Part 4

Ennen puolta yötä he läksivät hiihtelemään Käkisaareen päin. Jussi kulki edellä, Saalkreeni hänen jäljessään ja viimeisenä Fynke. Sillä uusi tullimies, joka oli kaikkein vankin ja luonnostaan raudanrohkea, ei seurannutkaan Käkisaareen. He olivat keskenään asiaa miettineet, että uusi tullimies ei lähdekään Käkisaareen, vaan Lampan heinälatoon, vainion laitaan, vartioimaan. Voisihan näet käydä niinkin, etteivät kavaltajat panisi tavaroita heinälatoon, vaan kätkisivät jonnekin muualle...

»Se on oikein, mutta heinälatoon ne pannaan», sanoi Jussi. »Isolle-Liisalle oli Joonas selittänyt, että hän ajaa siitä ladosta heiniä vähemmäksi, jotta tavarat mahtuvat.»

Ja Saalkreeni oli tänään todellakin nähnyt Joonaan noutavan heiniä vainioladosta.

Jussi puhui siis totta.

Pakkas-yö oli, taivas oli täynnä tähtiä, mutta revontulet eivät tänä yönä syttyneetkään, niin että oli jotenkin pimeä.

Halki väylää he hiihtelivät Käkisaarta kohden. Lampassakin oli jo sammutettu tulet, eikä Suomenkaan puolelta mistään näkynyt tulia. Verkalleen Jussi hiihteli edellä, ja kun Saalkreeni jotakin kysyi, seisahtui hän selittymään ja muisti aina rukoilla, etteivät vain häntä ilmiantaisi. Jopa viimein, kun jo noustiin joelta saareen, tuumaili, että kaiketi nyt tullimiehet antaisivat pienen palkinnon hänelle, köyhälle miehelle... kun nyt niin ison saaliin saisivat... neljä kuormaa ja kalliita tavaroita... nisujauhojakin kuorman...

Luvattiin antaa, jos nyt vain nähtäisiin poikkituotavan.

»Tuossa nyt on Rantalan lato!» sanoi Jussi, kun olivat päässeet likelle latoa.

Siitä menikin ihan ladon vieritse tie, jota pitkin nähtävästi oli paljon kuljettu. He kätkivät suksensa ladon seinälle, siirsivät vähän ikkunalautoja syrjään ja kiipesivät sisälle latoon, joka oli puolillaan heiniä. Sinne he asettuivat pitkäkseen ja juttelivat.

»Yö alkaa olla puolessa», sanoi Saalkreeni, joka tulitikun valossa katsoi kelloansa.

»Pian tulevat, jos tulevat», vakuutti Jussi.

»Niin... jos tulevat... Et taidakaan olla varma», ärähti Saalkreeni Jussille.

»Kyllä tulevat... St!... Mikä se oli?»

Kaikki kuuntelivat.

Kuului kuin olisi joku hiihtänyt edempänä.

»Santerilla on vakoojia saaressa», arveli Saalkreeni.

Saattaa hyvinkin olla... Olipa hyvä, että menimme latoon sisälle», arveli Jussikin.

Mutta kuu he taas olivat hetken aikaa hiljaa ja kuuntelivat, alkoi Suomen puolelta päin kuulua reenjalasten kitinää. Selvästi siellä joku ajoi saarta ja latoa kohden, mutta mitään ei vielä näkynyt.

»Nyt tulevat!» kuiskasi Jussi.

Jos onkin vain joku heinännoutaja», epäili Saalkreeni.

Ei öisin heiniä noudeta», vakuutti Jussi. »Santerin joukkoa se on... niin uskon...»

Hetken päästä kuului hyvin jo hevosen kävelykin ja rislan ritinä, kun se pakkasessa liitteissään rääkyi...

Saalkreeni ja Fynke kapusivat ihan ikkunan pieleen, paremmin nähdäkseen, sillä tie kulki ikkunan ohi...

Tulija oli jo lähellä, eikä hevosella ollut minkäänlaista tiukua, jonka puute myös oli tavallista tullikavaltajille. Korkea näytti kuorma olevan, ja mies istui kuin pilvissä sen päällä. Kävelyä hän ajoi ja oli tuossa juuri tulossa ladon nurkalle...

Silloin Jussi rykäisi.

»Mitä helvettiä sinä alat rykiä!» noitui hänelle Saalkreeni.

Silloin kulkija oli juuri vieressä ja istui selin latoon päin, mutta kaikki tunsivat aivan varmasti, että se oli Palomäen Santeri.

Saalkreenilla syhyivät jo kynnet, ja hän puhui hampaittensa välistä.

»Siinä oli ensimmäinen kuorma», sanoi Jussi hyvillään. »Puhuinko valetta?»

»Totta olet puhunut. Mutta eipäs muita kuormia tulekaan», epäili Saalkreeni ja aikoi jo lähteä Santerin perään.

»Odottakaa hetkinen... kyllä ne tulevat, saatte paljon enemmän!» kehoitteli Jussi.

Ja kun he lakkasivat puhelemasta, kuului selvästi, että monella hevosella ajettiin Suomen puolelta päin.

