VIII.

Aslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä.

Sen havainnon oli ensiksi tehnyt Kurun Heemi.

Hän oli ollut saunassa toisten poromiesten kanssa ja Aslak Rosto oli myös tullut sinne. "Pitääpä kylpeä, kun kerran kirkolla ollaan", oli sanonut ja kiivennyt lauteille. Mutta tuskin hän oli päässyt kunnolla istumaan, kun jo oli lähtenyt pois. Oli sanonut rupeavan pyörryttämään. Mutta seikka olikin semmoinen, että muuan poromiehistä oli laskeutunut lauteilta ja sattunut asettumaan juuri Aslakin eteen itseään valelemaan. Tätä ei Aslak ollut saattanut katsoa, vaan oli lähtenyt pois.

Näin kertoi Kurun Heemi.

Tietysti ei kukaan alussa uskonut häntä. Mutta kun samoihin aikoihin rupesi kuulumaan kummallisia huhuja Kummajärven Salkon katoamisesta, alkoi yksi ja toinen kallistaa korvaansa Kurun Heeminkin puheille. Tiedettiin, että Salkko oli tehnyt ryöstöretken Aslak Roston kylään ja että tämä oli ollut häntä takaa ajamassa. Tiettiin myös, että Aslak oli palannut takaisin porotokan kera. Siitä oli pappikin puhunut. Hänhän oli sattunut samaan matkaan. Sitäpaitsi oli tosiasia, että Kummajärven pojat olivat yksin tulleet kotiin ja kertoneet, että isä oli ammuttu nuotiopaikalle. Kuka sen oli tehnyt, sitä he eivät tienneet. — Mutta lopullisen varmuuden oli tuonut Tiengerjärven tyttö, joka oli tullut äitiään hautaan tuomaan. Vanha muori oli kuollut viikko sen jälkeen, kun pappia oli hänen luonaan käytetty. Vainaja oli puhunut Aslak Rostosta yhtä ja toista, — tietysti hourinut. Mutta omituisinta oli se, mitä hän oli sanonut juuri vähää ennen hengen lähtöä: "Aslak Rostolla on veriset kädet." — Siitä oli Tiengerjärven tyttö kertonut taloissa kahvia juodessaan.

Mutta vaikka tästä puhuttiinkin julkisesti silloin, kun Aslak Rosto ei ollut saapuvilla, ei kukaan rohjennut hiiskua sanaakaan hänen läsnä ollessaan — vielä vähemmin hänelle itselleen. Ei. Kun Aslak Rosto saapui kirkolle ja ajoi kylän alapäähän, missä hänen majapaikkansa oli Kurun Heemin tuvassa, oli Heemi itse häntä ensimäisenä vastassa, hymy leveillä, mustapintaisilla kasvoillaan. Hän päästi poron valjaista ja heitti sille navetan katolta jäkälälimpun. Ja Heemin vaimolla oli kahvipannu liedellä, ennenkuin Aslak ehti sisäänkään. Kuka se välitti, mitä maailma huusi ja kohisi. Huihai! Aslak Rosto oli miesten mies.

Eikä huomannut Aslak itsekään minkäänlaista muutosta kirkonkyläläisten käytöksessä. Yhtä tervetullut hän oli kuin ennenkin. Yhtä vikkelästi kapsahti jalkaniekka kahvipannu liedelle kuin ennenkin, ja yhtä kerkeitä olivat alapään akat kuin ennenkin juoksemaan keskellä päivää navettaan lypsämään hänelle palan painetta. Ei. Heidän käytöksensä oli aivan entisenlaista. Kaikkienko? Ei varsin kaikkien. Rauna-muori oli toisinaan niin kummallisen hiljainen, kun Aslak pistäysi hänen talossaan. Istui lieden ääressä ja katseli häntä kauan läpitunkevilla silmillään. Kahvipannu ei kapsahtanut yhtä nopeasti liedelle kuin ennen. Siirtyihän sinne kuin pitkän miettimisen perästä. Ja säännöllisesti kävi niin, että kahvinjuonnin jälkeen laukesi Rauna-muorin kieli mitä kamalimpaan sointiin. Hän puhui tuomiosta ja helvetistä, henkäisi väliin syvältä ja katsoi Aslakkia niin kumman läpitunkevasti ja puhalsi uuteen sanatulvaan, joka pakkasi aivan hirvittämään. "Katso vaan, Aslak, eteesi, ennenkuin synnin mitta täyttyy!" pauhasi hän.

