Part 2

Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkahan kultaisen kartanon puolla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, kun et tule jo!

VANHA EMÄNTÄ (Tulee laulun kestäessä kiirehtien pirtistään, liikkuu eloisasti ja työntäen huivin korviltaan kuuntelee herkistyneessä asennossa.) Nyt tyttäret tulevat! Ettekö kuule heidän lauluaan?

TUOMAS. Sappermenttu! Tuo laulu ja tuo ääni ovat kahdenkymmenen vuoden ajan sielussani soineet. Tapahtuisiko todella vielä ihmeitä tämän taivaan alla?

VAPPU. Hyvä Jumala! Olisiko mahdollista, että Eveliina ja Katri... (Kaikki tähystävät solalle kurotetuin kauloin.) Sieltä tulee kaksi oudon näköistä vaimoihmistä.

TAHVO. Ja kummallakin sirpit olalla. Taitavat olla vain leikkuutyöstä palaavia tämän kylän akkoja.

VANHA EMÄNTÄ. Tyttäret palaavat leikkuupellolta. Enkö minä sitä ole kaiken päivää sanonut?

TUOMAS. Molemmat puettuja kuin ryssän naiset. Sydämeni tempoilee kuin ulos hypätäkseen.

EVELIINA ja KATRI (Löysiin ja kuluneihin mekkoihin puettuina, jalassa kuluneet saappaat, punapohjaiset huivit niskaan työnnettynä ja olkapäillä pahoin ruostuneet sirppikulut, astuvat solasta pihalle.)

VANHA EMÄNTÄ (Hoippuen heitä vastaan, ilon sortamalla äänellä.) Tyttäret, Eveliina ja Katri!

EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Äiti!

(Heittäytyvät molemmat hänen kaulaansa; katkonaisia sanoja ja nyyhkytystä.)

VANHA EMÄNTÄ. Lapsi kullat! Viivyitte niin pitkään siellä kaurahalineella!

EVELIINA (Itkun ja naurun sekaisella äänellä, ottaen sirpin olkapäältään.) Kaurahalmeella tosiaankin! Ajatelkaas, että me aivankuin Jumalan johdatuksesta pitkän taivalluksemme jälkeen ensimäiseksi osuimme sille kaurahalmeelle, josta kasakat kolmekolmatta vuotta sitten meidät mukaansa raastivat. Nyt siinä kasvoi itsemme korkuisia puita ja kun me niiden välissä kävelimme, kilahti sammalen sisällä jaloissani jotakin, ja kun minä kumarruin lähemmin katsomaan, olivat siellä nämä sirpit — meidän omat sirppimme, jotka silloin kasakkain tullessa putosivat kädestämme pellolle. Tunnen omani tuosta merkistä, jota vielä vähän tuossa kädensijassa häämöttää. Eikö tämä ollut ihmeellistä! (Laskee sirpin hellävaroen kivelle, samoin Katri; silmäilevät kysyvästi toisia pihalla seisovia.) Mutta keitä nämä ovat?

VAPPU (Tahvoa tyrkäten.) Etkö tunne omaa veljeäsi?

EVELIINA. Tahvoko? Noin muuttunut! (Tervehtää veljeänsä, samoin Katri.) Mutta onkos se ihmekään, kolmessakolmatta vuodessa!

TAHVO (Liikutettuna.) Olkaa tervetulleet, sisar kullat, vanhaan kotiinne. Ja tässä (Vappua osoittaen) vaimoni — entinen Takamäen Vappu.

EVELIINA ja KATRI. Vappu! Entinen leikkitoverimme! Terve! (Syleilevät.)

TUOMAS (Syrjään.) Olisiko tuo elähtänyt, ryppykulmainen nainen todellakin Eveliina? Vallan toisenlainen kuva hänestä on sydämessäni säilynyt! (Vetäytyy sivulle ja tuijottaa ajatuksissaan eteensä.)

VANHA EMÄNTÄ (Joka on hapuillut kivelle istumaan.) Tyttäret — Eveliina ja Katri, tulkaahan tänne! (Eveliina ja Katri istuutuvat toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiään.) Kuinka sanoitkaan, Eveliina? Ettäkö kolmekolmatta vuotta sitten veivät teidät kasakat kaurahalmeelta?