»Nyt ne tulevat!» sanoi Jussi.

Nämä tulijat ajoivatkin hyvää juoksua ja olivat äkkiä ladon luona. Niillä oli matalammat kuormat, ja ajajat olivat nostaneet turkinkauluksensa pystyyn, niin ettei heitä tunnettu. Ei sanonut Jussikaan tuntevansa.

Heti kun viimeinen hevonen oli mennyt ohitse, yritti Saalkreeni lähteä, mutta Fynke kielsi, ettei vielä...

Molemmat olivat niin hyvillään, että vapisivat, ja Saalkreeni pisti setelirahan Jussin käteen — vaivain palkkioksi.

»Nyt ei muuta kuin hiihdätte suoraa päätä Lampan ladolle»... selitti Jussi.

»Kyllä me tämän asian hoidamme!» vakuutti Saalkreeni.

Jussi rukoili vieläkin, etteivät vain hänestä mitään mainitsisi...

Kiireesti he ottivat suksensa ladon seinältä. Jussi lähti kovasti hiihtämään Suomen puolelle, mutta ilosta hytkyvin mielin samosivat tullimiehetkin, turkit auki reuhtoen, Lampalle päin suoraan, entistä suksenlatua noudattamatta.

Paikoittain sukset vaipuivat syvälle pehmeään pakkasen puremaan lumeen, ja se hidastutti kulkua, varsinkin kun turkit tekivät hiihtäessä haittaa. Mutta nuoria miehiä kun olivat, he lykkäsivät lujasti, sillä olihan varma, suuri saalis tiedossa — niinkuin hyllyltä otettava.

He kaarsivat Lampan kartanon, siten oikaisten taivalta ja pikemmin joutuakseen heinäladon luokse vainion laitaan.

Oltiin jo hyvin lähellä, jotta olisi pitänyt alkaa kuulua liikettä ladolta ja jotakin näkyäkin.

Mutta mitään ei kuulunut eikä liioin näkynytkään. Ei näkynyt Jönssoniakaan — isoa tullimiestä...

He seisahtuivat likelle latoa. Siinä näkyi suksenjälkiä, jotka varmaan olivat jääneet Jönssonin suksista.

Mitään ei kuulunut. Ja kavaltajain olisi jo pitänyt hyvinkin ehtiä tänne asti.

Saalkreeni puhalsi pilliinsä. Silloin kuului samanlainen vastaus metsänreunasta, ladon takaa. Ja pian ilmestyi Jönsson suksineen toisten luo.

»Eikö ole kuulunut mitään?» kysyi Saalkreeni hätäisesti.

»Ei mitään ole kuulunut eikä ketään näkynyt liikkeellä!»

»He ovat sitten ajaneet suoraan Lampan pihaan!» päätti Saalkreeni.

Sen pitemmälle he eivät keskustelleet, vaan lähtivät pyrynä hiihtämään Lampalle.

Mutta kun he pääsivät pihalle, ei siellä liikkunut ketään. Talo oli aivan pimeänä ja kaikki ovet kiinni. Näytti siltä, että Lampalla nukuttiin niinkuin rauhallisessa talossa ainakin.

»Mitä tämä merkitsee?» puuskui Saalkreeni. »Onkohan se lurjus ja heittiö Joonas kotona?»

»Niin... se olisi hyvä tietää», sanoivat toisetkin, mutta kaikkien hämmästys näytti olevan suuri.

He menivät pirtin puolelle, missä tiesivät Joonaan nukkuvan. Takoivat oveen ja ikkunoihin ja pyysivät päästä sisälle.

Pitkän ajan perästä kuului sisältä liikettä ja ovien aukomista ja kolinaa. Joonas ilmestyi alushousuillaan ovelle ja kirosi kysyen, kutka siellä semmoista meteliä pitivät.

»Me täällä olemme», vastasi Saalkreeni kaikkien puolesta.

»Mitä on asiaa?» liuskasi Joonas kiukkuiselta äänellä.

Niin, mitä heillä olikaan asiaa!

Ei ollutkaan selvillä, mitä sanoisi, kun tapasivat Joonaan yösijalta.

Kun he eivät virkkaneet mitään, paiskasi Joonas oven kiinni ja murahti:

»Painukaa helvettiin ihmisiä herättelemästä...»

He jäivät hetkiseksi neuvottomina seisomaan pihalle, pakkas-yöhön. »Perhana!» noitui Saalkreeni omasta ja toistenkin puolesta.

Kamala aavistus, että heitä sittenkin oli petetty, lensi Saalkreenin mieleen. Mutta tämä oli ennenkuulumatonta!

Hän raivostui siinä itselleen ja koko maailmalle, mutta hätä keksii keinoja, eikä ollut aikaa hukata yhtään minuuttia. Tullikavaltajat eivät olleetkaan ajaneet Lampalle, vaan alaspäin!

Oliko tämä kaikki keksittyä ja oliko Ranta-Jussi sittenkin heitä puijannut...