Eikä auttanut Aslakkia piippukaan enää, niinkuin ennen. Ennen hän oli Rauna-muorin pauhatessa vetäissyt muutaman äkeän sauhun ja verhoutunut paksuun savupilveen. Sen sisässä oli sitten ollut niin turvallista istua ja kuunnella, kun muori annatti. Toisin oli nyt. Muorin pauhaava ääni karkoitti hänet tuosta varustuksesta aivan pian. Tuskin sai Aslak enää milloinkaan aikaa polttaa piippuaan loppuun. Milteipä jo heti alussa oli sen veres sisältö kopautettava pois ja lähdettävä. — "Synnin mitta, synnin mitta"... "Piru vieköön koko eukon!"

Entä pappilassa?

Oli Aslak käynyt sielläkin kuin vasiten tunnustelemassa, mitenkä vastaanotettaisiin tuon jutun jälkeen. Ja mikäs siinä. Vastaan oli otettu niinkuin ennenkin, — taikka melkein niinkuin ennenkin. Pappi käski istumaan ja panemaan piippuun, mutta poltellessaan teki Aslak sen havainnon, että pappikin oli käynyt vähäpuheisemmaksi ja hänen entinen innostuksensa poromaailmaan ja lapinelämään oli väsähtänyt. Aslak innostui vieläkin kuvaamaan yhtä ja toista puolta lapinelämästä, mutta papin innostus oli laimennut. Hän poltteli hajamielisenä ja vastaili yksikantaan, siveli miettiväisenä partaansa eikä tehnyt kysymyksiä juuri ollenkaan. Tahtoi siinä väkisinkin tulla välipäitä, — varsinkin, kun kahvikin viipyi tavallista kauemmin. Ensi kertaa tuon jutun jälkeen käydessään oli Aslak pelännyt, ettei kahvia enää tuotaisikaan. Siinä hän sentään oli erehtynyt, sillä tulihan se viimein. Mutta palvelustyttö oli siristellyt silmiään niin omituisesti ja venytellyt suupieliään, niin että hän jo oli ollut hengessään vähän närkästyä — mokomalle. Mieli vähän painuksissa oli hän lähtenyt pappilasta ja mennyt nimismieheen.

Siellä oli toki ollut samanlaista kuin ennen. Mitään muutosta nimismiehen käytöksessä ei Aslak ollut huomannut, vaikka epäluuloisuus oli virittänyt hänen havaintokykynsä herkimmilleen. Ei! Siinähän oli lensmanni istunut pöytänsä takana entiseen tapaansa, tukka otsalle valahtaneena, ja katsellut häntä silmälasiensa takaa ja haastellut lyhyesti ja vakavasti kuin ennenkin. Olipa pistänyt väliin jonkun pilasanankin ja naurahtanut toisella suupielellään. Oli puhellut poroista kuin asiantuntija ja kysellyt lapinkylien kuulumisia... Oliko hukkia "vuottunut" [näkynyt]? Minkälainen oli kaivos ollut? Oliko näkynyt huparoita [hupara = poro, jonka korvat ovat niin piloille leikatut, ettei alkuperäistä merkkiä enää voida erottaa], pohjoiskylissä! J.n.e. Ja Aslakilla oli ollut helppo vastata joka kysymykseen, että "ei, eihän niitä..." j.n.e. Se oli keventänyt hänen mielensä kokonaan. Ja kun hän oli ajanut takaisin kyläänsä, oli hän unohtanut ikävät havaintonsa, Rauna-muorin puheet synnin mitasta ja papin vähäpuheisuuden ja kajauttanut iloisen joiun. Silloin oli hän jälleen ollut entinen reima Aslak Rosto, vapaa tunturien mies ja porokuningas. —

Mutta tuskin hän oli ajanut ulos kirkonkylän pohjoisveräjästä, kun entinen kuiskina oli jälleen alkanut kiertää kylää: Aslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä. Hän on tehnyt murhan.

