Part 1

language: Finnish

MUISTOJA JA KUVITELMIA

Kirj.

Aino Ackté

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

1. Olin nuori, näin unta 2. Suhde 3. Sormukseni 4. Rakkautta 5. Kuolleitten sielu minulle puhuivat 6. Ja niin hän kuoli 7. Faleron »Parempaa maailmaa kohti» 8. »Soitto on suruista tehty» 9. Hymni Gramofoonille 10. Inhimillisiä liittoja 11. Olen valokuviani polttanut 12. Uni 13. Ikuinen kaipuu 14. Muotokuva

1. OLIN NUORI — NÄIN UNTA

Olin nuori. Elämä oli juuri auennut minulle häikäisevässä loistossaan ja ihanuudessaan. Näin silloin kerran unta:

Kuljin kevyenä, ketteränä, valkoisiin, ohuihin silkkihuntuihin verhottuna. Astuin hiljalleen ylöspäin nousevaa tietä, keskellä rannatonta kenttää, jota peittivät valkoliljat ja tummat ruusut.

Rämmin, suloinen tuuli liikkui viehkeästi ympärilläni, tuoden tullessaan kukkien hurmaavat tuoksut. — Olin onnellinen.

Oikeassa kädessäni pidin leveälaitaista, himmeää kultamaljaa; kun tarkastelin sen kuperaa pohjaa, huomasin, kuinka sen keskeltä hiljaa sihisten pyrki joukoittain esille pieniä käärmeenpäitä. Yhä ulommas metallin sisästä ne venytteleivät, ja pianpa jo sini vihreitä, liukkaita käärmeitä kiemurteli maljan laitoja kohti, yli reunojenkin.

Jähmetyin pelosta. Oi Jumala — miten inhoittavaa! Hätääntyneenä koetin heittää maljan kauas kädestäni, mutta kauhistuen tunsin, että se olikin takertunut siihen niin lujasti, etteivät sormeni päässeetkään metallista irti.

Jo nousi minussa tuska, sillä näin, kuinka käärmeet luikerrellen, kiillellen matelehtivat yhä pitemmiksi, kohdistaen minuun myrkylliset katseensa.

Kylmä hiki kihosi otsalleni, ohimoilleni, kun samassa jostain korkealta kuulin heleän äänen minulle puhuvan:

»Käy suorana ja nosta käsivartesi suoraan ylöspäin. Käärmeet ovat pyrstöistään kiinnitetyt maljan pohjaan, josta eivät pääse sen kauemmas, mutta niin pitkiksi ovat ne sentään jo kasvaneet, että jos vähänkin kallistat maljan reunaa toiselle tai toiselle puolelle, ylettyvät jotkut sinun käsivarttasi pistämään. Hidas kuolema on heidän puremassaan. He ovat kateellisten sieluja. Varo itseäsi!»

Ja minä koetin kulkea niinkuin ääni käski, suorana, pitäen käsivarttani korkealla, eivätkä käärmeet näin minuun ylettyneetkään.

Vähitellen jänteeni kuitenkin väsyivät. Malja kävi painavammaksi, ja pelko ruumiissani uuvutti voimiani. Ponnistelin tahtoani aina äärimmilleen, mutta hermoni uupuivat, käsivarteni vapisi ja — malja kallistui.

Samassa tunsin pistoksen lihassani. Myrkky valui hitaasti suonia pitkin ja levisi ruumiiseeni. Yhä useampia pistoksia tunsin, ja vereni kylmeni. En tuntenut suurtakaan tuskaa, mutta vähitellen vaivuin hervotonna horrostilaan. Polveni notkistuivat, pääni kallistui ja menin tainnoksiin — ikuiseen uneen.

Ruusut ja liljat minut käärmeineni peittivät.

2. SUHDE

Komeassa linnassa korkealla harjanteen huipulla, oli muhkeat pidot.

Oli syksyn viimeinen iltapäivä. Keltaisten koivujen lomitse, joita kultasi laskevan punakellertävän auringon äärimmäiset säteet, kimalteli tuolla alhaalla, syvällä, kiiluvan järven pinta. Mutta sisällä kukkivat orkideat.

Ulkonevan ikkunan syvennyksessä seisoi sulava nainen, kuuluisa näyttelijätär. Rypäleitten tulistunut mehu oli sytyttänyt helakan punan hänen poskilleen ja verhonnut hänen silmänsä ikäänkuin kauas katsoviksi. Suonissa paloi kiimeä kaiho.

Häntä läheni mies, kookas ja komea, mies roteva ja voimakas — suuri kirjailija.

He olivat tunteneet toisensa jo vuosikausia. Luontainen mieltymys oli vetänyt heidät toisiaan kohti, henkinen työ oli vähitellen liittänyt heidät yhä lähemmäksi toisiinsa. Mikä nerokasta miehen luomissa, sitä naisen sielukas hengen siipi oli koskettanut — mikä ylevintä naisen taiteessa, siinä miehen valamaa väritystä. Heidän henkensä olivat miltei yhtä, ja silti — silti — he eivät tunteneet toisiansa täysin.