Niinkuin se, joka ei oikein käsitä, mitä on tehtävä, kun on tulinen kiire, lähtivät kaikki kolme hiihtämään maantielle ja sitä pitkin alaspäin. Saalkreeni hiihti edellä, Jönsson kaahotti turkki auki perässä, ihan kantapäillä; mutta vähän jäljempänä heistä ahersi Fynke kuin riivattu koettaen pysyä mukana, sillä hän oli huonompi hiihtäjä kuin toiset.

Niin he hiihtivät tulisissa ajatuksissa pakkas-yössä. Saalkreeni uskoi, että kavaltajat, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet Ruotsin puolen maantielle, kääntyvätkin menemään alas päin, uskaltamatta tulla suoraan Lampalle. Ja samassa juolahti hänen päähänsä, että ehkä kavaltajilla oli jossakin läheisessä kylän talossa paikka, johon tavarat ensiksi kätkettäisiin.

Sellaiseksi paikaksi hän uskoi Lassilan riihtä, joka oli metsän laidassa puolen penikulman päässä Lampalta. Lassila oli näet Lampan veli, ja Saalkreeni tiesi veljeksillä olevan yhteisiä tavaroitakin Suomen puolella.

Sinnepäin he siis hiihtivät tulista vauhtia ohi Kortesuon tienhaaran, joka Lehmikankaan kohdalta poikkesi metsään ja josta kavaltajat olivat kääntäneet...

He toivoivat jonkun kulkijan, rahtimiehen tai kyydillä ajavan, tulevan vastaansa, jotta saisivat tietää, oliko ehkä kuormahevosia näkynyt liikkeellä. Mutta vastaantulijoita ei kuulunut, ja pian he olivat taipaleen päässä.

Mutta kun he pääsivät Lassilan riihen kohdalle, joka oli joen puolella tietä, rantametsän laidassa, ei mitään näkynyt, eikä riihelle ollut yhtään jälkeäkään.

Epätoivoissaan he seisahtuivat tielle palavissaan ja väsyksissä ja kirosivat kukin niin paljon kuin suusta ehti tulla.

Kenen syy tämä oli?

Ei oikein osattu syyttää Ranta-Jussiakaan. Omaa tyhmyyttään he kirosivat, kun eivät heti Rantalan ladolta lähteneet jäljestä hiihtämään, vaan riensivät kuin hullut ensiksi Lampalle.

Mutta koko yön he kuitenkin hiihtelivät Lampan ympäristöllä ja poistuivat vasta sitten kun Iso-Joonas aamulla varhain meni talliin.

V

Vasta viikon perästä kertoivat huhut Suomen puolella, kuinka rohkeasti Palomäen Santeri oli tullimiehiä pettänyt. Ja molemmin puolin naurettiin tullimiesten tyhmyydelle, sillä sitä eivät huhut olleet tienneet kertoa, että tullimiehet olivat menneet Ranta-Jussin neuvon mukaan Käkisaareen.

Santeri, samoin kuin hänen »avustajansakin», kielsivät kaikki. Huihai! Kuinka kukaan on voinut olla niin rohkea! Ei Santeri ainakaan.

Raivoissaan olivat tullimiehet yötä päivää vaaniskelleet Lampan ympäristöllä. Heidän ei ollut onnistunut saada vähintäkään vihiä siitä, mihin Käkisaaren kautta tuodut kuormat oli kätketty. Mutta he ymmärsivät, että ne lopultakin tuotaisiin Lamppaan, ja koettivat pitää siitä huolta. Pihalla he seisoskelivat ja penkoivat jokaisen kulkijan reen, tulipa kulkija Suomen tai Ruotsin puolelta. Mutta tyhjää penkoivat.

Liike alkoikin taas vilkastua, sillä Ylikainuun markkinat lähestyivät. Tullimiehillä oli niin kova kiire, ettei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, ei pyhänä eikä arkena. Sillä Suomenkin puolen hevosmiehet alkoivat nyt hommata, ja vahtimista oli joka haaralla.

Etelä-Suomesta asti olivat Suomen puolen hevosmiehet käyneet ostamassa uljaita, kiiltävän lihavia hevosia — pian alkaville markkinoille, jolloin hevosten hinta oli verrattoman korkea. Mutta tullimaksu Ruotsin puolelle tuodusta hevosesta oli melkoinen, ja kukin koetti sitä suorittamatta livahtaa rajan yli.

Heistäkin alkoi nyt tullimiehillä olla kova vaarinpito.

Santeri tiesi sen. Hän ei ollut käynyt Lampalla sitten viime »luntreijauksen» kuin yhden kerran — silloinkin yöllä. Mutta nyt hän lähti päivällä, ajoi hevosella ja kappireellä ja oli vielä pannut ylleen parhaan turkkinsa, niin että näytti aivan kuin herralta. Muitakin poikkikulkijoita oli, edestakaisin ajoi hevosia, kulkuset kilisivät ja tiu'ut soivat.

Santeri antoi oriinsa mennä vihaista juoksua Lampan pihaan ja ajoi tallin seinälle. Mutta ennenkuin hän ehti reestäkään nousta, olivat tullimiehet hänen ja hevosensa ympärillä. Joukossa oli outoja, mutta Saalkreenin ja Fynken hän tunsi.