Kurun Heemi oli vaimonsa kanssa juonut loppuja siitä pannusta, joka oli keitetty Aslakille ja puolisot olivat keskustelleet:

— Siinä on mies, häikäilemätön ja verenhimoinen. Tappaa miehen kuin poron!

— Niin, ajatella, poika tulee kotia ja kertoo... Hyvä Jumala! Ampua toisen yösijallensa!

Mutta hetken päästä oli vaimo kysynyt: — Minkäs näistä lavoista minä nyt keitän? Johon mies oli vastannut:

— Pane se Aslak Roston tuoma... näytti olevan lihava. —

Pastori oli heti Aslakin lähdettyä mennyt vaimonsa luo, joka neuloi ruokasalissa.

— Arvaapa, kuka täällä kävi? oli hän kysynyt.

— No kuka?

— Aslak Rosto.

— Aslak Rosto!

— Niin.

— No mutta voi...!

— St!

Pastori oli painanut kyökin ja ruokasalin välisen oven kiinni.

— Siitähän puhutaan...

— Niin... kamaloita asioita.

— Että hän olisi...

— Tappanut miehen... Kummajärven Salkon.

— Oh, hyvä Jumala!

— Sitä ei vaan hänestä uskoisi... niin rehdin ja kunnon miehen näköinen hän on...

Nimismies taas oli istunut hetken aikaa mietteissään, kun Aslak Rosto oli jättänyt hyvästit, ja näyttänyt hautovan jotakin. Sitten oli hän noussut pöytänsä äärestä, siirtynyt viereiseen huoneeseen ikkunan ääreen ja katsellut kylän tietä talsivan Aslakin jälkeen. Hänen suunsa oli vetäytynyt äkeään juonimin ja hän oli pudistanut päätään.

Hetken kuluttua oli kylän poliisi tullut nimismiehen luo ja keskustelu oli kuin itsestään kiertynyt Aslak Rostoon.

— Sehän on täällä nyt.

— Joo, onko poliisi kuullut viimeistä uutista hänestä?

— Olen. Sanotaan hänen tappaneen Kummajärven Salkon.

— Niin sanotaan. Mutta siihen ei ole todistajia?

— Ei.

— Siinäpä se.

— Eivätkä ole Salkon pojatkaan ketään nähneet? — Eivät.

— Missä se olisi tapahtunut?

— Norjan puolella, sanotaan.

— Onko ruumista löydetty?

— Ei.

— Eikä mitään erityisempiä jälkiä?

— Ei.

— Siinäpä se.

Nimismies oli heittäytynyt selkäkenoon tuolissaan ja painanut kädet rinnalleen, sormenpäät vastakkain.

Poliisi taas oli siirtynyt lähemmäs nimismiehen pöytää ja virkkanut:

— Tiedän minä toisenkin uutisen.

— No?

— Salkko Hukalta on varastettu kymmenkunta poroa.

Nimismies oli viheltänyt pitkään.

— Aslak Rosto? — Niin arvellaan.

— Mutta siihenkään ei ole todistajia?

— Ei.

— Siinäpä se.

Iltamyöhäseen saakka oli nimismies neuvotellut poliisin kanssa. Yksi ja toinen asiamies oli yrittänyt jäädä juttelemaan "lensmannin" kanssa, mutta nimismies oli mykistynyt kokonaan ja karkoittanut puhumattomuudellaan häiritsijät.

Mutta yläpäässä kylää oli vähitellen levinnyt tieto, että nimismiehessä oli jotakin tekeillä. Hetkistä myöhemmin oli tämä tieto saapunut kylän alapäähänkin. Aslak Rosto oli jo silloin lähtenyt, jotenka kielet olivat saaneet vapaasti laulaa. Ja sen mitä ne olivat laulaneet, oli tuonut ilmi Salkko Hukka, joka iltamyöhällä oli ajellut kyläänsä ja joikannut:

— Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille. Voiaa naa-naa...

