! – Kävitköstä kullan maalla, näitkö kultaseni?
Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti; Ilossako elettiin, vai suruko he voitti.
Mitä näit sä muutakin, ja näitköstä senkin, Jos ne oli terveena ja kulta liiatenkin.
Tule kulta tälle maalle, tule poika kulta, Ett'ei rientäis turhaan tämä ikä nuori multa.
TURWATON
(Kansan-laulu) (1)
Onneton olin minä ollessani, Onneton tähän kylään tullessani;
Onnettomaksi olen minä luotu, Ei ole minulle ilo-päivää suotu.
Ei ole turvaa siellä eikä täällä, Enenpää kuin linnulla lentonsa päällä.
Maalima minua nyt paljokin vaivaa, Kuoppia teilleni eteeni kaivaa.
Ystäväni myöskin on ynsiäksi tullut, Kuin hän on maailmalta juttuja kuullut.
Kuuleppas kultani, vielä sana yksi: Kuinkahan näin tulin minä hyljätyksi?
Kuka sinun öksytti rakkauden tiellä? Tule, tule kertakin luokseni vielä!
Muistakkos muinen kun marjassa käytiin, Ahosilla istuttiin ja leikkiä lyötiin?
Päivä se paisti, ja pienet kukat loisti; Kukatkin ne ketosilla iloamme toisti.
Linnut ne laulelivat metsien päällä; Meistä he lauloivat siellä ja täällä.
Ei ole ajat enää, niinkun olit ennen, Entiset ajat ovat olleet ja menneet.
Entinen oma kulta ei enää hoida; Niin se mun heitti kun pienen linnun-pojan.
Toivoni raukesi, meni juuri tyhjään, Ei ole mulla nyt ilo-päivää yhtään.
Enkä mä itselleni näin luullu käyvän; Ikäväni kestää nyt kuolema-päivään.
Olen niinkun kyyhkynen vierahalla maalla, Lentävä lintunen taivahan alla.
Olen niinkuin oksalla varpunen pieni, En tiedä kuhun otan matkan ja tieni.
Nuoruus-ikä rientää ja aikani kulkee; Jopa noista vaivoista väsymyskin tulee.
Päiväni päätyy ja elämäni katkee, Multa se murheeni peittää ja kätkee.
[On enemmiten yhtäläinen kuin Kantelettaressakin.]
SUOSIO
Suosio on soma Onnen siemen oma, Josta kasvu kaunis ilmestyy; Sillä suloisella Levon laitumella Kaikki meille hyvin menestyy.
Sydän siivollinen, Rinta riemullinen Sulattaavat mielen suosioon; Mutta viha, vaino, Kateuskin kaino Jouduttavat järjen turmioon.
Karhu kontiolla Woipi vielä olla Luonto kauhiampi lausuttaa, Kuin on kulkevalla Wainon vallan alla, Joka pahan sisun paisuttaa.
Tunnoton ja tuima, Päästä hullu, huima Siis on suotta nurja sovintoon; Sillä kukin kurja, Hirmun henki, hurja Waipunut on itse vahinkoon.
J. Juteini
LEIWOSELLE
Ilon ääni ihanainen Intohoni ilmestyi, Kuin tuo lintu laulavainen Laksohimme lähestyi.
Katsos! kuinka korkialla Lentelee ja laulelee; Lempeällä laulamalla Korkehinta kiittelee.
Koska ensin äänes kuulin, Wielä varsin nuorena, Wäinämöisen soitoks' luulin, Kevähänä kauniina.
Älä väsy veisaamasta! Korvani sua kaipaavat; Älä lakkaa laulamasta! Silmäni sua seuraavat.
Laula, laula lintuseni, Lennä ylös pilvihin Kantamahan kiitokseni Luojan tykö taivaisiin.
Terve sieltä tultuasi Lohduttamaan luontooni! Sieltä alas astuissasi Ilahuttaan intooni!
KIILTO-MATO
Kiilto-mato kukkasissa Loisti hiljasuudesaan Yli kedon, tienohissa, Tietämätön loistostaan.
Sulosesti tätä tähti Katsoi korkeudestaan. Kätköstänsä kärme lähti Myrkkyänsä valamaan.
Sääli madon surkeutta! Miks’ hän syyttä surmattiin? Syyttä! sanoi kärme, mutta Miksikäs hän loisti niin?
LÄHTEELLÄ
Ruotsinkielisestä: "Jag sitter källa vid din rand" (1).
Sua, lähe kaunis, katselen Likellä vettesi, Kuin pilven varjot vaeltavat Kuvastimessasi (2).
Kah tuoll’ on pilvi loistava, Ihana, kaunoinen; Jo lähti pois pakenemaan — Hyvästi varjonen!
Taas tuossa toinen kullallaan Kuvoaa taivahan; Se ei pitemp’ – iällinen Jo lähti matkahan.
Kah vielä muuan (3) hirviä Hias kulullehen; Woi siirtyisitkö sievemmin Jälestä toisien!
Wain näitä katsellessani Mä muistan mieltäni, Kuin monta kullan loistoa Jo siirtyi siltäki.
Kuin pilvet paksut, synkiät, Sitäi’ pimittivät, Yhtäkkiähän nousivat, Hitaasti lähtivät.
Waan jospa kuinkin kulkivat, Ne eivät outoja: Ne tyhjiä kuvaamia Ja pilven varjoja.
Ne mieli raukan kuitenki Moneksi muuttavat; Woi koskastapa varjojen Walehet loppuvat!
E. Lönnrot
(1) Wähän toisellainen on tämä laulu "Maamiehen Ystävässä" N:o 15, v. 1844. (2) Peilissäsi. (3) Muutama, joku, eräs.
JOUTSEN
Ruotsinkielisestä: "Från molnens purpurstänka rand" (1).
Kesäisen illan kullasta Tuo joutsen tultuaan, Joen lahelle laskihen, Ja loihen (2) laulamaan.
Suloa Suomen lauloi hän, Kesiä pohjolan, Kuin halkiöisin aurinko Walaisee maailman.
Kuin varjopuien suojassa On hetket herttaiset, Ja aallot uia armahat, Ja rannat rauhaiset.
Ja kuin suloista siellä on Syleillä kultoa, Ja kuinka vilppi, viekkaus, Siell’ uppo (3) outoja.
Näin souti salmi salmelle Se joutsen joikuen (4), Ja kultansa kohattua Syleili lausuen:
”Wähänpä tuosta, kuinka jo Ikäni määrän sain – Olen uinut pohjan aalloilla, Syleillyt kultoain”.
E. Lönnrot
(1) Toisellainen on tämän laulun käännös "Oulun Wiikko-Sanomissa" N:o 5, v. 1834, ja toisellainen "Maamiehen Ystävässä" N:o 33, v. 1844. (2) Loi itsensä, rupesi. (3) Peräti, varsin. (4) Yksiäänisesti laulaen.
MIES
Mies on maassa oivallinen, Waivoissakin voimallinen, Koska konna värisee, Waaroissaansa vapisee.
Mies on viisas vahingossa, Tuskan alla, turmioissa; Onni häntä hyödyttää, Joka pahan pyörryttää.
Mies ei mieli hoiperella, Eikä huoli huikennella, Mutta missä tarvitaan, Siellä miestä mainitaan.
Tammesta on miehen tahto, Waan ei höllä, niin kuin vahto, Walmis töitä täyttämään, Oikein onnen käyttämään.
Tutkittaissa tuntoansa, Taikka muuta menoansa, Miehen tavat tunnetaan, Joilla arvo ansaitaan.