»Mitäs herroille kuuluu?» kysyi Santeri, kun pani hevostaan kiinni.

»Katselemme tätä sinun uljasta orittasi... jos toistenkin näkisimme!» vastasi Saalkreeni, ja Santeri ymmärsi Saalkreenin viittaavan siihen, että hänkin ehkä aikoi mennä Kainuun markkinoille hevosta myymään.

»Se on oikein! Katselkaa tarkoin!» kehoitti Santeri ja naurahti.

Saalkreenin silmät iskivät tulta, mutta mitäpä hän Santerille mahtoi!

Mutta lähtiessään hevosensa luota puotiin päin Santeri näki tullimiesten penkovan hänen kappirekeään.

Samassa hän myös näki Joonaan, joka heinähäkin päällä köllöttäen ajoi pihaan.

Hän meni konttoriin. Leveästi nauraen patruuna otti vieraansa vastaan.

»Jopa oli hyvä, että tulit... jopa oli hyvä...» hoki hän. »Tulit kuin kutsuttu... Käy istumaan... pane sikaari palamaan... riisu turkki yltäsi...»

Erinomaisen hyvällä tuulella nyt patruuna olikin. Kaikki oli onnistunut niin kovin hyvin.

»Ja ajattele, etteivät ne pöllöt, vaikka tässä pyörivät yöt päivät, ole kertaakaan hoksanneet mennä rautakrasseillaan sysimään heinähäkkiä», puheli hän hyvillään.

Ja kertoi lisäksi, että Joonas oli vähän kerrallaan saanut kuljetetuksi kaikki tavarat Kortesuon ladosta kotia. Heinähäkkiin oli pohjalle latonut tavaraa, niinkuin Santeri oli neuvonut, ja heiniä alle, päälle ja laidoille... Osa tavaroista oli jo saatu viedyksi Ylikainuulle, mutta lisää tarvitsisi... Markkinat olivat pian tulossa.

Ja senvuoksi olikin hyvä, että Santeri tuli neuvottelemaan, kuinka nyt alettaisiin menetellä.

Sen Santeri oli tiennytkin ja miettinyt jo valmiiksi.

Ja nyt hän kertoi patruunalle uusimmasta aiheestaan.

Patruuna kuunteli ja lasketteli väliin pitkiä nauruja. Jopa oli viisas ja kavala mies tuo Santeri! Mistä hemmetistä se aina hoksasikin!

Santeri selitti moneen kertaan, kuinka Joonaan piti menetellä. Hän itse kyllä huolehtisi, että tavarat saataisiin joen poikki.

»Kyllä, kyllä... _Jäveln anamma... jäveln anamma!_» nauroi ja ihmetteli patruuna Santerin rohkeutta.

Kauan ei Santeri tällä kertaa viipynyt Lampassa. Ja kun hän lähti, oli hänellä molemmat povet pullollaan, mitä lie ollutkaan...

Fynke näkyi kävelevän vieläkin pihalla, mutta muita tullimiehiä Santeri ei havainnut.

Kun hän palasi kotiinsa, oli sinne saapunut vieraita.

Vaaralan kylän Alaniemen sukulaisisäntä oli toinen ja alatorniolainen hevossaksa Miukin Matti toinen. Kummallakin oli kaksi hevosta, ja Santeri älysi heti, minne heillä oli matka, kun pihalla kuuli rengiltä, keitä vieraat olivat. Ylikainuun markkinoille tietenkin.

Emäntä oli jo laittamassa vieraille päivällistä.

Santeri toivotti vieraat tervetulleiksi taloon, ja kun oli maisteltu muutamia väkeviä punssikuppeja, menivät talliin katsomaan hevosia.

Vieraat olivat päässeet hyvälle puhetuulelle, ja Miukin Matti rähisi ja kiitteli hevosiaan kuin olisi jo ollut markkinapaikalla. Alaniemen isäntäkin kiitteli hevosiaan, mutta ei rähissyt niin paljon kuin Matti.

Hyviä, lihavia ja uljaita hevosia ne olivat. Santeri kehui hevosta minkä kerkisi.

Mutta kun oli syöty ja molemmat vieraat olivat päihtyneet aika lailla, alkoivat he tuumailla, kuinka päästäisiin rajan yli, ettei tarvitsisi tullia maksaa.

»Ajakaa menemään vain»! kehoitti Santeri.

»Mitä helvettiä... suoraan tullihurttain suuhunko?» kivahti Miukin Matti.

»Niinpä tietenkin», nauroi Santeri.

»Elä sinä luule meitä niin tyhmiksi!» jankkasi Alaniemen isäntäkin, joka ei tiennyt, puhuiko Santeri leikillään vai tosissaan.

Santeri oli myös juovinaan silloin kun vieraatkin ryyppäsivät, mutta ei kuitenkaan juonut, ei muuta kuin vähän maistoi.

Uutisia oli vierailla paljon kerrottavana. Tullikavallusjuttuja he kertoivat ja nauroivat, että koko maailmalle oli tullut tunnetuksi, kuinka riivatun rohkeasti ja vikkelästi Santeri oli Käkisaaressa pettänyt tullihurttia.