Mutta kaukana kirkonkylästä, avaralla vuomalla oli ajaa karetellut Aslak Rosto ja laulanut täyttä kurkkua:

— Paisunut nepo, 'vanhus' se astelee palkista pitkin suopunki kädessä... Kun heitti tuo, 'vanhus', niin jopahan tarttui!

Ja kun hän illalla oli tehnyt nuotiotulen muutama jängän laitaan ja keitellyt kahvia sekä hörppinyt sitä, oli hänen käytöksensä ollut kuni ainakin miehen, jonka omatunto oli puhdas.

Sillä Aslak Rosto ei enää uskonut synnin mitan täyttymistä.

IX

Niila Skum, Aslak Roston renki, oli syvästi katkeroittunut isännälleen, sillä tämä oli hänet kurjasti pettänyt. Niiden viiden vaatimen asemesta, jotka hänelle oli luvattu siitä, että pitää suunsa kiinni Kummajärven Salkon kohtalosta, oli hän saanutkin vain kaksi vaivaista vuorsoa [Vuorso = toisella vuodella oleva poro]. Ei ollut nyt kuulemma sopivia ollut. Vasta ensi vuonna oli luvattu. Niinkuin ei Niila Skum olisi Aslak Rostoa tuntenut. Kyllä! Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Aslak Roston lupauksiin ollut luottamista.

Hän oli ollut kolme vuotta renkinä Aslak Rostolla ja näiden kolmen vuoden aikana hän oli saanut nähdä ja kuulla yhtä ja toista. Jos kukaan niin Niila Skum oli Aslak Roston salaisuuksien perillä.

Hän tiesi, missä isäntä viipyi viikkokaudet. Hän arvasi sen niistä huhuista, joita tavallisesti liikkui sellaisten retkien jälkeen: Milloin oli miltäkin lappalaiselta hävinnyt niin ja niin monta poroa.

Niila Skum tiesi, kenen töitä nuo tuollaiset olivat. Sillä melkein säännöllisesti kävi niin, että noiden tuntemattomien retkien jälkeen lähti Aslak Rosto poronostoon toisten lappalaisten kyliin ja toi mukanansa milloin kaksikymmentä, milloin kolmekymmentä vasikkaa, sekaisin koirasta ja naarasta, kaikki maksettuina puhtaalla rahalla. Samoihin aikoihin saapui lapinkyliin tieto, että Vankka tahi joku muu Lainion kauppias oli myynyt suuria lihamääriä Norjaan. Siellä menivät siis lappalaisten porot paremmille markkinoille, sillä aikaa kuin Aslak Rosto osteli vasikoita kuin mikäkin pohatta ja neuvoskeli toisia "paimentamaan paremmin", kun nämä valittivat hänelle tappioitaan. Niinkuin ei hän, Niila Skum, olisi tiennyt, mihin lappalaisten porot joutuivat ja mistä Aslak Rosto rahoja sai. Oh, sen tiesi hän kyllä ja oli päättänyt kostaa.

Niila vihti suopunkinsa ja silmäili ympärillään lainehtivaa poroeloa. Siinä oli Aslak Roston tuhatpäinen lauma, joka nyt oli ajettu kodalle. Aslak Rosto oli päättänyt myydä viimeisetkin vanhan Roston merkissä olevat porot ja nyt piti renkien erottaa ne laumasta ja sulkea sitä varten rakennettuihin pieniin aitauksiin eli "konttuureihin". Aslak Rosto oli nimittäin päättänyt hävittää isänsä merkin, koska hän oli joutunut sen takia riitaan toisten lappalaisten kanssa, — se kun oli liiaksi naapurien merkkien kaltainen.

Niila silmäili ympärilleen. Siinä mennä viiletti muuan vaadin, jota hän oli erityisesti toivonut itselleen, ja jonka Aslak Rosto oli luvannutkin, mutta sitten peruuttanut.