EVELIINA. Kuinkas sitten? Tottahan sen tiedätte. (Vappu rientää kuiskuttamaan jotakin Eveliinan korvaan.) Niinkö? Äiti poloista, mitä hän onkaan saanut kestää! (Purskahtaa itkuun ja kietoo kätensä äidin ympärille.)

VANHA EMÄNTÄ. Kasakoita — tulipalo — mieheni surma — tyttäret vankina... Kuin kaukaa, pikimustasta yöstä, selkenevät minulle nyt nämä asiat. Ja kolmekolmatta vuottako on siitä kulunut? Hyvä Jumala, olen siis nämä vuodet elänyt kuin unessa!

VAPPU (Hiljaa Tahvolle.) Ihmeitten päivä tämä: mummolle palaa järki!

EVELIINA (Hellästi.) Mutta jospa se onkin ollut teille onnellisinta.

VANHA EMÄNTÄ. Niin, niin, sulaa Jumalan hyvyyttä kai se on ollut ja siitä hänelle kiitos! — Mutta, lapset, eikö täällä äsken ollut myöskin Tavon Tuomas — vai oliko sekin minun omia unennäköjäni?

EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Tuomasko?

VAPPU. Täällä hän on. Tuossa! (Osoittaa Tuomasta, joka seisoo syrjin toisiin.)

KATRI. Tuoko olisi se Tuomas, jonka kuva on niin elävänä sydämessäni säilynyt! (Painaa päänsä käsiin.)

TUOMAS (Syrjään, kummastuneena.) Mitä, Katriko sen sanoi — se pikku typykkäinen? Onko hänkin — (Vaikenee.)

EVELIINA (Kuin itsekseen.) Tuoko olisi Tuomas?

VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, missä olet ja miksi pysyt niin vaiti? Etkö näe, täällä on nyt sinun Eveliinasi?

EVELIINA (Kiivaasti.) Elkää sanoko niin, äiti! Minusta ei ole enää Tuomaalle. Tietäkää: minä olen kaksi vuosikymmentä elänyt ryöstäjäni, venäläisen, vaimona.

(Painaa päänsä käsiin ja itkee.)

TUOMAS (Iskee sauvansa maahan.) Kuolema ja helvetti! Tätä vielä puuttui! Nyt minulla on kaksinkertainen syy palata Venäjälle. Ja herra varjelkoon silloin jokaista ryssää, joka vastaani osuu! (Yrittää lähteä solalle.)

KATRI (Kiveltä nousten.) Tuomas, Tuomas, ei Eveliina ole sitä omasta tahdostaan ollut, vaan pakosta.

TUOMAS. Omasta tahdostaan tai pakosta, yhtä kaikki — joka tapauksessa on hän ryssän saastuttama.

VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, Tuomas, varo kovia kokeneesta käyttämästä noin tylyjä sanoja!

EVELIINA (Ylös nousten.) Tuomas, muistatko sitä syysiltaa, jolloin sinä sotaan lähtiessäsi viime kerran tänne Jaakkolaan poikkesit?

TUOMAS (Jurosti.) Enkö muistaisi sitä?

EVELIINA. Tuosta aitasta kuulit sinä silloin laulun "Tuoll' on mun kultani".

TUOMAS. Tuhat tulimmaista! Se laulu on siitä pitäin soinut sisässäni ja kun sen äsken tuolta kankaalta kuulin, oli sydän rinnastani hypähtää.

EVELIINA. Ja sen tytön muistat, jonka sinä pimeässä aitassa syliisi suljit —

KATRI. Eveliina!

EVELIINA. — ja joka kietoi kätensä sinun kaulaasi?

TUOMAS. Ne pyöreät käsivarret olen siitä pitäin tuntenut kaulallani. Mutta nyt polttavat ne minua kaksinverroin ja kehoittavat kiiruusti jättämään tämän paikan.

EVELIINA. Maltahan vielä ja sano, kuka oli se tyttö, joka lauloi ja joka kätensä sinun kaulaasi kietoi?

KATRI. Eveliina — oletko!

TUOMAS. Vielä sitä kysytkin!

EVELIINA. Kysyn silti, kun sinä et tiedä, että se oli sisareni Katri.