Santeri kielsi kaikki. Ei sanonut olleensa niillä maillakaan.

Ja vieraat tiesivät, että Ylikainuulle tulee paljon hevoskauppiaita. Tietoja oli muka saapunut, että ostajia oli tulossa edempänä Ruotsista asti ja että hevosten hinnat olivat nousseet.

»Vai semmoista kuuluu», arveli Santeri.

Illempänä he maistelivat yhä enemmän. Sillä molemmat vieraat, sekä Alaniemen isäntä että Miukin Matti, olivat persoja viinalle, varsinkin kun saivat juoda ilmaiseksi. Ja miksei olisi juotu, kun oltiin hyvässä talossa, jossa isäntä tarjosi, ja hevoset olivat lämpimässä tallissa.

Silloin he alkoivat esitellä Santerille, eikö hän hommaisi heidän hevosiaan poikki rajan... Nyt varsinkin, kun Santerilla ei itsellään ollut myymähevosia eikä aikomusta tänä talvena markkinoillekaan lähteä.

»Huomenna saadaan asiasta puhella», lupaili Santeri.

Illalla myöhään molemmat vieraat nukkuivat. Miukin Matti ei päässyt sänkyynkään, vaikka oli tehty vuode, vaan nukkui ovensuuhun turkkinsa päälle. Alaniemen isäntä retkotti sängyssä, vaatteet yllään.

— Kauniita markkinamiehiä! — tuumi Santeri nauraen, kun katseli väsyneitä vieraitaan.

Mutta Santeri tiesi entisestä kokemuksesta, etteivät nämä vieraat pitäneet kiirettä talosta lähteäkseen, kun hevoset olivat tallissa ja heillä itsellään hyvä olo. Kainuun markkinatkaan eivät vielä hoputtaneet. Tässähän ne voisivat makailla ja syödä monta päivää, varsinkin kun tiesivät hänellä olevan viinan viljaa... Kalliiksi niitä tuli ruokkia... neljää hevosta ja kahta miestä. Pois ne piti toimittaa!

Sitäpaitsi hänellä oli omia hommia joka yöksi markkinoihin asti! Tässä ei joutaisi muuta tekemään kuin jaarittelemaan kaiket päivät!

Hän jätti vieraansa nukkumaan ja meni talliin.

Ranta-Jussi hommaili siellä niinkuin isäntä oli käskenyt. Vieraitten hevoset seisoivat vierekkäin, ja talon hevoset olivat toisella seinällä.

Ranta-Jussi oli tehnyt, niinkuin isäntä oli käskenyt. Jokaiselta hevoselta hän oli leikannut hännät lyhyiksi.

Se oli Santerin omaa keksintöä, ja sillä konstilla hän oli takavuosina tullimiehiä pettänyt. Sillä ruotsalaisten tapana oli pitää hevosten hännät noin lyhyinä. Tullimiehet olivatkin tähän asti uskoneet, kun lyhythäntäisen hevosen näkivät, että se oli Ruotsin puolen hevosia.

»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Ei muuta kuin pannaan toiset valjaisiin, toiset kiinni reslain perään!»

Kaikki helisevät tiu'ut ja kulkuset Santeri leikkasi remmeistä irti, ja pian he olivat valmiit lähtemään.

Santeri oli sillä aikaa, kun hänen vieraansa ryypiskelivät, ehtinyt hommata paljon. Iso-Liisakin oli liikkeellä. Hänet oli Santeri toimittanut Lamppaan katsomaan, näkyikö tullimiehiä missään.

Liisaa nyt vain odotettiin, muuten oltiin valmiit lähtemään. Santerin tarkoitus oli ajaa hevosilla Kainuuseen menevää tietä ensimmäiseen kylään, joka ei ollut kaukana, ja jättää ne sinne erääseen tuttuun taloon, johon hän oli ennenkin salaa vienyt hevosia. Vieraat saisivat huomenna mennä hiihtäen perässä ja ottaa sieltä hevosensa ja jatkaa matkaansa Kainuuseen.

Sillä Santeri tiesi, ettei vieraista muuten pääsisi erilleen, eikä heistä ollut »luntreijaajiksi», siksi tolvanoita ja juoppoja he olivat.

Hänen piti tässä olla apuna.

Jopa Liisa hiihtää kaahotti takaisin Lampalta, eikä ollut yhtään tullimiehiä näkynyt liikkeellä. Ison-Joonaan hän oli herättänyt ja kertonut, mitä oli tekeillä. Joonaskin oli vakuuttanut, että tullihurtat olivat nyt nukkumassa, kun oli täytynyt niin monta yötä rehkiä ja valvoa. Hän oli luvannut olla hereillään...

»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Otappa tuosta vahvistukseksi ryyppy!»

Ja hän tarjosi Liisalle pulloa.

»Tule sitten huomenillalla!» kuiskasi hän Liisalle.