Niilan sisua kaiveli. Hän katseli, missä olisi vanhan Roston merkkiporoja, saikin yhden silmiinsä ja heitti vimmatusti ja kirosi. Suopunki tarttui poron sarviin ja riuhtoen päätään puoleen ja toiseen tuli eläin niska kyyryssä heittäjänsä luo ja suljettiin konttuuriin.

— Hei, vanhan äijän kirkkohärkä! huudettiin elon toiselta laidalta.

Siellä heittivät toiset rengit, Piera ja Antras, ja viimemainitun suopungissa riuhtoili kookas, vaaleakupeinen poro.

— Otetaanko vanhan kirkkohärkää? huusivat pojat.

Kodan edustalle ilmaantui Aslak Rosto.

— Kaikki kaikki, ilman erotusta! huusi hän vastaan ja lähti astumaan renkien luo.

Mutta vanhus oli myös kuullut huudot ja kömpinyt ulos kodasta. Hänen vanhat silmänsä tunsivat suopungissa rimpuilevan ajokkaan ja hän lähti vaaputtelemaan Aslakin jälkeen.

— Ei minun kirkkohärkääni! koetti hän huutaa. Mutta Aslak Rosto pyörähti äkisti ympäri ja karjaisi:

— Mitä houraat? Mene kotaan äläkä sekaannu minun toimiini! — Vanha merkki hävitetään ja sillä hyvä! Sinulle on kirkkohärkiä yllin kyllin, niin kauan kuin sellaista tarvitset.

Niila näki, kuinka vanhus palasi allapäin kotaan ja hänen sydämessään kiehui. Noin se karjui vanhalle isälleen, mokoma varas ja murhamies, — vanhalle isälleen, joka oli kristitty! Hän puristi suopunkia kädessään ja rupesi heittämään poroja kuin vihan vimmassa, ja joka heitolla vahvistui hänessä päätös: Aslak Rostolle pitää kostaa, sillä muutoin paisuu hänen jumalattomuutensa yli äyräiden. Hänestä tuntui, että porotkin rimpuilivat vastaan äkeämmin kuin äsken. Nekään eivät tahtoneet suostua Aslak Roston tuumiin.

Niila heitti ja mietti, miten hän saisi kostetuksi Aslak Rostolle. Hän tunsi, että hänen oli pakko sitä miettiä, sillä tuossa hänen edessään juoksenteli äskeinen vaadin ja roukui. [Roukua = röhkiä (naarasporo, vaadin, roukuu vasikkaansa ja päinvastoin.)] Se haki vasikkaansa. Niilan sydäntä kiersi kostonjano. Hänestä tuntui, että vaadinkin roukui kostoa. Oh, baergalak! Se olisi nyt hänen, jos Aslak Rosto olisi pysynyt sanassaan, ja tuo vasikka, jonka emä nyt löysi, olisi myös hänen. Kostoa, kostoa! Kostoa huohottivat ohitse laukkaavat hirvaat, kostoa haukkuivat koirat, kostoa vinkui suopunki ja luminen siljo, sekin uhoi kostoa.

Mutta miten?

Sillä Niilan täytyi tunnustaa, että Aslak Rosto oli viisaasti järjestänyt asiansa. Hänen töilleen ei löytynyt todistajia. Sillä yksin kulki Aslak aina retkillään. Paitsi poronostossa. Siellä oli renki mukana, väliin kaksikin. Kummajärven Salkon jutusta ei ollut hyvä mennä puhumaan, sillä siinä oli vaarassa omakin nahka. Rikoksen salaamisesta hän joutuisi syytteeseen. Piti kai odottaa sopivampaa tilaisuutta.

— Hei, Niila! Nyt ne ovat meillä konttuurissa joka sorkka! huudettiin toiselta laidalta eloa.

— Pian ovat täälläkin! huusi Niila vastaan ja heitti kiinni ohitse tolvaavan [Tolvata = juosta pitkin askelin] nulpon. Suopunki luisti läpi, mutta hetken päästä sai Niila sen ansaan ja kiskoi aituukseen. Hänkin oli kerinnyt.