»Kun ajamme täältä pois, ajat sinä minun kanssani.»

»Hyvä», vastasi nainen.

Ja he nousivat siroille, korkeille rattaille. Hurjana juoksi alamäkeä valkoinen, nuori hevonen, jonka kaviot singahuttelivat lunta korkealle ilmaan — sillä talven ensimmäinen ilta oli tullut. Äkkiä oli se peittänyt maan ja maisemat valkoiseen satuhuntuunsa. Kirkas, ihana, kylmä kuu loi kalpean loistonsa yli kaiken.

Vasemmalla kädellään ohjasi mies tulista orhia, oikea käsi ryösti naista. Hänen otteensa oli kiivas ja irstas, ja hän puri suudelman naisen huuliin.

»Sinä sen tiedät — vuosia, vuosia olen sinua rakastanut. Sieluani olet rikastuttanut, mutta nyt se ei minulle enää riitä. Sielusi yksin ei riitä; meidän välillämme on kuilu. Minä tahdon sen tieltämme, ja sen minä saan pois ainoastaan, jos annat minulle ruumiisi, niinkuin olet uskonut minulle henkesi.»

Naista sanat polttivat; hänkin rakasti — rakasti tuota tuimaa miestä, ja huumeessa hän jo lupautui. Täydessä antautumisessa kuitenkin vasta täysi ehjyys, sopusointu, onni!

Ja he elivät mielettömässä nautinnossa monet päivät ja yöt; he uneksivat yhdessä aistiensa pitkän ja sulomyrkkyisen unen.

Mutta kun he vihdoin siitä unestaan heräsivät ja tunsivat toisensa täysin, huomasivat he, että heidän sielujensa ymmärtämyksen hieno, salaperäinen verho oli hälvennyt kuin hämärä.

3. SORMUKSENI

Kauniit sormukseni! Kuinka teistä pidänkään! Ihastuksella teitä katselen.

Valkosilkillä on sisustettu se suuri kotelo, jota pitelen polvillani ja jossa te vierekkäin, monivärisinä säkenöitte. Istun huvilani tilavalla kuistilla, jota tuoksuvat kukat ympäröivät. Lämpöinen on kesäilta. Laskevan, kirsikanpunaisen auringon säteet teissä heijastuvat tuhatvärisinä. Te kimaltelette lumoavina, niinkuin välkähtävä, heleä päivä kesäisellä, autereisella merellä, te ihanat sormukseni! Teitä rakastan.

Teitä rakastan kauneutenne takia, mutta ennen kaikkea siksi, että jokainen, joka minulle sormuksen on antanut, on ollut minulle tavallaan rakas, ja siksi, että kukin teistä puhuu minulle omituista muistokieltänsä.

Sinä suuri punainen rubiini! Tiedän, miksi olet hiottu sydämenmuotoiseksi. Vai oletko ennemmin veripisaran kaltainen? Sinut sain kerran kaikkein kalleimmalta, jolle surua tuotin.

Ja sinä, tumma safiiri, jota kehystävät kahdet timanttirenkaat! Olet hieno ja jalo kuin ruhtinatar... Sinut sainkin kuningattarelta!

Muistan tuon lennokkaan iltaman Pariisissa, ihanassa Castiglionen palatsissa, joka aiheutti sen, että Espanjan entinen hallitsijatar Isabella sinut minulle antoi. Olin laulanut hänelle, hänen sukulaisilleen ja ystävilleen. Nimeltä ja näyttämöltä vain hän minut tunsi, kun kutsui minut luoksensa, mutta sävelet avasivat välillemme sydämien tien.

Hän oli jo vanha. Valtaistuimeltaan oli hän syösty. Tämä oli valkaissut hänen tukkansa, köyristänyt hänen selkänsä, rypistyttänyt hänen piirteensä, mutta hänen pienet silmänsä puhuivat minulle ymmärtämystä ja ystävällisyyttä, ja iloni oli suuri, kun hän, mitään aavistamattani, seuraavana päivänä lähetti minulle tämän kallisarvoisen sormirenkaan.

Kuningattaren antaman lahjan viereen on sattumalta joutunut yksinkertainen kultasormus, jota koristaa ainoastaan kaksi ajan hiomaa granaattia.

Tämä rengas on liian väljä sormiini, eikä sen aineellinen ja taiteellinen arvo ole juuri mikään, mutta silti sitä toisinaan kannan, ja aina sitä katsellessani sydämeni heltyy. Sieluni näkee silloin Johannan, lapsuuteni parhaimman ystävän.

Nelivuotiaana häneen tutustuin. Vanhempani olivat silloin pitkiksi ajoiksi siirtyneet vieraille maille, jättäen minut maalle erään vanhan ystävänsä luo. Siellä olin Johannan löytänyt. Hän minua hoiti ja rakasti ja lohdutteli, ja kun kävin vanhemmaksi ja hänet vuosien jälkeen aina tuontuostakin jälleen tapasin, ilahutti hän minua ennustelemalla minulle kuluneitten korttiensa avulla paljon sulhasia ja runsaasti rahoja.