Yöllä oli pakkanen. Santeri istuutui etumaiseen reslaan, jonka valjaissa oli Miukin Matin toinen hevonen, juoksijatamma, ja toinen, vankka ruuna, oli köytetty marhaminnasta reslan perään. Ranta-Jussi ajoi Alaniemen isännän hevosia, jotka olivat lihavan kiiltäviä ja kookkaita ruunia molemmat.

Virkut hevoset porhalsivat pyrynä jäälle ja sitten kiivasta vauhtia poikki joen pitkin viitoitettua tietä Lampalle.

Joonas seisoi portailla ja huusi, kun Santeri ajoi ohitse:

»Antakaa mennä vain! Selvä on tie!»

Ja vielä Jussillekin, joka tuli vähän jälempänä, hän huusi:

»Anna mennä perässä!»

Hän seisoi portailla niin kauan kuin kuuli kavioiden kopsetta, ja meni sitten sisälle, arvaten, että Santeri ja Jussi olivat jo Kainuuseen menevällä tiellä ja ettei siellä ollut pelkoa tullimiehistä.

Aamupuolella yötä Santeri ja Ranta-Jussi palasivat suksilla, jotka lähtiessä olivat ottaneet mukaansa.

* * * * *

Aamulla varhain olivat talon vieraatkin taas pystyssä.

Santeri vielä kiusoitteli vähän kumpaakin, ennenkuin sanoi, mitä oli yöllä hommaillut sillä aikaa kun toimet nukkuivat.

Molemmat vieraat pelästyivät ensin pahasti, näkivät pilttuut tyhjinä tallissa ja surkuttelivat, että taas piti juoda itsensä niin sikahumalaan...

Mutta pian he nyt tointuivat kohmelostaan. Ja niin tuli kiire kummallekin, että aamuhämyssä jo lähtivät kävellen Ruotsin puolelle ja alkoivat yhtä kyytiä painua Kainuuseen päin siihen taloon, johon Santeri oli yöllä vienyt heidän hevosensa.

Santeri katseli heidän menoaan ja arveli kujalla itsekseen:

— Hyvin näppärästipä näistä vieraista päästiinkin!

Ja hän naurahti keksinnölleen.

Koko päivän hän sitten oli kovassa puuhassa. Kun emäntä hänelle jotakin sanoi, ärähti hän heti kärsimättömästi. Hän ei sietänyt enää vaimoaan, jonka tapana oli lakkaamatta itkeskellä ja haikealla äänellä varoitella miestään, ennustaen kaikenlaista. Tänään emäntä olikin ollut tavallista itkuisempi, arvatenkin vierasten vuoksi ja siitä, että talossa oli viljemmälti liikuteltu viinoja. Nyt hän muistutti Santerille Oinas-Mattiakin — sitä ei ollut ennen tehnyt. Mutta kiivaan ja tylyn vastauksen hän sai Santerilta.

Iltapimeässä ilmaantui taas Ranta-Jussikin Palomäkeen. Jussi pysytteli useimmiten ulkosalla, tallissa ja navetan puolella, sillä emäntä ei kärsinyt häntä, kun tiesi Jussinkin aina vähän väliä olevan salakuljetushommissa.

Mutta Santeri näkyi nyt olevan omassa huoneessaan, ja Jussi hiipi sinne.

Mitä lie ollut papereita ja laskuja tarkastamassa, mutta syvissä mietteissä hän oli. Jussin tultua hän kokosi kaikki yhteen pinkkaan ja pisti pöytälaatikkoon.

Ja nyt hän alkoi selittää Jussille, mitä oli miettinyt ja miten nyt alettaisiin vetää tullimiehiä nenästä.

Käkisaaren kautta, Rantalan ladon ohi, piti ajaa. Sitä tietä eivät tullimiehet nyt, kun markkinain aika lähestyi, joutaneet öisin vartioimaan. Sitten noustaisiin maihin Lehmikankaalle, josta Kortesuolle kääntyvää tietä pitkin ajettaisiin Lampan ladoille asti. Kuormat purettaisiin sinne. Joonas saisi heinähäkissä toimittaa osan kotiin, mutta suurempi osa olisikin vietävä markkinoille.

Mutta jottei syntyisi mitään suurempaa rähinää tai liikettä, oli Santeri päättänyt olla ottamatta ketään vierasta poikki viemään... yksin vain oriilla ajaisi... Siitä olisi sitäpaitsi se hyöty, ettei tarvitsisi apureille maksaa palkkaa, sillä ne olivat vaativia semmoisissa hommissa... Vain Jussin kanssa kahden ja Iso-Liisa kolmantena. Jussin tulisi oleskella Rantalan ladossa Käkisaaressa. Siellä hänen oli pidettävä silmät auki, ja kun alkaisi kuulua, että Santeri jo oli tulossa, silloin piti kaksi kertaa helistää suurta, rautapeltistä lehmänkelloa. Se olisi merkkinä, että sopi tulla...

»Mutta jopa sinä hoksaat!» ihmetteli Jussi, kun kuuli Santerin tuumat.

