Part 5
Anna! Ah, ijankaikkisuus on vierähtää jo siitä ehtinyt, kun valoivat sun silmäs tiellein päivänpaistetta. Se tapahtunut taivaankappaleella lie kokonansa toisella; on meidät yö synkeä sen jälkeen yllättänyt. (Hetken vaiti oltuaan:) Mut miksi polvistut sa edessäni? En sua tahdo syyttää, tuomita, syyn tästä kantaa yksin kohtalo. Se onnettuuteen meidät molemmat on syöstä tahtonut. — Ma kohtalon oon uhri kuten sinäkin, siis sun ei polvistua edessäni sovi. (Nostaa Annan ylös.) Jos anteeksantoni sun tuskallesi tuo huojennusta, niin sen sydämestä suon sulle.
ANNA:
Jalon Iuontees mukaista niin on se; polvilleni uudelleen ois halu mulla etees langeta ja kiittää sua, ellei kiitokset niin vähän merkitsis. — Ei, enemmän ma tehdä tahdon. — Kuule, orpanas on päällikkönä täällä, hän se mulle soi luvan tänne tulla; myöskin sun hän pakoon mennä suo. Siis kaapu tää nyt pue päälles sekä oitis lähde, ma sijahasi tänne jään. — Kun Puolaan oot vihdoin päässyt, luona isäni on sulla varma turvapaikka.
NIILO SKALM Hm! Ja entä sinä, Anna?
ANNA:
Naisena ei vaara mua suuri uhanne, ja kärsiä jos hieman saisinkin, niin huojennusta tuskalleni tois se vain. (Kätensä rukoilevasti ojentaen.) Oi kuule mua, pakoon lähde! Vois kaikki vielä — niin, sen lausua ma julki uskallanko? — muuttua vois hyväks vielä kaikki; unhoittaa kuin pahan unennäön koittaisimme tään nykyisen ja siellä kaukana me onnen uuden rakentaisimme. Oi sano, onko liian uskaljas tää haave, tuhkan alta elohon juur' herännyt?
NIILO SKALM:
Tuo haave murskata mun surukseni täytyy; pakohon ei mikään mua viehätä sen jälkeen — niin, sanotuksi tulla täytyy sen — kuin kaksoissisar toisen surmaten on surman valmistanut itselleenkin. Kuin hauta autio on sydämein, ei lemmenruusut enää puhkee sieltä.
ANNA (painaen päänsä alas):
Niin, niin. — Sen ymmärrän mä hyvin. Niin täytyy olla sen. — Siis hyvästi, sa kevätpäiväin kirkas unelma, mi lemmen autuutta mun hetkisen soit täysin siemauksin nauttia. Jää hyvästi, sa uljas sankarini! Ma jälkiäsi olen seuraava.
NIILO SKALM:
Mun jälkiäni?
ANNA:
Niin. Jos hautahan sun johtaa polkus, hauta minunkin on osani; jos vangin kuihtuvaa saat elämää sä jäädä viettämään, niin pimentoon käyn silloin luostarin ma nuoren elämäni hautaamaan.
NIILO SKALM:
Niin — hauta! Syliin äänettömään sen nyt päästä ainoa on kaipuuni. — Kuin tähden piirto syksyn taivahalla niin lyhyt oli lemmenunelmamme; se hautahan vain tietä meille näytti. (Ovi aukenee hiljaa ja Martta Skalm astuu sisään.) Ma näkyjäkö nään, vai äitini siin' onko todella?
MARTTA SKALM:
Ma äitis oon.
(Painautuu Niilon rinnoille.)
ANNA (vetäytyen ovensuuhun, syrjään):
Ma hetken vielä tahdon viivähtää ja nähdä, äiti eikö paremmin voi pakoon saada häntä suostumaan.
MARTTA SKALM:
Mun poika poloiseni! — Aavisteeni ja pahaa ennustavat uneni, jotk' ovat painajaisten lailla mua siitä lähtien niin vaivanneet, kun Pohjan puoleen matkalle sa lähdit, siis toteen ovat käyneet! — Kohdata oi että tällaisessa paikassa mun pakko sua on!
(Itkee.)
NIILO SKALM:
Äiti, valoon kerran te yöstä ikuisuuden toitte mun, nyt jälleen pimeästä valkeuteen mun auttaa voitteko?
MARTTA SKALM (nopeasti kyyneleensä kuivaten):
Voin, poikani! Siis kuule: pakoon päästä tilaisuus on sulla: orpanasi Iivari sen tapahtuvan sallii; oitis siis nyt täältä lähde, pian valkenee jo aamu, jolloin myöhäistä se on. Siis joudu!