Vanha Johanna, palveltuaan uskollisena paikallaan yli kolmekymmentä vuotta, kuoli. Silloin olin hänestä jo kaukana »laulutähtenä» Pariisissa, mutta me emme kuitenkaan olleet toisiamme unhoittaneet, ja kun Johanna oli tuntenut kuolon saapuvaksi, oli hän lähettänyt minulle muistoksi ainoan aarteensa, sormuksensa, jota hänen karkea, työteliäs kätensä aina oli kantanut. — Uskollinen Johanna! Miten rakas hän olikaan minulle.

Katseeni hyväilevät helyjä. Tuossa Kristina Nilssonin lahjoittama muisto, suloiset, monet timantit ympyröissä, siroissa platinakehyksissä. Kivien loisto muistuttaa suuren taiteilijan harvinaisia silmiä.

Oh kaunis kevät, kun tämän lahjan sain. Ihmiset ympärilläni näyttivät onnellisilta, mutta minua painosteli suruisa tunnelma, sillä alhaiset ihmiset olivat minulle tehneet vääryyttä.

Jo aivan nuorena ollessani, urani alkupäivinä, oli Kristina Nilsson minut kutsunut luoksensa, mutta kohtalon oikku oli silloin, niinkuin toisinaan myöhemminkin, tehnyt tyhjäksi kohtaamisemme.

Tiedän, että hän usein oli tullut sekä oopperoihin että konsertteihin lauluani kuuntelemaan. Joskus oli hän minulle lähettänyt tuoksuvia ruusukimppuja. Nyt vihdoinkin kerran sopi, että saimme tutustua henkilökohtaisesti. Mainehikkaan laulajattaren jalot piirteet ovat aina minussa herättäneet ihailua. Nyt minua miellytti hänen sinisten silmiensä vieläkin nuorekas, vilkas loisto; hänen puheensa minut vallan tenhosi.

Leppoisaa, joskin samalla jännittävää, oli kuulla hänen puhettaan omista loistopäivistään ja taiteellisista mielipiteistään.

»Ma très chère Ackté, sen teille sanon», puhui hän, »teitä suuresti ihailen. Ja jos teille toden sanon, ihailen teitä siksi, että minun mielestäni pariisilaiset aina niin oikeaan osasivat, kun väittivät, että teidän äänessänne on niin paljon, joka muistuttaa minun omaa mennyttä ääntäni.

Tämä ei kuitenkaan ole pääasiallinen syy siihen, että teitä aina niin suurella mielenkiinnolla olen seurannut. Olen ennemmin tuntenut henkisen siteen välillämme. Se mikä ennen kaikkea teissä minua on lumonnut, on, että teidän sielunne aina on mukana siinä, mitä kuulijoille annatte. Tämä oli aina minunkin pyrintöni. Minäkin aina tahdoin antaa sieluni siinä, jota tarjosin, ja se taiteilija, joka kerran sielunsa taiteessaan antaa, sen omatunto voi iäti pysyä puhtaana ja rauhallisena.»

Hänen sanansa sattuivat sydämeeni.

Hetkisen kuluttua hän jatkoi:

»Tehkää minulle suuri ilo — tahdottehan? Ottakaa minulta muistoksi tämä pieni sormus, jonka sormestani panen teidän käteenne. Sydämeni sen teille antaa.»

Kyyneleet nousivat silmiini, ja mitään vastaamatta tartuin vanhan laulajattaren käteen, jota suutelin.

Niin, niin, sormukseni, jokainen teistä, niin monta kuin teitä onkin, on oma laatuaan.

Tässä helmi, suuri, valkoinen, minulle hymyilee — ja minun on niin outo olla. Hän, runoilija, joka sen kerran minulle antoi muistoksi pohjoismaitten ikivaloisista kesäöistä — minne olikaan hän lähtenyt! Jotkut iloisat päivät oli hän ollut täällä Suomessa luonani, ja kun hän oli lähtenyt takaisin maillensa, oli hän sähköttänyt minulle viimeisen tervehdyksen. Nuo sanat: »Nyt päivä laskee» — muistan, kuinka ne silloin sieluani värisyttivät, ja tänään ne ehkä vielä selvemminkin sydäntäni sykähdyttävät, sillä aurinko laskettuaan nousee, mutta hän ei palannut milloinkaan —

Armaat te kaikki muistorikkaat, kyynelten tapaiset helmet ja jalot kivet minulle olette.

Hiljaa mietteissäni suljen kotelon. Jokin pyhä tunnelma täyttää mieleni. Katseeni sattuvat vasemman käteni nimettömään sormeen, jota himmeänä kiertää yksinkertainen kultarengas. — Ajatuksissaniko tuota rengasta huuleni koskettivat!

4. RAKKAUTTA

Se mikä maailmassa on kaunista, ei saa olla pysyväistä; jos joku ihminen on onnen saanut omakseen, ei hän saa sielunrauhaa, ennenkuin hän itse sen onnensa on pirstaleiksi murskannut.