Iso-Liisa olisi miehenvaatteissa Ruotsin puolella, hiihtäen Lehmikankaan, maantien ja Kortesuon tienhaaran väliä edestakaisin. Jos tullimiehet silloin sattuisivat sinne päin, jolloin kello soi (sillä Iso-Liisa kuulisi kyllä kellonsoiton Lehmikankaalle yhtä hyvin kuin Santerikin suomenpuoliselle rannalle), tulisi Liisan hiihtää vastaan, jotta Santeri tietäisi kääntyä takaisin.

»Hyvin on mietitty!» vakuutti Jussi. »Kovin hyvin!»

Kaikki oli jo valmiin?. Liisakin oli jo mennyt paikoilleen Ruotsin puolelle. Nyt saisi Jussi lähteä.

He menivät ulos, ja Santeri antoi tallista Jussille rautapeltisen lehmänkellon, joka kesäisin kuului kaukaisista kiveliöistä asti. Jussi köytti kellon vyölleen, kun ensin oli täyttänyt sen heinillä, ettei se kalisisi, ja niin hän lähti hiihtämään Käkisaarta kohden.

Santeri aikoi lähteä tuntia myöhemmin.

Joen jäällä oli keli melkoisen hyvä, vaikka olikin pakkanen. Jussin sukset luistivat aika vauhtia, eikä hän juuri vaivannut mieltään raskailla ajatuksilla. Mutta olipa hänellekin sen jälkeen, kun Oinas-Matin oli täytynyt paeta Amerikkaan ja hän oli kuullut, kuinka raskas rangaistus tullikavalluksesta oli, monesti johtunut mieleen, että voisihan hänen sattua käymään huonosti. Ja huolena oli ollut sekin, että hän kävi Santerin neuvosta tullimiehille valehtelemassa.

Kummaa oli, että Santeri niin rohkeasti uskalsi, vaikka oli kuullut, kuinka oli monen muun käynyt... Ja Lamppa toinen hyvä! Kyllä kai Lamppa jo tiesi, että linnaa saisi Viikluntin patruunakin...

Mutta Santeri oli niin viisas ja varovainen, ettei ihan ensi hädässä joutuisi tullimiesten käsiin. Hitto vie, jos tullimiehet tietäisivät, kuinka heitä oli puijattu monena talvena!

Hyvä oli Santeri ollut häntäkin kohtaan.

Reilusti maksoi palkan, ja ryypyt olivat valmiina... Nytkin pisti pullon poveen, ettei kylmä hätyyttäisi... Rentoa ja mukavaa oli ollut hänenkin, Jussin, elämä näinä vuosina. Ei ollut tosin iso perhekään, yksi ainoa poika, alulla toistakymmentä, akka jo aikaa kuollut. Mutta sittenkin oli ennen pitänyt halonhakkuulla henkeänsä elättää, eikä liiennyt koskaan kahviin tai viinaan talven aikana yhtään penniä. Mutta nyt liikeni. Kahvipannu oli aina lämpimänä ja silavaa leivän höysteenä joka päivä...

Semmoisissa mietteissä Jussi hiihteli, ja saaren nenään päästyään hän kuunteli siinä ja jatkoi sitten hiihtämistään, kunnes joutui Rantalan ladolle.

Hän kätki suksensa ja sauvansa ladon alle ja kiipesi sisään. Siellä hiljaa istuessa kuului ääniä sekä Ruotsin että Suomen puolelta. Selvästi kuului nytkin, että joku ajoi Suomen puolen maantietä kovaa kyytiä, kulkusen helistessä, niin että vaarat lauloivat, ja Ruotsin puolelta kuului postiljooni torveensa puhaltelevan kylää lähestyessään.

Jussi irroitti lehmänkellon vyöltään ja kuunteli tarkkaan, kömpi taas ladosta ulos ja vaani kinoksen nokassa sen edessä. Ei kuulunut hiihtämistä mistään päin... Iso-Liisakin luultavasti oleskeli lähempänä maantietä ja Lehmikangasta...

Mutta tunnin kuluttua Jussi kuuli reenjalasten ratinaa ja ruomain kitinää Suomen puolelta päin... Hän arvasi, että Santeri oli jo tulossa, ja siksi hän helisti kahdesti kelloa, niin että itsekin säpsähti.

Ei viipynyt kuin vähän aikaa, kun jo hevonen kuului lähestyvän nopeaa juoksua lahdelle päin, ja kohta sitten Santeri vilahti ohitse oriillaan kuin lentävällä linnulla ja nähdessään Jussin ladon luona hihkaisi... ei muuta joutanut.

Vain silmänräpäyksen ajan hevonen oli näkyvissä. Sitten se katosi saarelle ja uudestaan jäälle Lehmikangasta kohden. Jussi kuuli vain, että oriilla oli tulinen vauhti, että reki hyppeli perässä, vaikka paino oli raskas.

Jussi kiipesi takaisin latoon, ja nyt hän kaivoi povestaan esille pullon ja otti ryypyn.

Mutta pitkää aikaa hänen ei tarvinnut odottaa, ennenkuin kuuli hevosen tulevan takaisin Ruotsin puolelta. Tavattoman nopeasti oli Santeri ehtinyt käydä Kortesuolla! Mutta ihmekös, kun ajaa niin vimmatusti ja Joonas on siellä vastaanottamassa!