Rengit palasivat kotaan. Siellä istui vanha Rosto allapäin ja kalusi luuta. Aslak loikoili posjossa [kodan peräpuoli] ja imeskeli piippuaan.

— Joko tulivat? kysyi hän ja kohottautui vähän.

— Jopa, vastasi Antras venäyttäen ja heitti suopungin kodan nurkkaan.

— Paljonko on?

— Meidän puolella on kuusitoista.

— Entä Niilan?

— En lukenut. Siinä He kymmenen paikkeilla. Vanha Rosto heitti luun koiralle ja virkkoi:

— Olisivathan nuo saaneet olla... sen vertaset.

— Mitä? kivahti Aslak. — Tarvitsee meidänkin kerran myydä, kun lihalla on hyvä hinta. Suuvuonon Larssen lupasi kuusikymmentäviisi äyriä kilosta paistit poisluettuina. —

— Niin vain... mutta kirkkohärän olisit saanut...

— Kirkkohärän... lempo, sinun kirkkohärkäsi!... Niinkuin ei olisi muita poroja enää...

Vanhus huokasi syvään. Hän oli paljon rapistunut viime aikoina. Entinen puhetuulikin oli hävinnyt.

— Oli niin mieluinen, lausahti hän hetkisen kuluttua kuin itsekseen.

— Mieluin...!

Aslak sylkäistä pihautti halveksivasti. Vanhus kohenteli tulta ja virkkoi tuokion mentyä:

— Niin vain. Kylläpä minut tästä kirkolle... poro kuin poro... Eikä taida kauan viipyäkään...

— Mitä tarkoitat?

— Sitä vain, että ruumisarkunhan vetää poro kuin poro. Ja pian taitaa minun vuoroni tulla... Siltä tuntuu.

Aslak katseli isäänsä. Todellakin! Vanhus oli paljon muuttunut viime aikoina.

— Saisit sinäkin ajatella sielusi asiaa, Aslak, virkkoi vanha Rosto hetken kuluttua. — Kovin olet näihin ajallisiin kiintynyt. Parannus pitäisi tehdä.

— Oletko itse ajatellut nuorena?

Vanhus katsahti häneen terävästi ja sai selville, mitä tiedusti: poika tiesi, millainen hän oli ollut.

— En, jumala paratkoon, mutta siksipä tiedänkin, millainen kauhistus synti on... tiedän, tiedän.

— Taisit varastaa paljonkin...?

Vanhuksen poskille karahti suuttumuksen puna ja hänen vanhat silmänsä leimusivat.

— Sinä olet ylimielinen ja paatunut poika! kivahti hän ja äänessä oli entinen voima. — Ei sinulla ole kunnioitusta vanhaa, haudan partaalla olevaa isääsikään kohtaan. Mutta varo, Aslak, ennenkuin on liian myöhäinen. Synnin mitta voi piankin täyttyä.

Aslak säpsähti. Mistä oli ukko tuon sanan saanut? Hän tunsi voimakasta halua olla oikein ilkeä ja pureva. Hänen suunsa vetäytyi ivalliseen hymyyn ja huulilla pyöri jo katkera vastaus. Mutta kun hän huomasi vanhuksen pyyhkivän silmiään, joutui hän ymmälle ja katkera vastaus jäi antamatta.

— Lähdemme nyt, ennenkuin pimeä tulee, lausui hän rengeilleen ja hypähti pystyyn.

Rengit kömpivät ylös ja työntyivät kodasta ulos. Porot olivat vähän hajaantuneet ja loitonneet jonkun matkaa. Koirat makailivat kinoksessa. Niitä laiskutti, kun ei kukaan ollut niitä komentamassa. Aslak käski Pieran koota elon ja ajaa laitumelle.

Piera kohotti sauvansa ja katsoi lähinnä makaavaa Rannia tuikeasti silmiin.

— Birra! [Ympäri!] komensi hän.

Mutta koira ei halunnut lähteä. Se painoi kuononsa etukäpäliään vasten ja luimisteli.