Kahdelle ihmiselle koitti onni, sillä he rakastivat toisiaan — ensin ikäänkuin leikillä vain, mutta vähitellen yhä syvemmin. Ulkonainen kauneus ja sopusuhtaisuus heidät aluksi veti toisiinsa, mutta kuta lähemmäksi he tulivat toisiaan, sitä hartaammaksi heissä kävi halu oppia tuntemaan toistensa sisällisiäkin ominaisuuksia.

Heillä oli kummallakin jo koko matka elontietä takanaan. Vähitellen he rupesivat urkkimaan toistensa menneisyyttä, ja koska he koettivat olla keskenään suorat, eivät he salanneet sitä alhaista, minkä he kuluneen elämänsä kauneuden seasta löysivät. — Mutta kuta enemmän he kaivelivat, sitä selvemmin he huomasivat, että paheet olivat monin verroin runsaammat kuin hyveet.

Naisen elämä oli ollut hurja, miehen samoin. Mies oli kasvatettu ankarien, miesten säätämien katsantotapojen mukaan, ja siksi oli hänellä, omasta mielestään, ollut täysi oikeus rajuun elämiseen, jotavastoin nainen oli käyttäytynyt alhaisesti rikkoessaan ihmisten jumalallisia siveyslakeja.

Naisen pyhin toive oli päästä tämän miehen vaimoksi, mutta mies ei katsonut voivansa maailman edessä tunnustaa omakseen naista, jolla oli hämärä menneisyys. Puhuttuaan siis aluksi naiselle tulisia rakkauden sanoja, otettuaan, saatuaan häneltä minkä tahtoi, jätti hän hänet vihdoin siihen. Samassa kuoli myös hänen rakkautensa, eikä hän enää ajatellut tätä naista, vaan otti muita.

Nainen oli myöskin kaivellessaan huomannut, ettei mieskään ollut niin häikäisevän ihana, kuin miksi hän hänet aluksi oli havainnut. Tosin vieläkin, kun hän vain maailman kauneinta tahtoi nähdä, hän muisteli rakastettunsa silmiä, noita ihmeellisiä, mutta ajattelipa hän joitakuita luonteenominaisuuksia, niin hän huomasi suuresti erehtyneensä.

Niinpä hän oli luullut tuota miestä ihmiskunnan rohkeimmaksi, mutta olikin huomannut hänet kehnoksi, halvaksi pelkuriksi. Suuria sanoja oli mies käyttänyt, mutta niiden jyskeen alta ei ollut löytynyt kuin itsekkyyttä ja kaameaa tyhjyyttä. Henkensä herkintä, parhainta, jalointa oli tuo nainen runsain määrin hänelle tarjonnut, mutta tunnottomana oli mies tämän kaiken mukavuussyistä kylmäkiskoisena syrjään karistanut.

Kaiken tämän ja paljon muuta oli nainen huomannut. — Eikö hänenkin rakkautensa silloin tukehtuisi, kuolisi nopeasti, niinkuin oli syntynytkin? — Eipä tahtonut.

Hän käveli kauas santaiselle saaristorannalle, istuutui siihen.

Hänen kummallakin puolellaan kasvoi pari ihanaa, tuuheata leppää, joiden tummanvihreät, kiiltävät lehdet aivan hänen edessään muodostivat pehmeän, kevyen katoksen. Kaarekkaasta aukosta, jonka niiden oksat yhtyessään muodostivat, avautui ihana näköala. Meri tyynenä niin kauas kuin silmä kantoi, siellä täällä saaret suuremmat ja aivan pienet, etäällä taivas ja vesi toisiinsa häipyen. Kaikki ilmassa, vedessä, oli harmaata, ei vivahdustakaan muuhun väriin, yksinomaan valkoisesta mustaan ja mustasta valkoiseen, valoisimmasta kaikkein synkimpään. Ilmassa liikkumatonna sateinen sumu.

Rannalla katsoo nainen, katsoo ja ajattelee, ja hänen mielensä on harvinaisessa värillisessä sopusoinnussa luonnon kanssa. Itku velloo hänen rinnassaan. Kaikki on niin hiljaista; ei kuulu tänne tuon etäällä soluvan mustan veneen airojen soutu — vain jokin hyvin kaukaa saapuva sileä aaltonen vaaleanvihreän kaislikon kautta vierii, loiskahtaa hiljaa ja huoaten menehtyy hänen jalkainsa juurella.

Hän kysyy uudelleen itseltään: »Eikö rakkauteni tukehdu, eikö milloinkaan? Rakastettuani olen oppinut halveksimaan, eikö edes se voi sielussani kaihoani haudata?» — Ei — ei — naisia on, joissa ei edes inho voi sydämen lämmintä kiintymystä sammuttaa. —

Hän yhä istuu, on hiljaa kuni luonto, eikä huomaa kuinka sumu hiipivänä, hienona sateena on ruvennut laskeutumaan, pienen-pienoisilla helmillään häntä kastellen.