Ladon luona Santeri pysähdytti hevosensa ja virkkoi Jussille nopeasti:

»Pidä silmät ja korvat auki! Minä käyn vielä toisen kerran!»

Ja samassa hän tempasi ohjista, niin että ori karkasi hurjaan juoksuun.

Jussi jäi vartioimaan. Nyt hän käveli ympäri latoa ja nousi joskus kinoksen nokkaan kuuntelemaan. Pakkanen oli kova, ja tähdet valaisivat yötä. Ei mistään päin näkynyt tulia, eikä korva enää eroittanut matkamiestenkään ääniä tieltä. Kylmä ei lainkaan ahdistanut Jussia. Hänellä olikin jalassa hyvät lapinkengät ja yllä monta villapaitaa ja puseroa; turkki tosin oli lyhyt ja sen villa kulunut.

Jo kuului Santeri tulevan toista kertaa ja vimmattua vauhtia nytkin.

Jussi helisti kelloaan, kuten ennenkin.

Santerilla oli nyt korkea kuorma, korkeampi kuin ensi kerralla, niin että hän näytti itse istuvan kuin katon harjalla. Ja ori porhalsi niin, että vain vilahdukselta ehtivät nähdä.

»Hei!» huusi Santeri ladon kohdalla.

»Hei!» vastasi Jussi ladon edestä.

Ja niin kuorma katosi taas näkyvistä kuin Sirkan Mikko vallesmannia piiloon.

Kumma, että Santeri pysyikään noin korkean kuorman päällä, kun ori lennätti tuommoista vauhtia! ihmetteli Jussi.

Mutta nyt hän kiipesi taas latoon ja otti kaksi ryyppyä, molemmat pitkänlaisia. Hän koetti arvata, mikä aika yöstä jo oli kulumassa, tarkasteli taivaan tähtiä ja päätteli, että aamupuoli yötä jo oli. Tuskin Santeri enää kolinatta kertaa ehtisi, jos uskaltaisikin Ja voivathan tullimiehet aamupuolella olla liikkeellä...

Niin hän mietiskeli ja siinä toivossa, ettei Santeri enää kolmatta kertaa yrittäisi, hän joi pullonsa tyhjäksi ja hyräili huvikseen.

Santeri ei viipynyt tälläkään kertaa kauan. Mutta nyt hän tuntui ajavan pikkuhölkkää, ja kun hän tuli lähemmäksi, huomasi Jussi, että reessä istui kaksi henkeä.

Ladon kohdalla Santeri pysähdytti ja käski Jussin suksineen tulla rekeen.

Iso-Liisa istui mahdottoman pitkävillainen naapukka päässä ja turkki yllään Santerin vieressä reslan perässä.

»Istu sinä kuskipukille!» käski Santeri Jussia.

Jussi pisti suksensa reslaan ja hyppäsi seville.

»Hyvinkö kävi?» kysyi Jussi.

»Ollreit», vastasi Santeri ja tarjosi pullosta ensin Jussille, sitten Liisalle. »Ja tulevana yönä taas!» sanoi hän sitten molemmille.

»Niinpä tietenkin», vastasi siihen Jussi. Hän alkoi jo humaltua.

Pikku hölkkää he sitten ajoivat Suomen puolelle ja saapuivat perille juuri kun taloissa sytytettiin ensimmäiset aamutulet.

* * * * *

Koko viikon, joka yö, jatkoivat Santeri, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa samaa hommaa. Onni oli suosinut heitä ihan tavattomasti. Tullimiehet eivät olleet kertaakaan tavanneet heitä eivätkä mitään hoksanneet, vaikka eräänä yönä oli ollut paha vaara: Jussi oli maistellut liikaa ja rämpytellyt kelloaan niin, että Ruotsin puolellakin oli arveltu saaressa olevan poroja, koska kello noin kalisee... Muita eläimiä siellä ei voinutkaan olla pakkas-iltana.

Ja niin he saivat kuljettaa poikki kaikki Lampan tavarat, jotka olivat Palomäessä. Tosin ei niitä ollut saatu Lampalle kotiin, vaan melkein kaikki olivat vielä Kortesuolla heinälatoihin kätkettyinä.

Santeri oli osannut valita otollisen ajan tullikavallukseen. Hän tiesi, että tullimiehet nyt Kainuun markkinain aikana vartioivat markkinoille meneviä, ja senvuoksi hän rohkenikin liikkua. Ja hullusti olikin käynyt monen markkinamiehen. Outoja ja tyhmiä kun olivat, eivät he osanneet välttää eivätkä ajaa semmoisia teitä, joilla ei olisi ollut tullihurttia. Ylempänä jokivarrella oli otettu kiinni kaksi hyvää hevosta ja Makon kylän kohdalla yksi. Saalkreeni ja Fynke olivat eräältä iiläiseltä ottaneet hevosen takavarikkoon Lampan kartanolla, kun tyhmä mies oli siinä kaupannut hevosiaan ja tullimiehet sattuivat kuulemaan.