NIILO SKALM:
Oh, taas pako — orpana! Ei, äiti! Sitä tarkoittanut en ma valoon pääsyllä; ma onnetonna vain saisin harhaella ympäri ja tuskan vuorta povessani kantaa, jos paost' etsisin ma pelastusta. Ei, tosipelastuksen tuopi mulle vain selvyys siitä, miksi päätyttävä näin kurjast' oli yrityksen jalon, jonk' onnistumaan Herra taivahan niin selvin merkein määrännehen näytti?
MARTTA SKALM:
Oi turhilla sa tutkailuilla näin miks enää kiusaat hyvää Jumalaa ja hukkaan haaskaat hetket kallihit! On joutua sun aika!
NIILO SKALM:
Pakohon en suostu lähtemään!
MARTTA SKALM:
Sa onneton! Sull' orpanas jo eikö sanonut, ett' aamulla on matka Tukholmaan sun edessäs?
NIILO SKALM:
Niin sanoa hän taisi.
MARTTA SKALM Ja että kuolemaan sun tuomita he voivat siellä?
NIILO SKALM Hyvin luultavaa se on.
MARTTA SKALM (kietoen kätensä Niilon ympäri):
Mut kuolemalle ainoaa en poikaani ma tahdo luovuttaa!
NIILO SKALM:
On mulle kuolema vain pelastus. Siis parastain jos tarkoitatte, äiti, mun tänne vankilaani jäädä suokaa ja viime hetket luonain viipykää!
MARTTA SKALM:
Oi hyvä Jumala, näin kuluvat vain hukkaan hetket kalliit!
NIILO SKALM:
Tyyntykää, oi äitini, ja hiukan käsittää mua koittakaa! — Kun elon sisällys on poissa, mitä silloin arvoa ois eloon jäämisellä? Valekuolleen se arvotonta elämää vain oisi! Mut sitä enemmän kuin kuolemaa ma kammon. — Kas niin, tyyntykää ja tänne mun rinnalleni tulkaa istumaan (Taluttaa hänet penkille) näin viime hetket yhdess' ollaksemme. (Hyväilee äidin käsiä.) Kuin painaisinkaan pääni helmaanne ma halusta kuin ennen pienokaisna!
MARTTA SKALM:
Ja kuinka halusta ma kantaisin sun helmassani täältä pois, jos vielä mun oma pieni poikani sa oisit.
NIILO SKALM (otsaansa hieroen):
Ah, äiti! Aivoissani kipuna jo pieni syttymäisillänsä on! Ma äänen tutun kaukaa korvissani nyt kuulen, mutta sanoja en jaksa ma eroittaa.
MARTTA SKALM:
Oi Jumalani mun! Sa järkes oothan menettänyt!
NIILO SKALM:
En, vaan äänen enoni ma korvissani nyt kuulen.
MARTTA SKALM:
Enosi?
NIILO SKALM:
Niin, veljenne, tuon jalon Särkilahden Pietarin, tuon kiivaan tulisielu saarnamiehen. Niin elävästi muistui mieleheni, mun kuinka saarnaa hänen kuulemaan te sylissänne kerran kannoitte.
MARTTA SKALM:
Ah, muistaa jaksatko sa vielä sen?
NIILO SKALM:
En ennen koskaan muistanut oo sitä, mut nyt se kirkkahana äkkiä mun palas mieleheni. — Niin, äänen, sanat ma kuulen enoni, mut ajatusta, ah, vaikea niin tajuta mun on.
MARTTA SKALM:
Kun muistaisin —
NIILO SKALM:
Hän suurest' asiasta ja voimast' uskon jotain puhui.
MARTTA SKALM:
Niin, niin, nyt muistan, tähän tapaan puhui hän: Ei jalot aatteet tuokiossa kypsy, on suurten tekojen ja tapausten ain' etsittävä juuret syvältä. Siks ensimmäinen hukkayritys ei tyhjäks sitä tee, min juuret on kytkettynä kansan sieluhun. Vaikk' aamutähti hämyyn sammuukin, ei päivän tulo siitä viivästy; on aina Lutherilla Hussinsa. — Hän omaa elintyötään tarkoittain näin puhui suunnilleen.
NIILO SKALM (nousten haltioissaan penkiltä):
Niin, niin! — Nyt kaikki on mulle selvänä! — Oi kiitos, äiti! Mun valoon lopultakin saatoitte. Nyt tiedän sen: ei suuri aatteeni mun kanssain kuole, vaan se kerran vielä on kukkaan puhkeeva. Mull' osa on, vain eelläkävijän. — Oi sanokaa, niin eikö kerran tapahdu?