5. KUOLLEITTEN SIELUT MINULLE PUHUIVAT

— — — Ja minun sieluni oli synkkä, oli yksinäinen. Vastatuulet, ihmisten ynseys olivat siihen suruleimansa painaneet — ja rintani oli pakahtua.

Oi, mistä löytää toinen, jolle saisi huojentaa raskasta tunnelmataakkaansa, joka osaisi osaaottavalla sanalla sen tasata ja sitä lieventää!

Kuljin keskellä elämää. Katsoin vasemmalle, katsoin oikealle, etsin joka suunnalta, mutta ei ollut läheisyydessäni sitä, jolla olisi ollut aikaa minuun edes ohimennen katsahtaa. Kaikki kiirehtivät ohitseni omissa mietteissään ja omissa toimissaan.

Nousin portaitani. Ehkä kodissani löytäisin ystävän, joka ojentaisi minulle kätensä. Mutta autio oli kotini. Vain kuolleet esineet puhuivat minulle salaperäistä muistojensa kieltä.

Vaivuin istumaan. Sattumaltako tuossa vieressäni virui muuan avoin vihkonen — jonkun unohdetun konsertin tekstikirjanen. Otin sen konemaisesti käteeni ja luin:

Onnettomasti syntynyt.

Kanteletar.

Liekö minua luoja luonut, Vai lie synti synnyttänyt, Vai käski oma osani, Kova onni ohjaeli Kaikki huolet huolimahan, Kaikki sutut sureksimahan. Kaikki kaihot kantamahan. Silloin synnyin mie poloinen, Konsa kaikki huolet syntyi; Silloin kasvoin mie katala, Konsa kaikki kaihot kasvoi; Korkenin kovaosainen, Konsa kaikki koitopäivät. Parempi olisin ollut, Soriampi syntymättä, Kasvamatta kaunihimpi.

Niinpä niin. — Tätä samaa olin minäkin ajatellut, tuntenut. Juuri omat sananihan nuo tuossa olivatkin.

Mietteissäni nousin ja jouduin pianon eteen. Muuan Dyveken laulusarjan säe tuijotti vastaani. Katseeni tarttuivat nuotteihin, sormeni sattuivat pianon koskettimiin, istuuduin, soitin eteenpäin. Huomaamattani innostuin, syvennyin. Tässä ihmisen koko elämä, jolle Drachmann runoillaan, Heise sävelillään ovat luoneet uudet, elävästi sykkivät värit.

He ovat kuolleet — Dyveke, runoilija, säveltäjä — mutta heidän henkensä ei ole kuollut. Heidän ajatuksensa, toiveensa, pettymyksensä, pyhimmät tuskansa, ne tuossa vielä elävät ja minulle ne puhuvat taaskin juuri minun omaa kieltäni!

Ja minä laulan ja lausun, ja sieluni soi, kunnes kyyneleeni helpoittaen vuotavat ja minä tunnen, että kuolleitten sielut minulle haastavat ja lohduttaen sanovat:

»Et ole yksin — et ole yksin —»

6. JA NIIN HÄN KUOLI

Linna muinaisaikojen, jylhä, ylevä, sinitumman virran vuolteesta korkealle kohoava, on harmaaseen, vankkaan luotoon valettu. Rauniot iäkkäät, iki-ihanat. Alas, pitkin muuria tulvivat vihreät ja tummanpunaiset kasviköynnökset, koskettaen kiiltävää vedenpintaa.

Tuolla ylhäällä erään muurin raunioisella reunalla, keskellä säteilevän auringon kultahehkua hän seisoo, tyttö kaunis, norja. Hän uhkuu raitista voimaa, tiedotonta itsetietoisuutta.

Ympäröivän luonnon yliluonnollinen salaperäisyys ja rikas loisto on hänen sielunsa kiehtonut, mutta sille sykkivälle elämälle, joka tuskissa kituu, on hän tunnoton, sillä hän on vielä niin nuori. — Hän ei vielä rakasta, eikä myöskään vihaa. Joskus vain, kun hän muureilta katsoo tuonne syvälle, linnan juurelle, missä vesi niin synkänmustana, hiljaisena virtaa, on hänen olonsa outo, ja silloin tuntee hän värisyttävänä aavistuksena, niinkuin hänen valoisan, viileän sielunsa syvimmässä liikkuisi kaipauksen, toiveitten salainen tulva.

Moni ritari on häntä lähestynyt. Hän on ollut heille suloinen, onpa heille hymyillytkin, mitään heille silti antamatta. Mutta kun he epätoivossa hänen takiaan ovat syösseet itsensä vetten syvyyksiin, ei hän ole heitä ymmärtänyt, eikä liioin surrut.

Vihdoin on sentään prinssi hänet herättänyt, hänet lumonnut komeudellaan, henkensä jalolla ylevyydellä.

»Minua seuraat täältä linnasta», puhui kerran tämä prinssi. »Annamme virran viedä meidät yli salmen tuolle toiselle rannalle. Siellä avartuu meille maailma, jossa velvollisuuteni minua kutsuvat. Sinne sinut kerallani vien.»