KATRI. Voi sinua, Eveliina! (Peittää silmänsä käsillään.)

TUOMAS. Mitä? Katriko?

EVELIINA. Hän juuri! Hän on sinua salaa rakastanut ja sinua ajatellen lauloi hän silloinkin tuota laulua. Minä en silloin sattumalta ollut kotona ja niin sinä, minuksi luullen, syleilit häntä. Vasta Venäjällä ollessamme kertoi hän sen minulle. Niin, Tuomas, minä en katso enää itseäni sinulle mahdolliseksi, mutta tuossa on sisareni, tulkaa te onnellisiksi ja minäkin olen sitä nähdessäni itseni onnelliseksi tunteva.

VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, kuuletko, mitä Eveliina sanoo?

TUOMAS. Mitä pitäisi minun tästä kaikesta ajatella? — Ja Katri, se suloinen pikku typykkäinen, onko hän sitten edes ryssiltä säästynyt?

EVELIINA. On. Katri tekeysi heti alussa mielipuoleksi ja sellaiset ovat Venäjällä koskemattomia. Niin on hän säilyttänyt itsensä läpi näiden pitkien vuosien.

VAPPU (Kätensä yhteen lyöden.) Voi taivas! Kolmekolmatta vuotta tekomielipuolena!

VANHA EMÄNTÄ. Katri rukkani! Missä oletkaan?

(Hapuilee käsillään, ja kun Katri tulee hänen lähelleen, silittää hellästi hänen käsiään.)

TUOMAS (Lähestyen epävarmana.) Katri! Luulenpa, että... niin, se oletkin siis sinä, jota kaivaten minä olen vaivani kestänyt. Mutta... jos joskus lienetkin minua rakastanut, niin... tokkopa tällaisesta köriläästä enää välittäisit?

KATRI (Eloisasti katseensa kohottaen.) Ja sinä, Tuomas, minusta? Olenhan jo täyttänyt neljäkymmentä vuotta.

TUOMAS. Siis ijässä, jolloin suomalainen nainen vasta alkaa parhaassa kukoistuksessaan olla. Hei, katsokaapas vain, kuinka hänellä posket punoittavat! (Karri hämillään painaa päänsä alas.) Sappermenttu, alanpa hävetä tätä ryssänpartaani ja lakkirähjääni. Tahvo, onko sinulla partaveistä ja parempata pääkappaletta?

TAHVO (Nauraen.) On kyllä, mutta ne kerkeämme kyllä sauna-aikana käsille hakea.

EVELIINA. Kyllä sinä voit tuossakin asussa kosintasi päättää. Samaa ryssän kuosia meilläkin on paaliamme.

TUOMAS. No siis, koska tässä asiat ovat niin hullunkurisesti kiepahtaneet, että minä, vaikka olenkin ollut tarkoittavinani vanhempaa siskoa, olenkin tosiasiassa nuorempaa rakastanut ja... koska vanhemmalla ei ole mitään sitä vastaan, niin... tässä tarjoaa sinulle, Katri, miehen käden, monia kokenut Kaarle-kuninkaan soturi. Uskallatko tarttua siihen sekä ryhtyä kanssani vanhaa kotiani raunioista nostamaan?

KATRI (Luoden avuttoman katseen Eveliinaan.) Mutta, Eveliina...

EVELIINA. Noudata vain sydäntäsi. Tiedäthän, että minä olen onnellinen sinun mukanasi.

KATRI. Tässä on käteni! (Ojentaa kätensä Tuomaalle.)

TUOMAS. Mummo, kuuletteko, mitä tässä tapahtuu?

VANHA EMÄNTÄ (Liikutettuna.) Kuulen, kuulen! Jumala teitä siunatkoon, lapset!

(Hapuilee eteensä ja silittää Tuomaan ja Katrin yhdistettyjä käsiä.)

EVELIINA, TAHVO ja VAPPU. Onnellisia olkaa!

TUOMAS (Hellittäen Katrin kädestä ja kohottaen sauvaansa.) Nyt joutaa tämä matkatoveri pois kädestäni, sillä vaellukseni on päättynyt. Maailman toisesta laidasta, aina Kaspian meren ääriltä, tämä sauva onkin minua seurannut.