Mutta sauva kohosi uhkaavana ja teki vihaisen heilahduksen ilmassa. Ja kiukkuisena kajahti komento:

— Birra, baergalak!

Koiran täytyi totella. Se hypähti ylös murahtaen ja syöksyi suoraa päätä lauman laiteille ja rupesi haukkuen kiertämään hajaantuneita poroja, jotka säikähtyneinä pyörähtivät keskustaa kohden ja alkoivat liikehtiä päinvastaiseen suuntaan.

— Haukuttaa koiria liiaksi, niin että kyllästyvät, virkkoi Aslak Niilalle ja lähti astumaan konttuurille.

Siellä kulkivat porot levottomina edestakaisin. Aslak Rosto heitti kiinni etumaisen ja kiskoi sen ulos, Antraksen pitäessä ovella vahtia. Vastaan rimpuileva eläin kaadettiin maahan ja puukko työnnettiin rintaan. Eläin riuhtoi ja potki ja sen silmät olivat kauhusta jähmettyneet, lasimaiset, ja kaulaansa ojensi se omituisen jäykästi eteenpäin. Aslak tunsi, kuinka se vapisi hänen allaan ja siinä johtui hänelle yht'äkkiä mieleen, että hän olisi saanut olla lempeämpi isävanhalle. Minkä ihmeen vuoksi hän olikaan ollut niin tyly? — Eläin teki viimeisen ponnistuksen ylöspäästäkseen ja Aslak takoi nyrkillä rinnassa sojottavaa puukkoa päähän. "Vanhus houraa ja höpisee tyhjiä", kulki hänen ajatuksissaan. "Kuka se jaksaa kaikkia kärsivällisesti kuunnella." Hän tempasi puukon poron rinnasta, pyyhki sen kenkäänsä ja kävi toiseen poroon käsiksi.

Niila tappeli vieressä isosarvisen härän kanssa. Eläin läähätti kieli pitkällä ja rynnisti vastaan. Niila koetti vääntää sitä päästä saadakseen sen nurin, mutta eläin riuhtoili vimmatusti. Se haisti verenhajun ja tunsi, mitä sille aiottiin tehdä. Siksi jännitti sekin viimeiset voimansa. Mutta Niilakin väänsi kahta lujemmin ja nyt kaatui eläin. Samassa silmänräpäyksessä sai se puukon rintaansa. Mutta silloin ryöstäytyi se yht'äkkiä jaloilleen ja juoksi muutaman askelen, horjui, korisi ja lyyhistyi polvilleen. Nousi vielä kerran, mutta kaatui sitten kyljelleen koipiaan sätkytellen.

Se oli vanhan Roston kirkkohärkä.

— Miten sinä sillä lailla? ärjäisi Aslak ja hänen taikauskoisen mielensä valtasi outo aavistus: tuo merkitsi vanhuksen kuolemaa.

Hän pyyhkäisi otsalle valahtaneita hiuksia syrjään ja lisäsi:

— Pitää huolellisemmin istua päälle, ettei pääse ryöstämään irti...

Hän sanoi sen hillitysti, väräjävin äänin. Niila mutisi jotakin vastaukseksi ja painoi poron päätä, joka vielä liikahteli.

Pian olivat porot teurastetut, nyljetyt ja lihoiksi laitetut.

Aslak pyyhki puukkonsa ja pisti sen tuppeen. Häntä väsytti. Hän antoi rengeille määräyksen lihojen korjaamisesta ja kuormain laitosta. Ylihuomenna piti lähdettämän Ruijaan.

Hän lähti astumaan kodalle, mutta pysähtyi muutaman askelen perästä ja katsahti taaksensa. Silloin säpsähti hän yht'äkkiä: hänen askeleistaan oli jäänyt punaisia jälkiä siljolle. Hän muisti unen, jonka hän kerran oli nähnyt ja tunsi, kuinka veri kuumana hyökkäsi päähän. Hän tarkasti nutukkaansa pohjia ja huomasi helpotukseksensa, että hän oli astunut vereen.

Mieli jonkun verran oudon tunteen vallassa ryömi hän kotaan.