Mutta neitonen epäröi. Tuo maailma se oli niin outo, hänelle niin täysin tuntematon. Miten uskaltaa sinne lähteä. Eivätkö he mieluummin voisi jäädä tänne, missä on niin kaunista, niin mukavaa ja tuttua!

Päästäkseen lähtemästä hän koetti keksiä jos jotakin, mutta prinssi hänen huuliaan suudellessaan kantoi hänet sylissänsä rantaan. Tyttö silloin kietoi käsivartensa prinssin kaulaan, mutta samassa hän jo silti luisui hänen otteestaan eikä sitten mitenkään uskaltanut astua päättävää askelta veneeseen, joka heidät yhdessä olisi kulettanut pois.

»Sinua pyydän, rukoilen viimeisen kerran. Elämäni hukkaat, ellet joudu kanssani.» — Prinssi tarttui hänen käteensä. »Autan sinua. Jos tulet, on elämämme oleva yhtä onnea vain, sen sinulle takaan.»

Mutta tyttö sulki itsepäisenä silmänsä eikä hievahtanut paikaltaan.

Hän tunsi nyt kätensä vapautuneeksi, ja kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, hän huomasi, miten virta jo tuolla kaukana, kelmeän kuun valossa, kuletti miestä, ainoaa, jota hän oli rakastanut. Hän tunsi olennossaan elämänsä ensimmäisen tuskanpiston. Hän tajusi, että veri valui jonnekin etäälle hänen aivoistaan, että outo kylmyys tärisytti hänen ruumistaan, ja hervotonna, hiljaa hän vaipui maahan, linnan kallioiselle juurelle.

Silloin, kun hän jonkun aikaa oli siinä virunut, tuli Kohtalo, kietoi oikean käsivartensa hänen vyötäröilleen niin vahvasti, että hän parkaisi kivusta. Sitten se nosti hänet ilman korkeuksiin, pyöritteli häntä siellä kauan yhdessä kohdin, hurjinta, rajuinta helvetinvauhtia.

Neito tunsi tukehtuvansa. Hänen ahdistuksensa oli suunnaton, hänen kipunsa sietämätön. Hän huomasi viimeisen hetkensä tulleeksi. Mutta Kohtalo ei kuitenkaan sallinut hänen kuolla, eipä edes tainnoksiin mennä, piti häntä vain juuri sen verran vireillä, että hän taisi tuntea ylintä kärsimystä.

»Oi kiduttaja, helvetin henki — armahda — armahda! Eihän syntini ollut niin suuri.»

»Sekä toisen että oman onnesi heitit luotasi. Se on suurimpia syntejä, mitä ihminen voi tehdä, ja tekojensa seuraukset täytyy jokaisen osata kantaa.»

»Mutta enhän voinut sitä silloin ymmärtää — olinhan niin kokematon vielä. Samassa hetkessä kuin onneni heitin, tekoani jo kaduin — ja kuinka katkerasti! — Oi päästä minut, anna minun edes hetkinen levähtää — ja salli — salli minun nähdä hänet jälleen! Ehkä hän silloin minua, vielä rakastaa ja pelastaa minut. Onhan katumukseni niin syvä ja tosi.»

Kohtalo hiljensi vauhtiaan, tuumi, mietti hetkisen.

»Tosin on määrätty, että kärsimysten tässä elämässä tulee olla monin verroin suuremmat kuin ilot, synnin rangaistuksen moninkertaisesti raskaampi kuin synti, mutta olethan jo kyllin kidutettu. Siksi, olkoonpa menneeksi! Saat kerran vielä nähdä hänet. Jos hän silloin tahtoo sinut omanaan viedä, etkä enää sielu kylmänä epäröi, silloin jätän sinut hänen huostaansa. Mutta jos hän sinun takiasi on muuttunut, huonontunut, eikä sinusta enää välitä —»

»Anna minun silloin kuolla, sillä elää rakkaus rinnassa, jota ei voi saada, tyydytetyksi, on tukalinta, mitä elämä voi meille säätää.»

»Ymmärrän. Ellei hän sinusta enää välitä, annan sinun kuolla. Sen lupaan.»

Linnanneitonen tunsi muutoksen tapahtuvan. Hän huomasi äkkiä vaihtuvansa hienoksi maailmannaiseksi. Hänen piirteensä olivat kauniit, mutta terävät, hänen silmissään kuvastui hämärä, väsynyt ilme, poskien kalpeutta peitti herkkä tekopuna. Ihmisten seurassa hiipi hänen huulillaan hymy, jonka avulla hän koetti salata sielunsa kaipausta ja toivottomuutta. Öisin nukkuessa oli hänen vieressään veronaali, pelikortit ja raamattu.

Eräänä iltana hän joutui kahden ystävättärensä ja erään elostelijaherran seurassa varieteehen. Sali ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni. Erityistä taiteilijalavaa ei ollut. Siihen osaan salia, joka oli yleisölle varattu, oli asetettu pieniä pöytiä ja niiden ympärille tuolit. Toisella puolella loisti parkettilattia alastonna ja kiilloitettuna. Ilma oli täynnänsä melskettä, soittoa ja sameaa savua. Suurehkot, pyöreät, kalpeat lamput heijastivat katosta salaperäisyyttä.