MARTTA SKALM:
En paljon ma siitä ymmärrä, mut loistavat kun silmäs nään, mun täytyy uskoa niin olevan sen.
NIILO SKALM:
Yöhön peikon naama jo irvistävä häipyi, suopeat taas isän kasvot nään ja valkeus on sijaan tullut yön ja kaaoksen. — Ma näen maani suurna, vapaana ja liput omat liehumassa näen ma linnain, kartanoiden harjoilla, kun kansa nuorta vapauttaan juhlii. Oi äiti, kuinka keveäksi tunnen ja valoisaksi elämäni jälleen.
ANNA (syrjään):
Mun sankarini! Kuinka loistavat sun kasvos ihanasti! Kuin kuolleista sa noussut olisit!
MARTTA SKALM (nousten ja tarttuen Niilon käteen):
Ah, poikani! Nyt paeta sa voithan, sisäisen kun valosi sait takaisin!
NIILO SKALM (peräytyen):
Ei, äiti! Ma aatteeni vain siten pettäisin ja tyhjäks tekisin — sen sielussani niin varmasti ma tällä haavaa tunnen. Kuin siemen, joka multaan kätketään, taas aikoin päästä kukkaan puhkeaa, niin nouseva on takaa aikojen mun haudastani Suomen vapaus.
ANNA (astuen esille):
Noin juuri olla täytyy sen! Sun kuolos vain auttaa elämähän jalon aattees. Kuin siintehessä taivaan huomenen, niin kirkkaasti ma, Niilo, tajuan nyt suuren aatteesi ja omakseni sen tunnen samalla. Nyt Raakelin ma sanoilla voin ilmi lausua: sun maas on minun maani, kansasi on minun kansani ja Jumalas on minun Jumalani. Konsanaan sa minne kulkenetkin, mukanas ma tahdon seurata — niin, kuolemaan myös riemumielin seuraan sua.
NIILO SKALM:
Anna! Mun Annani! Kuin maasta huomenen, mi puuntehessa vapauden päivän mun silmihini kaukaa kangastuu, sun äänes heläjää, ja väristys niin ihana mun valtaa sieluni. — Nyt myöskin elävinä mieleheni sun sanasi taas palaa: "Lempesi, min alku taivaass' on, jos yrität sa kieltää, sit' en tahdoks Jumalan voi myöntää." — Oi, niin oikeassa nyt sun olleesi ma tunnen: Jumala, joss' alku tosi rakkauden on, ei lemmen vuoksi meit' oo rangaissut; ma kauhukuvaa omain aivojen oon Jumalaksi luullut. Harhoista nyt selvinneenä valoss' uudessa ja valoss' oikeassa kaiken nään. Niin, sävel lemmen rinnassani myös on uunna, seestyneenä puhjennut taas soimaan: eloon toinen toisensa näin kaksoissisaret on nostaneet. (Sylinsä avaten:) Ah, Annani!
ANNA (heittäytyen Skalmin syliin ja painaen päänsä hänen rintaansa):
Mun armaani!
(Nousevan auringon säteet tunkeutuvat akkunasta sisään ja valaisevat Niilo Skalmin kasvoja.)
MARTTA SKALM:
Jo päivä valkenee ja ilmoittaa meill' eronhetken pian koittavan. Mut kaunis, onnellinen uskossas niin olet, poikani, mun ainoani, ett' äidin sydämestä kaikkoaa pois viimeinenkin epätoivon häivä. Ah, siunauksen parhaan, pyhimmän, min äidin sydän koskaan antaa voi, ma kuumin rukouksin vuodattaa sun tahdon ylitses, mun poikani, ja ylitse sun jalon lemmittysi, jot' aina tyttärenä rakkaana ma muisteleva olen.
ANNA (irtautuen Niilosta ja syleillen Martta Skalmia):
Äitini!
MARTTA SKALM:
Mun houre vaiko outo lumous lie vallannut, mut onnelliseks niin ma kerallanne tunnen itseni.
(Oven takaa kuuluu kolinaa ja ääniä. Säpsähtäen irtautuvat Martta Skalm ja Anna toistensa syleilystä.)
MARTTA SKALM:
Voi, nyt ne tulevat!
(Kietoo hätääntyneenä kätensä Niilon ympärille.)
NIILO SKALM:
He tulla saavat! On eron katkeruuden, äitini, tää onnen hetki tehnyt lievemmäksi.