TAHVO. Niin, äskenhän minun piti sulta kysyä, kuinka sinä nyt vasta sotavankeudesta palaat, mutta siihen tuli sitten näitä muita asioita väliin.

TUOMAS. Vaiheeni ovat pian kerrotut. Pultavan tappelussa minä monen muun toverini kera jouduin vangiksi. Seuraavana vuonna meitä suomalaisia ja ruotsalaisia lähetettiin viisituhatta miestä satamatöihin Volgan suulle. Kurjiin oloihin ja ruttoon kuoli siellä miehiä kuin sääskiä. Jälelle jääneet pistettiin tsaarin sotajoukkoon ja lähetettiin vieläkin kauemmas, taistelemaan kalmukkeja ja muita koirankuonolaisia vastaan. Siellä jouduin niiden vangiksi ja minusta tehtiin orja.

EVELIINA ja MUUT. Orja!

TUOMAS. Niin, orja! Ja sanonpa, että orjana siellä pakanain luona oli parempi kuin ryssällä sotavankina. Kotiin olin päättänyt kuitenkin kerran päästä. Niinpä onnistuin sitten karkuun livistämään ja harhailin viikkoja ja kuukausia erämaassa, kunnes taasen jouduin ryssäin käsiin. Silloin oli jo rauha tehty ja minut olisi tullut suosiolla päästää kotimaahan, mutta eihän ryssänmaalla mikään asia ole niinkuin ihmisten ilmoilla. Hovin herra, jonka käsiin jouduin, pisti minut maaorjainsa joukkoon. Raataa sain kuin hurtta ja yöt olin vankina lukkojen takana. Kuinka kauan lienen tätä kurjaa elämää viettänyt, en tarkalleen tiedä, sillä ajan kulku oli jo aikoja päästäni haihtunut. Mutta kotiin olin päättänyt kerran päästä ja minkä suomalainen päähänsä saa, sen hän myöskin pitää. Eräänä päivänä ryhtyi työvouti minua pahoinpitelemään. Te tiedätte, että suomalainen on arka nahastaan. Kaikkea muuta hän sangen pitkälle sietää, mutta tulla koskettelemaan, silloin on leikki lopussa. Jaloissani sattui olemaan jykevä tammenoksa, minä sieppasin sen ja sivalsin voutia päähän, niin ettei hän enempää tarvinnut. Sitten metsään, koko orjalauma kintereilläni. Kiinni ei minua enää saatu. Kuinka kauan lienenkään sitten saanut metsiä ja erämaita harhailla, en tiedä itsekään, mutta tässä minä nyt lopultakin seison onnellisena sulhasmiehenä, kuten näette. Ainoana aseenani tällä matkalla on ollut tämä samainen tammenoksa, jolla sen ryssänvoudin surmasin. Nyt tämä joutaa kädestäni. (Laskee sen kivelle, jossa sisarusten sirpit ovat.) Jahka uusi pirttimme valmistuu, ripustamme sen yhdessä tuon Katrin sirpin kanssa peräseinälle muistoksi menneistä päivistä.

VAPPU. Mutta nyt sisälle, sauna vartoo ja samoin sirppijuusto. Sitä syödessämme saavat tyttäret kertoa omat vaiheensa.

TUOMAS. Mutta sitä ennen tahdon kuitenkin päästä tästä ryssän parrasta. Usko pois, Katri, tämän karvarykelmän takaa löytyy vielä pulska mies!

TAHVO. Leikkuumiehetkin tulevat jo tuolla kangastiellä. Nythän sopiikin viettää samalla sekä leikkuun lopettajaisia että kihlajaisia.

TUOMAS. Sappermenttu, se sopii mainiosti! Ja sitten kemujen jälkeen taloa pystyyn panemaan. Kyllä se ryssä on koittanut parastaan meitä maahan tallatakseen, mutta me nousemme aina vain uutena. Ja nyt minä, näitten omien vaiheittemme valossa, uskon lujasti että tämä maa kukoistaa vielä silloinkin, kun ryssän valtakunnasta ei ole muuta kuin löyhkä jälellä.

(Lähtevät kaikin sisälle.)

_Esirippu_.