Kerrottiin, että kuulun prinssin piti esiintyä tänä iltana tässä varieteessa. Sitä ihmettä olikin joka taholta tulvittu katsomaan.

Ei aikaakaan, niin jo prinssi ilmestyikin — »Danilona».

Hänen itämaalainen pukunsa oli rikas, muhkea ja värikäs. Hänen tummat silmänsä, joiden alla oli synkät kuopat, säihkyivät intoa ja hekumallisuutta. Hänen heleänpunaisilla huulillaan oli nautinnoista kulunut ilme, jota monet naiset rakastavat. Ja hän tanssi, tanssi kuin hurja, kumpaakin käsivarttaan nojaten puoleksi juopuneitten, irstaitten, ihanien tyttöjen hartioihin. Toisella puolellaan oli hänellä näitä tyttöjä rivissä kolme, toisella kaksi.

Entinen linnantytär, nykyinen maailmannainen, katseli ja katseli. Hän tunsi, kuinka rakkautensa nousi, mutta palavampana, elävämpänä, mielettömämpänä kuin koskaan ennen.

Jo läheni tanssien tyttöineen »Danilo». Hänen, entisen lemmittynsä pitsinen nenäliina oli sattunut putoamaan lattialle. »Danilo» sen huomasi. Hän tunsi myöskin rukoilevan katseen. Äkkiä hän kalpeni, päästi tytöt irti, syöksyi taannoisen rakastettunsa jalkojen juureen, koskettaen huulillaan hänen korkeaa, läpikuultavalla silkillä verhottua jalkarintaansa. Mutta samassa hän jo taaskin nousi ja oikaisihe suoraksi, korskeana, kookkaana, loukatun itserakkauden hymy huulillaan. Kylmänkohteliaasti kumartaen hän ojensi nenäliinan omistajalleen, seisoi vielä hetken verran epäröiden, mutta viittasi sitten kädellään ilotytöt takaisin luokseen ja tanssi, musiikin räikeästi soidessa, heidän parvessaan pois, niinkuin oli tullutkin.

Naisen poskille oli noussut polttava, sinertävä puna. Äkkiä se taas pakeni, ja hänen olentonsa kävi niin ihmeellisen vaaleaksi. Silmäluomiaan hän tuskin jaksoi avatakaan — sen verran vain, että ehti huomata ivahymyisen katseen, jonka hänen ystävättärensä ymmärtämyksellä, salaa, keskenään vaihtoivat. Ja niin hän kuoli.

7. FALERON »PAREMPAA MAAILMAA KOHTI»

Makaan sairaana ja katselen, tarkastelen pitkään taulujäljennöstä: meri, kivinen ranta, jossa hervoton, jäntevä, ihmisruumis pitkin pituuttaan makaa eteenpäin kumarassa. Sen yläpuolella kohoaa mahtavin siivin enkeli, voimakas ja sopusuhtainen, kantaen sylissään nuorta, neitseellistä, kirkastettua olentoa, joka hurmaantuneena onnellisuudessa ojentaa käsivartensa, koko olentonsa ylöspäin, kohti valovirtaa, joka ylhäältä häikäisevänä jo ympäröi häntä.

Kerran — kauan, kauan aikaa sitten, kun olin onneton — katselin usein tuota syvää, taiteellisesti niin täydellistä maalausta. Toivoin innokkaasti minäkin kerran pääseväni, tämän sielun lailla, vapautuneena väsytetystä ruumiistani, kohoamaan kovasta kivikkomaasta uuteen, korkeampaan elämään.

Suruni on vähitellen minua runnellut, kunnes sekä se että minä itse olemme muuttuneet. Taulu on joutunut toiseen paikkaan, missä harvoin olen sen nähnyt.

Mutta tänään ovat katseeni jälleen aivan arvaamatta siihen sattuneet.

Mitä tämä taideluoma minulle nyt sanoo, mitä ajatuksia se sytyttää, mitä se muistuttaa, millainen, minkä näköinen se on?

Niinkuin häipyvästä usvasta kohoava maisema kirkastuu minulle nyt tieto siitä, että se on kuva minun taiteestani.

Tuo väsynyt, venytetty ruumis maassa on kova, uuttera, useinkin toivoton työni, josta kuitenkin jonakuna päivänä nousee aivan odottamattani tosi, kirkastettu, henkevöitynyt taide. Niinkuin janoava sielumme, kohoaa tämäkin »maallisesta» jumalallista alkulähdettään kohti.

Ja siinä hetkessä tunnen uuden työhalun virtana nousevan suonissani. Janoan toimintaa, työtä täällä maan päällä. En enää toivo kuolemaa, vaan haluan innokkaasti maallista elämistä, joka on tie ylimpään autuuteen.

8. »SOITTO ON SURUISTA TEHTY»

Nuori kirjailija tahtoi naisen omakseen, mutta hän ei voinut häntä saada sillä tavoin kuin olisi toivonut — vaimokseen.