(Vanginvartija ja kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta astuu sisään. Sotilaat asettuvat kahden puolen ovea. Vanginvartija käy herättämään Vestgötheä, joka kohentautuu ylös.)
VANGINVARTIJA:
Hoi, ylös, herra! Laivaan käsketty on teidät saattaa!
NIILO SKALM (nyyhkyttävän äitinsä syleilystä irtautuen):
Jälleennäkemiin, te armas äiti! — Jälleennäkemiin, sa armas olento! Jo täyttämään on valmis kutsumustaan Niilo Skalm.
_Esirippu_.
LUKIJALLE.
Tämän näytelmän syntysanat lausuttiin jo kaksitoista vuotta sitten. Eräässä pienemmässä kirjallisessa seurassa keskusteltiin Suomen itsenäisyysmahdollisuuksista. Olisi ryhdyttävä ajamaan propagandaa itsenäisyysaatteen puolesta ja siinä mielessä kehoitti minua eräs seuran jäsenistä kirjoittamaan tälle aatteelle pohjautuvan historiallisen näytelmän. Asiasta innostuneena syvennyinkin heti tutkimaan Juhana herttuan aikaa. Löysin ennen pitkää Pietari Särkilahden sisarenpojan, Niilo Skalmin, joka Suomen herttuakunnan kukistuttua yhdessä Klaus Vestgöthen ja muutamien muiden innokkaimpien Juhanan kannattajien kanssa mestattiin Tukholmassa, ja hänen persoonansa ympärille hahmottui silloin tämä nyt ilmestyvä näytelmä. Kirjoittelin sitä silloin tällöin, mutta erinäiset seikat viivyttivät viivyttämistään sen valmistumista. Joutuessani itsenäisyysliikkeemme takia keväällä 1916 vankilaan päätin viimeinkin toteuttaa tuon lähtemättömänä mielessäni kangastelevan aiheen. Pyysin ja sain kotoa Oulun lääninvankilaan kaikki näytelmää koskevat ainekset sekä ryhdyin innolla työhön — nythän eivät ainakaan taloudelliset seikat olleet työtäni häiritsemässä. Pietariin Shpalernaja-vankilaan siirrettynä jatkoin työtä — valmistuneen alkuosan sekä ainekset olin kuitenkin onneksi palauttanut Oulusta kotiin — ja sainkin näytelmän kesän kuluessa valmiiksi. Kun valmiit käsikirjoitukset vietiin aina muiden liikatavarain joukkoon vankilan varastohuoneeseen, joka vapautuspäivänä jostakin syystä oli sytytetty palamaan, hävisi näytelmä, samoinkuin laajan romaanin käsikirjoitus, sille tielleen. Kotiin päästyä selostin hävinneen näytelmäni teatterinjohtaja Jalmari Lahdensuolle, joka lämpimästi kehoiiti minua kirjoittamaan sen uudestaan ja jolle hyväntahtoisesta opastuksesta lausun tässä kiitokseni. Mutta jälleen olivat muut seikat — vapaussota valmisteluineen y.m. — työtä viivästyttämässä, niin että tämä itsenäisyysasiaa edesauttamaan tarkoitettu näytelmä tulee julkisuuteen vasta nyt, siis tavallaan post festum.
Kuriositeetin vuoksi tulkoon vielä mainituksi, että tämä itsenäisyysnäytelmä oli vähällä toisenkin kerran joutua venäläisen tulen uhriksi. Ollessani kesällä 1919 mukana Aunuksen retkellä, oli keskeneräinen näytelmä aineksineen matkassani. Lähtiessäni juhannuksen edellä Vitelestä retkikunnan asioille Helsinkiin ja Pohjanmaalle ja sulloessani majapaikassani laukkuun matkalle tarvitsemiani kapineita, punnitsin näytelmäpapereita hetkisen kädessäni ja mietin, ottaisinko ne mukaani vai jättäisinkö toisten kapineiden joukkoon majapaikkaani. Solahutin lopuksi paperit laukkuun ja niin ne tällä kertaa pelastuivat, sillä matkalla ollessani tapahtui tuo tunnettu Vitelen katastroofi, jolloin muun ohella majapaikkani sinne jääneine kapineineni paloi poroksi. Ja uskonpa lujasti, ettei varsinaista itsenäisyyttämmekään venäläisyyden kurimus ole enää nielevä, niin herttaisen mielellään kuin se sen muutoin tekisikin.
Lapualla, helmikuussa 1922.
_Tekijä_.