Tuo nainen kuului hänelle sydämineen, haluineen, mutta laillisin sitein oli hän toisen omaisuutta. Ja koska nämä siteet olivat sitkeät ja niiden katkaiseminen olisi viattomille tuottanut tuhoa ja onnensurmaa, päätti mies riistää rinnastaan rakkautensa.

Toivotonna, mutta tahtonsa lujittamana, hän nyt antautui, unohtaakseen surunsa, luonnottoman kiihkeään työhön. Mutta sen sijaan että työ olisi tuon rakkauden verhonnut unohduksen viileään huntuun, se vähitellen pani kärsimyksen haavat yhä tulisemmin kirvelemään.

Kulkiessaan tuskan kuumeessa tuntui hänestä siltä, kuin hän ei enää oikein tähän varsinaiseen maailmaan olisi kuulunutkaan. Luonnossa ääriviivat äkkiä olivat selvinneet, värit tulleet vivahduksiltaan rikkaammiksi, ihmisetkin ilmenivät heikkouksineen, jaloine piirteineen, kuin kirkastettuina. Kaikki tuntui niin omituisen läpikuultavalta, autereiselta; mikä oli kaunista, sitä valaisi lämmin loisto, mikä oli synkkää, sitä tummensivat vielä syvemmät varjot.

Runoilijan suupieliin uurtui katkeria juovia, silmissä salamoi terävyyttä; toisinaan niitä verhosi läpitunkematon ilme, kasvojen iho kävi kellertäväksi, mutta aivoista, sielusta tulvi tulisia neronkukkia.

Henki kasvoi, mutta ruumis riutui.

Vihdoin hän oli uupumaisillaan. Hän tarkasteli nerontuotteitaan, mutta katkeruus sielussaan luuli hän huomaavansa, etteivät työ eivätkä mitkään kunniat olleet minkään arvoisia rakkauden rinnalla. Ne eivät kyenneet estämään helvetin tulia syömästä hänen elinvoimiaan. Työ vei ruumiilliseen kuolemaan, naisen omistaminen yksin vei elämään.

Ja yhdellä iskulla hän nyt kumosi jylhät, ylevät päätöksensä. Hänen täytyi sittenkin, hinnasta mistä tahansa, saada tuo nainen, tuo ainoa, ellei vaimokseen, niin silti täysin omakseen. Ja hän varasti nyt salaa tuon naisen toiselta ja omisti hänet, tyydyttäen huumauksessa pohjatonta janoaan.

Mutta velttous hiipi jäljissä.

Äkkiä taiteilijan tarmo laukesi. Aivojen herkkä läpikuultavaisuus sakeni, tuska poistuessaan vei mukanaan mielikuvituksen huiman lennon, ja vihdoin hän huomasi, minne vain silmänsä loi, maailman pintapuoliseksi ja värittömäksi. Hänen luomiskykynsä oli onnen saapuessa kadonnut.

Nyt hän ikäänkuin seisahtui ja katseli kysyvänä ympärilleen. Hieman levotonna hän koetti haparoida aiheita sieltä täältä, mutta juuri kun hän oli jonkun saavuttamaisillaan tai jo luuli saavuttaneensa, niin se ihan hänen silmiensä edestä haihtui tyhjiin. Tuo nainen, ollessaan hänen tuskansa, oli vienyt häntä ruumiillista kuolemaa kohti; nyt oli sama nainen, ollessaan hänen onnensa, tullut hänen henkisen elämänsä esteeksi.

Terveys palasi, mutta kipinä, innostuksen tuli ei syttynyt. Aika kului, apua ei kuulunut.

Mies lähti vihdoin matkoille, antoi tuulten viedä aavoille merille. Toiset olot toisivat varmaan uusia virtauksia, vapaampaa lentoa ajatuksille — mutta turhaan! Yhä hänen sielunsa horrostila jatkui.

Ei, ei, hän ei voi näin elää kauemmin. Mitäpä elämästä, jos sen täytyy jatkua sielullisessa velttoudessa.

Vihdoin hän joutui kesäisten metsien syvyyksiin, missä ikirauha asustaa. Hän etsi juuri tätä yksinäisyyttä, yksinäisyyttä, joka on suurten ajatusten luoja.

Hän kulki — kulki. — Korkeina, solakoina siinä seisoivat nuoret hongat. Taivasta kohti ne tähystelivät, tuuheat latvat jo korkealla päivän helteessä huminoivat. Niinpä hänkin oli aivan äskettäin vielä voimakkaana ylöspäin pyrkinyt ja noussut — juuri hän. Miksi ei siis vieläkin? Olihan hän parhaimmassa miehuutensa iässä!

Vaistomaisesti hän ojensi käsivartensa jännittäen lihaksensa.

»Risut maassa virukoot», hän huudahti vihdoin ylimielisesti, ja antaakseen parempaa pontta sanoilleen hän potkaisi miehekkäästi hajalle maassa olevan risuläjän, lennättäen käsillään risut sikin sokin. Ruumis vaati raakaa työtä.